Petter Sairanen: Muisti on unta
Helsinki-kirjat 2012, 215 sivua.

Herätän vapaavahdin, menen perähyttiin. Laitan valon päälle. Yritän kirjoittaa, mutta se tuntuu tyhjältä. Olin ajatellut, että kaikki mitä kirjoitan ja piirrän on sinulle. Että olisit lukenut tai katsonut Lokikirjani merkinnät ja piirrokset viimeistään kuolemani kälkeen. Että olisit katsonut minua, ajatellut, muistanut. Olisit saattanut muistaa, millainen sinun isäsi oli, sillä se mikä minussa on, ilmenee Lokikirjani sivuilta, piirroksista ja kirjoituksista. En ennättänyt kuolla ennen sinua.

Petter Sairasen neljäs romaani Muisti on unta on todellista marraskuun kirjallisuutta, sillä se kertoo kuolemasta, surusta ja pimeydestä - ja silti siinä on myös valon häivähdys. Romaanin minäkertoja on kuvataitelija, joka muistelee kuollutta, mahdollisesti itsemurhan tehnyttä tytärtään Saraa. Kirja on kuin pitkä kirje tyttärelle, jolle kertoja osoittaa sanansa, jakaen pois menneen kanssa muistoja muun muassa tämän italialaissyntyisestä äidistä Dariasta, joka kuoli tyttären ollessa pieni. Kertoja muistelee tyttärensä tapoja, keskusteluja tämän kanssa, yhteistä arkea. Isän muistojen lomassa on runomuotoisia katkelmia kuolleen tyttären "Värityskirjasta". Piirtäminen ja kirjoittaminen on yhdistänyt isää ja tytärtä, ja traagista on, että isä ei saanutkaan jättää omia töitään perinnöksi tyttärelleen, vaan joutuu itse tutkimaan tämän jälkeensä jättämiä viestejä.

Tuntuu tavallaan harhaanjohtavalta puhua tästä kirjasta romaanina, sillä se on enemmänkin jonkinlainen (puolifiktiivinen) muistelma. Ylen Aamun kirjan haastattelussa Petter Sairanen toteaa, että Muisti on unta on täysin totta - kirjan sisällä, kirjan kontekstissa. Ja kuitenkin on kyse fiktiosta. Sairanen arvelee, että voidakseen kirjoittaa menetyksestä ja surusta, täytyy jotenkin tietää ja ymmärtää, mitä ne ovat. Vaikka kaikki ei olisikaan itse koettua, omakohtaisuus välittyy lukijalle. Sairanen onnistuu kiteyttämään lauseisiinsa paljon, muun muassa siitä, kuinka ilo ja tuska kietoutuvat toisiinsa.

Huoli, olla jostain huolissaan. Minusta tuntuu, että rakkaus tuo kuoleman lähelle. Tietoisuus kuolemasta tuo huolen ja huolesta kasvaa rakkaus. Ilman kuolemaa ei olisi huolta, ilman huolta ei olisi rakkautta.

Muisti on unta -romaani ei ole pelkkää surun kuvausta, vaan myös kertomusta siitä, millaista on elää luonnon rytmissä, kerätä sieniä, tervehtiä muuttolintuja, veneillä Saimaalla - "emmekä edes yrittäneet kapinoida talvea tai muita vuodenaikoja vastaan". Kertoja matkustaa myös Euroopassa, meloo Alster-joella, pyöräilee Hampurissa. Suru kulkee aina mukana, ja muistot, arkinen ja tuonilmainen sekoittuvat. Romaani Muisti on unta on kuin surun matkapäiväkirja, jonka määränpää voisi olla pimessä - mutta se on sittenkin valossa.

Mennyttä elämää ei voi saada takaisin. Mennyttä aikaa ei voi saada takaisin. Mutta siihen, mitä siinä tapahtui, ei voi kajota, se on loukkaamaton. Rakas ja kaunis on taltioitu menneeseen, se on ja pysyy turvassa. Tulevaisuus on avoin ja omalla vastuullani. Et ennustanut minun kohtaloani. Tiettävästi se on se mikä minussa on.

