Marita Lindquist: Maleena menee kouluun
Malena börjar skolan (1966), suom. Tuula Ikonen.
Kansi ja kuvitus Kerstin Thorvall.
Wsoy 1979, 156 sivua.
(Teos on saatavilla äänikirjana)
Ja ilo kupli Maleenassa, se pursusi niin että hänen oli vaikea hengittää. Hän oli iso, hän alkaisi huomenna koulun. Uusi koululaukku oli hänen huoneessaan.
Maleenasta on ihanaa, kun hän on jo seitsemänvuotias ja pääsee kouluun, toisin kuin Annastiina ja Ulla, jotka ovat vielä leikkikoulussa. Koulua varten Maleena on saanut ruudullisen koululaukun ja punaiset kengät (äiti oli ehdottanut useita ruskeita, järkeviä kenkäpareja, mutta ne olivat kaikki jotenkin puristaneet isovarpaan kohdalta). Ensimmäisen koulupäivän jännitystä kasvattaa kuitenkin se, että uuden opettajan on nähty olevan vihainen huolimattomalle muuttomiehelle, ja vasta pulpetissa Maleena tajuaa, että voi kauhistus - hänen oikea nimensähän on Magdaleena, eikä Maleena! Sekä opettaja että kaikki uudet luokkatoverit varmaankin nauraisivat niin pitkälle ja erikoiselle nimelle!
Kukaan ei kuitenkaan naura. Opettaja lupaa kutsua tyttöä Maleenaksi, vaikka Magdaleena on niin epätavallisen kaunis nimi. Seuraavana päivänä ei enää nipistele vatsasta. Pinaattikeitto maistuu erilaiselta kuin kotona, mutta sen saa syötyä, kun kuvittelee sen olevan myrkytettyä - sehän on vaarallista ja jännittävää, siis hauskaa! Vähitellen koulunkäynnistä tulee itsestäänselvyys, osa arkea, johon kuuluu myös kavereiden kanssa leikkimistä, uskollinen pehmolelu Nalle, sieniretkiä ja ensikosketus pianonsoittoon.
Ja sitten Maleena soitti. Hän soitti oikealla kädellä valkoisilla koskettimilla - sillä tavalla soittaminen sujui hyvin. Pianossa oli vaikka kuinka paljon sointuja. Jotkut olivat karhuja, ne murisivat ja jysähtelivät eivätkä oikeastaan olleet kauniita. Mutta toiset olivat linnunliverrystä, tai keijukaisia jotka tanssivat, ehkä vaaleanvihreitä keijukaisia... Maleena soitti hiljaa, hiljaa ensin kauimmaisilla koskettimilla oikeall, ja ikkunan valovirrassa tanssi keijukainen toisensa jälkeen.
Marita Lindquistin Maleena-kirjat olivat lapsuuden suosikkejani. Maleena menee kouluun -kirjan kuuntelin äänikirjana, eli "kasettikirjana", joskus alle kouluikäisenä. Parhaiten minulle jäi siitä mieleen yllä mainittu Magdaleena/Maleena -kohtaus sekä se, kuinka Maleena osallistuu ystävänsä pitkän letin leikkaamiseen salaa. Vaikka Maleena ei saksia käytäkään, hän kärsii suunnattomista tunnontuskista nähdessään, että lopputulos ei ole kovin kaunis. Tapaus ratkeaa huumorintajuisen äidin ja ammattitaitoisen kampaajan ansiosta onnellisesti, mutta herkän Maleenan kokema, kohtuuttoman voimakas syyllisyys ja toisten (tynkähiuksiseksi kynityn Siirin ja parturoinnin suorittaneen Tiinan) suruun eläytyminen on kuvattu koskettavasti.
Maleena-kirjojen viehätys piileekin Lindquistin kyvyssä kuvata lapsen mielenliikkeitä. Ulkoisesti ei tarvitse tapahtua paljon - vaikkapa aikuisten lupaus suuresta lahjasta, Maleenan arvailut, mitä se voisi olla, ensimmäinen pettymys yllätyksen paljastuessa ja myöhemmin innostuminen lahjasta - sillä Maleena on tyttö, joka pohtii kokemaansa ja näkemäänsä, kokee voimakkaasti ilot, surut ja pelot. Myös aikuiset on kuvattu hyvin, inhimillisinä ajoittaisine kiireineen ja huolineen, mutta kuitenkin lempeinä ja lasta kuuntelevina.
Toisaalta Lindquistin kerronta on jossain määrin raskassoutuista, ja kovin moni nykylapset kaipaavat ehkä enemmän jännitystä ja huumoria kirjoihinsa. Meidän juuri koulunsa aloittaneelle esikoisellemme kirja on luettu ääneen iltasatuna joskus vuosi sitten, ja hän kyllä kuunteli sujuvasti - mutta ei ollut kovin vapaaehtoinen kuuntelemaan useita Maleena-kirjoja peräkkäin.
Maleena menee kouluun -äänikirjasta on blogannut äskettäin Velma.