Kummallisen kirjoittajat – opas fiktiivisen maailman luomiseen

Upea kansi on Maija Pietiläisen käsialaa.

Saara Henriksson, Irma Hirsjärvi ja Anne Leinonen: Kummallisen kirjoittajat.
Opas fiktiivisen maailman luomiseen.
Suomen scifi- ja fantasiakirjoittajat ry 2014, 243 sivua.

Suomen scifi- ja fantasiakirjoittajat ry.n julkaisema Kummallisen kirjoittajat opastaa viidessätoista artikkelissaan aloittelevaa ja vähän pidemmällekin ehtinyttä kirjoittajaa luomaan uskottavia fiktiivisiä maailmoja, lukijaa koskettavia henkilöhahmoja ja mukaansatempaavia tarinoita. Kirja on eräänlainen sisarteos samalta julkaisijalta muutama vuosi sitten ilmestyneelle kirjoitusoppaalle Kirjoita kosmos. Tuore Kummallisen kirjoittajat painottaa alaotsikkonsa mukaisesti fiktiivisen maailman luomista, ja mukana on muun muassa Liisa Rantalaihon artikkeli tarinan yhteiskunnan ja politiikan hahmottelusta sekä Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen artikkeli, jossa he avaavat Routasisarukset-trilogiansa syntyprosessia.

En itse kirjoita fiktiota, mutta minua kiinnostaa se, miten erilaiset tekstit rakentuvat ja millaisia kerronnan ja kuvauksen keinoja niissä käytetään. Luen paljon kirjoitusoppaita, ja niistä saa usein paljon irti riippumatta siitä, kirjoittaako juuri sitä tekstilajia tai genreä, jota ajatellen opas on ensisijaisesti kirjoitettu. Tulevaisuudessa työskentelen mahdollisesti äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana esimerkiksi yläkoulussa tai lukiossa, ja tällainen opas on sekä tuki ja ideapankki kirjoittamisen ohjaamiseen että teos, jota voisin suositella oppilaille ja opiskelijoille itsekseenkin luettavaksi.

Suosittelen Kummallisen kirjoittajia kaikille proosan kirjoittajille. Vaikka artikkeleissa on spefinäkökulma ja kirjallisuusesimerkeissä viitataan spekulativisiin teoksiin – niin fantsian ja kauhun kaikille tuttuihin klassikoihin Tolkienista Shelleyn Frankensteiniin kuin aivan uusiin kirjoihin – niin perusasiat pätevät fiktiivisiin teksteihin yleensäkin.

Esimerkiksi Tiina Raevaaran (joka kirjoittaa omien sanojensa mukaan "kirjoittaa realistisia tarinoita, joissa tarinan omaan realismiin kuuluvat vaikkapa hirviöt" ja jolta olen lukenut vaikuttavan pienoisromaanin Laukaisu) kirjoitus idean tärkeydestä, Saata Henrikssonin ja Anne Leinosen kirjoitus tarinan rakenteesta ja Tuomas Salorannan artikkeli tarinan punomisesta aina suunnittelusta raakatekstin hiomiseen antavat hyviä eväitä omien novellien tai romaanisikirjoituksen työstämiseen genrestä riippumatta.

Yhtä lailla hyödyllistä luettavaa kaikille kirjoittajille, ja itselleni yksi tämän kokoelman kiinnostavimmista, on Tommi Vännin artikkeli "Lukijan Hämäämisestä". Vänni avaa J. K. Rowlingin Harry Potter -romaanien enemmän tai vähemmän onnistuneita "sumutuksia" ja tarkoituksellisia, tarinankuljetusta palvelevia epäloogisuuksia. Samalla Vänni antaa ohjeita omaa tekstiään työstävälle kirjoittajalle vastaavanlaisiin, toisinaan tuiki tarpeellisiin hämäysstrategioihin. Markku Soikkeli kirjoittaa omassa artikkelissaan tavallaan lukijan hämäämisen vastakohdasta, selittelystä, jolla tarinan maailma ja muut tekijät tehdään lukijalle näkyviksi ja ymmärrettäviksi.

