Sirpa Kähkönen: Hietakehto

Sirpa Kähkönen: Hietakehto
Otava 2012, 336 sivua.

Mutta hän oli elossa. Eikä hän enää ruokkinut murhettaan. Hänellä oli Mikaela, joka ei suostunut puskuriksi äitinsä ja surun välille. Mikaelan raivo oli herättänyt häntä unteluudestaan enemmän kuin keskustelut tai hienotunteiset vaikenemiset. Mikaela piti hänet päivässä kiinni. Ja vaikka hän ei tiennyt, kuinka selviäisi, jos hänen miehelleen tapahtuisi jotain, hän ei myöskään halunnut mennä tuumaakaan tulevaa tuskaa vastaan.

Olin lauantaina kuuntelemassa Sirpa Kähkösen haastattelua, jossa hän sanoi halunneensa kuin tuuditella lukijoitaan Hietakehdon sivuilla. Samoihin aikoihin aloitin lukemaan mainittua romaania, Kähkösen rakastetun Kuopio-sarjan kuudetta osaa, joka kuvaa kesää 1943 - ja koen todellakin keinuneeni suloisesti lukiessani, uppoutuneeni tarinaan kuin lapsuuden kesäpäivinä konsanaan. Kesän tuoksut ja maut ovat osa romaania, vuoroin makeampina, vuoroin kitkerämpinä.

Siinä missä Kuopio-sarjan ensimmäisissä osissa seurataan ennen kaikkea Anna Tuomen elämänkulkua ja perhettä, ei Hietakehdossa ole yhtä tai kahta keskeista henkilöä vaan Selma Kelon huvilalle, Kesäkallioon, on kokoontunut joukko ihmisiä, joiden ajatuksiin ja tunteisiin vuoroin kurkistetaan. Toiset lähtevät, toiset saapuvat, jotkut jäävät. Ampiaisen surina mehulasin ympärillä, kotitekoisen jäätelön valmistus (säännöstelyn uhallakin!) ja uintiretket ovat kuin huvilaidyllistä, mutta taustalla pauhaa sota, huhut lapsia vahingoittaneista sotilaista herättävät pelkoa ja Kesäkallion pihapiirissä asuvien ihmisten välisissä suhteissa on jännitteitä.

Kesän hautovassa lämmössä niin lasten kuin aikuistenkin pelot, kaipuut, vanhat kaunat, menetykset ja haaveet kytevät pinnan alla ja nousevat välillä pintaankin, muuttuvat sanoiksi ja ihon kosketuksiksi ihmisten välille. Kähkösen tapaan muistot ja tunteet limittyvät arjen askareisiin: kesken mehun keiton Anna tuntee äkkiä niin suurta väsymystä kaiken keskellä, ettei tahdo saada itseään enää ylös. Punikkitatteja poimiessaan Hilda muistelee sotien kuihduttamaa nuoruuttaa ja haluaisi itsekin olla sieni, joka voisi ojentaa niskansa helläkätiselle naiselle taitettavaksi. Sileiden lakanoiden väliin laitetut tuoksuvat yritit - ruusunlehdet, mintut, salviat... - muistuttavat Selmaa ja Hildaa lapsuuden pyykkihetkistä, ja liinavaatekaappi paljastaa jotain myös huvilan elämää piirroksiinsa ikuistavan Hertta Miettisen menneisyydestä. Aurinko koskettaa kiertelevää elämää viettävän Kalle Blombergin arpia ja Witloofin eli salaattisikurin kasvattaminen ja leikkaaminen kuljettavat Marieken kotiseudulle Saksaan.

Hietakehdossa kuvataan erityisesti sitä, miten sota, menetykset ja epävakaat olot vaikuttavat lapsiin. Sotatuberkuloosille isänsä menettänyt Juho Tiihonen on lapsuuden ja aikuisuuden välimaastossa: hän lukee saksankielisistä lehdistä sotauutisia ja kehittelee niiden pohjalta hurjia leikkejä metsään. Savimiehet saavat kuunnella Juhon ajatuksia, kun aikuiset eivät töiltään ehdi. Koko kesän Juho odottaa pääsyä Hietasalon saareen, soutuvenematkaa, telttailua ja nuotiota.

