Jukka Laajarinne: Tiloissa

Kirjan tyylikäs ulkoasu on Timo Mänttärin käsialaa.

Jukka Laajarinne: Tiloissa. Esseitä
Atena 2016, 260 sivua.

Joskus sitä on niin tiloissa jostakin kirjasta, eikä oikein tiedä, mitä kirjoittaisi siitä. Sitä lukee kirjaa aurinkoisessa puistossa tutunvieraassa kaupungissa ja miettii, miten paikka vaikuttaa lukukokemukseen ja miten tästä kirjasta on pakko kertoa muillekin, mutta miten? Jukka Laajarinteen Tiloissa on kokoelma esseitä, joissa on kävelyn rytmi, Alppien huimaus ja sivupolut.

Jukka Laajarinne kirjoittaa sujuvasti ja syvällisesti. Hän tarkastelee tilallisuutta toisinaan varsin filosofisesta kulmasta, mutta aina yleistajuisesti, nivoen pohdiskelut arkeen ja konkretiaan. Laajarinne kirjoittaa muun muassa siitä, miten ihmisen keho vaikuttaa siihen, millaisena koemme ympäristömme, miten identiteettimme rakentuu osin niiden paikkojen kautta, joissa olemme asuneet ja miten arkkitehtuuri ja mainosjulisteet ovat köyhtyneet yksityiskohdiltaan sitä mukaa, kun ihmisten liikkumisnopeus on kasvanut modernien kulkuvälineiden myötä.

Esseissä tutustutaan myös Kruunovuoren hylättyyn huvila-alueeseen,  tavarataloahdistukseen sekä muumitalon arkkitehtuuriin, joka saa muotokielensä kaakeliuunista. Tiloissa herättää miettimään tiloihin liittyviä valtarakenteita, mutta ennen kaikkea aistimaan sekä tuttuja ja vieraita ympäristöjä entistä valppaammin.

Tiloista toisaalla: Suketus kirjoitti kirjasta niin hyvin, että päätin oitis lukea sen.

"Luultavasti juuri silmien avaamiseksi matkailemme. Meidän on toisinaan aiheellista poiketa tutuilta poluiltamme, sillä vieraassa ympäristöissä näemme enemmän, tiedostamme enemmän ja elämme enemmän."

Jukka Laajarinne: Leikkiminen kielletty!

Jukka Laajarinne: Leikkiminen kielletty!
Kontrolliyhteiskunnan lapset.
Atena 2011, 174 sivua. (2. painos

Filosofi, kirjailija ja koti-isä Jukka Laajarinteen kirja Leikkiminen kielletty on mainio ja ajatuksia herättävä teos, jota suosittelen kaikille - mutta ennen kaikkea vanhemmille ja kasvatus- tai sosiaalialalla työskenteleville. Kirja haastaa katsomaan asioita uusista näkökulmasta. Se on kirjoitettu jossain määrin provosoivaan sävyyn - sitenhän keskustelua saa tehokkaasti heräteltyä - mutta näkemykset ovat perusteltuja ja usein tutkimuksiin perustuvia. Vaikka Laajarinne siteeraa filosofeja ja tieteellisiä tutkimuksia, kirja on yleistajuisesti kirjoitettu.

Leikkiminen kielletty pyrkii luotaamaan lasten asemaa nyky-yhteiskunnassa, näkemään uutisten ja auktorisoitujen asiantuntijalausuntojen taakse. Vaikka nyky-Suomessa lähes kaikki lapset syntyvät periaatteessa toivottuina ja ovat rakastetumpia ja hoivatumpia kuin koskaan (terveydenhuolto, vanhempainvapaat, ruumiillisen kurituksen kieltäminen lailla jne), lapsista ja nuorista ei olla julkisessa puheessa oltu koskaa ennen niin huolestuneita. Mitkä asiat todella uhkaavat onnellista ja tasapainoista lapsuutta, mitkä tukevat sitä? Ovatko vanhemmat todella syyllisiä kaikkiin jälkikasvunsa ongelmiin, vai olisiko selityksiä syytä etsiä yhteiskunnasta laajemmin?

Laajarinteen kirja on puheenvuoro paitsi lasten, myös vanhempien puolesta. Yhteiskunnan vallitseva diskurssi (tapa puhua ja ajatella) puhuu hukassa olevasta vanhemmuudesta, vaikka tutkimusten mukaan nuorten ja vanhempien keskusteluvälit ovat tällä vuosituhannella parantuneet ja perheolot kohentuneet. Yleinen väittämä on, että monet nykyvanhemmat eivät ole kasvaneet aikuisiksi ja pakottavat siten lapsensa vastuunkantajiksi ja pikkuaikuisiksi liian varhain. Laajarinteenkin mielestä vanhempien tulee kantaa vastuu lapsistaan ja olla turvallisia kasvattajia, mutta sen lisäksi "kohtuullinen määrä kontrolloimatonta häröilyä kuuluu hyvään ihmisyyteen iästä riippumatta".

Laajarinne ottaa kantaa myös yhteiskunnan medikalisoitumiseen ja muun muassa adhd-dignooseihin. Hän korostaa, että adhd-lasten (ja aikuisten) "oireissa" on loppujen lopuksi kyse siitä, että ne rikkovat yleisesti hyväksyttyjä normeja. Kyse on myös systeemistä, johon erilaisten yksilöiden on sopeuduttava: "(koulu)järjestelmämme kanta on, että on tervettä istua tuntikausia aloillaan, vaikka nykytutkimuksen valossa aloillaan istumisen vaatimus on itsessään sairas ja sairastuttava". Laajarinteen mielestä adhd onkin enemmän järjestelmän kuin yksilön sairaus; kyse on heikosta erilaisuuden sietämisestä. Evoluution näkökulmasta on varmasti ollut hyötyä, että jotkut yksilöt ovat "levottomia sieluja", jotka huomaavat ympäristössä tapahtuvat muutokset ja mahdolliset uhat "normaalien" keskitttyessä herpaantumatta askareisiinsa.

Minulle Laajarinteen kirjan ydinsanoma on siinä, että vanhempien (ja muiden kasvattajien) tulisi armahtaa itseään, lakata syyllistymästä ja syyllistämästä itseään ja toisiaan kaikesta. Ja ennen kaikkea rakastaa ja kunnioittaa lapsia sellaisina kuin he ovat, ei sellaisina, millaisiksi heidät yritetään kasvattaa.


Muita blogiarvioita ja keskustelua kirjasta: Pientä elämää etsimässä, Pihin naisen elämää, Kaiken voi lukea, Mari A.:n kirjablogi,

Jukka Laajarinteen blogi: Privaattidosentti