Jussi Katajalan artikkeli historiallisesta spefistä ja J. S. Meresmaan artikkeli romanttisesta fantasiasta soveltuvat hyvin niillekin, jotka kirjottavat historiallista tai romanttista fitiota ilman spekulatiivisia elementtejä. Meresmaa antaa vinkkejä muun muassa tarinan romanttisen jännitteen luomiseen ja rakastavaisten dialogin kirjoittamiseen, Katajala puolestaan historiallisen taustatutkimuksen tekemiseen ja ajankuvan rakentamiseen. Näiden yleisempien vinkkien lisäksi annetaan myös "spefimpiä" ohjeita: miten luodaan vaihtoehtoista historiaa, millasia sudenkuoppia aikamatkustamiseen perustuvaan juoneen voi liittyä tai millaisia mahdollisuuksia ja haasteita paranormaali maailma antaa ihmissuhteiden kehittelylle.

Opin Kummallisen kirjoittajia lukiessani paljon, ja lisäksi viihdyin sujuvien tekstien ja kiinnostavien aiheiden äärellä (etenkin lukiessani viime yönä Heikki Nevalan artikkelia kauhutunnelman rakentamisesta samalla, kun ulkona jyrähteli ja salamoi oikein klassisen goottilaiseen tyyliin). Ihan kaikesta en tietenkään ollut kaikkien kirjoittajien kanssa aivan samaa mieltä, sisäinen teoreetikkoni rypisti otsaansa esimerkiksi joillekin genremääritelmille tai -luokitteluille. Nämä olivat kuitenkin pieniä ja merkityksettömiä yksityiskohtia, ja pääosin olen vaikuttunut kirjoittajien asiantentmuksesta ja siitä, miten he ovat saaneet sanomansa jäsenneltyä ymmärrätettävästi ja sen verran yleistajuisesti, että kaltaiseni spefigenreä suhteellisen vähän tunteva jästikin pysyy kärryillä, samoin sellaiset lukijat, jotka ovat innokkaita kirjoittajia mutta eivät ole tottuneet miettimään tekstin tai yhteiskunnan rakenteita.

Uskon, että Kummallisen kirjoittajien toimitustyöhön on todella panostettu, sillä usean kirjoittajan eri näkökulmia valottavat tekstit muodostavat tasapainoisen kokonaisuuden. Pidempien artikkelien langanpäät solmitaan hyvin yhteen "pähkinänkuoressa"-tyylisellä koonnilla. Useampikin kirjoittaja puhuu esimerkiksi ideoinnista tai henkilöhahmoista, mutta aina omasta käkökulmastaan niin, että häiritsevää toistoa ei tule, vain hyödyllistä kertausta ja uusia tarkastelukulmia. Suurin osa kokoelman teksteistä käsittelee tekstin työstämistä, siis kirjottamista, ja nämä artikkelit avaavat kokoelman rohkaisten ja innostaen kirjoittavaa lukijaa tekstin ääreen. Ulkokirjallisiin aiheisiin, kuten (spefi)kirjoittajan julkaisukanaviin ja kirjailijan toimeentulomahdollisuuksiin tai valmiin kirjan ulkoasuun tai markkinointiin keskittyvät artikkelit, kuten Boris Hurtan ja Irma Hirsjärven kirjoitus kaikesta teoksen liepeillä vaikuttavasta, mikä osaltaan ohjaa lukijoiden kirjavalintoja sekä Katri Alatalon pohdinnat perinteisen fantasian tulevaiuudesta nykyisillä kirjamarkkinoilla, on sijoitettu teoksen loppupuolelle – kuin vastatakseen käsikirjoituspinkkaa pyörittelevän kirjoittajan kysymykseen, että miten tästä eteenpäin.

Ilahduin siitä, miten kautta koko kirjan puhutaan monipuolisen lukemisen tärkeydestä kirjoittajalle. Aivan erityisesti siitä puhuvat Shimo Suntila kirjoituksessaan lukemisen, palautteen saannin ja palautteen annon kolmiyhteydestä, sekä Irma Hirsjärvi kokoelman päätösartikkelissa "Lue muutakin! Lyhyt johdatus siihen muuhun kirjallisuuteen". Lainaan lopuksi Hirsjärveä:

Kirjallisuus viittaa vahvasti kaikenlaisiin aikaisempiin teksteihin, ja merkittävä osa lukijan nautinnosta tulee näiden viittausten ja tehokeinojen tietoisesta tai alitajuisesta tunnistamisesta. Siksi laaja lukeneisuus on kirjoittajalle tarpeen.


Kirjasta on blogannyt myös Reta.

Saara Henriksson: Linnunpaino

Saara Henriksson: Linnunpaino
Into 2012, 246 sivua.

