Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat
Otava 2017, 301 sivua.

Mikä tuo erityinen tehtävä oli, ja oliko se suuri vai pieni, siitä pojalla ei ollut aavistustakaan, mutta hän tiesi, että se liittyi maisemaan, jonka hän sillä hetkellä näki: hitaasti putoilevan lumen kauneuteen, hiutaleiden symmetriaan, alkavan talven hiljaisuuteen, kylmän ilman kirpeyteen ja kaupunkia puristavaan pimeyteen. Siitä kaikesta hänen olisi kerrottava, jokaiselle ihmiselle, koska kukaan muu ei nähnyt maailmaa samalla tavalla.


Helsinkiläinen koulupoika Visa seisoo lumisateessa ja oivaltaa, mitä kohti haluaa kulkea. Visan polku kulkee Vincent van Goghista kertovan elokuvan taikapiiristä taidetarvikeliikkeeseen, Vapaaseen Taidekouluun, Bolognaan, Venetsiaan ja takaisin Helsinkiin. Tärkeiksi matkakumppaneiksi tulevat muun muassa taideopiskelutoveri Tapio sekä tämän sisko Helmi. Isäänsä Tapio ei ole koskaan tuntenut, mutta äidin ompelema ulsteri lämmittää poikaa vuosikymmenestä toiseen.

Mistä maailmat alkavat on tavallaan Haahtelan edellisen romaanin rinnakkaisteos; Tähtikirkkaan, lumivalkean Leo Halme on nyt sivuhenkilö. Toinen romaani, joka tuli vahvasti mieleeni tätä lukiessa, on Pauliina Vanhatalon Pitkä valotusaika (2015) – sekin on taiteilijaromaani, jossa kuvataan nuoren pojan varttumista ja luovaa työtä. Myös Katja Kaukosen Kohina (2014) käsittelee osin samoja yksinäisyyden ja kasvamisen teemoja. Lapsuuden, Helsingin ja hetkien kaudeuden kuvaus taas toi mieleeni Bo Carpelanin.

Olen pitänyt kaikista Joel Haahtelan romaaneista (olen lukenut kaikki paitsi esikoisen Kaksi kertaa kadonnut), ja pidän siitä, mihin suuntaan kirjailijan tyyli ja kerronta ovat kulkeneet. Perinteiset Haahtela-teemat, kuten isättömyys, ulkopuolisuus sekä oman identiteetin ja merkityksen etsiminen ovat läsnä myös kahdessa uusimmassa teoksessa. Mistä maailmat alkavat kuitenkin ankkuroituu vahvasti yhteiskuntaan ja taidemaailmaan. Lopulta maailman pauhu ei silti ole olennaista, Visa seuraa sitä syrjästäkatsojana, etsii valoa ja väriä kankaalle.

En oikein löydä sanoja sille, miten paljon tätä romaania rakastan. Mistä maailmat alkavat puhuu lempeästi ja vahvasti siitä, mikä on tärkeää: lumihiutaleista, tähdistä, sinooperinsinisestä taivaasta, auringosta, merestä, taiteesta, kirjallisuudesta, opettamisesta ja oppimisesta, kutsumuksesta, kauneudesta ja rakkaudesta. Tämän kirjan tulen lukemaan vielä uudelleen ja taas uudelleen.

Hän ei ollut koskaan kuulunut joukkoon, niin kuin Vincentkään ei ollut kuulunut. Oliko tämä mihinkään kuulumattomuus juuri se, mikä hänet oli vuosia sitten pysäyttänyt Kauppatorin laidalle, lumipyryn keskelle? Ajatus, joka silloin oli vasta aavistus, oli nyt muuttunut todeksi.

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea

Kansi: Päivi Puustinen

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea
Otava 2013, 270 sivua.

