Jukka-Pekka Palviainen: Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta

Jukka-Pekka Palviainen: Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta
Karisto 2017, 160 sivua.

Kuusitoistavuotias Milla muuttaa pitkin hampain etäiseen saareen hylkeitä tutkivan isänsä työn perässä. Äiti ja "Vaippapaviaani" asuvat Brysselissä, mutta Millan halutaan mieluummin käyvän etälukiota kahden muun nuoren kanssa kuin eurooppalaisessa suurkaupungissa. Klassinen nuortenkirjan asetelma siis: elämä syrjäisellä paikkakunnalla tuntuu maailmanlopulta, mutta pian uudet ihmiset ja sopivasti haastava tekeminen tulevat merkityksellisiksi. Milla pääsee mukaan nuoren taiteilijan projektiin ja saaren nykyisten asukkaiden lisäksi myös noituudesta syytetty Valpuri satojen vuosien takaa muodostuu hänelle tärkeäksi keskustelukumppaniksi.

Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta kuvaa herkän ja luovan nuoren tytön kasvua ja nuorten elämää ihastumisineen, varovaisine kapinointeineen ja kokeiluineen, mutta kirjassa on myös jännityselementti. Joku terrorisoi tutkimusaseman toimintaa sotkemalla paikkoja, lähettämällä uhkailuviestejä ja varastamalla tietokoneet, ja loppua kohden tapahtumat kiihtyvät hyvinkin dramaattisiksi. Kerrontaa leimaa kuitenkin leppoisa arkisuus ja turvallisuus: rikoksia selvittämään saapunut poliisi on hetken Millalle eräänlainen äitihahmo ja Milla kavereineen tekee välillä omia tutkimuksiaan kuin Viisikko ikään. Luonnollisesti epäilyksen varjoja langetetaan milloin kenenkin saaren asukkaan ylle, ja kun syyllinen paljastuu, hänkin saa epilogissa kertoa oman tarinansa.

Tämän kaiken, ja paljon muuta, Palviainen on saanut mahtumaan 160 sivuun. Lukiessa syntyy toisaalta sellainen kutkuttava tunne, että kaikkea ei kerrota, että henkilöhahmoilla on menneisyys ja tulevaisuus myös tämän tarinan ulkopuolella. Toisaalta olisi ollut kiva lukea Millan elokuusta saarella pidempikin romaani ja saada henkilöistä vähän enemmän otetta, nyt moni keskeinenkin hahmo oikeastaan vain vilahtaa kirjassa. Tällaisenaan, tiiviinä ja selkeästi kerrottuna kirjalla on kyllä varmasti laajempi mahdollinen lukijakunta: voisin suositella tätä kirjaa niin heikolle kuin sujuvallekin lukijalle, niin jännityksen ystävälle kuin pohdiskelijalle.



Muissa blogeissa sanottua: Luetaanko tämä?, Dysphoria, Lukutoukan kiulttuuriblogi, Venlan maailma

Danny Parker & Freya Blackwood: Milla & Mari

Danny Parker (teksti) ja Freya Blackwood (kuvitus): Milla & Mari
Molly & Mae, suom. Sanna Niemi.
Karisto 2017.

Milla mietti sanojaan joita ei pitänyt sanoa ja painoi ne piiloon.
Hän keksi paljon kivempia sanoja joista syntyi taas silta heidän välilleen.
Mari lisäsi vielä lauseen pari ja silta tuli vahvaksi ja valmiiksi.

Danny Parkerin ja Freya Blackwoodin suloisessa kuvakirjassa Milla & Mari ystävykset matkustavat junalla. Matkanteko on välillä jännittävää, välillä tylsää, niin kuin pitkällä junamatkalla ainakin. Tarina sijoittuu aikaan ennen kännyköitä ja tabletteja, joten viihdykettä on keksittävä esimerkiksi Laiva on lastattu -leikistä. Ystävyys ja matka rinnastuvat, ja tämä tuodaan esille niin tekstin kuin kuvituksenkin kautta.