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Minna Jaakkola, Anki ja Katri.

Valhe & viettelys - tarinoita pettämisestä

Valhe & viettelys. Tarinoita pettämisestä.
Helsinki-kirjat 2011. 189 s.
Novelleja. Kirjoittajat Riku Korhonen, Tiina Raevaara, Pasi Ilmari Jääskeläinen,
Tuija Välipakka, Asko Sahlberg, Leena Parkkinen, Tommi Liimatta, Tiina Lymi.

Valhe & viettelys sisältää kahdeksan nimekkään ja palkitun kirjailijan kirjoittamat tarinat, joita yhdistää pettämisteema. Kuten aiheen perusteella saattaa arvatakin, kokoelman novellit eivät ole mitään hyvän mielen tarinoita eivätkä henkilöhahmot sellaisia, joihin mielellään samastuisi. Kepeää ihmissuhdesaippuaa etsivien kannattaa etsiä muuta luettavaa. Arvelin, että kirjassa varmaankin ymmärretään pettäminen laajasti ja etsitään siihen uusia näkökulmia, eikä kirja pettänyt (!) odotuksiani.

Novellit ovat kaikki melko tummasävyisiä, ja yllättävän paljon toistensa kaltaisia. Monessa tarinassa on aviopari, jonka toinen osapuoli esittää toiselle kohtuuttomia vaatimuksia ja käyttää muutenkin henkistä väkivaltaa. Näin on esimerkiksi Tiina Lymin novellissa Pankkiirin hevonen, joka on juonenkäänteissään ja henkilökuvauksessaan absurdi ja mustan huumorin sävyttämä, mutta myös tavattoman surullinen tarina, joka tuo tyyliltään mieleen Lymin esikoisromaanin Susi sisällä. Tässä, kuten parissa muussakin Valheen & viettelyksen tarinassa, aviomies sairastuu vakavasti.

Leena Parkkisen novellissa Rouva Uljanovitch on melko ennalta-arvattava juoni - ainakin minä arvasin, mitä tapahtuu kahdella viimeisellä sivulla, kun aivohalvausta potevan miehen vaimo astuu sairaalahuoneeseen. Tarina on huvittava kuvaus hyvin itsekeskeisestä minäkertojasta, joka ei ymmärrä omaa typeryyttään, mutta itse jäin miettimään rouva Uljanovitchia, jonka mukaan novelli on nimetty. Elääkö joku tosiaan vuosikymmenet epätyydyttävässä liitossa, alistuen toisen oikkuihin, ja uskaltaa toteuttaa omaa tahtoaan vasta sitten, kun toinen makaa sairaalan letkuissa?

Kokoelman kiehtovin, eniten arkitodellisuudesta irrottautuva novelli on Pasi Ilmari Jääskeläisen Kirje Lethelle. Se on pohjattoman surullinen tarina miehestä, joka kärsii delfolaisesta dementiasta. Mies muistaa kyllä, kuka on presidentti tai kuinka kahvia keitetään, mutta kaikki henkilökohtaiset muistot häviävät heti kun tapahtumat ovat ohi. Erikoisuutena tässä dementiassa on - nimensä mukaisesti - että sitä sairastava muistaa tulevaisuuden tapahtumat. Kausaalisuhteet saattavat kuitenkin törmäillä siihen malliin, että tulevaisuusmuistot eivät toteudukaan - siksi ne ovatkin poemeja, "potentiaalisia ennakkomuistoja". Kirjeromaanissa/novellissa on yleensä läsnä kolme fiktiivistä aikatasoa, kirjoittamisen hetki, kirjeessä kuvattujen tapahtumien hetki ja kirjeen lukemisen hetki. Jääskeläisen romaanissa delfoilaista dementiaa sairastava kirjeen kirjoittaja, joka kirjoittaa potentiaalista tulevaisuuttaan muistiin, sekoittaa näitä aikatasoja kiehtovasti.