Kirjoitan jotta olisit olemassa, edes vähän. Jokainen sana on ajatus sinulle, pisara vettä maahan. Joskus tuntuu kuin kulkisi autiomaan halki, yöllä, tähtien alla. Näkisi teltan raosta kuvaelman, ääneti liikkuvat hahmot, ihmiset jotka ovat pitkään olleet poissa. Tai kuin selailisi kirjaa ja yrittäisi löytää kohdan, jonka muistaa; huteran lauseen joka on muuttunut jo toiseksi.

Joel Haahtelan uusimmassa romaanissa Tähtikirkas, lumivalkea nuori, kuvataidetta harrastava mutta lennätintoimistossa toimittajanuraansa aloitteleva mies kirjoittaa muistikirjaa Pariisissa vuonna 1889. Mies on lähtenyt kotimaastaan Suomesta vasten tahtoaan ja osoittaa päiväkirjamerkintänsä kuin kirjeen menettämälleen rakastetulle. Asetelmasta nousee mielleyhtymiä niin Juhani Ahon pienoisromaaniin Yksin (1890), Kristina Carlssonin 1800-lukulaisen jäkälätutkijan elämästä kertovaan romaaniin William N. päiväkirja (ilm. 2011, sijoittuu vuosiin 1898–9) sekä Anna Kortelaisen populaareihin historiantutkimuksiin, joissa kuljetaan muun muassa Albert Edelfeltin jalanjäljissä.

Olen lukenut kaikki Haahtelan romaanit lukuunottamatta esikoisteosta Kaksi kertaa kadonnut. Romaanit Naiset katsovat vastavaloon ja Elena luin ennen blogia enkä muista niistä juuri mitään, mutta ensinmainitun haluaisin lukea uudelleen ja ajallisesti etäisenäkin lukukokemuksena se on yksi suosikki-Haahteloistani. Myös Perhoskerääjästä pidin paljon, samoin romaanista Tule risteykseen seitsemältä. Viime vuonna ilmestynyt Traumbach oli hellyyttävä, pinnalta katsoen "ei niin minun kirjani", mutta vähän yllättäen teos varasti paikan sydämessäni. Lumipäiväkirja jätti minut kylmäksi, kun taas Katoamispisteestä pidin ehkä kaikkein eniten.

Edellä mainittujen kirjojen perusteella voin todeta, että Euroopassa harhaileva, suhdetta elämänsä naiseen (rakastettuun) ja elämänsä mieheen (isään) punnitseva mieshenkilö on varsin tavanomainen kuvio Haahtelan tuotannossa. Myös taaksepäin, menneisyyteen katsominen ja historian käänteiden merkityksen korostaminen on tyypillistä. Sen sijaan se, että romaanin kerronta alkaa 1800-luvulta – ylipäätään menneillä vuosikymmenillä liikutaan suurin osa kirjasta – ja että päähenkilön retket vievät aina Bangokiin ja Singaporeen asti tuntui yllättävältä. Haahtela ei kuitenkaan olisi Haahtela, ellei romaanissa olisi toinenkin kertoja-päähenkilö: päiväkirjojen kirjoittajan jälkeläinen, joka lukee, puhtaaksikirjoittaa ja kommentoi isoisoisosisänsä päiväkirjoja Helsingissä vuonna 2012.

Tähtikirkas, lumivalkea tuntuu Haahtelan romaaniksi suorastaan eeppiseltä ja runsaalta; se on paljon pidempi kuin useimmat aiemmat, pienoisromaaneiksikin luonnehdittavissa olevat kirjat. Paikoin ikävöin tutuksi tullutta tiivistä ilmaisua; Haahtela luo hienoa ajankuvaa ja paikallisväriä kuvatessaan Euroopan ja Kaukoidän kaupunkeja vuosisadanvaihteen molemmin puolin, mutta kiinnostavinta antia minulle oli jälleen kerran henkilöiden sisäiset tunnot ja merkityksellisten hetkien kiteytykset. Haahtela kertoo sydämeenkäypiä tarinoita (joille kyynikot ehkä hymähtelevät, mutta minä en), joissa jokainen hetki voi olla merkityksellinen, julma tai kaunis, ja jättää kauaskantoisen jäljen.

