Maija Mäkinen: Rakkaus kuin vindaloo (Kide-novellihaaste)

Maija Mäkinen: "Rakkaus kuin vindaloo"
novelli, kuvitus Daniel Forsman.
Kulttuurivihkot 1/2013, sivut 53–57.

Sinä iltana me lakkasimme puhumasta suomea. Meri, joka oli välivuosina opiskellut Amerikassa ja nainut amerikkalaisen, oli yhtä laimentuneen suomalainen kuin minäkin ja piti enemmän amerikkalaisesta itsestään. Englanti oli kuin kaapu jonka suojissa kaikki oli luvallista. 

Kirjailija J. S. Meresmaa perusti Kide-haasteen "paikkaamaan yksittäisten novellien lukijapalautetta ja myös haastamaan ihmisiä lukemaan novelleja ja muita lyhyitä tekstejä enemmän". Olen osallistunut haasteeseen aiemminkin, mutta en yksittäisillä novelleilla vaan novellikokoelmilla, sillä luen tosi harvoin kokoelmien ulkopuolisia novelleja. Nyt esittelen kuitenkin Kulttuurivihkojen uusimmassa numerossa (1/2013) ilmestyneen Maija Mäkisen novellin "Rakkaus kuin vindaloo. (Samasta lehdestä löytyy myös nuorten fantasiatrilogian julkaiseen Hanna van der Steenin novelli "Meri minussa".)

Lehden mukaan Maija Mäkinen on Brooklynissä asuva kääntäjä ja kirjailija, joka kirjoittaa suomeksi ja englanniksi. Mäkisen romaanikäsikirjoitus Good Evening, My Name Is Anja Ortelin voitti viime vuonna Cambridgen yliopiston Lucy Cavendish College Fiction Prize -palkinnon.

Novellin "Rakkaus kuin vindaloo" alkua ja Daniel Forsmanin kuvitusta.

"Rakkaus kuin vindaloo" kertoo kahden nuoren naisen rakkaudesta kesäisessä New Yorkissa, sekä siitä, mitä tuon kesän jälkeen tapahtuu. Kertoja saa kouluaikaisen ystävänsä Merin luokseen vierailulle. Meri on vetänyt kertojaa puoleensa jo kauan sitten, mutta heidän välillään on ollut vain ystävyyttä, kunnes he tapaavat vuosien jälkeen uudelleen. Naiset viettävät ihanan kesän, tanssivat, vaeltelevat suurkaupungin kaduilla ja katselevat toisiaan silmiin maailmanpyörässä. Se aika oli ehkä lähempänä lapsuutta kuin mikään voi aikuisena olla. Kun kesä on ohi, Meri matkustaa takaisin Suomeen. Mutta hän palaa vielä kertojan luokse, ja tunteet polttavat kuin intialaisen ravintolan vindaloo-kana.

Mäkinen kirjoittaa kauniisti ja kuvaa hyvin voimakkaita tunteita, joita kertoja käy läpi. Novellin tarina rakkaudesta, johon toinen haluaisi asettua asumaan mutta jossa toinen on vain läpikulkumatkalla, on moneen kertaan kerrottu, mutta "Rakkaus kuin vindaloossa" on vahva tunnelma ja henkilöt, joiden mennesisyydestä ja motiiveista paljastetaan sopivasti mutta ei liikaa.

Daniel Forsmanin kuvitusta.

Rakastin häntä koska hänkin oli ollut siellä – koulussa, Suomessa, kiusattujen kaartissa, seitsemänkymmentäluvulla. Yhteinen tarina kannatti suuren maailman aalloilla, maahanmuuttajuuden tyhjiössä. Sanat vastasivat toisilleen.

Joonas Konstig: Ahneet ja viattomat

Joonas Konstig: Ahneet ja viattomat
Gummerus 2008, 269 sivua.

