Siri Hustvedt: Säihkyvä maailma

Siri Hustvedt: Säihkyvä maailma
The Balzing World, suom. Kristiina Rikman.
Otava 2014, 426 sivua.

Hän piti ajatuksesta tehdä pikku kupru, mutta minun ideani olivat vanhanaikaisia, ne olivat hänestä vähän kesyjä. Mehän elämme postfeminististä sukupuolivapauden ja transseksuaalisuuden aikaa. Ketä kiinnostaa kumpi kukakin on? Nykyään on paljon naistaiteilijoita. Missä muka taistellaan?

Ei, minä sanoin hänelle, kyse on enemmästä kuin sukupuolesta. Tämä on koe, minä teen kokonaisen tarinan. Kaksi on jo tehty, yksi jäljellä. Ja sitten minä vetäydyn leikistä. Me löydämme projektin, minä sanoin. Eikö hänen näyttelynsä Glamourin arkisuus ollutkin keskittynyt enimmäkseen naisten kasvoihin ja vartaloihin? Tottahan hän tiesi, että naisilla on miehille tuntemattomia paineita. Minä olin kärsinyt kauneuskulttuurin julmuuksista. Minä tiesin mistä puhuin.

Ihastuin Siri Hustvedtin ensimmäiseen suomennettuun romaaniin Kaikki mitä rakastin (pidin enemmän hidastempoisesta, taiteilijoiden ja tutkijoiden työtä ja ihmissuhteita kartoittavasta alkuosasta kuin traagisia käänteitä ja rankkoja teemoja esittelevästä loppupuoliskosta; jotkut ovat kokeneet juuri toisin päin). Amerikkalaisesta elegiasta pidin tavallaan vieläkin enemmän, vaikka siitä puuttui se ihana piehtaroiminen taideteosten katselemisessa ja tulkitsemisessa, joka teki KMR-romaanista niin kiehtovan. Amerikkalaisessa elegiassa oli kuitenkin haikeaa nostalgiaa, sukupolvien ketjua ja tragedian jälkeen nousevaa toivoa. Lumous oli melko keskinkertainen lukukokemus, mutta jotain mystistä viehätysvoimaa siinäkin oli. Kesä ilman miehiä oli kovasti odotettu, mutta vähän pettymys, etäiseksi jäävä lukukokemus, vaikka paljon kiinnostavaa siinäkin oli. Omaelämäkerrallisuudesta ammentava tietokirja Vapiseva nainen odottaa vielä hyllyssä vuoroaan.

Entä tämä Hustvedtin uusin romaani, jonka pitkän linjan kääntäjä, taitava Kristiina Rikman on suomentanut heti tuoreeltaan käsikirjoituksesta? Säihkyvä maailma kuulosti lähtökohtaisesti juuri sellaiselta kirjalta, jossa on lähes kaikki mitä rakastan, nimittäin taidemaailmaa (Hustvedt kuvaa taitavasti niin taiteilijoita ja intellektuelleja kuin todellisia ja kuviteltuja taideteoksiakin), vallitsevien rakenteiden kyseenalaistamista, ihmissuhteita ja eräänlainen arvoitusjuoni, jossa ei jäljitetä kadonnutta arvomaalausta vaan taiteilijan "todellista minää" tai identiteettiä. 

Alkuasetelma – edesmennyt taiteilija Harriet Burden, joka on elinaikanaan pitänyt näyttelyitä kolmen eri "miestaiteilijan" identiteetillä – toi mieleen kaksikin Carol Shieldsin romaania, Ellein (josta pidin paljon) ja Kaiken keskellä Mary Swanin (joka oli minulle Shields-asteikolla pettymys, mutta jossa oli paljon kiinnostavaa). Ellei-romaanissa keski-ikäinen naiskirjailija punnitsee (mies)kriitikoilta saamaansa vähättelevää vastaanottoa. Kaiken keskellä Mary Swan taas kuvaa edesmenneen maatilanemännän jälkeenjääneistä kirjoituksista nousevaa myrskyä ja tätä kirjallista perintöä ja myyttistä "kirjailijahahmoa" eri intresseillä lähestyvää tutkijajoukkoa, joka kokoontuu seminaariin aihetta ruotimaan. Viimeksi mainitussa on tyylinkin tasolla jonkin verran yhteistä
Hustvedtin Säihkyvän maailman  kanssa: se on ironinen, parodinen ja esittää henkilöhahmonsa varsin raadollisessa valossa.

Tuo tyylilaji ehkä eniten vaikutti siihen, että lukumatkani Säihkyvässä maailmassa sujui vähän takellellen eikä kirja noussut Hustvedt-suosikkieni joukkoon. En häiriintynyt tekstilajien vaihdoksista enkä alaviitteistä, en teoreettisuudesta enkä vahvasta poliittisuudesta (vaikka kyllä ne, kuten runsas henkilögalleria, myös uuvuttivat), mutta olen romaaninlukijana siinämäärin huumorintajuton ja vakavahenkisyyden ystävä, että en juuri lämpene parodialle ja karnevalisoinnille. Olisin halunnut eläytyä ja samastua enemmän, mutta ei tämä huono lukukokemus ollut. Säihkyvä maailma ei oikeastaan heilauttanut lukijasuhdettani Siri Hustvedtiin mihinkään suuntaan: hän on yhä kirjailija, jonka uutudet panen aina merkille, mutta jonka romaanit eivät yleensä ole minulle täysosumia.


Muissa blogeissa sanottua: Reader, why did I marry him?, Maailmankirjat, Lumiomena, Ilselä, Leena Lumi, Kirjava kammari, Sininen keskitie, Lukuisa, Kirjoituksia,

Kannattaa kuunnella myös Ylen Viikon kirja, jossa Säihkyvän maailman suomentaja Kristiina Rikman ja toimittaja Nadja Nowak keskustelevat kirjasta.

Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta

Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta
Jeg forbanner tidens elv, suom. Katriina Huttunen.
Otava 2011, 218 sivua.

Äitini kanssa taas oli aina veljeni, vanhin veli, sillä hän ei ollut ollut toivottu lapsi, hän oli syntynyt salassa ja häpeässä meren toisela puolella Tanskan rannikolla rantavehnän ja lampaiden keskellä saaressa nimeltä Læsø. Sinne äitini lähti kiireen vilkkaa kun veljeni sätki hohtavana kalana hänen mahassaan, ja se loi heidän välilleen luonnollisen siteen joka ei kattanut minua. Veljessäni oli auringonpaistetta ja kipua siinä vaahtopärskeisessä sinessä ja kimmeltävässä paikassa jossa hän oleskeli, huolettomana vaikka hän oli ei-toivottu ja lainsuojaton, ja ensimmäinen mitä hän näki elämässään olivat nummen poikki kirmaavat lammaskoirat, sataman yllä kieppuvat lokit ja saaren yläpuolella kaartuva sininen taivas. Minä taas näin ensimmäiseksi isäni kasvot, kolme harmaata, viluista kyyhkystä  pölyisellä ikkunalaudalla kyyhöttämässä heilahtelevien sälekaihtimien takana ja Vålerengattaa pitkin kolistelevan raitiovaunun.

