Kaisa Järnefelt & Riikka Jäntti: Taikapäivä

Kaisa Järnefelt (teksti) ja Riikka Jäntti (kuvitus): Taikapäivä
Tammi 2014, 39 sivua.

Seikkailu, herää!

Kukkuu, kukkuu.

Lumpeenlehden alla
päivä vielä nukkuu.

Kukkuu, kukkuu.

Auringon aamusäteet
kuistilta taskuusi kerää.
Silloin seikkailu herää!

Kukkuu, kukkuu.
Kukkuu, kukkuu.

Kaisa Järnefeltin kirjoittama ja Riikka Jäntin kuvittama Taikapäivä kiinnitti huomioni kevään lastenkirjojen joukossa herttaisen ja perinteisen kuuloisella tarinallaan ja kansikuvallaan. Taikapäivä onkin suloinen, pullantuoksuinen satukuvakirja, jossa on melko paljon tekstiä - perheen pienimmät eivät ehkä jaksa kuunnella kirjaa yhdeltä istumalta, mutta niinpä tarina onkin mukavan monipolvinen. Kertovaa tekstiä ryydittävät lyhyet runot. Lähtöasetelma on idyllistä kesäloma-arkea: Maaria-tyttö viettää kesälomaa isovanhempiensa punaisessa tuvassa. Kesäpäivässä on taikaa, joka vie iloiseen seikkailuun Raparperi-ratsun selässä, sammakkojen ja hiirten keralla.

Kirjasta, jossa inhimilliset hiiret ja heidän suloinen miniatyyrimaailmansa ovat tärkeässä roolissa, tulee väistämättä mieleen Beatrix Potterin eläintarinat ja Jill Barkkemin Tiheikön väki, vaikka Järnefeltin ja Jäntin kirja on ihan omanlaisensa. Taikapäivässä ihmislapsi ja eläinhahmot kohtaavat ja tutustuvat, ja hiiri Hulda Hillevi antaa Maarialle ja Raparperille tärkeän, keskiyöhn mennessä suoritettava tehtävän vanhojen ihmesatujen tapaan.

Riikka Jäntin kuvat ovat lempeitä, iloisia ja värikkäitä. Kuvituksessa on samaa ihanaa vanhanaikaisuutta kuin tarinassakin. En ihan heti hoksannut, että Jäntin kuvitukset olivat minulle ja lapsille aiemmin tuttuja Päivi Alasalmen mainioiden satukirjojen (Turhamainen aasi, Sinnikäs meripoika ja Kultainen kissanpentu) kuvituksista. Alasalmen kirjojen kuvitus onkin mustavalkoinen ja muutenkin eri tyyliä, mutta tunnistan Jäntin tavan piirtää ihmisiä ja heidän ilmeitään.

Taikapäivä on hyvänmielen tarina erilaisuuden rikkaudesta ja yhteen hiileen puhaltamisesta, työn touhusta ja juhlien riemusta. Parasta kirjassa on se, että se tavoittaa jotakin aitoa lapsen maailmasta: ajattomuuden tuntua, ennakkoluulottomuutta ja seikkailuun ja mielikuvitukseen heittäytymistä.

– Raparperi, minäpä tiedän miten toisen uniin voi nähdä. Jos nukkuvan laiskiaisen nenää koskettaa timoteillä ja laittaa heinän toisen pään oman korvansa taakse, näkee mistä toinen uneksii.

Taikapäivästä on blogannut myös Rita.

Päivi Alasalmi: Turhamainen aasi

Päivi Alasalmi: Turhamainen aasi. Satuja
Kuvittanut Riikka Jäntti.
Gummerus 2009, 120 sivua.

Ihastuin puolisentoista vuotta sitten Päivi Alasalmen kirjoittamaan ja Riikka Jäntin kuvittamaan satukokoelmaan Sinnikäs meripoika ja päätin etsiä luettavaksi samojen tekijöiden varhaisemman kirjan, Turhamaisen aasin. Nyt kirja löytyikin kirja-alesta ja pääsi "päiväsatukirjaksi", jota luin lapsille yhden tai useammankin sadun päivässä. Kokoelman sadut sopivatkin paremmin luettavaksi muuna ajankohtana kuin varsinaisena iltasatuna, sillä osa saduista on varsin pitkiä. Pituuden ja tiheän fontin vuoksi suosittelen kirjaa ennemmin aikuisen ääneen lukemaksi kuin pienen koululaisen itse luettavaksi, vaikka muuten alakoululaiset ja eskarilaiset ovat kirjalle otollisinta kohderyhmää.