Pidin Joonas Kostigin uutuusromaanista Totuus naisista niin paljon, että hain kirjastosta kirjailijan esikoisteoksen, novellikokoelman Ahneet ja viattomat, sekä romaanin Kaikki on sanottu. Näitä novelleja luinkin sitten pikkuhiljaa, ja välillä yksittäinen novellikin jäi arjen pyörityksessä kesken. Silloin kun tällainen keskeytys tuli, oli kiire päästä lukemaan novelli loppuun, sillä vaikka monessakaan tarinassa ei ulkoisesti tapahdu mitään kovin erikoista, Konstigilla on taito rakentaa kerrontaan jännitteitä ja saada lukijan myötätunto henkilöhahmojensa puolelle.

Siinä missä jotkut kirjailijat häivyttävät ja etäännyttävät teostensa tapahtumapaikkoja ja -aikoja, Konstig tuo monilla pienillä yksityiskohdilla, dialogilla ja maininnoilla tarinansa tähän päivään ja joskus tunnistettaviin miljöisiin. Paikoitellen kolmikymppinen, pääkaupunkiseudulla kasvanut lukija melkein tunnistaa kertomuksista itsensä. Kun novellissa "Sielun hauta" päähenkilö Sanni ja hänen opiskelukaverinsa Lotta puhuvat "kirjallisuustieteen kaljusta luennoitsijasta, joka oli heidän suosikkinsa itseironisen huumorintajunsa ansiosta" olen taas kirjallisuustieteen fuksi ja kuuntelen tuutoriemme esittelevän laitoksen opettajakuntaa. Myös kuvaukset joistakin tyttöjen käymistä kursseista saavat minut pyrskähtelemään tuttuuden tunteesta, vaikka ei meillä sentään elokuvatutkimuksen kursseilla "tulkittu Truffaut'ta vaginaesteettisesti".

Kuten melkein jokaisen lukemani novellikokoelman kohdalla, myös muutaman Ahneiden ja viattomien novellin luin pariin kertaan ymmärtääkseni, mistä siinä oli kyse. Esimerkiksi novellissa "Naiset joiden kanssa vanhenemme" on selvää, mikä on tarinan käännekohta, mutta jäin aprikoimaan, mikä kaikki henkilöiden menneisyydessä vaikutti niin että eräs väärä lause sai kesäpäivän leppoisan tunnelman muuttumaan. Novellissa "Trivial Pursuit" koulutyttö Louna haluaisi pelata mökki-iltana seurapeliä, mutta saakin kuulla ja nähdä kaikenlaisia triviaaleja yksityiskohtia aikuisten maailmasta ja vanhempiensa sekä perhetuttujen menneisyydestä.

Monessa kokoelman novellissa juhlitaan, mutta pinnan alla tunnelmat eivät ole välttämättä kovin hilpeitä. Novellissa "Elämän lakipiste" kahdesta aivan erilaisesta taustasta olevien nuorten elämä ja tulevaisuuden mahdollisuudet asettuvat surullisesti vastakkain ylioppilasjuhlissa. Parisuhde on toistuva teema; enimmäkseen on puhe nuoruuden orastavista seurustelusuhteista tai jopa seurustelusta, joka on ohi ennen kuin se on oikein alkanutkaan.

Suosittelen Konstigin novelleja erityisesti niille, jotka haluavat lukea ajatuksia herättäviä mutta ei liian konstikkaita (!) novelleja, makustella sanottuja – ja sanomatta jätettyjä – repliikkejä ja eläytyä tavallisten ihmisten pieniin suuriin hetkiin.

Alice Munro: Liian paljon onnea

Alice Munro: Liian paljon onnea
Too much of Happiness, suom. Kristiina Rikman.
Tammi 2010, 365 sivua. Keltainen kirjasto 413.
Haasteet: Avioliittojuonia (Kriisit); Kide-novellihaaste

Alice Munron novellit ovat kirjallisuudenlajinsa aatelia - joskus niin taitavia, etten toisellakaan lukukerralla täysin ymmärrä, mistä tarinassa oli kyse. Jatkan silti sitkeästi Munron tuotannon lukemista, sillä onhan tutkitusti todistettu, että haastavammat tekstit saavat aikaan "huomattavasti enemmän aivotoimintaa" kuin yksinkertaiset. Munron novellit ovatkin hyvää aivojumppaa. Liian paljon onnea on toinen kirjailijalta lukemani novellikokoelma, jonkin verran erilainen kuin viime vuonna lukemani Julkisia salaisuuksia, ja ehkä vähän helppolukuisempikin.