Tommi Liimatan Venenäyttely puolestaan on realistinen tarina, jossa eläydytään pienten poikien seikkailujen täyttämään, mutta myös julmaan maailmaan. Aikuiset unohdetaan välillä koko päiväksi, mutta he ovat yhtä kaikki tärkeitä ja heihin kohdistuu odotuksia. Nuorten henkilöiden kuvaus ja dialogi on Liimatan novellissa taitavaa, ja pienet arkiset tapahtumat kätkevät taakseen paljon surua, pettymystä ja häpeää. Tuija Välipakan Itkevässä Samettiruusussa puolestaan pidin siitä, että raadollisesta perhekuvauksesta huolimatta siinä pilkahtaa toivoa, joka on ihan tarpeellinen valonvälähdys Valhe & viettelyksen muuten kovin synkässä kokonaisuudessa.

Asko Sahlbergin Keltainen sade -novellin luen varmaankin vielä uudelleen. Novellin tunnelma on tiivis, hidas ja syksyinen. Kuten Jääskeläisen, myös Sahlbergin novellissa muistot ovat kertojan keskeinen ongelma, joskin eri tavalla.  Riku Korhosen Muotokuvassa pettäminen on ymmärretty ehkä perinteisimmin kuin muissa kokoelman novelleissa, mutta ei kuitenkaan kliseisesti. Tiina Raevaaran Perro negro oli hyytävä lukukokemus ja herätti herkullisen ajatuksen, että teoksen ulkopuolinen kertoja on novellin pettäjä.

Kokonaisuutena Valhe & viettelys on laadukas novellikokoelma, jonka tarinat vuoroin viihdyttivät, vuoroin herättivät ajatuksia. Toiset novellit olivat enemmän ajanvietettä, toiset pakottivat pohtimaan, mistä on kyse, maistelemaan kieltä ja kerrontaa. Vakavasta ja vaikeasta aiheesta huolimatta olisin toivonut, että kokoelmassa olisi ollut muutama vähän valoisampi tarina ja muutakin huumoria kuin mustaa. (No, herra Uljanovitchin kohtalo kieltämättä huvitti, mutta en ole ylpeä itsestäni sen takia.) Kirja sopii erityisen hyvin luettavaksi pimeinä iltoina tai syysmyrskyllä.

Elina Tanskanen: Jetlagissa

Elina Tanskanen: Jetlagissa. Yhdellä kädellä kirjoitettu opas vauvavuoteen. 
Helsinki-kirjat 2011. 157 sivua.

Ja jos et usko sanaakaan siitä, mitä olen kirjoittanut, usko edes tämä: mikään vauva-aikaan liittyvä ongelma ei kestä koko elämää. Meni vauvavuosi sitten miten tahansa, olet jo tottunut aikaeroon etkä hätkähdä outoja tapoja. Vauvavuoden lopussa olette lähdössä kokeneempina matkalle kohti taapero-maata, jossa puhutaan eri kieltä, syödään eri ruokia ja käyttäydytään eri tavalla. 


Näin kuuluu toimittaja Elina Tanskasen teoksen Jetlagissa - yhdellä kädellä kirjoitettu opas vauvavuoteen loppukaneetti. Jos ei yövalvomisten ja koliikin aiheuttamassa horroksessa jaksa lukea koko kirjaa, kannattaa lukea nuo yllä lainatut lauseet. Tanskasen teos ei ole itselleni ajankohtainen, sillä neljäskin vauvani on jo  puolitoistavuotias, mutta olisinpa lukenut kirjan esikoista odottaessani tai ensimmäisinä viikkoina synnytyksen jälkeen. Jetlagin tärkeintä antia tuoreelle vanhemmalle eivät ole niinkään käytännön vinkit kuin kirjasta huokuva asenne: sinä selviät kyllä! Toinen tärkeä yleisneuvo, joka kirjasta jäi mieleeni, on hitaasti eteneminen: vauvakinoon ei tarvitse rynnätä viikon kuluttua synnytyksestä ja jos lapsi ei opi kaikkea käyrien mukaan, kyse ei välttämättä ole sen vakavammasta diagnoosista kuin "omaan tahtiinsa kehittyvä lapsi".