Päivi Alasalmen satuja voi suositella niille, jotka etsivät hyvällä tavalla vanhanaikaisia, mutta kuitenkin perinnettä uudistavia satuja. Saduissa on samankaltaista kauneutta, vertauskuvallisuutta ja herkkyyttä kuin Enna Airikin ihanassa taidesatukirjassa Haavemaa, ja samanlaista viisautta käsitellä tunteita ja ongelmia kuin Sari Peltoniemen Gattonautti ja muita arkisatuja. Alasalmen sadut eivät, kuten eivät edellä mainitut toiset hienot kotimaiset, tyhjene yhdellä lukukerralla, vaan niissä on useita tasoja. Lapset ja aikuiset löytävät niistä varmasti erilaisia merkityksiä, ja samalla jotakin yhteistä: sadun lumon ja seikkailun jännityksen.

Alasalmi kirjoittaa kauniisti, kuvaillen laajasti ihania yksityiskohtia, kuten kukkia, ruokia ja vaatteita. Juuri kuvailu lisää satujen pituutta, vaikka juonet eivät muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ole kovin monipolvisia.

Monet saduista ovat voimaannuttavia tarinoita tyttöjen selviytymisestä, kasvamisesta ja unelmien toteutumisesta. Vaaleanpunaisesta kannestaan ja useista tyttösankarittaristaan huolimatta Turhamainen aasi ei kuitenkaan ole pelkästään tyttöjen kirja, vaan jännittävien satujen parissa viihtyvät varmasti yhtä lailla pojatkin. Poikasankareitakin tarinoista löytyy, esimerkiksi sadusta "Prinssi Verneri ja säälimätön lohikäärme".

Riikka Jäntin piirroskuvitus on klassisen kaunista, pienillä moderneilla yksityiskohdilla ja veikeillä ilmeillä ryyditettynä. Kuvat ovat muuten mustavalkoisia, mutta muutamaa yksityiskohtaa on korostettu värillä. Lukujen alkuja koristavat anfangit, suuret "kuvitetut" alkukirjaimet, mikä lisää kirjan viehättävää vanhahtavuutta.

Tyttäreni rakastivat eniten prinsessa- ja keijukaissatuja - esimerkiksi satua Hyvä haltijatar, jossa Marianna ihailee hauskoja, kauniita ja avuliaita haltiattaria ja huomaakin olevansa yksi heistä, ja satua Noiduttu kaappi, jossa oli prinsessa, ruusuja ja yksisarvisia. Oma suosikkini oli puolestaan satu "Hirviö ja palvelijatar", joka on eräänlainen vähän arkirealistisempi tulkinta perinteisestä Kaunotar ja hirviö -sadusta, ja joka varmasti avautuu aikuiselle vähän eri tavalla kuin lapselle. Sadussa Reinar ja Reetta, jotka ovat aikanaan olleet onnellinen nuori prinssi- ja prinsessapari, ovat muuttuneet rumiksi, puhumattomiksi ja epäkohteliaiksi toisiaan kohtaan:

Mykkäkoulu ei ole koulu puhekyvyttömille lapsille, vaan mykkäkouluun joutuvat aikuiset, jotka eivät halua puhua mitään toisilleen, vaikka osaisivatkin. He ovat siihen liian kiukkuisia. Ja kun kiukulle antaa vapaat kädet, pinna kiristyy, pultti irtoaa, vieteri katkeaa ja hälytyskello alkaa soida Mykkyyden noidan keittiössä. 


Turhamaisesta aasista on tykätty myös Kirjojen keskellä (ja Maijan suosikkisatu oli sama kuin minun!)

Päivi Alasalmi: Sinnikäs meripoika

Päivi Alasalmi: Sinnikäs meripoika. Satuja.
Kuvittanut Riikka Jäntti.
Gummerus 2011. 139 sivua.

Päivi Alasalmen Sinnikäs meripoika sisältää kymmenen perinteistä, mutta kuitenkin raikasta uutta satua. Perinteistä saduissa ovat monet hahmot, kuten prinsessat, merenneidot, noidat ja vuorenpeikot, sekä tarinoiden onnelliset, välistä vaivihkaisen opettavaisetkin loput. Jokainen kokoelman satu on kuitenkin uusi, ei kansansadun toisinto, vaikka juonikuviot ovatkin kodikkaan tuttuja. Satujen maailmankuva on vanhoihin satuihin verrattuna leppoisa ja hahmot hieman modernimpia. Ennen muuta aikuistenkirjailijana tunnetulta Alasalmelta on ilmestynyt aiemmin satukokoelma Turhamainen aasi (2009).

