| Eilen illalla oli täälläpäin Etelä-Suomea jokseenkin viimeiset hetket ottaa talvisia valokuvia, mutta onnistuin sentään vangitsemaan Lumilapsen taustalle vähän oikeaa lunta. |
Eowyn Ivey: Lumilapsi
The Snow Child, suom. Marja Helanen.
Bazar 2015, 417 sivua.
Lumihiutaleita ja alastomia vauvoja kieppui Mabelin öissä. Hän näki unta, että oli keskellä lumimyrskyä. Lunta satoi ja pöllysi hänen ympärillään. Hän ojensi kätensä, ja lumihiutaleita putoili hänen avoimille kämmenilleen. Ihoon osuessaan hiutaleet sulivat pikkuisiksi, alastomiksi vastasyntyneiksi, eikä yksikään märkä vauva ollut sormenkynttä suurempi. Sitten tuuli pyyhki vauvat pois, ja ne olivat jälleen lumihiutaleita tuhansien muiden tuiskussa.
Mabel ja Jack ovat lähteneet viisikymppisinä uudisraivaajiksi Alaskaan, rakentamaan uutta elämää. Pariskunta on jäänyt lapsettomaksi ja etenkin Mabel haluaa vetäytyä yksinäisyyteen ja välttyä näkemästä ja kuulemasta toisten perheiden onnea lapsistaan. Jack raivaa metsään peltoa ja Mabel leipoo piiraita myyntiin, mutta elanto erämaassa on tiukassa. Lapsettomuudesta alkanut railo avioparin välillä levenee ja vaimon masennus syvenee pohjoisen pimeiden talvien aikana, ja Mabel kävelee joen jäällä toivoen sen pettävän allaan. Elämä kuitenkin jatkuu ja versoo odottamattomista kohdista: Jack ja Mabel innostuvat muovaamaan lumesta lapsen, ja pian sen puiden lomasta pilkottaa elävän tyttölapsen hahmo.
Lumilapsen maagisessa tunnelmassa ja arktisessa lumossa oli jotain samankaltaista kuin Alice Hoffmannin Massachussetsin metsiin sijoittuvassa Punaisessa puutarhassa. Siinä missä Punaisen puutarhan luvut tai pikemminkin toisiinsa punoutuvat, mutta erilliset kertomukset kattavat ajallisesti laajan jakson aina 1600-luvulta nykypäivään, keskittyy Lumilapsen kerronta takaumia lukuunottamatta 192o-luvulle. Hoffmannin romaanissa ihmisen ja mustakarhun kohtalot kietoutuvat yhteen, Iveyn romaanissa puiden lomasta kurkistaa kettu.
Kuten Saralle, minullekin tuli Lumilapsen lapsettomuustematiikasta ja juonesta mieleen toinen esikoisteos, M. L. Stedmanin Valo valtameren yllä. Minäkin tykkäsin Lumilapsesta enemmän – ehkä siksi, että Yveyn maalailemat Alaskan jylhät metsä- ja jokimaisemat vetoavat minuun enemmän kuin australialainen majakkasaarimiljöö, joka toki on Stedmanin romaanissa viehättävästi kuvattu. Kumpaakaan näistä mainituista romaaneista ei juuri voi kehua omaperäisestä tai muuten erityisen kauniista kielestä, tai jos voi, niin se ei välity käännöksen kautta.
Iveyn vahvuus on tunnelman kuvauksessa, mutta valitettavasti henkilökuvaus jää heikommalle tasolle, ja sen rinnalla koskettava "aikuisten taso" menettää ison osan tenhostaan. Mabel ja Jack ovat uskomattoman stereotyyppisiä hahmoja, samoin Esther, joka on aikamoinen karikatyyri vähän roisimmasta uudisraivaajaemännästä mutta jonka pitäisi muka houkutella Mabel omaksumaan aiempaa rennompi elämänasenne. Mabel on naiiviudessaan ja itsekeskeisyydessään suorastaan raivostuttava, vaikka romaaniin eläytymisen kannalta olisi ollut suotavaa tuntea häntä kohtaan lämmintä myötätuntoa.
Halusin rakastua tähän kirjaan, mutta pakko tunnustaa, että kirjaa suuremman vaikutuksen minuun teki ajatus kirjailijasta, joka on saanut etunimensä Tolkienin Taru sormusten herrasta -trilogian hahmon mukaan, asuu perheineen Alaskassa ja elää ilmeisesti jonkinlaisessa omavaraistaloudessa metsästyksineen, maanviljelyineen ja puulämmityksineen. Vau!
Lumilapsesta ovat bloganneet (aiemmin mainitun Saran lisäksi) myös ainakin Leena, Katja, Zephyr, Laura, Morre, Joana, Jonna, Ulla, Susa, Joulunainen ja Syra Sysimetsä.