Heidi Viherjuuri ja Nadja Sarell: Hilja ja vihreän talon kesä

Heidi Viherjuuri: Hilja ja vihreän talon kesä
Kuvittanut Nadja Sarell.
Mäkelä 2017, 75 sivua.

Hilja on seitsemänvuotias tyttö, joka asuu vähän repsottavassa vihreässä talossa isänsä, äitinsä ja kahden siskonsa kanssa. Perheen äiti on kampaaja ja isä muusikko, jonka remonttitaidot eivät ole ihan vanhan talon edellyttämällä tasolla. Siskosten perään katsovat vuorollaan myös naapurissa asuva vaari sekä persoonalliset naaapurit Valkoherukkamummo, Mansikkatäti ja Sadetakkimummo.

Tällaisille helppolukuisille, mutta vivahteikkaille lastenromaaneille on aina tilausta. Hiljan kieli on rikasta ja hersyvää, episodimaisessa juonessa riittää hauskoja käänteitä ja luvut ja kappaleet ovat sopivan lyhyitä. Nadja Sarellin piirroskuvitus on sympaattista ja kirjan tyyliin sopivaa: kodikasta, humoristista ja paikoin vauhdikasta. Sisäsivuilla kuvitus on mustavalkoista, mutta kannessa kukkivat pirteät värit.

Kirjan maailma on turvallinen ja paikoin jopa idyllinen, mutta siinä on sopivaa säröä ja rosoa. Vanhemmat ja muut tutut aikuiset ovat rakastavia ja huolehtivia, mutta eivät suinkaan täydellisiä. Arjen pyörittämisestä kumpuavat ristiriidat aikuisten välillä ja uusperheen taustat selitetään lapselle ymmärrettävästi.


Helmet-lukuhaaste, 3. kohta: Kirja joka aloittaa sarjan. (Sarjan toinen osa, Seikkailu kutsuu, Hilja, on ilmestynyt alkuvuodesta 2018.)

Jenni Kirves & Annika Hiltunen: Tervetuloa Rauhalaan

Jenni Kirves (teksti) ja Annika Hiltunen (kuvitus): Tervetuloa Rauhalaan.
Mäkelä 2015.

Aivan ensimmäiseksi huomio kiinnittyy värikylläiseen, harmonista tunnelmaa huokuvaan kansikuvitukseen. Jätin Tervetuloa Rauhalaan -kirjan pöydälle, ja seuraavassa hetkessä se oli kadonnut, ilmestyäkseen myöhemmin kuin loihdittuna takaisin samaan paikkaan. Esikoiseni, tarinatyttö ja esteetikko, oli huomannut kirjan ja lukenut sen siltä istumalta. Myöhemmin luin kirjan lapsilleni ääneen, kuopuksen vaatimuksesta – oli aika myöhä, ja yritin tarjota lyhyempää kirjaa tilalle, mutta kolmivuotiaan mielestä "Ei sitä, tää on hieno."

Annika Hiltusen kuvitus Jenni Kirveen kirjoittamaan satukirjaan onkin aivan upea. Eksoottisista kukista ja suurisilmäisistä, sielukkaista kasvoista tulee hieman mieleen Riikka Juvonen (jonka kuvituksista ja teksteistäkin olen nauttinut monessa, monessa kirjassa lapsuudesta asti mutta blogissani esitellyt vain Valon paletin). Hiltusen kuvat ovat satumaisia ja värit heleitä.

Tervetuloa Rauhalaan kertoo Toivo-pojasta, jolla on paha olla kotona, kun vanhemmat riitelevät. Toivo pakenee huutoa ja ikkunasta sinkoilevia esineitä vintille, jossa hän huomaa yllättäen siniset portaat. Portaita pitkin Toivo pääsee Rauhalaan, jossa sydämellinen, punatukkainen Tyyni ottaa hänet lämpimästi vastaan. Tyyni kertoo, että yleensä Rauhalaan (jota jotkut kutsuvat Taivaaksi, toiset Kauniiksi puutarhaksi ja kolmannet esimerkiksi Yliseksi) pääsevät yleensä vain ne, joiden aika on täyttynyt. Lasten kohdalla tehdään kuitenkin poikkeuksia: he voivat päästä Rauhalaan käymään, vaikkapa unissaan tai mielikuvituksen voimin. Rauhalassa surulliset tai väsyneet lapset voivat tankata  voimia ja iloa ja palata sitten taas "Tämänpuoliseen". Rauhalassa vietettyjen hetkien ansiosta myös Toivon elämä muuttuu.

Toivon tarinasta tulivat mieleen Astrid Lindgrenin surumieliset sadut kuten "Soittaako lehmus, laulaako satakieli" sekä Enna Airikin ihana Haavemaa. Kertomus nojaa perinteeseen, mutta esimerkiksi ilmaisuissa näkyy nykyaika (Tyyni saa "naurunsa virran katkaistuksi"), samoin siinä, että lapsen hyvinvointia uhkaava kriisi ei ole vaarallinen kulkutauti, julma äitipuoli tai köyhyys, vaan vanhempien riitely, joka myrkyttää kodin ilmapiirin ja saa lapsen tuntemaan olonsa näkymättömäksi. Toivon ongelmat ratkeavat lopulta hyvin nopeasti ja yksinkertaisesti, mutta satu on satua ja Rauhalassa on kaunista taikaa.

Lisa Moroni & Eva Eriksson: Varo krokotiilia!

Lisa Moroni (teksti) ja Eva Eriksson (kuvitus): Varo krokotiilia!
Mäkelä 2014, 32 sivua.

Äkkiä isä pysähtyy. Hän huokaa surullisesti ja sanoo, että kun hän oli pieni, tässä kasvoi oikea taikametsä. Mutta nyt siitä on enää kannot jäljellä. 
Noora katselee ympärilleen.
- Oletko varma, että nämä ovat vain kantoja? Etkö näe, että ne ovat oikeastaan...

