Tuula Levo: Neiti Soldan.
Otava 2000. 286 sivua.
Jussin kuolemasta on kulunut kohta kymmenen vuotta. Jussi haudattiin valtion varoin ja suurin juhallisuuksin. Ensin kulttuuriväki järjesti muistotilaisuuden Diakonissalaitoksen kappelissa, sitten arkku kuljetettiin junalla Iisalmelle, jonne Jussi oli toivonut tulevansa haudatuksi. Hän halusi lepopaikakseen kirkon mäen, josta näkyisi maantie, järvi ja pappilaan johtava koivukuja.
Näin alkaa Tuula Levon esikoisromaani Neiti Soldan, enkä ihmettele, että kirja jäi minulta kesken ihan alkumetreillä, kun kymmenisen vuotta sitten yritin sitä ensi kertaa lukea. Romaanin nimihenkilö Tilly Soldan, kuvataitelija Venny Soldan-Brofeltin "vackraste syster" ja edellisen aviomiehen, kirjailija Juhani Ahon "avovaimo" on kuolemassa syöpään ja muistelelee menneitä syntejään ja onnenhetkiään yksinäisenä ja kivuliaana. Varsinaisen kolmidraamaan tapahtumat on etäännytetty usean vuosikymmenen taakse, ja siksi varsinkin kirjan alku on varsin laimea suhteessa jännitteisiin, jotka piilivät Tillyn, Vennyn ja Jussin kolmiliiton pinnan alla.
Juhani Ahon 150-vuotisjuhlavuoden kunniaksi päätin kuitenkin yrittää kirjan lukemista uudestaan - onneksi, sillä pienen alkukankeuden jälkeen tarina lähti vetämään ja kerronnan takaumat olivat usein niin pitkiä, että paikoin unohdin lukevani keski-ikäisen Tillyn tunnontuskien värittämiä muisteloita. Levon romaanin Tilly oli paikoin ärsyttävän naiivi, itsekäs ja toisaalta toisten vietävissä ja saamaton, mutta hänestä läytyi tiukan paikan tullen myös uskomatonta tarmoa, rohkeutta ja päättäväisyyttä. Tällainen tiukka paikka oli, kun Tilly oli menettää lopullisesti Tanskassa synnyttämänsä aviottoman lapsen, Ahon kolmannen pojan (kaksi ensimmäistä syntyivät avioliitossa Vennyn kanssa). Tilly meni töihin, säästi rahaa Tanskanmatkaan ja omaan kotiin, opiskeli lastenhoitoa ja nouti lopulta lähes kaksivuotiaan poikansa Suomeen.
Juhani Aho oli suhtautunut poikansa "kotiinpaluuseen" epäilevästi, ei vähiten Vennyn mustasukkaisuuden ja ihmisten juorujen vuoksi, mutta hänen sydämensä suli Nisselle ensinäkemältä ja hän osti Tillylle Järvenpään Aholan naapurista torpan, jossa tämä saattoi asua ja pitää lasten kesäsiirtolaa. Siellä, "Kakarasaarella", Aho vierailikin sitten ahkerasti poikaansa ja Tillyä tapaamassa.
Nykyajan näkökulmasta on jokseenkin mahdotonta ymmärtää Venny-Jussi-Tilly -kuviota. Kaipa piirit sitten vain olivat sata vuotta sitten niin pienet, että kun kerran on ihastunut siskonsa mieheen, tässä roikutaan sitten vuosikymmenet (puoli)salaisten tapaamisten merkeissä, lähes julkisessa avoliitossa. Tai kun Venny sattui tarvitsemaan apua lasten- ja kodinhoidossa (esim. lähtiessään itse ulkomaille muutamaksi viikoksi), hän turvautui Tillyyn, vaikka oli huomannut Jussin ja Tillyn iskeneen silmänsä toisiinsa jo ensi tapaamisella. Juhani Aho taas taisi edustaa sitä miestyyppiä, joka haluaa kaiken itselleen, muiden tunteista viis. Hänen kirjailijantyönsä vaati, että hän saa olla "naisen rakastama". Sekä Vennya että Tillya käy sääliksi.
Pidän kovasti Suomen kulttuurihistoriaa elävöittävistä romaaneista, mutta lukemista häiritsevät "pakolliset" tapahtumat ja asiat, jotka selostetaan, vaikka se rikkoisi tarinan kulkua, sekä "name-dropping". Neiti Soldanissa marssitetaan näyttämölle tai mainitaan Sibeliukset, Järnefeltit, Akseli Gallen, Haloset, Swanit, Erkot ja Kajanderit, vaikka heillä ei ole tarinan kannalta juuri merkitystä. Kuitenkin romaani on esikoisteokseksi oikein hyvä, ja aihe kiinnostava ja kutkuttava.
Osallistun kirjalla Lurun lukujen Taiteilijaelämää-haasteeseen.
Neiti Soldanin on lukenut myös Sanna.