Keski-ikäinen Arvid Jansenin muistelee elämäänsä ja suhdetta perheeseensä – etäiseksi jäävään isään, kolmeen veljeen, joista yksi oli erityisen läheinen (Muistin sen läheisyyden, sen luottamuksen) ja yksi kuoli nuorena, ja ennen kaikkea äitiinsä. Käännekohta on äidin mahasyöpädiagnoosi, jonka saatuaan äiti matkustaa välittömästi Tanskaan mökille. Arvid matkustaa pian perässä, ja niin lapsuuden kesät kuin monet äidin kanssa koetut riidat, ohipuhumisen ja ymmärryksenkin hetket nousevat muistoissa pintaan.

Samaan aikaan Arvidin avioliitto on hajoamassa, ja mies käy läpi myös suhteen alkuaikoja, jolloin maattiin vierekkäin kapealla sängyllä ja Arvid kertoi tytölle viimeksi lukemansa kohtaukset Victor Hugon Kurjista. Jonakin iltana niin hehkuva oli ihomme; kas kun siitä ei nouse liekkejä, mutta hehku on sammunut ja Arvidin road-tripeille, autoajeluille pitkin maanteitä, lähtevät mukaan vain pariskunnan pienet lapset.

En osaa olla vertaamatta Kirottua ajan katoavaa virtaa kahteen muuhun lukemaani norjalaiseen, autofiktiiviseen tai -biografiseen teokseen, Gaute Heivollin romaaniin Etten palaisi tuhkaksi ja Karl Ove Knausgårdin Taisteluni Toiseen kirjaan. Pettersonin ilmaisu on huomattavasti tiiviimpää ja runollisempaa kuin elämästään tuhansia sivuja yksityiskohtaista kuvausta julkaisseella Knausgårdilla, mutta molempien lausahduksissa on samaa lakonisuutta. Aistin lauseiden taustalta myös samaa kipua, samaa vierauden tunnetta ja toivoa tulla hyväksytyksi, kompleksisuutta suhteessa vanhempiin, taustaan ja oman tien etsintään. Niistä teemoista kirjoittaa myös Heivoll, jonka kaunista, aisteihin vetoavaa kerrontaa Pettersonin proosa on lähempänä tyyliltään. Meri ja kesäyöt tuoksuvat Kirotun ajan katoavassa virrassa.

Niin Arvid (jossa lienee paljon kirjailija-Pettersonia itseään) kuin (puoli)fiktiiviset Gaute ja Karl Ovekin katsovat menneeseen, kasaavat muistoja muistojen päälle ja haahuilevat hieman hajamielisesti nykyhetkessä. Arvid tekee tiliä muun muassa nuoruutensa maolaisuuden kanssa, juo olutta kesämökkinaapurin portailla ja selaa hajamielisesti äitinsä pöydälle laskemaa Gunter Grassin romaania. Kertojan haahuiluun on ihana unohtua, vaikka monet tarinan säikeet jäävätkin vaille selitystä. Vain parisataasivuinen Kirottu ajan katoava virta tuntuu kätkevän niin monia pohjavirtoja, että kirja täytyy lukea joskus uudestaan.

Kirjasta toisaalla: Lumiomena, Maailmankirjat, Kiiltomato, Kannesta kanteen, Luettua, Kirsin kirjanurkka, Tarinauttisen hämärän hetket, Juuri tällaista, Vielä yksi rivi, Kulttuuri kukoistaa, Mari A:n kirjablogi, Kirjantila, Leena Lumi, Sonjan lukuhetket Lisäksi Les!Lue! -blogissa on sivuttu kirjaa otsikolla Ihanat norjalaiset miehet.

Grace McCleen: Ihana maa

Grace McCleen: Ihana maa
Land of Decoration, suom. Marjanna Kurtto,
Otava 2013, 330 sivua.

Usko on minulle tuttu asia. Huoneessani oleva maailma on siitä tehty. Uskosta minä ompelin siivet. Uskosta leikkasin kuun ja tähdet. Uskolla liimasin kaiken yhteen ja laitoin humisemaan. Tämä oli mahdollista, sillä usko muistuttaa mielikuvitusta. Se näkee jotakin siinä, missä ei ole mitään; se hyppää, ja yhtäkkiä huomaa lentävänsä.

Kymmenvuotias Judith on hyvin yksinäinen: hänen äitinsä on kuollut pian hänen syntymänsä jälkeen, leski-isä on etäinen ja lukee lapselleen vain uskonnollisia tekstejä, ja koulun häiriköt kiusaavat Judithia muun muassa hänen uskonnollisen taustansa vuoksi. Judith ja hänen isänsä kuuluvat jehovantodistajien yhteisöön: he käyvät yhteisönsä kokouksissa ja kiertävät levittämässä sanomaansa ovelta ovelle. Jehovantodistajat ovat työläiskaupungissa vähemmistö eikä heidän käännytyskierroksiaan katsota hyvällä, mutta varsinainen konflikti puhkeaa, kun Judithin isän työpaikalla tehtaassa mennään lakkoon. Jehovantodistajien vakaumus kieltää lakkoilun, joten he saavat myös työssäkäyntinsä takia muiden työläisten vihat päälleen. 

Jo pienestä pitäen Judith on rakentanut omaan huoneeseensa pienoismaailmaa poisheitetyistä roskista ja edesmenneen äitinsä käsityöharrastuksesta jääneistä tilkuista. Pienoismaailmaa rakentaessaan Judith kokee yhteyttä äitiinsä, jonka kerrotaan myös keränneen talteen kaikenlaista jämätavaraa ja luoneen niistä jotakin kaunista. Kun tilanteet koulussa ja kotikaupungin kaduilla kiristyvät, Judith alkaa käyttää pienoismaailmaa apuna luodakseen toivomaansa todellisuutta. Kun vaahdosta ja paperisilpusta "Ihanan maan" päälle tehty lumi realisoituu seuraavana päivänä Ison Britannian lokakuussa harvinaisena lumisateena, Judith alkaa uskoa olevansa kykenevä tekemään ihmeitä, vaikuttamaan todellisuuteen uskonsa ja pienoismaailmansa avulla.

Judithin on paitsi romaanin päähenkilö, myös sen kertoja, ja hänen pelkonsa ja toiveensa välittyvät hyvin lukijoille. Kerronnassa ei ole muita näkökulmia kuin Judithin, mutta empaattinen tyttö osaa katsoa asioita myös muiden, jopa pahimman kiusaajansa Neilin, näkökulmasta. Myötätuntoni on syvästi   Judithin puolella, mutta tarina ei ole mustavalkoinen.

Mielenkiintoiseksi lukukokemuksen tekee osaltaan myös se, että ainakaan minulle ei ollut alusta asti selvää, ovatko Judithin kokemat "ihmeet" sattumaa vaiko "totta" romaanin maailmassa. Tulkintaa romaanin realistisuudesta häiritsee myös se, ettei tarina ankkuroidu mielessäni mihinkään tiettyyn aikakauteen. Aluksi kuvittelin romaanin kertovan omasta ajastamme, 2000-luvusta, mutta pian huomasin monien arkisten yksityiskohtien viittaavan sittenkin varhaisemmille vuosikymmenille, esimerkiksi 1960- tai 1970-luvulle. Judithin isä lämmittää heidän kotitaloaan puulla ja eräässä kohdassa puhutaan transistoriradiosta. Toisaalta romaanin kerrotaan olevan omaelämäkerrallinen ja esikoiskirjailija Grace McCleen on syntynyt vuonna 1981.