...kantopeikkoja?

Tähän lastenkirjaan ihastuin kerta kaikkiaan, ja lukuseurana ollut kaksivuotias tuntui jakavan mieltymykseni. Eva Eriksson on pitkän linjan piirtäjä, jonka kuvituksista olen saanut nauttia jo lapsena. Lisa Moronin tarina on sympaattinen, hauska ja sopivalla tavalla jännittävä. Kiitokset kuuluvat myös Raija Rintämäelle, jonka käännös on sujuva ja vivahteikas.

Noora ja hänen isäsänsä lähtevät metsään retkelle, ja tavalliseen pohjoismaiseen sekametsämaisemaan aukioineen ja joenvarsineen sekoittuu salaperäistä safari-tunnelmaa: joen yli vievä tukki onkin Nooran silmissä krokotiili, isän sureman hakkuuaukean kannot ovat leikkisiä peikkoja ja koivunrungot kohoavat kohti lehvästöä kuin kirahvin kaula.

Hyvässä kuvakirjassa kuvat ja teksti pelaavat yhteen ja kertovat toisaalta kumpikin vähän enemmän kuin toinen. Erityisen hyvin tämä toimii kirjassa, jossa (kuten Varo krokotiilissa) eri henkilöiden havainnot ovat keskenään osin ristiriidassa tai erilaisia. Moronin ja Erikssonin kuvakirja on onnistuu myös aukeamien ryhmityksessä, ja lukija saa usein yllättyä kutkuttavasti sivua kääntäessään.

Varo krokotiilia kuvaa paljon erilaisia tunteita, sekä tyttären että isän. Noora kokee innostusta odottaessaan yhteistä metsäretkeä, harmistusta lähtöä lykkäävästä, turhalta tuntuvasta kauppareissusta ("Hänen mielestään metsässä pitäisi syödä marjoja ja sieniä ja leikkiä luolaihmistä. Mutta isä ajaa silti markettiin. Tylsiskä!"), pelkoa jokea ylittäessä ja riemua metsän inspiroimista mielikuvitusleikeistään. Isä tuntee surua hakkuiden tuhoamasta lapsuuden leikkipaikastaan ja iloa luontohavainnoistaan. Päällimmäiseksi tarinassa jää isän ja tyttären vahva yhteenkuluvuuden tunne ja ilo jaetuista kokemuksista, kun isäkin innostuu näkemään vastapäisen saaren hahmossa lohikäärmeen.

Kolme jouluista kuvakirjaa: Velhovaari ja joulupukin parta, Lumiukko tuli tupaan ja Onko jo joulu?

Hanna Kallio (teksti) ja Antti Kallio (kuvitus): Velhovaari ja joulupukin parta
Art House 2013. (arvostelukappale)

Ian Bowie (teksti) ja Keanne van der Kreeke (kuvitus): Lumiukko tuli tupaan
Aurinko-kustannus 2013. (kustantamosta)

Jane Chapman: Onko jo joulu?
Is it Christmas Yet?, Suom. Raija Rintamäki.
Mäkelä 2013. (arvostelukappale)

Tässäpä kolme tuoretta, tänä vuonna julkaistua lasten jouluista ja talvista kuvakirjaa, joista ainakin kahdessa on joulukuusi, kahdessa lumiukko ja kaikissa kolmessa tähtien tuiketta. Kuvitustyyliltään ja tarinaltaan kirjat ovat kuitenkin varsin erilaisia.

Velhovaari ja joulupukin parta on sekoitus talvista satukirjaa ja lasten tietokirjaa. En ole lukenut kuvakirjasarjan aiempia osia Velhovaari ja taikasieni ja Velhovaari ja kultahippu, mutta juonesta saa hyvin kiinni, kun kirjan alkusivuilla esitellään keskeiset henkilöt ja kerrataan lyhyesti aiemmin tapahtunutta: "Velhovaari oli alun perin nukke, joka asui pitkään Hevosvaaran kartanossa Suvilaaksossa. Hän heräsi eloon ensimmäisen kerran 1850-luvulla Kuhmu-Iisakki-velhon kehittämän velho-eliksiirin avulla. Velhovaari päätyi Myöhäsen perheen taloon, jonka kellarikerrokseen hän rakensi omat tilansa. Talon leluhyllyssä istuivat pikkuiset Klara- ja Kerkko-nuket, jotka Velhovaari herätti eloon."

Antti Kallion kuvitus on varsin persoonallista, etenkin suurisilmäisten mutta rimppakinttuisten hahmojen osalta. Tietokonepiirroksista ja karrikoiduista hahmoista tulee sarjakuvamainen vaikutelma. Vaikutelmaa lisää tekstin fontti ja sijoittuminen omiin laatikoihinsa. "Tarinalaatikoiden" ohella sivuilla on "Velhovaarin tieto" -infolaatikoita esimerkiksi matkaluistelusta ja lintujen talvimuutosta. Lopussa on vielä erikseen tehtäviä, joihin voi etsiä vastauksia kirjan sivuilta.

Lumiukko tuli tupaan alkaa kodikkaissa joulunajan tunnelmissa: Anna istuu lempinojatuolissaan lukemassa, vieressä pino lisää kirjoja. Äkkiä ovikello soi ja lumiukko tulee visiitille. Lyhyen kuvakirjan tarina etenee verkkaisesti, kunnes tapahtuu hätkähdyttävä käänne. Lopuksi lukijalla on kuitenkin taas hymy huulilla.

Keanne van der Kreeken kuvitus on kaunista, kuvien miljööt hieman boheemeja katosta riippuvine hämähäkkeineen ja muine yllätyksineen.