Aukeaman kuvissa on usein kaksi näkökulmaa: toisessa juna kiitää halki maiseman, toisessa katsotaan tarkemmin, mitä junavaunussa tapahtuu. Kerrontaa, niin kuvallista kuin sanallista, leimaa kaikesta liikkeessä olemisesta huolimatta kiireettömyys ja ajattomuus. Oi ihanaa lapsuutta, jolloin aikaa on rajattomasti ja yksi junamatka voi tuntua todella pitkältä!

Blackwoodin lempeä kuvitustyyli tuntui tutulta, ja tajusin, että olen lukenut aiemminkin hänen kuvittamansa kirjan, Jan Ormerodin kirjoittaman Maijan ja Karhun (Karisto 2011) monta vuotta sitten. Ihastuimme nelivuotiaamme kanssa Millaan & Mariin niin, laitoin kirjastosta varaukseen Parkerin ja Blackwoodin toisen suomennetun kuvakirjan Onnenpäivä.

Mila Teräs: Jäljet

Mila Teräs: Jäljet
Karisto 2017, 285 sivua.

Tilan ikiaikainen tunnelma alkaa kuljettaa sivellintäni, holvien hiljaisuus puhua. 
Kuva tulee puolittain näkynä, unena.
Siveltimelläni on oma tahto. Se vetää, hakeutuu vain siihen mikä sykkii, suoraan valtimoon. Siihen, kuinka tumma puuppo tuskin pystyy pidättelemään valoa, Bretagnen huimaavaa aurinkoa, mahtavampaa kuin mikään missään, meren peilaamaa.
Villi valo murtaa oven miltei saranoiltaan, säkenöi lattialle.
Värin vahvuus kouraisee, keltainen, joka löyhkäävä viljalta ja maalta, elämältä.
Taltuttamaton valo – sen maalaan yhdellä kirkaisevalla vedolla oven alle.

Mila Teräksen Jäljet on herkkä romaani Helene Schjerfbeckistä, rakastetusta taiteilijasta. Sen kehyksenä on vuosi 1945, jolloin ikääntynyt taiteilija oleskelee ruotsalaisessa kylpylähotellissa ja käy mielessään keskusteluja rakkaan ystävänsä, kirjailija-kuvataiteilija Helena Westermarckin kanssa. Muistoissaan Schjerfbeck palaa köyhyyden ja lonkkavamman varjostamaan lapsuuteensa, aikaan Ateneumin taidekoulussa, Pariisissa, Bretagnessa ja Cornwallin rannikolla, rakkauteen ja pettymyksiin, ristiriitaiseen äitisuhteeseen ja kamppailuun arjen velvollisuuksien ja sairauksien kanssa. Tärkeintä on kuitenkin maalaaminen, värit, kauneus.

Viime vuosina olen lukenut useammankin kotimaisen taiteilijaromaanin, jotka kertovat joko todellisesta tai fiktiivisestä taiteilijasta. Pauliina Vanhatalon Pitkä valotusaika kertoo valokuvaajasta, Katja Kaukosen Kohina arkkitehdistä, Joel Haahtelan Mistä maailmat alkavat kuvataiteilijasta, Venla Hiidensalon Sinun tähtesi Albert Edelfeltistä. Jos tämä on jonkinlainen suuntaus, toivotan sen tervetulleeksi, sillä niin kiehtovaa on lukea taitavan kirjailijan tekstiä luovuudesta, kauneudesta ja rakkaudesta taiteeseen.

Historiallisista henkilöistä kertovissa romaaneissa on se sudenkuoppa, että elämäntarina ja anekdootit saattavat tuntua lukijasta turhankin tutulta. Niin, tuostahan luin siitä taidekirjasta tai tuosta elämäkerrasta, tämä mainittiin siinä artikkelissa! Samoin todellisten taideteosten kuvailu on taiteilua kaltevalla pinnalla: teosmaininnat kytkevät fiktion historiaan, mutta kovin tiuhat kuvailut kaikkien tuntemista teoksista saattavat tuoda tekstiin paperinmakua ja itsetarkoituksellisuutta. Teräksen romaani välttää pääsosin nämä karikot, osin siksi, että Schjerfbeckin elämä ja teokset on kerta kaikkiaan niin kiehtova aihe, mutta ennen kaikkea siksi, että kirjailijan kieli on niin vahvaa ja runollista. Olisin halunnut lainata tähän tekstiin vaikka kuinka monta kohtaa Jäljet-romaanista, mutta tyydyn tuohon sitaattiin, jossa Helene maalaa teostaan Ovi.