Kirja etenee vetävästi, lyhyin luvuin; vaikka iso osa kerronnasta on Judithin päänsisäisiä ajatuksia, jännite säilyy. On pakko lukea eteenpäin, jotta tietäisi mitä Judithille, hänen isälleen ja koko kaupunkiyhteisölle tapahtuu. Romaanin kieli ja kerronta ovat kuitenkin parhaimmillaan ja kauneimmillaan niissä jaksoissa, joissa Judith kuvaa pienoismaailmansa rakentamista ja mielikuvituksensa lentoa.

Kerran huoneeseeni tuli tyttö, joka sanoi: "Mitä kaikki tämä roska on?" Sillä hänen silmänsä näkivät sen niin. Mutta usko näkee, miten säröistä kurkkivat toiset asiat, jotka hinkuvat tulla nähdyiksi. Joka päivä tämän maailman säröt kasvavat. Joka päivä niitä ilmestyy lisää. 

Ihanasta maasta ovat kirjoittaneet myös Hanna ja Katja.

Anne Enright: Unohdettu valssi

Anne Eright: Unohdettu valssi
Forgotten Waltz, suom. Tarja Kontro.
Otava 2012, 249 sivua.

Tässä me siis olemme, joinakin öinä: minä nukkumassa sisareni sängyssä Terenuressa. Seán nukkumassa Enniskerryssä au pairin huoneessa, jossa me suutelimme, tai kenties jopa omassa vanhassa makuuhuoneessaan vaimonsa pahastuneen vartalon vieressä. Seán unessa jossakin, vaimonsa ikääntyvän lihan ja lapsensa kasvavan lihan välissä. Kuka tietää, missä hän nukkuu unissaan?

Lukiessani viime vuonna Anne Enrightin Booker-palkitun  Valvojaiset vaikutuin romaanin rumankauniista kerronnasta ja monisyisestä tarinasta. Kuten Valvojaiset, myös Unohdettu valssi on tummasävyinen perhetarina. Juuri suomennetun romaanin tarina ei ole aivan niin makaaberi ja intensiivinen kuin Valvojaisten, mutta tälläkin kertaa vaikeita teemoja ryyditetään ripauksella mustaa huumoria.

Kertoja Gina on kolmikymppinen nainen, joka on mennyt naimisiin ja ottanut suuren asuntovelan muutama vuosi sitten, kun Irlanti oli muiden Euroopan maiden tavoin nousukauden huumassa. Gina puntaroi suhdettaan perheelliseen Seániin, muistelee suhteen alkua, etenemistä ja paljastumista, läheisten reaktioita. Lopulta kaikki kiertyy Evieen, Seánin varhaisteini-ikäiseen tyttäreen, jota Gina on menossa hakemaan koulusta lumisena perjantai-iltapäivänä. Romaanin idea on hieman samantapainen kuin Julian Barnesin romaanissa Kuin jokin päättyisi, jossa vanheneva Tony muistelee nuoruuden rakkaus- ja ystävyyssuhteita ja näkee jälkeenpäin selvemmin, mihin pienet, merkityksettömiltä tuntuvat tapahtumat tai sanat johtivat.

Suhde Seániin ja Evieen on kirjassa keskeisellä sijalla, mutta paljon tulee sanotuksi myös Ginan vanhemmista, hänen miehestään Conorista ja sisarestaan Fionasta. Äiti kuolee kesken Ginan tarinan, kun molemmat tyttäret ovat liian kiireisiä huomaamaan äidin sairastumisen ja pelon. Ihmissuhteissa ei Enrightin kuvaamassa Irlannissa ole kyse pelkästään henkilöistä; niissä on kyse myös perhetaustoista, rahasta ja asunnoista.

Raadollisuuden rinnalla kerronnassa elää myös runollisuus: Seán huuhtoutuu kynnykselle, Gina haistaa - sietämättömän vaimeana - lähestyvän lumen ylevän, suloisen tuoksun, ja Evie kuulee kultakalan tonkivan hiekkaa maljassaan. Enrightin romaanissa lämpö ja kylmyys, rakkaus ja julmuus kutoutuvat kertomukseksi, joka tekee mieli lukea vielä uudelleen - jotta ymmärtäisi, ehkä.

Carol Shields: Tavallisia ihmeitä

Carol Shields: Tavallisia ihmeitä. Kootut novellit.
The Collected Stories. Suom. Hanna Tarkka.
Otava 2008, 658 sivua.

Isoäidin torjuva suhde nudismiin ei ollut yllätys kenellekään, joka hänet tunsi. Hän oli luonteeltaan taipuvainen pikemminkin peittämään, ei paljastamaan. Samalla viikolla, kun hän meni isoisän kanssa vihille, hän teetti raskaat, poimutetut verhot heidän Macklin Avenuelta ostamansa talon ikkunoihin. Seuraavana kesänä kuistin korikalusteisiin tehtiin irtopäälliset. Jokaisen lipaston päällä oli brodyyriliina. Isovanhempieni talon tyynyissäkin oli sekä aluspäälliset että tyynyliinat, ja isoäiti ompeli kukallisesta vahakretongista eräänlaisen hupun, joka sidottiin vinonauhoilla sievästi pesukoneen ympärille silloin, kun sitä ei käytetty. Jokaisen tuolin selässä ja käsinojilla oli pitsisiä pikkuliinoja. Sohville oli heitetty villapeittoja. Paksuilla kokolattiamatoillakin oli siellä täällä mattoja. Täyteläisyyttä, pehmeyttä kaksin verroin. Hänen kotinsam oli niitä, joissa oli helppo kuvitella tukehtuvansa.
(novellista "Asu on vapaa")

Olen viime päivinä kokenut "tavallisia ihmeitä" ja lukenut Carol Shieldsin Tavallisia ihmeitä. Olin alkuun sitä mieltä, että rakastan Shieldsiä ennen kaikkea romaanikirjailijana - paksujen, nautinnollisten lukuromaanien ja kiintymystä herättävien henkilöhahmojen kirjailijana - mutta muutaman novellin jälkeen olin myyty. Tavallisia ihmeitä sisältää ymmärtääkseni lähes kaikki Shieldsin novellit, joista osa on julkaistu jo 1980-luvulla ja viimeisimmät 2000-luvulla, joten ei ole ihme, että kertomukset ovat keskenään hyvinkin erilaisia.

Muutama novelli (esimerkiksi "Perhesalaisuuksia", "Meidän miehemme ja naisemme" ja "Kirjailijankramppi") toi mieleeni Alice Munron, johon tutustuin Julkisia salaisuuksia -kokoelman merkeissä maaliskuussa, muutama muistutti enemmän sitä Shieldsiä, joka on minulle tuttu esimerkiksi romaaneista Sattumankauppaa, Pikkuseikkoja ja Ruohonvihreää. "Munromaiset" novellit olivat etäännytetympiä ja kryptisempiä - jäin miettimään, että mistä tässä oikeastaan oli kysymys, "shieldsmäiset" taas lämpimämpiä ja herkempiä. Todellisuudessa kaikki novellit ovat tietenkin aitoa Carol Shieldsiä, ja on vain hyvä laajentaa kuvaa suosikkikirjailijastaan.

Monet novelleista kuvaavat avioliittoa tai parisuhdetta, kuten alussa lainaamani "Asu on vapaa", jossa aviomiehen innostus nudismiin kasvattaa vaatteita paksumman juopan puolisoiden välille. Pariskunnan välillä on aitoa rakkautta ja intohimoa, mutta he ovat unohtaneet, että luonnon aineksissa on pahkoja ja oksia, ei niistä voinut syntyä mitään ehdottoman suoraa. Asian ymmärtämisestä olisi voinut tulla yksi heidän katoavista salaisuuksistaan, osa autuutta, johon he olisivat voineet jossain vaiheessa iloisesti alistua. Ihmisten välisissä suhteissa on monessa muussakin novellissa jokin mutta, joka kaihertaa kanssakäymisen taustalla.