Onko jo joulu? on näistä kolmesta kirjasta jouluisin, perinteisin ja lämminhenkisin, mutta myös tavanomaisin. Isokarhu ja Pikkukarhu valmistelevat yhdessä joulua. Pikkukarhu on odotuksesta aivan täpinöissään ja säheltää ja koheltaa sotkeutuen niin paketointinaruihin ja teippiin kuin kakkutaikinaankin. Isokarhu alkaa vähitellen hermostua, kun tehtävää olisi vielä paljon ja Pikkukarhusta ikuisuudelta tuntuva aika ennen joulua tuntuu Isokarhusta aivan liian lyhyeltä. Kuusenkakureissullakaan ei vältytä kommelluksilta, mutta Isokarhu osaa eläytyä poikasensa tunteisiin ja lopulta kaikki on valmista joulua varten – myös Pikkukarhu, joka nukahtaa odotellessaan suloiseen uneen...

Enää muutama päivä jouluun, iloista odotusta ja mahdollisimman stressittömiä joulutouhuja ennen sitä!

Kuvakirjoja rakennustöistä ja dinosauruksista: Päivä eläinten rakennustyömaalla, Kaivajakoira ja Missä on tyrannosaurus?

Sharon Rentta: Päivä eläinten rakennustyömaalla
A Day with the Animal Builders, suom. Terhi Leskinen.
Mäkelä 2013.

William Bee (teksti) ja Cecilia Johansson (kuvitus): Kaivajakoira
Digger Dog, suom. Birgit Huttunen.
Minerva 2013.

Thierry Laval (teksti) ja Yann Couvin (kuvitus): Missä on tyrannosaurus?
Cherche et trouve géant aut temps des dinosaures, suom.
Nemo 2013.

Prinsessakirjojen ylivalta alkaa perheessämme pikku hiljaa horjua, kun kolmivuotiaani on ryhtynyt esittämään entistä enemmän toiveita lukemisen suhteen. Poikani suosikkeja ovat muun muassa Astrid Lindgrenin ja Björn Bergin Eemeli-kuvakirjat, Zenek Milnerin Myyrän seikkailut, Richard Scarryn kirjat sekä sellaiset Mauri Kunnaksen teokset, joissa seikkailee Herra Hakkarainen. Ylipäätään kirjat, joissa on eläimiä, koneita ja autoja sekä värikäs ja runsas kuvitus, ovat nuoren miehen suosiossa.

Koneista ehkä suurin suosikki on kaivinkone, ja muutenkin kaikki sellaiset härvelit ja työkalut, joilla voi rakentaa tai korjata jotakin, mielellään aika suureellista, ovat kiinnostavia, myös kirjoissa. Moni muu lapsi on samaa mieltä, ja aihepiiristä onkin tarjolla paljon kirjoja, monen ikäisille ja monen tasoisia niin kuvituksestaan, kieleltään kuin tarinaltaankin. Meillä luetaan toisinaan Puuha-Pete- ja Mainio Manu -kirjoja, mutta joskus on kiva löytää rakennusaihepiiristä jotain vähemmän tietokoneanimoitua ja mielikuvituksellisempaa. Tykästyin itse kovasti Sharon Renttan kirjaan Päivä eläinten rakennustyömaalla -kirjaan, sillä siinä on perinteinen piirroskuvitus, huumoria ja vähän erilaiseksi muotoutuva rakennusprojekti.

On Aasin ensimmäinen työpäivä. Se on harjoittelijana rakennustyömaalla, ja sen on tarkoitus oppia kaikki talojen rakentamisesta.

Ensimmäiseksi Aasi oppii, ettei märässä betonissa saa kävellä. Hups.

William Been ja Cecilia Johanssonin Kaivajakoira ei ole kuvitukseltaan yhtä laadukas, mutta poikani on aivan ihastunut kirjaan. Alkuun Kaivajakoira vaikuttaa varsin tavanomaiselta, vähän pienempien lasten kuvakirjalta (teksti on suurikokoista ja sitä on aika vähän), jossa käytetään toistoa tehokeinona – kaivajakoira hakee aina vain suuremman kaivurin etsiessään suuren suurta luuta. Lopussa on kuitenkin hauska jippo, huumoria, joka aukeaa kirjan lukijalle mutta ei kaivajakoiralle itselleen.

Kaivajakoiran "loppuhuipennus".

Kaivajakoiran kaksi viimeistä sivua avautuvat taitoksistaan suuriksi aukeamiksi, joista ensimmäsessä on jättimäinen kaivinkone ja toisessa dinosauruksen luuranko – se, mikä on suurta, on varsin suhteellista, kuten viimeinen kuva osoittaa.

Dinosaurukset on tällä hetkellä aihe, joka kiinnotaa mutta myös pelottaa: toisten poikien kanssa on hauskaa ja jännittävää leikkiä hurjia leikkejä muovisilla leludinoilla, ja tv-sarjat Harri ja dinot sekä Dinojuna ovat suosiossa. Kirjahyllystämme löytyvä Dinosarukset - maapallon historialliset hirmuliskot (Gummerus 2011) on kuulemma vielä liian pelottava kirja, mutta Thierry Lavalin ja Yann Couvinin hauskaan Missä on? -sarjaan (johon kuuluvasta Missä on kaivinkone? -kirjasta meillä on tykätty kovasti) kuuluva MIssä on tyrannosaurus? on voittanut kolmivuotiaan puolelleen värikkyydellään ja kapean kirjan sisältä isoiksi avautuvilla aukeamillaan.