Minuunkin jäi jälki, Tähtikirkkaasta, lumivalkeasta. Ihan heti en halua aloittaa uutta kirjaa tai jatkaa vanhoja, kesken olevia, vaan haluan sulatella romaanin ihmiskohtaloita ja antaa Haahtelan kuulaiden lauseiden kaikua ajatuksissani. Ihana kirja, hyvin haahtelamainen. Ja kuitenkin vähän erilainen kuin aiemmat. Hyvällä tavalla.

Minä muistin, kuinka ystäväni puhui valkokohotuksesta jokseenkin haltioituneena ja selitti, että nimenomaan se toi maalauksen pimeimpiinkin kohtiin aavistuksen valonhohdetta, enkä silloin, kuunnellessani ystävääni, voinut välttyä ajatukselta, että kaiken maailmaan kertyneen romun, surun ja pettymysten alta kajasti kuitenkin aina valo, lumivalkea pinta.

P.S. Tässäkin romaanissa on perhosia!

Joel Haahtela: Katoamispiste

Joel Haahtelan signeeraus (?)

Joel Haahtela: Katoamispiste
Otava 2010, 159 sivua.

Ovella hän pysätyi Vermeerin painokuvan eteen, tuijotti sitä pitkään. Tämä on uusi, hän sanoi ja kosketti sormellaan sen pintaa; jos nainen kuvassa olisi sittenkin elävä. Sanoin, että kuva oli ollut siinä viikon ja moni muukin oli halunnut koskettaa sitä. Mies naurahti ja sulki oven perässään. Minä ajattelin ketjua, jonka antikvariaatinpitäjä oli ladellut; miten alkuperäinen maalaus oli siirtynyt omistajalta toiselle, vaihtanut mannerta, ja ehkä tuo katkeamaton ketju oli kiehtonut minua enemmän kuin itse maalaus; pelkkä ajatus siitä miten kaikki oli liikkeessä, jatkui, siirtyi vaivihkaa osaksi toisen ihmisen elämää.


Joel Haahtelan seitsemännen romaanin, Katoamispisteen, kertoja on Otavan kirjailija, joka pitää päivätyönään terapeutin vastaanottoa. Kovasti itsensä Haahtelan oloinen mies siis. Sateisen Helsingin kadulla mies kohtaa sattumalta Magdan, sateenvarjonsa kadottaneen ranskalaisen naisen. Magda etsii miestä, joka puolestaan on tullut aikanaan Suomeen kirjailija Raija Siekkisen vuoksi. Kertoja kiinnostuu tulipalossa kuolleen Siekkisen elämästä ja alkaa kulkea paikoissa, joissa Siekkinen on elänyt ja matkustellut, haastatella tämän ystäviä ja tutkia Siekkisen valokuvia ja kirjoituksia Otavan ja SKS:n arkistoissa.

Romaanissa käydään muun muassa Kotkassa, Suomenlinnassa ja saaresssa, jossa Siekkisen kesäpaikka sijaitsi. Kertoja keräilee Siekkisen teoksia antikvariaateista, pohtii naisen elämää, kuolemaa ja kirjailijaidentiteettiä. Vaikka teoksessa liikutaan pääosin Suomessa, lukijana tunsin olevani matkalla jossakin tuntemattomassa maassa. Kirjan lauseet ovat niin kauniita ja merkityksillä ladattuja, että olisin voinut täyttää tämän postauksen sitaateilla.