Elämä ei ole suurta draamaa, vaan pieniä arkisia sanoja tai eleitä. Novellissa "Eros" nelivuotias Ann palaa kotiin muutaman yön kyläilyreissulta. Keittiönpöydän ruskeat tabletit ovat vaihtuneet kukalliseen liinaan, ja Ann ymmärtää yhtäkkiä, että kotiin jääneillä vanhemmilla on oma olemassaolo ilman häntäkin, omat salaiset kahdenväliset siteensä. Ikääntyvä kirjailija novellissa "Edith-Esther" kestäisi ehkä vielä elämäkerturinsa tungettelevat puhelut ja tämän pakkomielteen nähdä Edith-Esterin elämässä ja tuotannossa hengellistä etsintää - mutta ei sitä, että kahvinkeitin on rikki ja pikakahvi maistuu kitkerältä.

Yhdeksi suosikikseni nousi kokoelman avausnovelli "Segue", jossa keski-ikäisen sonettirunoilijan elämässä tarkoin sommitellut säkeet nivoutuvat arjen markettikäyntiin, huoleen aikuisen tyttären jaksamisesta ja väljähtyneen avioliiton pohtimiseen. Ihana on myös esimerkiksi "Päiväkirja" jossa nelikymppinen ontariolaispariskunta matkustaa Ranskassa, vuoroin toisensa kohdaten ja etääntyen niin todellisuudessa kuin vaimon päiväkirjan lehdillä.

Tavallisen ihmeellistä - tai ihmeellisen tavallista - helatorstaita kaikille!

Carol Shields: Ruohonvihreää

Carol Shields: Ruohonvihreää
The Box Garden (1977). Suom. Hanna Tarkka.
Otava 2012, Otavan kirjasto 233. Sivuja 261.

Myöhemmin, kun istutukset oli tehty, hän meni sisälle. Hän istui äidin kanssa keittiönpöydän ääressä, ja he juttelivat ja joivat kahvia, Louis sekoitteli omaansa sokeria ja äiti siemaili omaansa jäykästi, kiusaantuneesti, peräänantamattomasti. Kun katselin heitä siinä istumassa, mielessäni välähti kuva siitä, millaista heidän yhteinen elämänsä tulisi olemaan. Se olisi täsmälleen tuollaista, siinä ei olisi mitään mystistä, se koostuisi juuri tuollaisista kohtauksista. 

Ruohonvihreää on rakastetun kanadalaiskertoja Carol Shieldsin (1935-2003) varhaistuotantoa, eräänlainen sisarteos esikoisromaanille Pikkuseikkoja (Otava 2011, alkuteos Small Ceremonies 1976). Kanadassa nämä kaksi romaania ilmestyivätkin myöhemmin myös yhtenä niteenä nimellä Duet. Romaaneja yhdistää toisiinsa se, että niiden päähenkilöt ovat sisaruksia. Shields julkaisi kaksi muutakin perhesuhteiden kautta toisiinsa linkittyvää romaania, Happenstance ja A Fairly Conventional Woman, joista ensiksimainitun näkökulma on aviomiehen ja jälkimmäisessä vaimon. Suomeksi romaanit ilmestyivät yhtenä niteenä Sattumankauppaa.

Shieldsin kahden ensimmäisen romaanin päähenkilöt viettävät hyvinkin erilaista elämää, vaikka molempia yhdistää kirjailijan ammatti. Pikkuseikkoja kertoo keski-ikäisestä, vakaassa taloudellisessa tilanteessa ja avioliitossa elävästä elämänkertakirjailijasta Judithista, joka kirjoittaa salaa romaanikäsikirjoitusta, penkoo lomalla vaihtoasunnon omistajaperheen salaisimpiakin kaappeja ja alkaa nähdä elämänsä ja läheisensä uudella tavalla. Ruohonvihreän kertoja ja päähenkilö on Vancouverissa asuva nelikymppinen Charleen, joka on eronnut miehestään muutama vuosi aiemmin ja jonka elämän täyttävät teini-ikäisestä pojasta huolehtiminen, oikolukijan työ kasvitieteellisessä Aikakauskirjassa ja hapuileva suhde oikojahammaslääkäriin. Charleen on julkaissut muutaman runokokoelman, mutta parin vuoden ajan hän on kirjoittanut runojen sijasta kirjeitä kaikenlaisille puolitutuille. Seitsemänkymppisen, rintasyövästä selvinneen äidin yllättävä ilmoitus tulevasta avioitumisesta ja kutsu häihin Torontoon pistävät Charleenin kuviot sekaisin.

Pidin todella paljon Pikkuseikoista ja Ruohonvihreää oli eniten odottamani kevään uutuuskirja. Ensireaktioni romaaniin oli kuitenkin pettymys. Oliko rakastamani Shieldsin tyyli todella näin ironista, hänen henkilöhahmonsa näin karrikoituja, tämän romaanin päähenkilö kuin keski-ikäinen Bridget Jones? Minulla kesti hetken päästä sisään tarinaan ja hahmottaa, millainen nainen Charleen oikeastaan on. Romaanin alkuosa keskittyy Charleenin rahahuoliin, stressiin kampaamokäynnin onnistumisesta ja matkavalmisteluista sekä sen kuvaamiseen, kuinka Charleen pingottaa ja näyttelee ikään kuin roolia kaikissa ihmissuhteissaan. Kun Charleen pääsee lähtemään Toronton-matkalleen, kerronta alkaa lämmetä, samoin minun tunteeni Charleenin hahmoa kohtaan. Junamatka Torontoon Eugenen kanssa on itsessään elämys, jonka aikana pariskunta pui pieleen menneitä avioliittojaan, kokee mustasukkaisuuden ailahduksia ("Miksi sinun piti sanoa noin?" "Miten? Ai että se saa minut hehkumaan"), muistelee ensitapaamistaan ja jakaa kipeitäkin lapsuusmuistojaan.

Charleenilla on myös ihan oma salaisuutensa, jota hän ei halua jakaa Eugenin kanssa: kirjeenvaihto Veli Adamin kanssa - miehen, jota hän ei ole koskaan tavannut mutta joka kirjoittaa kiinnostavasti "ruohon sosiologiasta" (vaikkei artikkeli kasvitieteelliseen Aikakauskirjaan kelvannutkaan). Veli Adam yrittää todistaa, että siellä missä ihmisillä ei ole ympärillään ruohoa vaan pelkkää betonia ja asvalttia, ihmisen olemisen ehdot alkavat rappeutua. Sanojensa vakuudeksi mies lähettää Charleenille laatikon, multaa ja ruohonsiemeniä, joista syntyy arkea sulostuttava hempeänvihreä box garden.