Missä on tyrannosaurus? on eräänlainen lasten kuvatietokirja, vaikka dinosaurusten riemukas väritys tuskin perustuu luonnonhistorioitsijoiden veikkauksiin. Kirjasta voi nauttia ihan vain katselemalla (ja satunnaisesti dinosaurusten nimiä ääneen lapselle lukien), kuten meillä on tehty, mutta isommat lukijat innostuvat varmasti myös opettelemaan lajien nimiä ja perhehtymään tarkemmin dinosaurusten historiaan.

Louise Pilsbury: On hienoa olla minä!

Louise Pilsbury (teksti) ja Mike Gordon (kuvitus): On hienoa olla minä!
It's Good to be Me!, suom. Terhi Leskinen.
Mäkelä 2013, 64 sivua.

Jos sinua moititaan jostakin, kuten epäsiististä käsialasta tai pallon potkaisemisesta ohi maalin, on parasta vain myöntää virhe ja pahoitella sitä. Älä jää murehtimaan asiaa. Pyydä anteeksi ja suuntaa katse eteenpäin. Muista, että jokaista virhettä kohti teet kymmeniä muita asioita oikein – sinun pitää vain muistuttaa itseäsi niistä.

Louise Pilsburyn On hienoa olla minä! on alakouluikäisille suunnattu tietokirja, opas vahvempaan itsetuntoon ja varmempiin sosiaalisiin taitoihin. Teos rohkaisee lukijaansa tutustumaan omiin heikkouksiin ja vahvuuksiin sekä antaa vinkkejä erilaisten ongelmien ratkaisemiseksi. Mitä voi tehdä, jos kateus valtaa mielen, kaverin kanssa tulee riitaa tai jokin asia nolostuttaa kovasti, mutta siitä olisi silti tärkeä kertoa esimerkiksi opettajalle tai luokkatovereille?

Kirjassa ei kierrellä vaikeampiakaan aiheita. Esimerkiksi ystävyys on ihana ja tärkeä asia, mutta siihenkin liittyy esimerkiksi riitoja, joita voi oppia ratkomaan rakentavasti. Jollekin ystävyyssuhteiden solmiminen voi olla vaikeaa, ja toisinaan joutuu miettimään, miten pääsisi "Eroon huonosta ystävästä". Hätkähdin ensin tuota viimeksi mainittua otsikkoa, mutta kirjan teksti puhui asiallisesti siitä, kuinka ystävyyden voi vakaan harkinnan jälkeen lopettaa, jos toinen toistuvasti pettää luottamuksen tai käyttäytyy muuten epäreilusti.

Mike Gordonin kuvitus (joka on tuttua varmaan ainakin Mäkelän helppolukuisista, vasta lukemaan oppineiden kirjoista) on kirjassa kohderyhmän iän mukaisesti tärkeässä roolissa. Usein tekstissä viitataan kuvitukseen tyyliin "Ota rento, itsevarma asento. (Matki kuvan vasemmanpuoleista poikaa.)" Kuvissa on huumoria, mutta mitään uusia oivalluksia ne eivät ehkä lukijalleen tuota vaan kulkevat uskollisesti tekstin rinnalla.

Kirjan tyyli on varsin opettavainen, kuten tällaisissa oppaissa sävy herkästi on, mutta käsikirjan tapaan kirjaa sieltä täältä lukiessa se tuskin häiritsee. Pohjimmiltaan kirjan sävy on kuitenkin ihanan kannustava, ja voisin kuvitella kirjasta olevan hyötyä monellekin kouluikäiselle, oli sitten pulmana liiallinen ujous tai vaikeus säilyttää malttinsa.

Marion Billet: Pentula

Marion Billet: Pentula
Littleland, suom. Raija Rintamäki.
Mäkelä 2013, 32 sivua.

Sinisen linnan kirjasto on ollut viime päivinä varsin (tyttökirja)klassikkopainotteinen, mutta nostanpa nyt esille erään uuden kuvakirjan, josta on tullut meidän lasten suosikki. Erityisesti kolmivuotiaani rakastaa kirjaa, ja hän taitaakin olla iältään juuri kirjan otollisinta kohderyhmää. Pentula-kirjassa on tarina, mutta ei varsinaista juonta: kirjassa seurataan Pentulan asukkaiden päivän kulkua auringon noususta hyvän yön toivotuksiin. Jokainen aukeama on eräänlainen tilannekuva, johon liittyy pieni sanallinen kuvaus, mutta kuvat ovat tärkeimmässä roolissa.

Kirja rohkaiseekin perheen pienimpiä enemmän toimijan ja keskustelijan kuin vain sadunkuuntelijan rooliin. Sivun alalaidassa on erillisinä kuvina muutama aukeaman ison kuvan yksityiskohdista, ja lasta kehotetaan etsimään esineet ja asiat aukeamalta. Lisäksi joillakin sivuilla esitetään lukijalle kysymyksiä, kuten "Osaatko matkia maatilan eläinten ääniä?" tai "Montako kirjaa pikkuväki on lukenut tänään?"

Olen lukenut kirjan lapsille ääneen useita kertoja, mutta he tykkäävät lukea ja katsella kirjaa myös itsekseen, ja kolmivuotiaskin saattaa viihtyä pitkään itsekseen kirjaan äärellä ja pyytää vain silloin tällöin apua pikkukuvien etsintään: "Äiti, mä en löydä tuota ikkunaa!" Pentulan kuvamaailma miellyttää monenlaista katsojaa, sillä kuvituksesta löytyy niin autoja kuin kukkia ja leikkikenttiäkin. Mukavan pehmeät kannet ja selkeät, värikkäät kuvat miellyttävät meidän puolitoistavuotiastakin (joka tosin, se on myönnettävä, "lukee" ihan mitä vain!). Arvelen, että tämä kirja vetoaa erityisesti sellaisiin lapsiin, jotka rakastavat erilaisia pienoismaailmoja, kotileikkejä, eläimiä ja erilaisia yksityiskohtia.

