Kirsti Kuronen: Vili Voipio kyhää ja kynäilee

Kirsti Kuronen: Vili Voipio kyhää ja kynäilee
Karisto 2014, 149 sivua.

Nyt en kuitenkaan taida rustailla mitään perusviliä eli kirjata kavereiden toilailuja ja tarkastella mikroskoopilla omaa napanöyhtääni. Tahdon tarjoilla entistä pahempaa sillisalaattia: irtovitsejä, irtokirjoitusharjoituksia, irtotehtäviä, irtotietovisoja, irtovinkkejä, irtoleikkejä, irtohuulia - ja bonuksena vielä jotain irrallista.

Olen kiinnostunut kirjoitusoppaista – kaiken ikäisille ja kaikista genreistä – ja olen tykännyt aiemmin lukemistani Kirsti Kurosen kirjoista, erityisesti nuortenromaanista Omenapuu laulaa – siinäpä syyt tarttua noin kymmen-kaksitoistavuotiaille (pojille) suunnattuun kirjoitusoppaaseen Vili Voipio kyhää ja kynäilee. Vili Voipio on seikkaillut aiemmin kuudessa varhaisnuortenromaanissa, joihin en ole tutustunut, mutta ymmärtääksen Kyhää ja kynälee on samaa tyylilajia fiktiivisten kirjojen kanssa, siis rentoa ja humoristista, paikoin varsin itseironista menoa.

Vili Voipio kuvaa itse varsin osuvasti kirjaa sen esipuheessa eli "Alkupaloissa" (ks. tämän postauksen alun lainaus). Varsinaisia kirjoitusharjoituksia tai kirjoitusvinkkejä lukijoille on lopultakin aika vähän, ja niitä on vähän hankala hahmottaa kertovan tekstin seasta - erilaiset tieotolaatikot ja ranskalaiset viivat olisivat tuoneet kirjaan selkeyttä ja eloa, kuvituksesta puhumattakaan (Jari Paanasen piirroskuvat sopivat kirjan tyyliin, mutta niitä on valitettavan vähän ja ne ovat mustavalkoisia tai oikeastaan harmaita). Visuaalisuus on mielestän tärkeä osa kirjoitusoppaita ja melkein mitä tahansa oppi- ja tietokirjoja, mutta erityisesti silloin, kun yritetään herätellä lukijan omaa luovuutta. Myös Vili itse puhuu kuvien puolesta:

Kaikkia eivät kiinnosta valokuvat, mutta musta ne ovat kiehtovia. Tykkään myös lehtikuvista, maalauksista, piirroksista, pilakuvista ja sarjakuvista. Ne ovat täynnä tarinoita. Kun osaa katsoa.

Mahtavaa Kyhää ja kynäilee -kirjassa on se, että se houkuttelee varhaisnuoria (joiden ajasta kilpailee niin moni muukin viihdyke ja harrastus tietokonepeleistä jalkapallotreeneihin) kuin vaivihkaa lukemisen ja kirjoittamisen pariin. Nuo hiljaiset ja keskittymistä vaativat harrastukset saattavat olla monen nuoren mielstä vähän nörttiä touhua, mutta Vilin huumori saa ne tuntumnaan suorastaan katu-uskottavilta. Vilin kirjavisa palauttaa kenties mieleen lapsuuden kirjasuosikit ja houkuttelee ehkä tarttumaan johonkin uuteen kirjaan. Tarinankehittelytaidot kasvavat huomaamatta hauskan yhteisleikin varjolla, ja runosuoni saa uutta virtaa muistutuksesta, että biisien sanatkin ovat runoutta. Vilin ja hänen kavereidensa hauskojen sattumusten lomassa mieleen voi jäädä paljonkin vaivihkaista kirjoitusoppia itämään.

Kirsti Kuronen: 4x100

Kirsti Kuronen: 4x100
Karisto 2013, 179 sivua.
Lukuhaasteet: Nykyajan tyttökirjat

Katson Sirin perään. Polvipituisessa maiharissa ja liian suuressa kalastajanlakissa se näyttää hennolta menninkäiseltä.
– Siri tulee meidän joukkueeseen Jeminan tilalle.
– En tiennytkään, että se on kiinnostunut yleisurheilusta.
– Ei se olekaan.