Charleenin ja hänen Judith-siskonsa luottamuksellisten keskustelutuokioiden kuvaukset sekä Charleenin ja Eugenin suhteen kehittymisen seuraaminen olivat minulle romaanin parasta antia; niissä on sitä lämminhenkisyyttä, jota Shieldsissä kaipasin lukiessani viime viikolla toisen kanadalaista naisprosaistin, Shieldisiä viiltävämmin kirjoittavan Alice Munron novellikokoelmaa Julkisia salaisuuksia. Vaikka Ruohonvihreää kertoo myös kompleksisesta äitisuhteesta, lapsuuden traumoista (kun äiti sisusti lakkaamatta ja kampasi tyttärensä liian kovakouraisesti ennen kouluun lähtöä) ja monenlaisista pettymyksistä, lempeys voittaa katkeruuden ja hyväntahtoinen huumori piikikkään ironian. Pidän Shieldsistä eniten aivan tavallisen arjen ja näennäisen tapahtumattomuuden kuvaajana enkä oikein pitänyt juonen kirjan loppupuolella saamista dramaattisista käänteistä, mutta annan nekin anteeksi, kun harmonia kuitenkin saavutettiin. 

Omalla "Shields-asteikollani" Ruohonvihreää ei nouse aivan kärkeen Sattumankaupan, Ellein ja Pikkuseikkojen rinnalle enkä myöskään pitänyt siitä yhtä paljon kuin herttaisesta Rakkauden tasavallasta, mutta kuitenkin paljon enemmän kuin sekavasta Kaiken keskellä Mary Swan -romaanista (Kivipäiväkirjat ja Larryn juhlat ovat minulta vielä lukematta ja novellikokoelma Tavallisia ihmeitä kesken). Tämä siis Shields-asteikolla; alun takeltelusta huolimatta pidin Ruohonvihreästä todella paljon.  Romaanin tapa kuvata ihmissuhteita lämpimästi mutta romantisoimatta on taattua Shieldsiä.

Ei silti, että ymmärtäisin mitään siitä monimutkaisesta yhtälöstä, jossa he yhdessä horjuvat, tai voimaa, joka heidät alun pitäen saattoi yhteen. Mieleen juolahtaa sekin, että on tiettyjä tapahtumia, joihin ei pidäkään suhtautua ymmärtävästi vaan ainoastaan ihmetellen ja hyväksyen. 

Poplaari-blogin Pekka on kirjoittanut alkukielisestä teoksesta lyhyesti täällä.

Joyce Carol Oates: Putous

Joyce Carol Oates: Putous
The Falls. Suom. Kaijamari Sivill.
Otava 2006. Otavan kirjasto 182.
Sivuja 565.

Putouksen kaukainen pauhu. Heidän verensä pauhu.


Joyce Carol Oatesin Putouksen alkuasetelma muistuttaa Ian McEwanin Rannalla-romaanin asetelmaa: kaksi ajalleen tyypillisen (Oatesin romaanin alussa eletään vuotta 1950 ja McEwanin kirjassa vuotta 1962) häveliään ja estoisen kasvatuksen saanutta nuorta ihmistä viettää hääyötään, joka muuttuu katastrofiksi. Oatesin romaanissa seuraukset ovat näkyvän dramaattiset: sulhanen heittäytyy Niagaran putouksiin kuuluvaan Hevosenkenkäputoukseen varhain ensimmäisenä hääpäivän jälkeisenä aamuna, ja leskimorsian viettää viikon putousten liepeillä odottaen, että sulhasen mädäntynyt ruumis nousee pintaan.

Oates kuvaa vaikuttavasti naisen, Ariahin, tunteita miehen itsemurhan jälkeen: ahdistusta ja häpeää, pettymystä, vihaa ja tunnetta siitä, että on kirottu. Ariah ei kuitenkaan kaipaa miestään, sillä rakkautta pariskunnan välillä ei ollut, ainoastaan halua paeta jotakin kestämätöntä omassa tilanteessaan. Myös aviomiehen, fossiileista kiinnostuneen papin, tunteita ja ajatuksia seurataan hyppäämistä edeltäneinä minuutteina. Pelkkä Putous-romaanin ensimmäinen osa, Kuherruskuukausi, voisi olla kokonainen romaani - mutta se on vasta alkusoitto Ariahin tarinalle, jota seurataan vuosia ja joka jatkuu seuraavaan sukupolveen.

Paikallinen asianajaja Dirk Barnaby rakastuu kalpeakasvoiseen, miehensä löytymistä odottavaan naiseen, huolehtii hänestä painajaismaisen viikon ajan ja pian ruumiin löytymisen jälkeen etsii kotiseudulleen palanneen Ariahin ja kosii tätä.


Kyllä. Ariah sanoi kyllä. Kyllä koko innokkaalla jäntevällä pikku vartalollaan, joka mukautui mieheen kuin säikky kissa. Kyllä miehen isoille, komeille kasvoille, jotka olivat kuin kuu. Kyllä hänen hämmästyneille nappisilmilleen. Kyllä hänen äänelleen, syvälle, vaivattomalle baritonille. Kyllä sille, minkä Ariah nokkelasti tajusi miehen hyvyydeksi, kunnollisuudeksi. Kyllä miehen suulle, jota Ariahin varomaton sana saattaisi loukata. Kyllä miehen urheudelle. Hänen julkeudelleen. Ariah oli sentään ollut toisen miehen morsian, jollei ihan toisen miehen vaimo. Toinen mies oli vienyt hänet vihille, vaikkei ollut rakastanut. 


Oates kuvaa Ariahin ja Dirkin intohimoista rakastumista hengästyttävästi ja pakahduttavasti, mutta rakkauttakin vahvempana kuuluu putousten jyly. Dirkin isoisä on vuosikymmeniä aiemmin pudonnut Niagaraan yrittäessään tasapainoilla sen yli bambukepin varassa, ja Ariah on yhä varma kirouksestaan, siitä, että hän saa nauttia onnestaan vain rajallisen ajan.

Lukukokemus oli niin väkevä, että minun piti pitää välillä taukoa Putouksesta ja lukea muuta. Jokainen sana kirjassa on niin latautunut, jokainen kohtaus täynnä tunnetta. Intensiivisyyttä selittää ehkä osittain se, että osia kirjasta on alunperin julkaistu erillisinä teksteinä lehdissä tai erillispainoksina. Aluksi tarinan fokus on Ariahissa ja Dirkissä, mutta kirjan edetessä henkilögalleria laajenee ja näkökulmat monipuolistuvat. Minulle Putous on kuitenkin ennen muuta Ariahin tarina.

Haasteet: So American
Kirjasta ovat kirjoittaneet myös ainakin Tuulia, Liisa, Mari A. ja Norkku.

Anne Tyler: Pyhimys sattuman oikusta

Anne Tyler: Pyhimys sattuman oikusta
Saint Maybe. Suom. Raija Mattila.
Ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi 1992
Otavan kustantamana (Otavan kirjasto 101.)
Suuri Suomalainen Kirjakerho 1998. 368 sivua.

Pidin tavattoman paljon Anne Tylerin romaanista Aikaa sitten aikuisina, jossa ei oikeastaan tapahtunut mitään. Mainittu kirja on tasaisen ja turvallisen arjen kuvausta, jonka jännite syntyy keski-ikäisen naisen mielenliikkeistä hänen kaivatessaan vuosia sitten kuollutta miestään ja etsiessään itseään vuosien saatossa omaksutun roolin takaa.

Pyhimys sattuman oikusta on aivan erilaista Tyleria. Siinä on juoni ja varsin dramaattisia tapahtumia, joissa ainakin minulle oli nieleskelemistä. Jos et ole lukenut Pyhimystä mutta ajattelit lähiaikoina lukea, niin kannattaa lopettaa lukeminen tähän: en pysty kirjoittamaan lukukokemuksesta puhumatta juonesta.