Suosittelen Katoamispistettä myös niille lukijoille, jotka eivät jostakin toisesta Haahtelan romaanista ole pitäneet tai jotka suhtautuvat ennakkoluuloisesti hänen tuotantoonsa. Vaikka romaanin lähtökohta (mies selvittää lähimenneisyyden tapahtumia ja pyrkii ymmärtämään jotakuta jo kuollutta tai kadonnutta henkilöä) ja sumuisen epätodellinen tunnelma ovat hyvin haahtelamaisia, kieli ja tarina on kuitenkin jotenkin erityyppinen kuin muissa viime aikoina lukemissani Haahtelan kirjoissa.

Yleensä Haahtelaa lukiessani nautin ennen kaikkea kielestä ja tunnelmasta, enkä jälkeenpäin muista juurikaan mitään juonesta. Katomispisteessä sen sijaan tarinakin tuntui merkitykselliseltä - kenties siksi, että sen fokus on todella eläneessä henkilössä, kirjailijassa, jonka kohtalo on mietityttänyt varmasti monia muitakin kuin Joel Haahtelaa. En muista, että Haahtela olisi käsitellyt muissa romaaneissaan kirjoittamista ja kirjailijantyötä - Katoamispisteessä se on kantava teema, kun kertoja-kirjailija yrittää ymmärtää edesmennyttä kirjailijaa ja samalla omaa työtään.

Samalla tunsin kuinka kirjoittaessani elämä kutistui ympäriltäni, katosi työhuoneen hämärään, iltoihin ja öihin, joiden suojassa tarinat kasvoivat. Päivä päivältä tunsin olevani yhä syvemmällä kirjan maailmassa, joka ei päästänyt minua otteestaan edes silloin kun olisin halunnut, se valtasi kaiken mitä ympärillä oli. Ja jos aluksi olin yrittänyt vastata sanoilla tuohon epämääräiseen suruun, jota olin aina jollain tapaa kokenut, huomasin, että yhtenä päivänä suru oli muuttunut todelliseksi menetykseksi. Se eristi minut muista, ja huoneen ovi pysyi kiinni silloinkin kuin olin jo kuvitellut tulleeni pois.

Raija Siekkinen Irmeli Jungin kuvaamana, kuva Otavan sivuilta.

Olen viime päivinä lukenut Raija Siekkisen novelleja (en varmasti ole ainoa, joka on löytänyt Siekkisen tuotannon nimenomaan Katoamispisteen myötä) ja sanoisin, että Katoamispisteen kielessä ja henkilöissä on samaa eleettömyyttä kuin Siekkisen proosassa. Teksti on kuulasta ja hieman melankolista, henkilöt kuvataan kuin vähän takaviistosta, niin että heidän kasvonsa jäävät osittain varjoon. Joka tapauksessa lumouduin Katoamispisteestä kenties vieläkin enemmän kuin hieman aiemmin lukemastani Tule risteykseen seitsemältä -romaanista.



Katoamispisteen ovat lukeneet myös ainakin Karoliina, Sara, Linnea, Katja, Hanna, Satu, Pihi nainen, Naakku, Sonja ja Kaisa

Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä

Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä
Otava 2002, 207 sivua.

Kirjoilla ei ole käyttöä kylässä, jossa pääasiallinen huoli on tuulen suunta ja sen voimakkuus, perunasadon riittävyys ja Neitsyt Marian kunnioittaminen. Käsistäni olen kömpelö, paitsi mitä tulee kitaran soittamiseen, eikä kärsivällisyyteni riitä sardiiniverkkojen selvittämiseen. Oli siis luonnollista, että jo senkin vuoksi jätin kylän taakseni vuosia sitten. Viime aikoina olen kuitenkin lukenut vähemmän, enkä ole aikoihin käynyt edes Marco Polon kirjapuodissa. Olen kyllästynyt Urbinon Venukseen, tuohon kirottuun kuvaan, joka hymyilee ikuisesti vienoa hymyään. Ja mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän kaipaan elämää tarinoiden sijaan, todellisuutta kuvien tilalle. Kaipaan naista, jonka kesäinen muisto ei jätä minua rauhaan. 