Kokoelman aiheet ovat munromaiseen tapaan varsin synkkiä: on väkivaltaa, vääryyttä ja erilaisia petoksia. Novelli "Wenlock Edge" oli hyytävä kertomus kirjallisuudenopiskelijasta, jonka huonetoveri houkuttelee "sijaisekseen" tuhoisin seurauksin. Novelissa ei kuvata fyysistä väkivaltaa, henkistä kontrollointia ja manipulointia kylläkin. Novellin käännekohdan jälkeen päähenkilö-kertoja ei enää pysty nauttimaan rakastamistaan runoista samoin kuin ennen; jotain on särkynyt suhteessa niihin, ystävään ja omaan itseen. Novellin tunnelma oli jotenkin erityisen vinksahtanut, ja siinä tapahtui tarinankin tasolla aika erikoisia juttuja. Aiemmin lukemissani Munron novelleissa on useimmiten kuvattu päällisin puolin arkisia asioita, vain pinnan alla kuohuu.

Novelli "Miten meidän tulisi elää" on vain kolmekymmentäviisi sivua pitkä, mutta se yllättää monta kertaa. Romaanin alussa kuvataan tasaista ja onnellista arkea keski-ikäistyvän musiikinopettajan Joycen kanssa. Joyce asuu puuseppämiehensä Jonin kanssa talossa vuorten ja meren välissä, iloitsee töistä tullessaan tuosta viimeisestä pyrähdyksestä ovelle halki pimeän ja tuulen ja kylmän sateen, valmistaa ja syö Jonin kanssa illallista jutellen päivän tapahtumista, taivastelee Jonin verstaassa työskentelevän harjoittelijan, Edien, typeryyttä ja tuntee väsymystä työssään, jossa hän jakeli musiikkia niin välinpitämättömille kuin vastaanottavaisillekin.

Sitten Joycen elämässä tapahtuu suuri muutos, ja hän muuttaa pois kotoaan. Myöhemmin hänellä on aivan toinen elämä, mutta rauhallinen, tasainen ja miellyttävä kuten aikoinaan Joninkin kanssa. Hetken mielijohteesta Joyce poikkeaa kirjakauppaan ja ostaa novellikokoelman, jonka on kirjoittanut epämääräisesti tutun näköinen nuori nainen. Lukiessaan erästä kokoelman Miten meidän tulisi elää novellia Joyce tajuaa, että sen on kirjoittanut hänen soitonoppilaansa vuosien takaa. Kuvio, joka novellin myötä piirtyy näkyviin, toi jotenkin mieleeni Anne Enrightin romaanin Unohdettu valssi kolmiodraaman, jonka yhtenä osapuolena onkin pieni, tapahtumia omasta näkökulmastaan katsova lapsi. Toisaalta - vaikka vertaaminen Shieldsiin on jo klisee ja toisaalta vähän epämääräinenkin, sillä Shieldsin ja Munron tapa kertoa on hyvinkin erisävyinen - tämän "Miten meidän tulisi elää" -novellin metafiktiivisyydestä ja tavasta kuvata kirjallisuutta tuli mieleen Carol Shieldsin tuotanto ja erityisesti jotkin kokoelman Tavallisia ihmeitä -kirjailijanovellit.

Novellin loppu tarjoaa vielä yhden käänteen, ja jäin makustelemaan, oliko novellin jälkimaku - siis kertomuksen luoma tunnelma - kitkerä vai pikemminkin lempeän haalea. Aivan kuin novelli olisi kotelo, josta hän [kirjailija] on kiemurrellut ulos ja jättänyt nurmikolle.

Näistä novelleista ovat vaikuttuneet myös ainakin Unni, Hanna, Ilse, Susa, Jori