Vaikka yleensä ottaen, tietenkin, rakastan syvällisiä taidesatuja ja taidokkaita piirros- tai akvarellikuvituksia sekä aikaa kestäviä klassikoita, niin pakko myöntää, että Pentula on minustakin aika söpö. Lisäpisteitä kirja saa siitä, että kaiken muun touhun ja puuhailun ohella lukeminen on pikkuväen päiväohjelmassa tärkeässä roolissa, ja yhdessä kuvassa näkyy kirjakauppakin!

On tullut yö ja Pentulassa on hiljaista. Hyvää yötä, pikkuiset!

David McKee: Elmeri, Roosa ja Super-Esko

David McKee: Elmeri, Roosa ja Super-Esko
Elmer, Rose and Super El, suom. Terhi Leskinen.
Mäkelä 2013, 32 sivua.

David McKeen Elmeri-kirjat ovat meidän lasten, erityisesti kolmivuotiaan, suosiossa. Elmeri on jo jonkin sortin kuvakirjaklassikko; tarinoita kirjavasta norsusta oli tarjolla suomeksikin jo omassa lapsuudessani. Värikkäitä Elmeri-kirjoja ilmestyy yhä, ja kuvitust jaksaa ihastuttaa aikuisenkin silmiä. Sen sijaan tarinat alkavat jo mielestäni toistaa itseään. Elmerin kirjava olemus on jo arkipäiväistynyt eikä herätä enää ihmetystä muissa viidakon asukkaissa, lukijoista puhumattakaan, joten jutun juuri on keksittävä muualta. Edellinen kirja oli nimeltään Elmeri ja Super-Esko, ja uusin, viime keväänä ilmestynyt puolestaan Elmeri, Roosa ja Super-Esko.

Tässä kirjassa riittää suloisen vaalenanpunaisia norsuja, kun Elmerin vanha ystävä Roosa juhlii Nestorin syntymäpäiviä ystäviensä ja sukulaistensa kanssa. Pahaksi onneksi päivänsankari on asettunut hieman turhan huteraan paikkaan vastaanottamaan onnitteluja. Kun lauma vaaleanpunaisia norsuja tömistelee iloisesti juhlakalua kohti, pettää kallionjyrkänne Nestorin alta. Roosa juoksee hakemaan apua, ja lentotaitoinen norsu Super-Esko tarttuu toimeen.

Pienille lukijoille kirjassa on siis riittävästi vauhtia ja jännitystä, mutta itse olen tykännyt enemmän vanhemmista Elmeri-tarinoista, joissa jännitys on hienovaraisempaa ja eläinten väliset suhteet monisyisempiä. Mutta herttainen on tämäkin kirja, ja kuten sanottu, kuvitus on mainio.

Elmeri, Roosa ja Super-Esko -kirjassa seikkailee myös vanha tuttu shakkiruudullinen norsu, Viljami.

Joulukalenterin luukku 15: Mimmi Lehmän ja Variksen iso kirja

Juijja Wieslander (teksti) ja Sven Nordquist (kuvat): Mimmi Lehmän ja Variksen iso kirja
Stora boken om Mamma Mu och Kråkan, suom. Pirjo Santonen ja Terhi Leskinen.
Mäkelä 2012, 184 sivua.

Rakastettavat koheltajat Mimmi Lehmä ja Varis ovat saaneet oman "juhlakirjan", kullansävyisiin kansiin kootun kokoelman tarinoita, runoja ja lauluja. Osa tarinoista on ilmestynyt aiemmin suomeksikin kuvakirjoina, mutta osa materiaalista on päässyt nyt ensi kertaa kansien väliin. Kirjan esipuheessa kirjailija Juijja Wieslander kertoo, että Mimmi Lehmän hahmo sai alkunsa erään lapsen lausahduksesta: "Ajattele, jos lehmät tekisivät samoja asioita kuin mekin. Miten hassua se olisikaan!" Mimmi ja Varis vaikuttivat alunperin Ruotsin lastenradiossa 1980- ja 90-luvulla, ja myöhemmin ne pääsivät seikkailemaan kuvakirjojen sivuille, Viiru ja Pesonen -kirjoistaan tutun Sven Nordquistin piirtäminä.

Mimmi Lehmästä ja Variksesta tykkäävät meidän perheessä sekä lapset että aikuiset, ja sarjan kirjoja on luettu paljon - blogiini olen kirjoittanut viime vuonna kirjasta Mimmi Lehmä lukee (tätä ei kokoelmateoksessa ole, sen sijaan siitä löytyy samaa aihepiiriä sivuava lyhyempi tarina "Mimmi Lehmä kirjastossa"). Meillä nautittiin ennen kaikkea kuvitettujen kertomusten lukemisesta, riippumatta siitä, oliko tarina luettu aiemmin yksittäisestä kirjasta vai ei. Lorutkin luettiin, mutta ne eivät innostaneet niin paljon kuin tarinat. Lauluista saavat varmasti enemmän irti ne, jotka osaavat soittaa ja lukea nuotteja - ja opettelun tueksi kirjan lopusta löytyykin kitarasoinnut.

Kirjasta löytyy myös nyt ajankohtainen Mimmi Lehmän ja Variksen joulu. Sven Nordquist on minusta - Ilon Wiklandin, Maija Karman ja Virpi Pekkalan ohella - yksi armoitetuista joulun kuvittajista. Nordquistin joulukuvissa on tunnelmaa, mutta myös arjen rosoa, huumoria ja kodikasta sekamelskaa.