Romaanin päähenkilö Ian on tarinan alkaessa (1960-luvun lopulla) seitsemäntoistavuotias. Hänen muutamaa vuotta vanhempi veljensä Daniel menee salamana naimisiin kauniin Lucyn kanssa, jolla on jo kaksi pientä lasta edellisestä liitosta. Alle yhdeksän kuukautta ensitapaamisesta Danielille ja Lucylle syntyy pieni tyttö, jota virallisesti kutsutaan keskoseksi. Ianin epäluulo Lucya kohtaan kasvaa, kun tämä katoaa useaksi tunniksi (Ianin ollessa lapsenvahtina) ja palaa uusia vaatteita ynnä muuta sellaista mukanaan, johon hänellä ei oikeastaan olisi varaa. Eräänä iltana Ianin mitta täyttyy ja hän viskaa epäilyksensä veljensä kasvoille. Daniel tekee oman traagisen ratkaisunsa, ja seuraa sydäntäsärkevää kuvausta Lucyn ja hänen lastensa elämän alamäestä. Uuden dramaattisen käänteen jälkeen lapset (joiden isästä ei ole mitään tietoa) jäävät myös äidittömiksi, ja Ianin niveltulehduksen invalidisoima äiti ja epäkäytännöllinen isä ottavat lapset hoiviinsa.

Ian kokee olevansa vastuussa veljensä perheen tragediasta. Kun hän vielä ajautuu erään kristillisen lahkon, "Uuden mahdollisuuden kirkon" vaikutuspiiriin, hän kokee velvollisuudekseen "sovittaa rikkomuksensa" ja huolehtia veljensä lapsista. Ian lopettaa collegen kesken ollakseen lähellä lapsia, opiskelee puusepäksi ja toimii aktiivisesti "Kirkossaan" (joka, muutamista opillisista omituisuuksistaan huolimatta on varsin vaaratonta toimintaa talkoineen ja kesäleireineen). Vähitellen elämä asettuu uomiinsa: lapset kasvavat, Ian kehittyy työssään mutta pysyy perheenperustamishaaveistaan huolimatta poikamiehenä vuodesta toiseen. Tapahtumia kerrotaan paitsi Ianin, myös hänen veljenlastensa ja isänsä näkökulmasta.

Lukiessani minua raivostutti suunnattomasti se vastuu, joka sysättiin keskeskasvuisen Ianin harteille. Lahkon puolelta häntä avoimesti kehotettiin keskeyttämään opintonsa ja huolehtimaan lapsista, ja Ianin vanhemmille järjestely sopi loppujen lopuksi mainiosti, vaikka collegen jättäminen saikin heidät vähän takertelemaan. Ylipäätään koko tapahtumaketju, jolla tilanteeseen oli tultu, tuntui epäuskottavalta ja ylidramaattiselta. Onneksi suurin osa romaanista oli kuitenkin Tylerille tyypillistä arjen ja ihmisten mielenliikkeiden kuvausta. Läheskään kaikilla kuvatuilla tapahtumilla tai henkilöillä ei ole varsinaista merkitystä juonen kannalta; ne vain kuuluvat elämään, antavat sille sävyjä ja vivahteita.

Romaanin teema, syyllisyys ja sovitus, tulee tarinassa jonkinlaiseen katharsikseen. Ratkaisevat sanat lausuu lahkon pastori, jonka mukaan kyse ei ole siitä, saako Ian anteeksi, vaan siitä, onko hän itse valmis antamaan anteeksi.


Osallistun kirjalla So American -haasteeseen.

P.S. Kiitos kirjasta Susalle, jonka blogin arvonnassa taannoin voitin Pyhimyksen!

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä
Summer without Men. Suom. Kristiina Rikman.
Otava 2012, Otavan kirjasto 225. Sivuja 232.

Inhimillisten tunteiden katoavaisuus on jokseenkin naurettavaa. Minun tunteideni häilyväisyys tuon yhden ainoan illan aikana pani ajattelemaan että luonteeni oli kuin purukumia. Olin vaipunut syvälle itsesäälin syövereihin, maastoon joka oli nipinnapin epätoivon vielä hirveämpien syvyyksien yläpuolella. Ja sitten, helposti vikiteltävissä kun olen, olin tuota pikaa hekumoinut äityiden kukkuloilla, ja miltei pyörtynyt onnesta hyppyyttäessäni ja hyväillessäni naapurin lainalasta. Olin syönyt hyvin, juonut liikaa viiniä ja halannut nuorta naista, jota tuskin tunsin. Lyhyesti sanottuna, olin nauttinut elämästäni täysin siemauksin ja aioin tehdä niin toistekin. 


Viisikymppisen Mian aviomies Boris ilmoittaa vaimolleen yhtäkkiä haluavansa pitää paussin. Paussi ruumiillistuu Boriksen nuoremman kollegan hahmossa, hän on ranskatar, jolla on ohut mutta kiiltävä, ruskea tukka. Hänellä on huomattavan upeat rinnat, aidot, eivät silikonia, kapeat suorakulmion muotoiset silmälasit ja järki joka leikkaa kuin partaveitsi. Mia romahtaa, joutuu pariksi viikoksi mielisairaalaan ja matkustaa sitten kotiseudulleen Minnesotaan toipumaan. Alkaa kesä ilman miehiä, jonka aikana runoilija ja kirjallisuudentutkija pitää runopiiriä teinitytöille, tutustuu äitinsä ystäviin vanhainkodissa ja käy läpi traumojaan lapsuudesta alkaen.

Toisin kuin aiemmat Hustvedtilta lukemani romaanit (Kaikki mitä rakastin, Amerikkalainen elegia ja Lumous), jotka ovat imaisseet syvälle vahvaan ja joskus varsin omituiseenkin tunnelmaansa, Kesä ilman miehiä etäännyttää, saa lukemaan itseeään ajoittain kuin esseetä, vaikka Mian kärsimyksiin onkin helppo eläytyä. K-blogin Jenni on kokenut samoin, ja hän onkin omassa arvioissaan luonnehtinut Kesää ilman miehiä "epäromaaniksi". En ole lukenut Hustvedtin omaelämäkerrallista teosta Vapiseva nainen. Hermojeni tarina, mutta voisin kuvitellla Kesän ilman miehiä olevan sen sisarteos.

Hustvedt kutkuttelee lukijan älynystyröitä höystämällä tekstiään teoreettisilla pohdinnoilla(an), mutta romaanin kunniaksi on sanottava, että se onnistuu koskettamaan myös emotionaalisesti, ainakin minua. Miasta, kaikessa neuroottisuudessaan, ei voi olla pitämättä, ja eri ikäisten naisten ystävyys ja välittäminen lämmittää. Etenkin teinityttöjen maailma on kuvattu uskottavasti ja koskettavasti: hämmennys oman kehon muuttumisesta (tai liiallisesta muuttumattomuudesta!), joukossa tiivistyvä, toveriin kohdistuva julmuus, leiskuvat tunteet jotka purkautuvat kömpelöiksi säkeiksi. Kiehtova sivuhenkilö on myös vanhainkodissa asuva yhdeksänkymppinen Abigail, joka on purkanut kiellettyä vihaansa taiteilemalla piilokuvia tilkkutöihinsä. Mian pelastus onkin, että hän saa uusien ystäviensä myötä jotain ajateltavaa oman napansa ulkopuolelta.