Isla, Hertta, Seela ja Jemina ovat kahdeksasluokkalaiset ystävykset, jotka muodostavat loistavan tiimin niin vapaa-ajalla kuin Viippolan Virin viestijoukkueessakin. Nelikon onnea varjostaa vain se, että Jeminan täytyy kesän kynnyksellä muuttaa toiselle paikkakunnalle. Rakasta ystävää ei korvaa kukaan, mutta viestijoukkue tarvitsee uuden jäsenen. Sellainen löytyy seiskaluokkalaisesta Siristä, tummatukkaisesta ja hiljaisesta tytöstä, joka vieroksuu urheiluvaatteita ja oikeastaan koko juoksuharrastusta. Varsinkin Seela suhtautuu Siriin varsin epäluuloisesti, kertoja-Isla ystävällisemmin ja uteliaammin. Siri on kuitenkin uskomattoman nopea, ja joukkueen on vain totuteltava uuteen jäseneen.

Kirsti Kurosen nuortenromaanin 4x100 tärkeimmiksi teemoiksi nousevat ystävyys ja erilaisuuden hyväksyminen, niin itsessä kuin toisissakin. Isla on ihana nuortenkirjasankaritar, joka toteuttaa unelmansa laskuvarjohypystä ja käy läpi ristiriitaisiakin tunteita selvittäessään, kuka hän oikeastaan on.

4x100 etenee sujuvasti ja nopeatempoisesti; tarinaan mahtuu muutama varsin hätkähdyttäväkin episodi, jotka jäävät varsin vähälle käsittelylle. Hyvä niin, sillä elämässä tapahtuu kaikenlaista, etenkin nuorten elämään, ja toiset asiat jättävät syvempiä jälkiä kuin toiset. Kuronen osaa taitavasti luoda henkilöilleen persoonallisuuden ja taustat pienilä vihjeillä ja osuvilla kuvauksilla. Viestijoukkueen tytöistä voisi kirjottaa useammankin kirjan, vaikkapa kertojaa vaihdellen, mutta 4x100 on itsenäinen ja ehyt kirja, jossa päähenkilö oivaltaa kesän kokemusten jälkeen asioita hieman uudella tavalla. Kirjan juoni on kehä, kuin juoksurata, jossa saavutaan takaisin lähtöpisteeseen, mutta askeleet ja vaihdot startin ja maaliviivan välissä ovat saaneet aikaan muutoksia.

4x100 on lempeä ja valoisa nuortenromaani, jossa on tilaa unelmille, epäröinnille ja muutamille harha-askelillekin. Kirjan otollisinta kohderyhmää ovat varmaankin 10–14 -vuotiaat nuoret (tytöt), mutta nautin itsekin vilpittömästi sen lukemisesta.

Kirjan on lukenut myös Veera, joka kirjoittaa siitä Kirjavinkeissä.

Kirsti Kuronen: Ammeiden aika

Kirjan upea kansi on Johanna Lumpeen käsialaa.

Kirsti Kuronen: Ammeiden aika
Robustos 2013, 210 sivua.

Viikonpäivien odottaminen tuo salamyhkäistä mutta turvallista rytmiä elämään. Elokuvan kohtausjärjestys jo luonnosteltu, mutta kohtausten tarkempi sisältö vielä kirjoittamatta. Kun rakenne toimii, juoni muovautuu itsestään. Tarina on seikkailu, johon kasvaa yhä uusia kerroksia. Näitä yllättäviä kerrostumia Iiris keräilee, varsinkin jos ne sopivat rytmiin häiritsemättä kokonaisuutta, joka tässä tapauksessa voi yhtä hyvin olla joko draamaelokuvan kaari tai Iiris Klingtenin elämä.

Sairaus, joka jäytää hitaasti perheenäitiä kuoliaaksi, avioliitto kuin vähän haalea kylpyvesi, muistot rakkaasta Mumusta, vanhan huvilan kätkemät perhesalaisuudet, vintillä kummitteleva Musta, lepoa ja virkistystä tarjoava ammekylpylä ammela, lapsuuden pelot, monen eri ihmisen sisällään kantama syyllisyys ja pienet arat haaveet - niistä täyttyy Ammeiden aika.