Mimmi Lehmän ja Variksen joulussa Varista harmittaa talven kylmyys ja pimeys. Kun Varis kuulee Mimmiltä joulun olevan aivan lähellä, se alkaa paniikissa kääriä kasaan lahjapaketteja - itselleen. Varis pelkää, että hän ei muuten saa yhtään lahjaa. Itse itselle annettu tavaravuori ei kuitenkaan, yllätys yllätys, tee onnelliseksi. Paras lahja on muuta kuin tavaraa, ja sen ovat valmistaneet ystävät, rakkaudella.

Kaiken tohelluksen jälkeen Mimmi Lehmä ja variskin rauhoittuvat joulun viettoon. Suuri kuusi on saanut kynttilät, ystävä on lähellä, lunta tupruttaa hiljaa.

Jane Clarke & Jane Massey: Pikku Ritari menee kouluun

Jane Clarke (teksti) ja Jane Massey (kuvat): Pikku Ritari menee kouluun
Mäkelä 2012.

Koulun aloitusta ja ekaluokkalaisen elämää käsitellään monissa mainioissa kotimaisissa lastenkirjasarjoissa, kuten Mila Teräksen Telma-, Tuula Kallioniemen Karoliina- ja Konsta- sekä Timo Parvelan Ella-kirjoissa. Kuvakirjoja aiheestä ilmestyy ymmärrettävästi vähemmän, sillä kouluikäiset kuuntelevat tai lukevat itse mielellään jo vähän pidempiä tarinoita. Ensimmäisestä koulupäivästä ja koulun aloituksen herättämistä tunteista voi kuitenkin kertoa myös pienen, kuvakirjan kehyksiin mainiosti sopivan tarinan. Hienoja kotimaisia kuvakirjoja koulunaloitusteemalla ovat ainakin Tuula Korolaisen ja Marjo Nygårdin Kuono kohti koulua sekä Johanna Venhon ja saman kuvittajan herkkä ja moniulotteinen Otto loikkaa ojan yli.

Koulun alkamisessa on kyse suuresta muutoksesta aiempaan, ja yhden näkökulman tähän muutokseen tarjoaa Jane Clarken ja Jane Masseyn kuvakirja Pikku Ritari menee kouluun. Pikku Ritari ja hänen paras ystävänsä Pikku Lohikäärme aloittavat koulun - mutta, kuten joskus oikeassakin elämässä, he eivät pääse samaan kouluun. Erityisen hankalaa on se, että Pikku Lohikäärme käy koulua yöllä ja ehtisi leikkiäkin enää vain pimeällä, kun Pikku Ritarin pitäisi olla unten mailla. Ystävykset keksivät ongelmaan oman ratkaisunsa, mutta silloin törmäävät aikuisten ja lasten maailmat toisiinsa...

Pikku Ritari menee kouluun on satu, joka kertoo enemmän ystävyyden voimasta kuin varsinaisesta koulun aloituksesta tai koulunkäynnistä. Koska kyseessä on käännöskirja, arvelen, että kirja kertoo pikemminkin leikkikouluun menosta tai ylipäätään kulttuurista, jossa koulu aloitetaan aiemmin kuin meillä Suomessa. Moni ekaluokkalainen kokee varmasti kirjan lapsellisena, ja otollisinta kohderyhmää kirjalle ovat varmaankin noin 2-5 -vuotiaat. Oma ekaluokkalaiseni kuitenkin rakastaa edelleen lukea kuvakirjoja pidempien kirjojen rinnalla, ja kirjan tarina sekä kuvitutus miellyttivät häntä. Minustakin kuvitus on tavannomaisuudestaan ja hahmojen yksinkertaisuudesta huolimatta kaunis pehmeine linjoineen ja utuisine värimaailmoineen.

Ian Whybrow: Harri ja dinot rosvon jäljillä

Kannen kuva Adrian Reynolds.

Ian Whybrow: Harri ja dinot rosvon jäljillä
Kuvitus Pedro Penizzotto.
Harry and the Dinosaurs Roar to the Rescue!,
suom. Raija Rintamäki.
Mäkelä 2012, 128 sivua.

Harri on jo iso koululainen, joka ei enää leiki dinoilla. Aamunavauksessa eskarinope on kuitenkin muistellut Harrin aiempia seikkailuja dinojen kanssa, mistä koulun remupetterit saavat aiheen kiusata Harria. Vaikka Harri väittää, ettei hän enää välitä dinoista, hän ei voi sallia vanhoja ystäviään kiusattavan, vaan pelastaa spinosauruksen poikien kynsistä ja saa siten poikajengin vihat niskoilleen. Kun vielä naapurin kiltti Kaurasen setä joutuu rosvojen uhriksi, alkavat ainekset seikkailuun olla kasassa. Ystäviensä Sallin, Jaken ja Sirin kanssa Harri muodostaa neuvokkaan Tammitiimin, mutta myös dinojen apu on toisinaan tarpeen.

Kirjan maailma oli meidän lapsille ennalta tuttu Harri ja dinot -piirrossarjasta. Ilokseni Harri ja dinot rosvon jäljillä ei ollut mikään tv-sarjan oheistuote, vaan ihan peruslaatuinen lasten seikkailukirja. Perusidea on perinteinen: vähän hiljaisempi poika pärjää ylivoimaisilta näyttäville vastustajille saadessaan apua jonkinlaisilta "taikavoimilta". Onneksi Harrista löytyy omaakin rohkeutta, vaikka dinoilla on ratkaiseva rooli jännittävän tilanteen selvittämisessä.

Kirjaa voi suositella noin kahdeksan-yhdeksänvuotiaalle, jo suhteellisen sujuvasti lukevalle lapselle, mutta toimii se ääneen luettunakin. Sivumäärä voi kuulostaa paljolta, mutta teksti on isoa (ei kuitenkaan tavutettua), ja myös Pedro Penizotton mustavalkokuvituksen ansiosta luettavaa ei ole yhdellä aukeamalla liikaa.