Hauska yksityiskohta kirjassa ovat Hustvedtin pienet mustavalkopiirrokset, joita on muutama tekstin lomassa. Pidin myös minäkertoja-Mian tavasta puhutella lukijaansa, jopa väitellä kuvitteellisten vastaanväittäjien kanssa. Ajoittaisesta luentomaisuudestaan ja rankoistakin aiheistaan huolimatta kirja oli yllättävän kepeää, ajoittain naurunpyrskähdyksiin juksaavaa luettavaa.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen.

(Kesästä ilman miehiä on kirjoitettu niin monessa blogissa, että en tavoistani poiketen nyt linkitä ketään.)

Anne Tyler: Aikaa sitten aikuisina

Anne Tyler: Aikaa sitten aikuisina
Back When We Where Grownups.
Suom. Kristiina Drews.
Otava 2002. Otavan kirjasto 153.

Hakim kohotti lasinsa, samoin lapset, mutta muut vain mutisivat "Eläköön!" ja jatkoivat jutusteluaan. He olivat elämänsä aikana kuulleet jo kylliksi maljapuheita. Rebecca ymmärsi heitä. Hänestä tuntui että hän joutui alituiseen lietsomaan innostusta iloisten perhetapahtumien johdosta - milloin oli kihlajaiset, milloin häät, lapsia syntyi, lapset saivat hyviä todistuksia ja päärooleja koulun näytelmissä ja suorittivat tutkintoja. Joskus, kun parempaa aihetta ei ollut, Rebecca ehdotti maljaa torstaille. 


Rebecca Davitch on leski ja suurperheen 53-vuotias isoäiti. Hän pyörittää suuressa talossaan Avoimet ovet -nimistä juhlapalvelua, huolehtii edesmenneen miehensä lähes satavuotiaasta isosedästä ja pyrkii sovittelemaan suuren ja suorapuheisen suvun välisiä pikku kinoja ja ristiriitoja. Kolmekymmentäkolme vuotta aiemmin Rebecca opiskeli historiaa yliopistossa ja suunnitteli tulevaisuutta samanikäisen poikaystävänsä kanssa. Kun eronnut kolmen tytön yksinhuoltaja iski häneen silmänsä eräissä ystävättären juhlissa, Rebeccan elämä otti uuden suunnan. Viisikymppisenä Rebecca sitten herää pohtimaan, oliko tuo suunta oikea. Millaista elämä olisi ollut, jos Rebecca olisi jatkanut opintojaan ja mennyt naimisiin nuoruudenihastuksensa kanssa?

Tyler on taitava perheen, suvun ja arjen kuvaaja. Hänen romaaneissaan on usein runsaasti henkilöhahmoja ja tapahtumilla on pitkä aikajana, Aikaa sitten aikuisena -romaanissa liikutaan takautumien kautta kuusikymmentäluvulta 90-luvulle. Kerronta on miellyttävän kiireetöntä; Tyler kuvaa yksityiskohtaisesti puhelinkeskusteluja, sukupäiväivällisiä, ihmisten ilmeitä ja pieniä eleitä. Kirja ei käy kuitenkaan missään vaiheessa pitkästyttäväksi, vaan koko ajan tapahtuu jotakin pientä kiinnostavaa, joka kuljettaa tarinaa eteenpäin ja syventää henkilöiden luonnekuvausta.

Tylerin romaanien peruskohderyhmää taitavat olla keskiluokkaiset, keski-ikäiset naiset. Mutta ehkä juuri vähän nuoremmille aikuisille Tylerin, ainakin Aikaa sitten aikuisten, lukeminen on erityisen lohdullista, sillä niissä on perspektiiviä: elämä ei lopu viisikymppisenä, eikä edes satavuotiaana (tästä esimerkkinä satavuotias Poppy, joka on vielä täysin mukana perheen elämässä dementiasta huolimatta). Mikään dreams come true -romaani Aikaa sitten aikuisina ei kuitenkaan ole, vaan Rebecca joutuu huomaamaan monet pyrkimyksensä turhiksi, unelmansa harhakuviksi ja muutokset mahdottomiksi. Kaikki kuvataan kuitenkin lempeän huumorin sävyttämänä.

Aikaa sitten aikuisina ei ole perinteisessä mielessä romanttinen romaani, mutta siinä on pienieleistä romantiikkaa niin takaumissa kuin nykyhetkessäkin. Eniten romaanissa kuvataan kuitenkin rakkautta lapsiin, lapsenlapsiin, vanhuksiin ja muihin perheejäseniin, sellaista rakkautta, joka syntyy vaikka ihan vain vuosien yhdessäolosta - ja kestää kaikenlaista.

Olen lukenut Tylerilta aiemmin romaanit Avioliiton lyhyt oppimäärä ja Amerikan lapset, ja Aikaa sitten aikuisina nousi suosikikseni jälkimmäisen rinnalle, ehkä jopa ohitse. Oli hauska huomata, kuinka kansainvälisestä adoptiosta kertovan Amerikan lasten aihio on jo muhinut kirjailijan päässä Aikaa sitten kirjoitettaessa, kuten seuraavasta lainauksesta käy ilmi:

"Minä sain idean kerran kun olin jotakuta tyttöä vastassa lentokentällä ja näin valtavan hälisevän ja ilakoivan porukan, joka kantoi ilmapalloja ja plakaatteja ja videokameroita ja valokuvauskameroita ja kukkia ja lahjapaketteja, ja sitten kone laskeutui ja sieltä tuli nainen, jolla oli sylissään pikkuruinen vauvannapero, ehkä korealainen tai kiinalainen, ja väkijoukko alkoi hurrata, ja sitten joukosta astui esiin pariskunta, ja vaimo ojensi käsivartensa ja lentokoneesta tullut nainen ojensi vauvan hänelle, ja... Minusta on tavallaan pettymys, ettei meidän suvussa ole yhtään adoptiota.


Suosittelen Tylerin kirjoja rauhallisiin iltoihin, flunssaisiin päiviin ja niihin hetkiin, kun kaipaa lohtua ja hyvää mieltä.

Kirja on luettu osana So American -haastetta.

Aikaa sitten aikuisina on lukenut hiljattain myös Kaisa.

Anne Enright: Valvojaiset (Totally British, Irlanti)

Anne Enright, Valvojaiset (The Gathering 2007, suom. Tarja Kontro, Otavan kirjasto 2010).

Katselen aavalle aaltoilevalle merelle, ja mielessäni käväisee ajatus että niin elossa kuin olenkin tässä auringonvalossa, minulla on vähäpätöisempi elämä kuin pimeydessä pois kävelleellä veljelläni; verta ja viskiä suolaiseen mereen. Känninen Liam, vain iho erottaa hänet kaipaavasta itsestään. Hetken ajattelen että on sankarillisempaa olla olematta olemassa. 

Liam Hegarty on kävellyt mereen Brightonissa kiviä taskussaan, ja läheisin sisko Veronica matkustaa Englantiin hakemaan veljensä ruumista. Valvojaiset on pääosin Veronican monologia, hän on kertoja, joka uskoo tietävänsä, mikä tapahtuma sysäsi Liamin sille polulle, joka johti mereen ja lopulta arkkuun lapsuudenkotinsa olohuoneessa, jonne kaikki 12-lapsisen perheen elossa olevat sisarukset kerääntyvät muistelemaan veljeään. Veronican kertomat tarinat perheestä ja suvun menneisyydestä kuitenkin osoittavat, että yhtä syytä ei ole, ei myöskään yhtä syyllistä. Veronica muistelee arkisia toveruuden kokemuksia veljensä kanssa, syyttää itseään ajoittaisesta kylmästä suhtautumisestaan veljensä toilailuihin,  kuvittelee mielessään isoäitinsä Adan nuoruutta ja rakkauksia, kuvailee sisarussarjansa persoonallisuuksia ja poissaolevaa äitiään, joka ei aina muista lastensa nimiä.