Charlotta on vasta kahdeksan eikä hän, aikuisten riepoteltua häntä pitkin maita, osaa yhtään kieltä kunnolla. Lapsi kuitenkin oivaltaa paljon ja kykenee myös näkemään, että tässä ei ole kaikki: "onhan vielä monta kesää. [--] varoivainen lupa katsoa kauemmas kuin väsyneisiin jalkoihinsa; lupa pyytää enemmänkin kuin armoa ja yhden yön levähdystä." Romaanin nimi, Hietakehto, viittaa kaikkein eniten ehkä juuri Charlotteen - mutta Aleksis Kiven "Sydämeni laulu" saa lempeän tulkinnan. Yksi romaanin monista ihanista, kyyneleen silmäkulmaa nostattavissa kohtauksista on se, kun Charlotta esittelee orastavaa lukutaitoaan huvilan salissa, ja Hertta-täti nostaa maljan mielikuvitukselle.

Kuten Ulla-Lena Lundbergin Jää aiemmin tänä syksynä, myös Sirpa Kähkösen Hietakehto oli minulle täydellinen lukukokemus. Näillä kahdella romaanilla on itse asiassa paljonkin yhteistä: Suomalaisen lähihistorian ja entisajan arjen taidokas kuvaaminen (molemmissa eletään 1940-lukua, Lundbergilla Ahvenanmaan saaristossa ja Kähkösellä Savon järvimaisemissa), lämmin ja vivahteikas ihmiskuvaus, runsas henkilökaarti ja henkilöihin lempeän ymmärtäväisesti suhtautuva kertoja, joka tosin Hietakehdossa häipyy Jään kertojia enemmän taka-alalle.

Hietakehdon monisävyisistä tunnelmista nousee päällimmäiseksi toivo. Lapsilla on toivoa, ja lapsissa on toivoa aikuisille. Ensio Mertanen kiteyttää varmasti monen muunkin sota-ajan vanhemman tunnon muistellessaan tyttärensä Stellan syntymän odotusta: "Ja olipa lapsi kumpaa tahansa lajia, tuo lapsi johdattaisi valollaan vanhempansa pois kaameista sotavuosista." Toivoa riittää myös lukijalle, toivoa siitä, että saamme kuulla näistä ihmisistä vielä.

Ehkä jonakin päivänä hänkin olisi kuin Kesäkallio. Täynnä muistoja, musiikkia, pimeyttä, rakkautta ja kaipuuta. Vain hetkessä läsnä, avoinna jokaiselle aamulle. 


Muissa blogeissa sanottua: Unni oli kirjan lumoissa, vaikkei se noussut lukukukemuksena ihan Neidonkengän tasolle, Jaanalle Hietakehto oli vuoden paras kirja, Booksy kuvasi romaania sanoilla kypsä, lämmin, soljuva ja tiivis, Maija heittäytyi mukaan kirjan tapahtumiin, Valkoiselle kirahville tämä oli ensimmäinen Kähkösen kirja.

Sirpa Kähkönen: Rautayöt

Sirpa Kähkönen: Rautayöt
Otava 2008 (Seven-pokkari, nidotun laitoksen 3. painos)
Sivuja 289.

Mutta kun hän kesän alkaessa alkoi ryömiä ulos siitä lumisesta luolastaan, kun maito ehtyi ja kuutit tahtoivat kömpiä liikkeelle, niin silloin hän säikähti omaa tilaansa. Hän tunsi olevansa takkuinen ja verotettu, hän tunsi että mieli oli täynnä sellaisia asioita, jotka hän oli sysännyt pois ja piiloon, aina kun niitä oli tullut vastaan, koska hän ei ollut ehtinyt niitä ruveta pohtimaan - eikä voinutkaan, jos tahtoi jaksaa joka yö nousta, jos tahtoi jaksaa jynssätä ne pyykkivuoret ja keittää puurot ja vaihtaa kapalot.

Kuopio-sarjan toisessa osassa, romaanissa Rautayöt, kertoo välirauhan ajasta. Mustista morsiamista tuttu Anna Tuomi joutuu huolehtimaan pienistä kaksosistaan, sairaasta anopistaan ja Tammisaaren vankilan ja sodan traumatisoimasta miehestään Lassista puutteen keskellä: kaikki elintarvikkeet ovat kortilla, perunoita on varjeltava hallalta ja syyskesällä soudettava saariin marjoja ja sieniä keräämään. Hautaan saatetaan niin appi kuin sodassa kadonnut miehen veljenpoika, rakas Jalmari. Lehdistä saa lukea, että Balttian maat liitetään Neuvostoliittoon, ja uuden sodan uhka aihettaa levottomuutta Kuopionkin kaduilla. Kaupunki täyttyy myös Karjalan evakoista, jotka eivät opi puhumaan kuin immeiset, ja heidän joukostaan löytyy Annalle uusi ystävä, Helvi.