Koulutustaustastaan huolimatta - Tanskanen on yhteiskuntatieteiden maisteri, logoterapeutti ja seksuaalineuvoja - Tanskanen kirjoittaa "äitinä äidille", omista kokemuksistaan ammentaen ja tuoden esille oman ajoittaisen epävarmuutensa. Toki tekstissä on melko opettavainen sävy, mutta Tanskanen taittaa kärjen tyyliin liittyvältä kritiikiltä toteamalla alkuun, että "Vaikka vieroksunkin ehdottomuutta, käytän kielen sujuvuuden vuoksi monin paikoin käskymuotoa." Ilmaisun ekologisuutta on sekin, että mitään aihetta ei käsitellä kovinkaan laajasti pohdiskellen, vaan väsyneille ja täystyöllistetyille vanhemmille sopivassa napakassa muodossa.

Viime vuosina on ilmestynyt useita vauvavuoden "täsmäoppaita", joissa neuvotaan nimenomaan imetystä, kantamista (kantoliinoilla ja -repuilla) tai kestovaippailua. Näissä oppaissa on usein melko voimakas "luomuvanhemmuus"- tai kiintymysvanhemmuusideologia, mikä saattaa vieraannuttaa joitakin vanhempia, jotka kokevat vaunut, tuttelit ja pampersit sittenkin parhaina vaihtoehtoina itselleen ja lapselleen. Jokaisella vanhemmalla on omat arvonsa ja ihmiskuvansa - Tanskanen käsitteleekin aihetta imetyksen yhteydessä - joiden perusteella hän teke valintoja myös vauvavuoden aikana. Jetlagissa ei kuitenkaan liputa minkään tietyn vauvanhoitotavan puolesta vaan on enemmänkin yleinen käsikirja kenelle tahansa äidille tai isälle. Rivien välistä kuitenkin luen, että Tanskanen itse on enemmän kiintymysvanhemmuuteen kuin tiukkoihin rutiineihin kallellaan. Tanskanen puhuu muun muassa perhepedin ja imetyksen puolesta lämpimästi.

Pienenä varoituksen sanana vielä mainitsen, että Jetlagin lukeminen saattaa laittaa raskauden jäljiltä vielä ruosteessa olevat vatsalihakset tiukille, sillä sävy on usein lämpimän humoristinen: Ensimmäistä lastaan odottavat vannovat usein, etteivät koskaan puhu lapsensa ulosteista tai kirjoita Facebookiin yhtäkään kakkastatusta. Kellossa saattaa olla eri ääni sinä päivänä, kun itkuinen kupeiden hedelmä vääntää vihreää, limaista kiisseliä. Mikään kepeä huumoriopas kirja ei kuitenkaan ole, vaan Tanskanen käsittelee kipeitäkin aiheita asiallisesti, muistuttaen avun hakemisen tärkeydestä silloin, kun omat konstit ja voimat eivät tahdo riittää.

Anne Leinonen & Miina Supinen: Rautasydän

Anne Leinonen & Miina Supinen: Rautasydän
Helsinki-kirjat 2011. 221 s.

Ihan ensimmäiseksi täytyy tunnustaa, että en yleensä lue kirjoja siitä genrestä, jota Anne Leinosen ja Miina Supisen eilen julkaistu uutuus Rautasydän edustaa. Luen paljon ns. lukuromaaneja, myös niitä vähän viihteeseen kallella olevia jonkin verran, mutta en lainkaan jännitysviihdettä ja romantiikkaakin harvoin. Rautasydän on juoneltaan kaavamainen (mutta ei tylsä) romanttinen jännäri, joten sen lukeminen merkitsi minulle astumista "kirjallisen mukavuusalueeni" ulkopuolelle. Mukavuusalueen ulkopuolelle astuminen tuntui - no, mukavalta, sillä kuten useissa blogiarvioissa on todettu, Rautasydän on vetävästi kirjoitettu, hauska ja sympaattinen kirja.

Kirjan kertoja on nelikymppinen yksinhuoltaja Sari, joka asuu ja pyörittää rautakauppaa vanhan tehdasalueen makasiineilla, asfaltin, betonin ja graffitien keskellä. Sarin mies on kuollut kymmenisen vuotta aiemmin auto-onnettomuudessa, mutta ihanan anoppinsa Marian ja vartijana työskentelevän Koikkiksen avulla Sari ja hänen teini-ikäiset lapsensa Milla ja Mike ovat tiukasti kiinni arjessa, seuraanaan rakas, mutta vahtikoiraksi liian kiltti Rontti-koira.