Hyvä Jumala, kuinka vihaan perhettäni, näitä ihmisiä joita en koskaan itse päättänyt rakastaa mutta rakastan silti.

Surutyön keskellä Veronica punnitsee myös avioliittoaan ja suhdetta tyttäriinsä, harkitsee mahdollisuutta saada vielä poika, "se, jonka nimen minä jo tiedän". Valvojaiset vaatisi toisen lukukerran, jotta voisi ymmärtää Veronican koko tunteiden vyyhdin, jonka hän vyöryttää lukijan silmille. En ole varma, tulkitsenko Veronican kertomat asiat kaikilta osin oikein, ja Veronica itsekin kyseenalaistaa kertomansa: kuvaillessaan esimerkiksi isoäitinsä ja isoisänsä ensi tapaamista hän ei tietenkään voi tietää, mitä todella tapahtui, vaan toteaa itsekin, että tapahtumat ehkä menivät näin, tai sitten eivät. Siitä Veronica on kuitenkin vakuuttunut, että hänen isoäitinsä vuosia tai jopa vuosikymmeniä sitten tekemät ratkaisut vaikuttivat Liamin kohtaloon.

Valvojaiset on rankka kirja, niin kieleleltään kuin sisällöltään. Enright ei kirjoita vaikeasti, mutta julmasti ja paikoin makaaberisti, ruumiillisuutta korostaen. Kirjassa ei silti ole häivähdystäkään sensaatiohakuisuutta tai halua hätkähdyttää, sillä kaikki mitä Enright kirjoittaa ja Veronica kertoo, liittyy kipeästi Hegartyn perheen surulliseen tarinaan.

Kaiken surun, katkeruuden ja syytösten keskellä kirjassa ja Veronican elämässä on kuitenkin myös valoa ja voimaa. Veronica kuvaa tilaansa näin: Olen pudonnut omaan elämääni kuukausia. Ja nyt olen laskeutumaisillani siihen. Vaikka Veronica haluaisi jäädä ikuisiksi ajoiksi lentokenttähotelliin syömään kuivahtaneita viinereitä tarjoilukärrystä ja livahtamaan siivoojien edellä piiloon huoneesta huoneeseen, hän nousee lentokoneeseen ja palaa kotiin Irlantiin.

Mutta tyttöjä ei niin vain jätetä, he ovat aina mukanani. Painun pehkuihin ja tunnustelen Rebeccan hienoja hiuksia jotka leviävät viuhkana tyynylle, mihin hän joskus haluaa käpertyä viereeni. Hänen sisarensa kissantuijotus tarkkailee minua toisaalta huoneesta. He ovat niin kauniita. Kosketinpa mihin tahansa, voin loihtia esiin heidän hiustensa silkin ja pitää heidän olemistaan maailmassa suurenmoisena ja salaisena voittona.

Valvojaisista ovat kirjoittaneet myös ainakin anni.m ja Nora. Kirjaan Valvojaiset myös Totally British -haasteen Irlanti-kategorian ensimmäiseksi kirjaksi.

Carol Shields: Pikkuseikkoja

En vain tajunnut, miksei ajatus ollut tullut mieleeni jo aikaisemmin. Tarinahan oli kuin tarjottimella, ja mitä tuhlausta pitää sitä lojumassa ruskeassa pahvikansiossa hämärän huoneiston pölyisellä hyllyllä Birminghamissa Englannissa.

Lumiomenan Katja kirjoitti tuoreeltaan tänä keväänä suomeksi ilmestyneestä Carol Shieldsin (1935-2003) esikoisromaanista Pikkuseikkoja (Small Ceremonies, 1976). On lohdullista tietää, että meille Shieldsiä suomeksi lukeville on vielä luvassa kirjailijan varhaistuotannon helmiä. Kuten Katja kirjoitti, teos on uskomattoman valmis kaunokirjalliseksi esikoiseksi. 

En yleensä osta uutuuskirjoja ennen kuin olen ne lukenut, mutta Shields kuuluu lähes samaan kategoriaan kuin Jane Austen, L. M. Mongomery, Louisa M. Alcott ja Brontën sisarukset: kaikki arkistojen kätköistä kaivetut novellit ja ennen suomentamattomat teokset pitää saada heti luettavaksi ja omaan hyllyyn (vaikka ne, kuten Montgomeryn tapauksessa, löytyisivät sieltä jo englanniksi). 

Shieldsin teosten viehätyksen takaa hänen omintakeinen kerrontatyylinsä ja lempeän ironiset henkilökuvansa. Usein päähenkilönä on keski-ikäinen, perheellinen nainen, joka jonkin yllättävän tapahtuman johdosta havahtuu pohtimaan elämänsä suuntaa. Shieldsin maailma on kuitenkin turvallisen vakaa: hän ei kuvaa avioeroja (paitsi humoristisina sivuojuonteina Rakkauden tasavallassa) tai muita järisysyttäviä mullistuksia (poikkeuksena tyttären romahtamista kuvaava Ellei). Shieldsin voima on pienieleisyydessä, arjen toistuvissa "pienissä seremonioissa", johon kirjan nimikin viittaa. 

Shields kirjoittaa oman kokemuspiirinsä ihmisistä - kirjailijoista ja kirjallisuuden- ja kulttuurintutkijoista. Pikkuseikkojen Judith on elämänkertakirjailija, joka on kirjoittanut myös yhden romaanikäsikirjoituksen - käskeäkseen ystäväänsä hävittämään sen. Tämän käsikirjoituksen synty ja myöhemmät vaiheet laittavat Judithin punnitsemaan uudelleen elämäänsä, identiteettiään ja ihmissuhteitaan. 

Minulle tuli kirjasta mieleen Shieldsin vuonna 1987 julkaisema, viime vuonna suomeksi ilmestynyt Kaiken keskellä Mary Swann. Kirjallisuudentutkijoita (mm. Judithin aviomies Martin), viehättävän "piparkakkutalon" kuvaus (josta Judith vain haaveilee mutta jossa Mary Swannin feministitutkija asuu), ja tutkijoiden huomion kohteeksi noussut sitkeä, kirjoittava kansannainen (Susanna Moodie, josta Judith kirjoittaa uusinta elämäkertaansa). Judithin pohdinnat Susannasta kuvastavat hienosti myös Shieldsin omaa kirjailijanlaatua: 

Soveliaisuus paistaa läpi hänen teksteistään, ja syntyy tunne, että tässä on nainen, joka ei mielellään pitkästytä lukijoitaan sielunsa joutavilla vuodatuksilla.

Luin tätä kirjaa nautiskellen, uppoutuen sen kotoisiin ja kirjallisiin rituaaleihin. Tämä on kirja, jonka kanssa on ihana juoda kupponen teetä!

Pikkuseikoista on kirjoittanut myös ainakin Leena Lumi sekä Karoliina, joka kirjoittaa Shieldsistä yleisestikin täällä.


P.S. Shieldsin kirjoissa on aina aivan uskomattoman ihanat kannet!