Joel Haahtelan kolmannen, kymmenen vuotta sitten ilmestyneen romaanin kertoja, Augusto, on nuori mies, joka matkaa muusikkoystäviensä kanssa kotikyläänsä ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen. Eroosio syö maata kylän alta niin, että se on vajoamassa mereen, mutta kylässä asuu kertojan äiti sekä vastikään leskeytynyt nuoruudenrakkaus Lena. Isäänsä Augusto ei ole koskaan tavannut - skandinaavista perhostutkija August Kalmia (joka tuo mieleen Haahtelan Perhoskerääjä-romaanin), joka on luvannut portugalilaiselle rakastetulleen palaavansa, mutta jota ei ole kuulunut takaisin merenrantakylään.

Risteyksen lukeminen on kuin lomailisi Portugalissa (jossa vietin häämatkani liki kahdeksan vuotta sitten): ei tarvitse tapahtua mitään erityistä, ei ole kiire minnekään, sillä meren tuoksu ja fado-kitaran sävelet riittävät. Romaanissa puhutaan paljon rakkaudesta, arvoituksellisista naisista, musiikin voimasta ja surusta. Tunnelma on haahtelamaiseen tapaan unenomainen ja haikea. Ilmassa on myös kohtalon- ja jopa taikauskoa: yksilön elämänkulkuun vaikuttaa hänen verenperintönsä ja tähtien asennot: Miten voi vannoa ikuista rakkautta, jos tietää kuolevansa pian? Miten voi lupautua isäksi lapselle, jonka tietää jättävänsä orvoksi?


Etukäteen arvelin, että tämä Haahtela saattaisi nousta suosikkieni joukkoon kirjailijan tuotannosta, ja niin kävikin. Lukematta on vielä Kaksi kertaa kadonnut ja Katoamispiste, Traumbach oli suloinen ja valoisa mutta Risteyksen melankolia vetoaa minuun ehkä kuitenkin enemmän kuin Traumbachin huumori. Elenan ja Naiset katsovat vastavaloon -romaanin (jonka haluan lukea uudestaan) lukemisesta on jo hyvin kauan ja Lumipäiväkirja jätti minut aika kylmäksi, vaikka siinäkin oli hiottuja lauseita. Risteyksessä oli juuri sopivasti kauneutta ja rantakallioiden rosoa.

Tule risteykseen seitsemältä on ollut kirjablogeissa laajalti luettu ja rakastettu: Saralle kirja teki melkein kipeää jossakin sydämen tienoilla, Joana lamaantui kauniista lauseista, Linnea pääsi kerronnan rytmiin vasta kirjan puolivälissä mutta tavoitti kuitenkin sen lumon,  Jum-Jum lumoutui kirjan tunnelmasta, Katja kasvoi osaksi Haahtelan luomaa maisemaa, Susan olo oli lukemisen jälkeen yhtäaikaa levoton ja lohdullinen, ja toki tämän on (useaan kertaan) lukenut myös Haahtela-maratonilla viihtynyt Pekka.

Joel Haahtela: Traumbach

Joel Haahtela: Traumbach. Pienoisromaani.
i
Otava 2012. 112 sivua.

Toinen suru on jonkinlaista elämänsurua. Se vain on, on aina ollut, eikä mene pois. Tuntuu melkein siltä kuin olisi ihmisiä, jotka on leimattu tuolla surulla jo syntyessään, jotka ovat perin pohjin surumielisen oloisia ilman, että elämässä ehtii tapahtua mitään sen kummempaan. Ja tekevät he sitten mitä tahansa, aina se on jollakin tapaa surullista; kertovat he miten hauskan jutun tahansa, aina siinä on melankolinen pohjavirta. Tämä mistään tulematon ja minnekään menemätön suru saa ihmisen hämmentymään, mutta ehkä silläkin on meille jokin erityinen tarkoitus.