Sari on itsenäinen, fiksu ja "miesten työt" taitava nainen, mutta hänelläkin on heikko kohtansa: kun sisään rautakauppaan astelee aivan liian nuori, mutta myös renttumaisen komea Janne, Sarin polvet menevät veteliksi. Vaikka Sari huomaa kohta olevansa sekaantunut salkulliseen tulenarkoja valokuvia kotikaupunkinsa Kärmeslän silmäätekevistä, kesähuvilalla tapahtuneeseen raakaan murhaan ja rikollisjengiin, Jannen lemmikinsiniset silmät vievät mennessään. Kuten Janne itse toteaa: Rakkaus on ihana asia, mutta pitäisi katsoa ketä rakastaa.


En muista, milloin olisin viimeksi nauranut ääneen kirjaa lukiessani, mutta Rautasydämen parissa niin kävi muutamaan kertaan. Välillä meno on hulvatonta, ja varsinkin Jannen hahmo saa minulta paljon huumoripisteitä. Tässä yksi kohta, joka sai pokkani pettämään:

- En mä ole naimisissa, sanon oudossa rehellisyyden puuskassa. - Olen leski.
  Mies katsoi minuun närkästyneenä.
- Et sä ole yhtään läski, hän puuskahti. Sähän näytät upealta. Mikä teitä naisia vaivaa? Juuri tuollainen nainen kuin sä näyttää farkuissa kauniilta kuin unelma. Oletko nähnyt peppuasi? Et varmaan. Sehän on sun takanasi! Meidän pitäisi etsiä nyt kaksi peiliä. Onko tässä huoneessa peilejä? Ei kai! Ei kai rautakaupoissa myydä peilejä! Paitsi jos tekisi jonkun rautakaupan ja kauneussalongin yhdistelmän.


Rautasydän onkin tavallaan "rautakaupan ja kauneussalongin yhdistelmä", kirja, jonka uskoisin viihdyttävän niin naisia kuin miehiäkin. Vaikka mukana on runsaasti huumoria ja hulluja juonenkäänteitä, on kirjassa myös arjen kuvausta ja romanttisen viihteen ikuinen kysymys: löytyykö onni jännittävän rentun vai turvallisen vanhan ystävän käsivarsilta?



K-blogin Jenni on kirjoittanut kirjan julkistamistilaisuudesta, jossa kirjailijat kertoivat millaisilla rutiineilla yhteisteos syntyi. Helsinki-kirjojen kirjatarjontaan voi tutustua täällä.

Laura Ala: Prinsessa Madeleine

Laura Ala: Prinsessa Madeleine
Helsinki-kirjat 2011
207s.

Ruotsin kuningasperheen ympärillä on viime vuosina kuohunut, niin hyvässä kuin pahassakin. Iloisia tapahtumia ovat olleet kruununprinsessa Victorian häät ja vastikään julkistetut vauvauutiset. Valitettavasti kuningasperheen kuopus Madeleine ei saanutkaan astella alttarille pian isosiskonsa jälkeen, kun kihlaus Jonas Bernströmin kanssa purkautui viime vuonna. Kihlauksen purkautuminen tarkoittaa, että prinsessasatu ei ole vielä päätöksessä, ja media seuraa Madeleinen tekemisiä entistäkin tiiviimmin silloin, kun tämä ei ole viettämässä suhteellisen anonyymiä elämää New Yorkissa.