Robustos-kustantamon sivuilla palkitun nuortenkirjailijan ensimmäistä aikuistenromaania Ammeiden aika luonnehditaan kaihonaivistiseksi melodraamaksi. Pidin kovasti Kirsti Kurosen viime vuonna ilmestyneestä nuortenromaanista Omenapuu laulaa (Topelius-palkittu Piruettiystävyys sekä piakkoin Karistolta ilmestyvä nuortenkirja 4 x 100 ovat myös tukevasti lukulistallani), joten tartuin myös Ammeiden aikaan, joka sekin kertoo unelmien toteuttamisesta ja ihmisistä, jotka haluavat kulkea omia polkujaan, seurata sisäistä ääntään. Omenapuu laulaa -romaanissa Elias katoaa kirjoittaakseen runokokoelmansa valmiiksi, ja myös Ammeiden ajasta löytyy romanttinen taiteilijasielu.

Romaanin päähenkilö on 47-vuotias Iiris, jolla on pari vuotta aiemmin todettu kuolemaan johtava syöpä. Teoksen nykyhetkessä Iiris lepäilee kotona, saa mieheltään, kouluikäisiltä lapsiltaan ja parhaalta ystävältään hellää huolenpitoa, suree sitä, ettei jaksa enää hiihtää jäällä eikä näe koskaan lastensa aikuistuvan, juo teetä ja toivoo, että saisi vielä elää. Takaumien ja muistojen kautta kuvataan myös aikaa ennen sairauden puhkeamista - aikaa, jolloin Iiris eli todeksi unelmaansa pyörittäessään omaa pientä kylpyläänsä, rakensi salaperäisen Kielomiehen kanssa lumikammia ja sai kirjeen menneisyydestä - sekä jonkin verran lapsuuden ja nuoruuden tapahtumia.

Näkökulma on pääosin Iiriksen (joka toimii nykyhetkessä myös kertojana), mutta toisinaan myös Iiriksen miehen Juhanin, joka on jättänyt menestyneiden dekkariensa kirjoittamisen, harkitsee kirjoittavansa jotain ihan muuta ja hoitaa Ammela-kylpylää vaimonsa sairastuttua. Juhanin hahmo on kuvattu hyvin: hän on näyttäytyy hieman arkisena ja yksitotisena, mutta kuitenkin ihmisenä, joka haluaa joskus seikkailla ja heittäytyä. Iiris on selkeämmin taiteilijaluonne, vaikka runojen kirjoittaminen on jäänyt nuoruusvuosiin ja toimittajanurakin unohtunut. Iiris on toteuttanut luovuuttaan sisustaessaan ja nimetessään kylpylänsä ammehuoneita: Koiranputkea, jossa on räsymatto ja pieni kirjahylly, pitsiharson koristamaa vaaleanpunaista Ruusua, kristallikruunun valaisemaa Lummetta.

Ammelan lisäksi toinen keskeinen miljöö kirjassa on Iiriksen koti, yli satavuotias hirsihuvila, jonka Iiriksen äidinisä, Papa, on aikanaan rakennuttanut tyttärensä syntymävuonna. Sekä talon kellari että sen vintti kätkevät surua ja synkkiä salaisuuksia, mutta siellä elää myös Iiristä aina tukeneen ja ymmärtäneen Mumun muisto: Mumu elää matossa, joulussa, juhannuksessa. Ja piiloon pyrkivässä arki-ilossa, ehkä eniten juuri siinä.

Ammeiden ajan henkilökuvaus on onnistunutta muutamin vedoin luonnehdittuja sivuhenkilöitä myöten, mutta henkilöiden ajatuksia ja mielipiteitä on kirjoitettu vähän liikaakin auki. Sympaattisen Iiriksen usko unelmiin, itsensä toteuttamiseen, luovuuteen ja rohkeuteen tulevat hyvin esille, mutta välistä ne esitetään niin suoraan, että etäännyn itse tarinasta. Vähän sama juttu oli romaanin kielen kanssa: se on kaunista, pääosin runollinen (ei kuitenkaan liian kikkaileva tai imelä) tyyli tukee tarinaa, mutta muutaman kerran häiriinnyin typistetyistä lauseista ja aloin kaivata puuttuvia lauseenjäseniä. Joka tapauksessa pidin romaanissa eniten ehkä juuri kielestä, sillä parhaimmillaan se kuin hiveli korvaa ja tuotti uusia oivalluksia.