Yllä oleva lainaus voisi kuvata myös Joel Haahtelan romaanituotantoa: "aina siinä on melankolinen pohjavirta". Haahtelan uusin pienoisromaani on hilpeämpi, lempeämpi ja lämpimämpi kuin aiemmin lukemani Haahtelat (olen lukenut kaikki paitsi Kaksi kertaa kadonnut, Tule risteykseen seitsemältä ja Katoamispiste), mutta jättää yhtä kaikki haikean olon.

Traumbachissa on paljon tuttuja, haahtelamaisia elementtejä: mies, joka etsii jotakin Keski-Euroopassa, muistamisen ja identiteetin kysymykset, tietynlainen ajattomuus, paikattomuus ja anonyymius. Tällä kertaa mukana on myös huumoria ja tapahtumia hyväntahtoisesti kommentoiva kolmannen persoonan kertoja. Luettuani kirjasta tuoreeltaan arvioita muutamasta kirjablogista olin hieman epäluuloinen: miten huumori istuu Haahtelan tunnistettavaan, kirpeänkauniiseen tyyliin? Yllättäen Traumbachista tulikin suosikki-Haahtelani (kenties vuosia sitten luetun, aivan toisenlaisen Naiset katsovat vastavaloon -romaanin ohella), juuri huumorinsa ja lempeän maailmankuvansa ansiosta.

Nuori toimittaja Jochen saapuu entisen itäsaksan alueella sijaitsevaan kaupunkiin aikomuksenaan haastatella salaperäistä herra Traumbachia. Jochen juuttuu kuitenkin byrokratian sokkeloihin ja Traumbachin esimiehen viehättävään olemukseen. Ylipäätään Jochen elää suloisesti hetkessä, vaellellen  ajoittain päämäärättömästi kaupungin katuja, odottaen kärsivällisesti pääsevänsä tapaamaan Traumbachia. Kertojakin kadottaa toisinaan otteensa tarinaan, unohtuu pohtimaan syntyjä syviä ja jopa kadottaa hetkeksi Jochenin näkyvistään.

Traumbach muistuttaa minua jossain määrin Paul Austerin New York -trilogiasta, "metafyysisistä dekkareista", joissa selvitetään näennäisesti jotakin arvoitusta tai pyritään pääsemään perille jostakin henkilöstä - ja pohjimmiltaan kartoitetaan omaa, häilyävää identiteettiä. Traumbachin maailma on kuitenkin valoisampi ja vähemmän kaoottinen kuin esimerkiksi Austerin Lukitun huoneen. Kieli ja tuokiokuvat ovat kauniita, Haahtelan ajattomaan maailmaan on suloista uppoutua.

Jochen katselee puiden latvoja ja tuntee tuulen vapinan. Hän katselee maailmaa, joka näyttää muuttuva koko ajan, äsken se oli aivan toisenlainen! Kaikki muuttuu, pilvet ja taivas, joka hetki, jokainen ihmisen solu. Näin kuluu aika ja iltapäivän tunnit. Saapuminen on takana ja on aloitettava työ, mitä se sitten onkin. Jospa asioilla on taipumus alkaa tapahtua, kun vain tarpeeksi odottaa. Jospa lempeää iltapäivää seuraa yhtä lempeä ilta. Jochen istuu ja näyttää vaipuneen unelmiinsa, sillä tämä kaupunki kiehtoo häntä. Maailma liikkuu, leppäkerttu kapuaa kengän viertä ja tämän kaiken Jochen päättää kirjoittaa muistikirjaansa. 

Jochenin mukana ovat kulkeneet myös ainakin Karoliina, Pekka, Katja, Sanna ja Tuulia.