Hitaan ja surullisen teeman aikana Judith käy läpi muutoksen epävarmasta pikkutytöstä nuoreksi naiseksi jonka on voitettava sulhasen vihamielinen perhe puolelleen. Tarina tuntuu paperilla edelleen oudon yksioikoiselta mutta liikemateriaali täyttää juonen aukot.

Siniparta-sadussa uteliaisuus ajaa nuoren vaimon avaamaan kielletyn huoneen oven aviomiehensä linnassa. Oven takaa paljastuvat Siniparran edellisten vaimojen ruumiit, ja tuorein vaimo päätyy joukon jatkoksi - tai, onnellisemmissa versioissa, pelastuu. Grimmin veljesten versio kansansadusta kulkee nimellä Outolintu, jossa linnunsulat auttavat neuvokkaan neidon vapauteen. Siniparta-sadun kaikuja voi lukea sellaisista romaaneista kuin Charlotte Brontën Jane Eyre, Jean Rhysin Siintää Sargassomeri, Jeannette Wintersonin Appelsiini ei ole ainoa hedelmä, Angela Carterin Maaginen lelukauppa ja John Fowlesin Neitoperho sekä Margaret Atwoodin novellissa "Siniparran muna". Esikoisteoksestaan Moby Doll kiitosta niittänyt Saara Henriksson tarttuu teemaan toisessa romaanissaan Linnunpaino, jossa nuori tanssija Lilja harjoittelee Siniparran vaimon roolia ja ihastuu lintututkija Tommiin, joka ei halua paljastaa kaikkea menneisyydestään.

Liljan minäkerronnan lomassa on lyhyitä kursivoituja jaksoja, joissa kerrotaan Siniparran ja hänen vaimonsa Judithin tarinaa. Loppu on yhtä lohduton kuin alkuperäisessä sadussa, mutta erilainen. Se, mihin vaimon pakkomielle Siniparran menneisyyttä kohtaan johtaa, saa Judithin kertomuksessa uuden tulkinnan. Luin tietysti Liljan ja Tommin tarinaa Judithin ja Siniparran tarinan valossa, etsien vastaavuuksia ja yhteyksiä.

Liljan pakkomielteeksi muodostuu Tommin aikaisempi suhde toiseen mieheen, Petriin. Vaikka suhteesta on kulunut kymmenen vuotta, Lilja kokee Petrin kilpailijakseen, hahmoksi, jolta hänen pitää voittaa Tommi. Lukijana en päässyt oikein perille siitä, mihin Liljan - joka itse on hetkeä aikaisemmin haikaillut hiljattain päättyneen lyhyen miessuhteensa perään - Petri-agsti perustuu, mutta ilmeisesti siihen, että Tommilla on ollut suhde nimenomaan mieheen. Lilja itse sanoo olevansa mustasukkainen, mutta hänen tunteensa eivät välity hänen puheistaan tai käytöksestään. Ilmeisesti Petri on vain jonkinlainen syntipukki, johon Lilja purkaa ahdistustaan siitä, että Tommi tarvitsee paljon yksinäisyyttä ja omaa tilaa eikä halua sitoutua suhteeseen samalla tavalla kuin Lilja

Ylipäätään Liljan ja Tommin rakkaustarina jää hieman etäiseksi ja laimeaksi. Romaanin kiinnostavammaksi anniksi nousee kuvaus Liljan työstä tanssijana. Työhön liittyvät tiiviit ihmissuhteet toisten tanssijoiden ja tanssiryhmän johtajan kanssa ovat kompleksisia ja mustasukkaisuuden ja kateuden värittämiä, mutta niissä on myös aitoa ystävyyttä, lojaalisuutta ja kiintymystä. Työsuhteessakin on kysymys omasta tilasta ja mahdollisuudesta toteuttaa omaa tietään, päätöksestä lähteäkö vai jäädä.

Henriksson kuvaa tanssijan arkea ja syksyistä Helsinkiä kauniisti, rosoineen ja flow-hetkineen. Linnunpainon kieli ja kerronta ovat helposti lähestyttäviä, eikä romaanista nauttiminen edellytä Siniparta-perinteen tuntemista - kiinnostuneet voivat kuitenkin lukea lisää vaikkapa Helsingin kaupunginkirjaston sivuilta.

Saara Henrikssonin blogissa Margaret Pennyn muistikirja on käynnissä hauska satuaiheinen kysely, jphon osallistumalla voi voittaa Linnunpaino-romaanista oman painotuoreen kappaleen.