Minusta on ihanaa, että suomalaista satuperinnettä jatketaan tällaisilla uusilla kokoelmilla - välillä tuntuu, että kirjakauppojen ja kirjaston hyllyssä on tarjolla vain Disneyn prinsessatuja ja muutama klassikko. Sinnikäs meripoika -kokoelman sadut ovat herttaisia ja pienillekin kuuntelijoille sopivia, mutta eivät kuitenkaan siirappisia.

Sekä pojille että tytöille löytyy kirjasta samastumiskohteita - reippaita, rohkeita ja lämminsydämisiä lapsia ja nuoria - , huumoria, jännitystä ja ripaus prinsessaromantiikkaa. Parhaiten tämän kokoelman sadut viihdyttävät noin neljän ja kymmenen ikävuoden välillä olevia lapsia; kovin paljon nuoremmat eivät suhteellisen pitkiä satuja ehkä jaksa seurata.

Mieheni luki kirjan ensin iltasatuina lapsillemme, minkä jälkeen luin kirjan itse. Kuusivuotiaan esikoistytön suosikkisadut olivat "Merenneidon matka", "Kosijan kolme tehtävää" ja "Kirjailtu nenäliina". "Kosijan kolme tehtävää"on moderni  versio klassisesta sadusta, jossa kosijat joutuvat suorittamaan tehtäviä saadakseen prinsessan ja puolivaltakuntaa. Rämäpää ei kuitenkaan ole mikään menneiden aikojen vaatimaton, kosijoita kiltisti odottava neito, vaan hän "pisti kosijat jonoon sen mukaan, miten heidän ulkonäkönsä häntä miellytti. Jos joku oli pakko ottaa, olkoon sitten edes ilo silmälle, Rämäpää ajatteli."

Prinsessa Rämäpää.

Kokoelman nimisatu, "Sinnikäs meripoika", kertoo Mikael-pojasta, jota Kelju ja Kehno kiusaavat, koska Mikael asuu kahden äitinsä kanssa. Mikael kaipaa isäänsä, jota ei koskaan ole nähnyt - äidiltään hän on saanut tietää, että isä on merimies, jonka laiva ei enää vuosiin ole poikennut Mikaelin kotisatamassa ja joka ei ehkä koskaan ole saanut äidin lähettämää kirjettä, jossa tämä kertoo Mikaelin syntymästä. Ystävänsä lokki Jantusen kanssa Mikal lähtee etsimään isäänsä. Tarina on hyvin klassinen, ja varmaankin juuri siksi niin tunteisiin vetoava.

Mikael soutaa Perämeren poikki.

Jouluihmisenä yksi suosikkisatuni oli "Enkelin laulu", joka kertoo huopatontun seikkailusta. Tontun jäsenet ovat puutuneet lähes vuoden oleskelusta juuttisäkissä, ja kun joulukuu taas koittaa ja tonttu pääsee ikkulaudalle kollegansa kivitontun kanssa, se päättää toteuttaa unelmansa ja lähteä kuuntelemaan  naapuritorpan ikkunassa näkyvän enkelin laulua. Lystikäs joulukoriste herää eloon Alasalmen kuvauksessa:

"Sinä joulukuisena iltana, kun heidät nostettiin pois komerosta ja aseteltiin kynttilälyhdyn viereen pienen tuvan ikkunalle joulua odottamaan, tonttu oikoi innoissaan punaisia huopajalkojaan. Tämän kuukauden vuoksi hän eli! Hän katsoi kuvajaistaan pimeästä ikkunasta kuin peilistä ja hänen vanutäytteensä pullistuivat tyytyväisyydestä. Aijai, kuinka komea kaveri hän oli! Mikä upea sivukuva, kuinka jalomuotoinen pallukkanokka! Kaikkien täytyi se nähdä, kun hän oli kerran itsekin huomannut. Vielä kun hän saisi säkissä litistyneet poskensa taas pyöristymään, hän voisi lähteä vaikka tansseihin!"

Jo lapsena rakasti satuja, joissa lelut, nukkekodin asukkaat tai vaikkapa juuri joulukoristeet heräävät eloon, ja Alasalmen sadussa on tuttua viehätystä. Enkelin laulu täytyy ehdottomasti lukea uudelleen joulukuussa, ja Sinnikäs meripoika pääsee perheemme vakiolukemistoon.

Riikka Jäntin mustavalkopiirrokset ovat hienoja; monessa kuvassa on mukavasti vauhtia. Kirja on kokonaisuudessaan kaunis ja jokaisen sadun alkua koristaa anfangi, suurikokoinen koristeltu alkukirjain.