Kaiken keskellä Anna miettii, mitä hän itse haluaa, millaista elämää haluaisi elää: Jos hän oli tarpeellinen ja tärkeä henkilö, hän ajatteli ja suoristi hiukan selkäänsä, niin kaipa hän saisi vähän omaakin elämäänsä määrätä. Ja kun hän ajatteli niitä, jotka olivat hänen elämäänsä kuljetelleet tahtonsa mukaan, häntä räsynukkena perässään töytyyttäen, niin hän tajusi, että niilä oli ollut jokin aate kaikilla, niin Lassilla ja muilla Tuomilla kuin ohranallakin. Sisintään tutkiskellessaan Anna toteaa, että hän toivoo ennen kaikkea rauhaa, paitsi valtioiden, myös yksittäisten ihmisten välille. Hän haaveilee myös paluusta sairaanhoitajantyöhön, vaikka näkeekin sen mahdottomaksi, kun hoidettavia on oma tupa täynnä. Eräs arkinen, mutta suuri unelma kuitenkin toteutuu: Anna saa sian.

Kähkönen kuvaa tapahtumia ja tuntoja milloin Hildan, milloin Lassin, Serafiinan tai kaksosten näkökulmasta, mutta Rautayöt on ennen kaikkea Annan tarina. Se on myös avioliittoromaani, kuvaus sodan vammauttamasta parisuhteesta ja Lassin kokemasta mustasukkaisuudesta, joka ei ole aivan aiheetonta. Sotien sekä vankila-ajan traumat ovat kuitenkin se, mikä on todella tuhonnut miehen ja vaimon yhteyden. Anna jaksaa uskomattoman paljon työtä ja vastuuta, mutta kaikkia asioita hänkään ei halua kohdata.

Hän olisi tahtonut olla muutoinkin, jos se olisi ollut helppoa ja yksinkertaista. Olisi tahtonut istahtaa miehensä viereen ja heittää kädet sen kaulalle ja haistaa sen niskan tuoksua, jonka hän kyllä vielä muisti. Se niskan tuoksu kullä sopi, ja nuo käsivarret, ja tuo vahva hiusraja, johon olisi ollut mukava sormensa työntää. 

Mutta se kaikki muu oli monimutkaista, eikä hän halunnut sitä. Hän halusi väistää sitä hetkeä, jolloin mies makasi hänen rinnallaan hämärässä huoneessa ja avaisi suunsa, sillä silloin hänkin tulisi osalliseksi siihen, mitä mies oli nähnyt sodassa, eikä hän jaksanut sitä. Ei jaksanut, vaikka tiesi sen takia olevansa huono vaimo. 

Rautayöt kertookin mitä suurimmassa määrin sodasta, vaikka siinä välirauhaa eletäänkin. Puute ruuasta, ihmisten pelot, painajaiset, miesten "hulluus", suru menetetyistä rakkaista, salakähmäinen toiminta ja evakkojen syrjintä ovat kaikki seurausta sodista ja ennakoivat uutta sotaa. Pidänkin Kähkösen Kuopio-teosta merkittävänä paitsi kaunokirjallisessa, myös lähihistoriaa dokumentoivassa mielessä, ja on selvää, että teoksesta (ajattelen kirjasarjaa, jonka kuudes osa, Hietakehto, ilmestyy syksyllä, kokonaisuutena enkä yksittäisinä kirjoina, vaikka ne ovatkin ilmestyneet erillisinä niteinä) tulee klassikko.

Kurkkaa myös, mitä Kiiltomadossa, Sallan lukupäiväkirjassa ja Kirjojen keskellä kirjoitetaan Rautaöistä. 

Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet

Sirpa Kähkönen: Mustat morsimet
Otava 1998, 288 sivua.