Laura Alan teos Prinsessa Madeleine kertaa sen, mitä prinsessatarinasta on tähän mennessä kerrottu lukuisissa (suomalaisissakin) iltapäivä- ja juorulehdissä, tv-haastattelussa ja kirjoissa. Ala on myös haastatellut kirjaansa varten muun muassa kuningasperheen ystäväpiiriin kuuluvaa historioitsija Herman Lindquistia, joka on toiminut niin Victorian ja Madeleinenkin historian opettajana ja uskottuna neuvonantajana. Alan kirja on kohdettaan kunnioittava elämäkerta (jos nyt elämäkerrasta voi puhua alle 30-vuotiaan kohdalla?) eikä sisällä kohupaljastuksia, mutta kaikki lehdistönkin aikanaan riepottelemat Maddeen liittyvät kohut käydään siinä läpi ja spekuloidaan armottoman julkisuuden vaikutusta niin kilparatsastuksen lopettamiseen kuin Jonas-suhteen päättymiseen.

Madeleinen elämä on ollut monessa suhteessa todella etuoikeutettua: taloudellinen asema on turvattu eikä raha ole rajoittanut opiskelu-, ura- tai asuinpaikan valintoja sen enempää kuin shoppailua tai bilettämistäkään. Kuninkaallisen syntyperän lisäksi Madeleinea on siunattu kauneudella, älykkyydellä ja monenlaisella lahjakkuudella. Toisaalta Madeleine on ollut edustustehtäviensä, asemansa ja turvajärjestelyjen vanki. Ystävyyssuhteitakaan ei voi solmia noin vain, sillä Madeleinen ollessa lapsi vanhemmat ohjailivat prinsessan kaveripiirin muodostumista ja aikuisena hän oppi itse olemaan varuillaan sen vuoksi, että joku ystävistä saattaisi vuotaa yksityisiä tietoja lehdistölle tai olla kiinnostunut hänestä vain rahan vuoksi.

Paikoitellen Ala kertoo Madeleinen elämästä turhankin yksityiskohtaisesti, esimerkiksi noin kymmenen läheisintä ystävätärtä mainitaan etu- ja sukunimineen ja prinsessan filosofian kandidaatin tutkinnosta mainitaan opintopistemäärät kustakin kolmesta prinsessan opiskelemasta oppiaineesta. Minua kiinnosti ja huvitti sen sijaan anekdootti, että Madeleine on ensimmäinen Ruotsin kuninkaallinen, joka on suorittanut korkeakoulututkinnon normaalisti tenttimällä kuten muut opiskelijat. Myönnän myös olleeni niin naiivi, että kuvittelin Ruotsin olevan hyvinkin tasa-arvoinen ja rento yhteiskunta, enkä ollut tietoinen maan hyvinkin omissa ympyröissään viihtyvästä yläluokasta, vaikka tiesinkin että kuntosaliyrittäjä Daniel Westlingiä pidettiin aluksi liian keskiluokkaisena kruununprinsessan sulhoksi.

Prinsessa Madeleinen kertovaa tekstiä pilkkovat faktasivut, joilla lukijalle avataan esimerkiksi kuninkaallisen Bernadotte-suvun historiaa, hovitoimittajan työtä tai Ruotsin tasavaltalaisyhdistyksen toimintaa. Kiehtovaa historiatietoa minulle oli, että Madeleinen isoisän isoäiti, Kustaa V:n puoliso kuningatar Victoria Baden oli suhteessa Axel Munthen kanssa ja rakennutti rakastettunsa Caprin huvilan tyyliin Sollidenin kivihuvilan Öölantiin, jossa kuningasperhe yhä viettää kesälomansa.

Suomalaisen Iltalehden toimittajana Ala ei luonnollisesti ole päässyt Madeleinen uskotuksi; Madeleinen omat tunteet ja ajatukset suodattuvat haastattelulausuntojen ja ystäväpiirin kommenttien kautta. Kirja pyrkii kuitenkin nostamaan esille sellaisia piirteitä Madeleinesta, jotka ovat jääneet partyprinsessalööppien varjoon: Madeleine on ujo, älykäs ja julkisuudesta varsin vaivaantunut nuori nainen, joka on tehnyt työtä lasten asemaa parantavassa hyväntekeväisyysjärjestössä mutta jonka tulevaisuus on yhä kutkuttavasti auki: jatkaakohan epämääräisessä prinsessan ja herttuattaren roolissa vai luopuuko kuninkaallisesta tittelistä jossain vaiheessa uran tai avioliiton viedessä mukanaan?