Vaikka Ammeiden ajassa on kenties liiankin monta synkkää tarinaa samoissa kansissa, se ei ole raskas eikä edes kovin tummasävyinen kirja. Romaanin tunnelma on kuin sumuinen talvipäivä: taivas on harmaa, mutta kosteaa ilmaa on helppo hengittää. Suruun ei huku, vaan unelmat vetävät pintaan.


Haasteet: Avioliittojuonia ja Kiinteistöhaaste

P.S. Huomenna on taas Top Ten Tuesday eli listapäivä, mutta sen jälkeen Kirjoittajan helmikuu pyörähtää täysillä käyntiin ensimmäisen kirjoitusopasesittelyn myötä!

Kirsti Kuronen: Omenapuu laulaa

Kirsti Kuronen: Omenapuu laulaa
Nuortenromaani.
Karisto 2012. 276 s.

Omenapuu laulaa kertoo kolmen nuoren, Katrin, Riikan ja Eliaksen itsenäistymisestä ja unelmista. Juuri ylioppilaaksi valmistunut Katri tuskailee äitinsä ylihuolehtivaisuutta, paras ystävä Riikka taas toivoo, että joku taas tekisi lämmintä kaurapuuroa voisilmällä - isä on symppis, mutta ei mikään mahtava kokki, ja äiti on muuttanut pois ja asuu nykyään "Ihmemies-Jarinsa" kanssa. Isä antaa Riikalle vapautta, mutta mustasukkainen poikaystävä vahtii jatkuvasti tekemisiä. Riikka on pettynyt, kun Sibelius-Akatemian ovet eivät auenneet ensiyrittämällä, Katri puolestaan aikoo pitää välivuoden ja pohtia, mikä olisi hänen juttunsa.

Matkalla Provinssirockiin tytöt kohtaavat kaksi mukavaa poikaa, Tanun ja Eliaksen, ja festarit muuttuvat lennossa mökkiviikonloppuun nuorisoporukassa. Parikymppinen Elias haaveilee runokokoelman julkaisemisesta, mutta kokee tukehtuvansa menestyneen runoilijaäitinsä vähättelevän asenteen alle. Katrin ja Eliaksen välille syntyy yhteys: Olen varma, ettei yksikään otus voi olla yhtä luotettava kuin delfiiniä puhuva tähtisolutyttö. Jos nyt kertoisin. Nyt. 

Katri, Riikka ja Elias vuorottelevat minäkertojina, pari kertaa ääneen pääsee myös joku nuorten kavereista. Kuronen kuvaa kesäiltaa ja yötä niin elävästi, että saatoin melkein maistaa grillatun kalan ja nähdä usvan järven yllä. Tarinaan tulee tummempia sävyjä, kun nuoret huomaavat Eliaksen kadonneen yön aikana. Tyttöjen elämä kuitenkin jatkuu; Katri pääsee haaveilemalleen Lontoon-matkalle ja Riikka selvittää välejään poikaystävänsä kanssa.

Pidin Kurosen kielellä leikittelevästä kerronnasta, kiireettömästi mutta varmasti etenevistä tapahtumista. Pidin myös tarinan sävystä ja tunnelmasta: nuorilla on omat kasvukipunsa ja haasteensa, mutta pohjimmiltaan elämä kantaa heitä. Paikoin tuntui hassulta, kun muutamaan (lähinnä Eliakseen liittyvään) kipukohtaan viitattiin lyhyesti, mutta aiheeseen ei ikänä palattu. Toisaalta on hyvä, että kaikkea ei selitetä puhki, pienetkin viittaukset auttavat ymmärtämään henkilöiden sielunmaisemaa ja motiiveja.

Kaunis ja herkkä kansi on Laura Valojärven käsialaa. Kantta ja kirjan kaunista nimeä on osittain kiittäminen siitä, että halusin lukea kirjan, ja niiden herättämät odotukset täyttyivät. Omenapuu laulaa on herkkä mutta maustettu myös huumorin pilkkellä, kevytlukuinen mutta myös syvempiä teemoja sivuava.

Kirsti Kuronen on kirjoittanut lukuisia nuortenkirjoja sekä runokokoelman Likkojen lipas. Tyttöromaani Piruettiystävyys (Karisto 2010) voitti viime vuonna Topelius-palkinnon (lue kirjasta arvio Saran kirjat -blogista).