Mutta valoisat illat tuntuivat vinttikamarissa makaajan silmiin niin viiltäviltä, kuin olisi maannut paljaalla taivaanpankolla. Kylmä kova valo tunki sisään ja ilkkui yksinäistä makaajaa, ja kevätviima puhalsi armotta sisään katonrajasta. Öisin sai usein vetää toisenkin peitteen ylleen ja käpertyä niin pieneen sykkyrään kuin taisi.


Sillä muuta lämmönlähdettä ei ihmisellä tässä maailmassa ollut kuin se mikä hänen sisällään jaksoi tykyttää. Sen Anna oppi näinä paljaan valon iltoina ja kirkkaan tähtitaivaan öinä, kun koko maa tuntui huokuvan päiväsaikaista lämpöään hukkaan avaruuden syvyyksiin. 


Sirpa Kähkösen Kuopio-sarja on teos, johon minun on jo pitkään pitänyt tutustua ja josta jo ennen ensimmäisenkään osan lukemista tiesin pitäväni - niin monet lukijat, joiden makuun luotan, olivat sitä kehuneet. En joutunut pettymään. Kähkösen kieli oli juuri niin kaunista kun oli lupailtukin, Suomen lähihistoria tuli kipeällä tavalla eläväksi eikä henkilöihin voinut olla kiintymättä. Mustat morsimet on kirja, jonka parissa olisin vuodattanut kyyneliä, jos minulla olisi tapana itkeä kirjojen vuoksi. Onneksi kirja myös nauratti, sillä henkilöiden keskinäisessä sanailussa oli huumoria ja savon murteella viännetyt repliikit olivat jotenkin sympaattisia.

Romaani alkaa, kun köyhä ja arka maalaistyttö Anna matkustaa Kuopioon ja menee palvelijaksi armeijan tohtorin lapsettomaan perheeseen. Eletään vuotta 1930, ja sisällissodan arvet ovat vielä pinnassa. Anna rakastuu tummasilmäiseen Lassiin, punikkiin, joka on ollut Tammisaaren vankileirillä mutta ei pelkää osallistua edelleen työväenliikkeen toimintaan. Anna ja Lassi menevät naimisiin. Luonnontieteellisen maailmankuvan omaksunut Lassi tuhahtelee Annan iltalukemisena olevalle Bunyanin Kristityn vaellukselle, mutta avioparin elämä sujuu sopuisasti - sillä, kuten Anna mielessään toteaa, hehän olivat mies ja vaimo eivätkä mitkään uskonveljet. Epäsopua aiheuttaa sen sijaan Lassin vaarallinen toiminta punaisten joukoissa, ja Annan elämään tulee muutakin surua.

Kähkösen proosassa on samaa viehätystä kuin Anna-Lena Lundbergin romaaneissa Kuninkaan Anna ja Kökarin Anna ja Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maija - ja Anna Beata -kirjoissa. Päähenkilö on herkkä ja hiljainen, mutta moraalisesti vahva nuori nainen, joka tarinan edetessä kasvaa topakammaksi ja selviytyy vaikeuksista suoraselkäisenä. Luonto ja vuodenkierto ovat vahvasti läsnä. Kuvauksen kohteena on ruumiillinen työ, arki, perhesuhteet ja rakkaus. Kieli on kaunista ja vivahteikasta, mutta kansanomaisen konstailematonta murteellisuuksineen.

Edellä mainituissa teoksissa (Kökarin Annaa lukuunottamatta) ei kuitenkaan juuri kuvata aikakauden poliittisia kuohuntoja, toisin kuin Mustissa morsiamissa. Kähkösen kirjan ansio on sekin, että se ei valitse puoltaan, vaan sekä punaiset että valkoiset ovat ihmisiä, toisinaan hyväsydämisiä, toisinaan heikkoja ja julmia.


Moni kirjabloggaaja on lukenut Mustat morsiamet ennen blogiaan, mutta löytyy kirjasta muutama arviokin: Paula ymmärtää kirjan luettuaan suomalaisten historiaa taas vähän paremmin, Anna Elina kiinnitti huomiota modernisaation ja kaupunkiin sopeutumisen kuvaamiseen, Minna ihastui ja oli tyytyväinen nieltyään historiallisiin romaaneihin liittyvät ennakkoluulonsa, Kuuttareen vetosi Kähkösen vanhahtava tyyli ja Amma (joka luki tämän e-kirjana) vaikuttui niin, että aikoo lukea lisää Kähköstä kesäkuussa - ja niin aion minäkin!