David McKee: Elmeri ja Super-Esko

David Mckee: Elmeri ja Super-Esko
Elmer and Super El, suom. Terhi Leskinen.
Mäkelä 2012.

Iloisen värikkäät ja leppoisat Elmeri-kirjat kuuluvat meidän lasten suosikkeihin. Kirjavasta Elmeri-norsusta ja hänen eläinystävistään kertova uutuus Elmeri ja Super-Esko ihastutti erityisesti kaksivuotiasta poikaani, ja otollisin kohderyhmä suhteellisen vähän tekstiä sisältäville kirjoille lienevätkin noin 2-4 -vuotiaat.

Kirjan tarinassa Elmeri auttaa ystäväänsä Super-Eskoa, jonka puku on repeytynyt, kun "piikkipensas hyökkäsi hänen kimppuunsa". Saara-täti (varsin värikäs, joskin hieman kuuro, norsu hänkin), voisi korjata puvun, mutta miten päästä muiden eläinten ohi ilman, että Super-Eskon imago saa kolauksen rikkinäisen puvun takia?

David McKee on sekä kirjoittanut että kuvittanut Elmeri-tarinansa. Tekstiä sävyttää hyväntahtoinen huumori, kuvissa taas omasta mielestäni on parasta värikylläisyys, kaksivuotiaani mielestä kenties lukuisat erilaiset eläimet, kuten tiikeri, leijona, krokotiilit ja virtahevot.

Yksinkertainen, toisteisuuteen perustuva juoni on pienten lasten kuvakirjassa usein toimivin rakenne. Super-Esko, kuten muutkin Elmeri-kirjat, kestää usemman lukukerran ja niihin liittyvät leikkihetket, jolloin "tuhma krokotiili" puree pientä sadunkuulijaa sormeen.

Catherine Coe: Länkkäri-Lasse - Tukala tilanne

Catherine Coe: Länkkäri-Lasse - Tukala tilanne
Kuvitus: Jan McCafferty.
(Kid Cowboy - A Sticky Situation) Suom. Terhi Leskinen.
Mäkelä 2012. 31 sivua.

Länkkäri-Lasse -kirjat, joita on suomeksi ilmestynyt kaksi - Tukala tilanne ja Kesäkoulussa - ovat suunnattu äskettäin lukemaan oppineille. Omassa alakouluiässäni tällaiset kirjat oli yleensä painettu kokonaan kapitaaleilla (isoilla kirjaimilla), mutta nykyään taidetaan suosia tekstauskirjainten opettelua heti luku- ja kirjoitusuran alkutaipaleella. Länkkäri-Lassen Tukala tilannekin on painettu tekstauksella eikä tekstiä ole tavutettu. Koska kyseessä on kuitenkin käännöskirja, joka ei kuulu mihinkään virallisiin oppimateriaaleihin, en osaa sanoa, kuinka pedagogisesti oikeaoppisia nämä ratkaisut ovat. Tärkein ulkoinen ominaisuus tekstillä kuitenkin on: se on riittävän isoa pienen koululaisen tavattavaksi. Myös tarinan pituus ja kuvituksen määrä tuntuvat olevan kohdallaan.

Kirjan länkkäriteema houkuttelee erityisesti poikia lukemaan, mutta tytötkään eivät vierasta tarinaa, ainakaan meidän perheessä. Meidän esikoinen ei osaa vielä lukea, joten kirja luettiin hänelle ja pikkusisaruksilleen ääneen. Kirjan päärooleissa ovat Länkkäri-Lasse ja hänen hyvä ystävänsä Pete, heidän hevosensa Polle Peloton ja Höpöliini sekä kaksi lehmää, Minttu ja Mansikki, jotka Länkkäri-Lasse saa syntymäpäivälahjaksi. "Tukala tilanne" syntyy preerialla, kun vesivarastot kaatuvat maahan ja vettä joudutaan pyytämään vanhoilta vihollisilta, Ykältä ja Jykältä.

Tiukkapipoisena aikuisena minua jäi tarinassa hieman häiritsemään se, että ongelma ratkeaa, kun pojat suostuvat Ykän ja Jykän kiristykseen saadakseen vettä. Neuvokkuutta kirjassa edustaa siis se, että Lasse osaa neuvotella vedelle "kauppahinnan". Sitten vain ratsastetaan onnellisina kohti auringonlaskua. Sympaattista tarinassa oli Lassen kiintymys lehmiinsä ja halu toimia niiden parhaaksi.

Länkkäri-Lassen seikkailut jatkuvat kirjassa Länkkäri-Lasse Kesäkoulussa, jossa preerian pojat joutuvat tottumaan koulumaailmaan.

Lukutoukkia lastenkirjoissa: Kirjasto-Kaisa, Mimmi Lehmä lukee ja Sirkus saapuu kirjastoon

Gillian Shields ja Francesca Chessa: Kirjasto-Kaisa.
Alkuteos Library Lily, suom. Terhi Leskinen.
Mäkelä 2011.

Markus Majaluoma: Sirkus saapuu kirjastoon. 
Avain 2011.

Juijja Wieslander ja Sven Nordquist: Mimmi Lehmä lukee.

Alkuteos Mamma Mu läser, suom. Terhi Leskinen. 

Mäkelä 2011.

Tänä syksynä on ilmestynyt kolme mainiota lasten kuvakirjaa, joissa keskiössä on (intohimoinen) lukuharrastus ja kirjastot. Ahkerana kirjastonkäyttäjänä, neljän pienen lukutoukan äitinä ja Sinisen linnan kirjaston emäntänä kiinnostuin kirjoista, ja onneksi lapsetkin viihtyivät niiden parissa. Kaikkia kolmea kirjaa on meillä luettu useaan kertaan.