Joel Haahtela: Lumipäiväkirja

Ja kaikkialla sama tila, sama tyhjyys, joka alkoi hitaasti taipua kaarelle; se kaareutui kunnes oli kasvanut itsensä ylitse, ottanut nykyisen huomaamattoman muotonsa ja taivaanrannassa näkyi sen hitaasti taipuva raja, hitaasti väistyvä aika, pilvien reuna, ja samalla tunsin kuinka katto käteni alla alkoi liukua, rakennukset kasvoivat korkeutta, kaukana satoi lunta, toisessa ajassa, hiutale toisensa jälkeen lumen paino liikkui alaspäin; kiteet, joita oli kaikkialla ja joista kaikki muodostui, jotka järjestäytyivät yhä uudestaan ja taas hajosivat.


Joel Haahtelan Lumipäiväkirja aihetti minulle kylmiä väreitä. Tarinan traagisuus, syyllisyyden paino, minäkertojan loputon suru niin menneestä kuin tulevastakin. Hetki on kevyt silloin kun se on käsillä, mutta musertavan raskas silloin kun se on mennyttä, kun sen seurauksia katsoo ja yrittää tavoittaa hetken uudelleen.

Ikääntyvä oikeustieteen professori, Lumipäiväkirjan kertoja, lukee lehdestä uutisen saksalaisen nuoruudenrakastettunsa Sigridin vapauttamisesta: neljäkymmentä vuotta sitten, pian kertojan ja Sigridin eron jälkeen, Sigrid on liittynyt radikaaleihin vasemmistoterrroristeihin, tehnyt murhan ja joutunut vankilaan. Mies matkustaa Saksaan toiveenaan tavata Sigrid - paeten samalla kituvaa avioliittoaan. Matkaa ja käyntejä vanhoissa tutuissa paikoissa leimaa syyllisyys, joka yhdistää miehen suhtautumista Sigridiin ja omaan itsetuhoiseen Laura-tyttäreensä. Mies uskoo, että jos hän olisi vuosikymmenet sitten toiminut toisin, hänen tyttärensä ei olisi nyt onneton.

Haahtela kertoo kauhistuttavistakin asioista eleettömästi ja ehkä juuri siksi niin viiltävästi. Jälleeen kerran tiiviiseen teokseen on kirjoitettu paljon vaiettuja tunteita, historian kipupisteitä, sattuman julmaa leikkiä. Teoksen loppuratkaisu jättää tilaa lukijan tulkinnoille, ja jäin miettimään kertojan, hänen vaimonsa Erikan, Sigridin ja Lauran tulevia vaiheita.

Useampikin Haahtela-fani kertoi Perhoskerääjä-postauksessa säästävänsä vielä lukemattomien Haahtela-kirjojen lukemista, koska ne ovat niin hyviä. Kun nyt luin Lumipäiväkirjan vain kuukausi Perhoskerääjän jälkeen, minustakin alkoi tuntua, että en halua lukea useampaa Haahtelaa kovin lyhyen ajan sisällä. Kahden edellä mainitun kirjan tematiikka, aiheet ja tapahtumat muistuttivat vähän liikaakin toisiaan: molemmissa nimettömäksi jäävän minäkertojan avioliitto rakoilee, hän tutkii vanhoja papereita vanhassa talossa tai ullakolla, uppoutuu muistoihinsa, matkustaa Eurooppaan, kuulee joltakin kohtaamaltaan ihmiseltä muistoja tai tarinoita toisen maailmansodan ja/tai kylmän sodan kauhuista... Haahtela kertoo samaa tarinaa uudelleen ja uudelleen, mutta vaikka hänen jokainen teoksensa on siitä huolimatta yksilöllinen helmi, en halua lukea niitä ketjussa.

Lumipäiväkirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Kuutar ja Naakku.

P.S. Vaikka Haahtelan teokset ovat upeita ja haluan lukea Lumipäiväkirjankin joskus uudelleen, en tarvitse sitä omaan hyllyyni. Kirja lähteekin uuteen kotiin parin viikon päästä, arvonnan ratkettua.