KIRJASTO-KAISA

Suosikkini näistä kolmesta oli Shieldsin ja Chessan Kirjasto-Kaisa, jonka värikylläinen ja elämäniloinen kuvitus hurmasi. Pieni Kaisa-tyttö on ollut kirjojen lumoissa siitä asti, kun hän oppi lukemaan ja hänen äitinsä hankki hänelle kirjastokortin. Ensimmäinen kirjastokäynti oli kuin seikkailu: Kirjastossa oli paksuja kirjoja, ohuita kirjoja, valtavia neliönmuotoisia kirjoja, vanhoja kirjoja, uusia kirjoja ja pehmeitä tunnustelukirjoja. Kun Kaisa on kerran päässyt kirjojen makuun, hän lukee hampaita pestessään, syödessään ja ennen nukahtamistaan. Ihmiset alkavat kutsua häntä Kirjasto-Kaisaksi.

Kirjan hienovarainen opetus on, että lukeminen on tärkeää ja iloa tuottavaa, mutta ei kuitenkaan ainoa asia elämässä. Kaisan äiti yrittää saada tyttärensä hetkeksi irti kirjoista viemällä hänet puistoon. Aluksi Kaisa ikävystyy ja lukee paremman puutteessa puiston kylttejä. Sitten hän tapaa jaloistaan puun oksalla roikkuvan tytön, Maisan, joka ei ymmärrä lukemisen päälle ollenkaan. Eriävistä näkemyksistä huolimatta tytöt ystävystyvät ja molempien elämä rikastuu uusilla puuhilla. Kaisa kirjoittaa heidän seikkailuistaan kirjan - ... ja siitä tuli hieno, upea, kerrassaan MAHTAVA KIRJA! (Saatat löytää sen omasta kirjastostasi!)

SIRKUS SAAPUU KIRJASTOON

Markus Majaluoman Sirkus saapuu kirjastoon oli minulle pienoinen pettymys. Meidän perheessä on kovasti luettu ja tykätty Majaluoman Isä-sarjan kirjoista (esim. Isä, koska joulupukki tulee? ja Isä, ostetaan kesämökki!), mutta Sipoon kunnankirjaston kanssa yhteistyössä tehty ja sen 150-vuotista taivalta juhlistava kirja on edellä mainittuja huomattavasti lyhyempi ja yksiulotteisempi tarina. Loppujen lopuksi kirja oli kuitenkin hauska ja toimiva.

Tyttäreni ihmetteli kirjan lopuksi, että "Missä se sirkus oli?" Sinänsä oli mainiota, että sirkus ei saapunut kirjastoon torvet soiden, vaan tipoittain, yksi tai kaksi eksentristä esiintyjää kerrallaan: pääasia, eli kirjasto ja sen erinomainen asiakaspalvelu korostui. Kirjaston uusi apulaisharjoittelija, hiukset silmillä viihtyvä Maksimilia, kohtaa esimerkiksi riitelevän koira-kissapariskunnan (joka muistuttaa herkullisesti monia tosielämän inhimillisiä pariskuntia toiveineen ja harminaiheineen). Maksimilia ei oikein tiedä, miten ratkaisisi pariskunnan ongelmat, mutta kuten Kirjastonjohtaja oli hänelle teroittanut, lukeva asiakas on aina oikeassa. Maksimilia nappaa umpimähkään hyllystä kirjan ja onnistuu selittämään itselleen, että se vastaa asiakkaiden tarpeisiin, ja nämä poistuvatkin tyytyväisinä. 

Susa on pitänyt tästä kirjasta paljon, ja siitä on kirjoittanut asiantuntevaan tapaansa myös Rouva Huu. 

MIMMI LEHMÄ LUKEE

Oli syksy. Kaikki lehmät olivat kotona navetassa. Se oli kaupungin kirjastossa. Velipekka kuunteli satua. Mimmi Lehmä katseli aapista. 
- MMM ja UUU, se sanoi hitaasti. 
- Niistä tulee MUU.
- Hyvä Mimmi, kehui Liisa. - Sinähän osaat kohta lukea!


Myös Mimmi Lehmä lukee -kirjassa tapaamme kirjastossa viihtyviä eläimiä. Juijja Wieslanderin kirjoittamat ja Sven Nordquistin kuvittamat Mimmi Lehmä -kirjat ovat meillä suuressa suosiossa. Mimmi Lehmä on riemastuttavan boheemi lehmä, joka ei suostu märehtimään lajitoveriensa kanssa navetassa vaan haluaa aina kokeilla jotakin uutta. Varis-ystävä koettaa toppuutella Mimmiä, mutta päätyy kuitenkin auttamaan Mimmin epäsovinnaisten projektien toteutuksessa. Mimmi Lehmä on viihtynyt niin keinussa kuin kelkkamäessäkin.

Uusimmassa kirjassa Mimmi Lehmä lukee Mimmi innostuu kirjastosta ja ahmii Peppi Pitkätossun seikkailuja. Varis on jälleen kerran skeptinen: "Lehmät eivät osaa lukea kirjoja. Lehmien ei KUULU lukea kirjoja! Lehmien kuuluu olla kotona!! Kraak!" Rivien välistä lukien lapsikin ymmärtää, että Varis ei itse osaa lukea, mutta se ei estä häntä haaveilemasta kirjailijanurasta. Nobel-mitali silmissä kiiluen Varis päättää kirjoittaa kirjan aiheesta "Miksi maito on valkoista", ja Mimmi saa tietenkin toimia tutkimusmateriaalina. Variksen tohottaessa ympärillä Mimmin lukuaika jää kovin vähiin, mutta onneksi ystävä väsyy projektiinsa nopeasti ja Mimmi voi taas kavuta heinäparvelle Peppi Pitkätossun kanssa...