Joel Haahtela: Perhoskerääjä

Kuva: Chris Campbell/Flickr.

Tuskin kukaan voi mitään sille, että muistot alkavat kerrostua toistensa päälle, sekoittua toisiinsa, kunnes on mahdoton erottaa mikä omasta elämästä on ollut muiden kertomaa, muille tapahtunutta, mikä luettua, mikä valokuvista muistettua ja mikä todella omaa. 


Perhoskerääjässä kertoja, nimettömäksi jäävä mies, saa yllättäen perinnön Henri Ruzickalta, tuntemattomalta saksalaissyntyiseltä mieheltä. Henriltä on jäänyt mittavat perhoskokoelmat sekä talo, joka ei tarjoa vastauksia kuolleen miehen arvoitukseen vaan sysää vanhan kirjeen kautta kertojan pitkälle matkalle Eurooppaan ja myös omaan lapsuuteensa. Kaikki arvoitukset eivät ratkea, mutta kertojan ja Henri Ruzickan tarinoista löytyy leikkauspisteitä, jotka pakottavat muistamaan.

Olin valvonut koko edeltävän yön, ja nyt hämärän hiipuessa aamuksi aika tuntui kuluvan hyvin hitaasti, se kulki tasaisena virtana ilman ihmisen tekemää keinotekoista jaksotusta, se ei tikittänyt, vaan oli äänetön, kuin murtuma, joka eteni sentti sentiltä, halkaisi kaikessa hiljaisuudessa pöydät, mursi kiven, tienreunuksen, haki muistoista salaisimman muotonsa, se oli kiinni ihossa, sydämessä, sisälläni rapisevissa luissa.

Joel Haahtelan Perhoskerääjä on tiivis pieni romaani, jossa ei ole sanaakaan liikaa. Silti se liikkuu takaumien ja kertojan matkojen kautta ajallisesti ja paikallisesti laajalla alueella; 1900-luvun alkupuolelta nykypäivään ja Itä-Saksasta Kreetan saarelle. Kirjan kieli on kuulasta, tarina hauras kuin perhosen siipi, tunnelma melankolinen. Kuitenkin muistot viiltävät aidosti ja olennainen tiivistyy käsinkosketeltavaan hetkeen. Lukijakin haluaa uppotua kertojan ja Henrin rakastetun, Annan, muistoihin. Haahtela on kirjailija, jota haluan lukea kiireettä. Perhoskerääjä on myös romaani, jonka haluan lukea vielä joskus uudestaan.

Olen lukenut Haahtelalta aiemmin, vuosia sitten, romaanit Naiset katsovat vastavaloon ja Elena. Haahtelasta minut sai uudelleen innostumaan Lumiomenan Katja, joka kirjoittaa Perhoskerääjästä kauniisti täällä. Myös Penjami ja Satu ovat kirjoittaneet kirjasta. Minulla on jo hyllyssä Haahtelan uusin romaani, Katoamispiste - maltan tuskin odottaa!

Taannoisen kirjastoreissu -postaukseni yhteydessä Joel Haahtelan faneiksi tunnustautuivat ainakin Naakku, joka kirjoittaa Katoamispisteestä täällä ja Pekka, joka kirjoittaa Haahtelasta Poplaarissaan, sekä Kirsi, Leena Lumi ja tietenkin Katja. Katoamispisteestä kiinnostuneiden kannattaa pistäytyä myös Kirjainten virrassa, ja Elenasta äskettäin kirjoittanut Susa.

Teemojensa (kipeä historia, muistot, vanhan talon tarinat) puolesta Perhoskerääjä toi mieleeni tyyliltään niinkin erilaiset kirjat kuin Bolsoin perhonen ja Omenansiementen maku. Viimeksi mainitun luin vähän ennen omaa blogia, mutta kurkkaapa vaikka mitä anni.m on siitä kirjoittanut.