Olen jo kauan halunnut lukea vuonna 2003 Finladia-palkitun Rakel Liehun romaanin Helene, ja Teräksen romaanin lukeminen vain vahvisti halua viipyä enemmänkin Schjerfbeckin maailmassa – niin taiteilijan tauluja erilaisissa näyttelyissä katsellen (viimeksi lauantaina Hyvinkään taidemuseon Arkea ja unelmia -näyttelyssä), taidehistoriaa opiskellen kuin tällaisia elämäkerrallisia romaaneja lukien.

Hannu Hirvonen & Virpi Penna: Päivä pulkassa

Hannu Hirvonen (teksti) ja Virpi Penna (kuvitus): Päivä pulkassa

Karisto 2016. 

Hannu Hirvosen ja Virpi Pennan kuvasatukirja Päivä pulkassa on ihanan värikäs ja lämminhenkinen lumenpehmeästä päivästä ja tähtikirkkaasta talvi-illasta. Kirjassa seikkailevat Pullopostia tietenkin -kuvakirjasta tutut pehmoeläinystävykset Reima, Päkä, Eerik, ja Alli, ja heidän seuraansa liittyvät vielä Sirahvi ja Susi. Useimmiten juuri eläinystävykset ovat pääosassa, mutta välillä näkökulmaa vaihdetaan hauskasti ja näytetään, kuinka Anni-tyttö ja hänen ystävänsä Elmo ja Sofia leikkivät pehmoilla keittiön pöydän ääressä, höyryävien kaakaokupillisten lomassa. 

Eläinten edesottamuksia värittää huumori ja nokkela sanailu, eikä lempeitä tunteitakaan unohdeta – kun rusettiluisteluissa tulee mieleinen pari, on elämä yhtä juhlaa. Talviunien sijaan voi mennä talvisaunaan, mikä ihana idea! Lämpimän ja pakkasenraikkaan ihana vuorottelu antavat rytmin niin tekstille kuin kuvituksellekin.

Päivä pulkassa on luettu myös Luetaanko tämä? -blogissa.

Mila Teräs & Ilona Partanen: Aurinkolinnut

Mila Teräs (teksti) ja Ilona Partanen (kuvitus): Aurinkolinnut
Karisto 2016, 32 sivua.

Sinä iltana Natalia Nokkonen jättää ikkunansa auki. Hän kuuntelee, kuinka pihoilla, jossakin siellä aurinkolinnut laulavat, ja kaukaisissakin kortteleissa kaikuu ja soi. 

Mila Teräksen ja Ilona Partasen satukirja Aurinkolinnut on yhtä aikaa herkkä ja vahva. Tämä pätee niin tarinaan, henkilöihin kuin kuvitukseenkin. Päähenkilö Natalia Nokkonen on yksinäinen nainen, joka kattaa joka päivä kauniin teeastiaston kahdelle, vaikka tietää, että kukaan ei istu häntä vastapäätä. On niin hiljaista, että voi kuulla pölyn tanssivan – kunnes pihalta kuuluu lasten leikkien ääniä, joka Natalian korvissa kuulostaa sietämättömältä meteliltä.

Partanen kuvittaa Aurinkolinnun maailman voimakkain viivoin ja värein. Tunteet, ne kielteisetkin, näkyvät selvästi hahmojen ilmeissä ja eleissä. Kuvat liikkuvat ja lainehtivat läpi aukeamien ja tuntuvat jatkuvan myös paperin tuolle puolen.

Aurinkolintu on tarina rajojen murtumisesta ja siitä, miten sirpaleistakin voi saada aikaan jotain eheää. Ystävyys ja avualiaisuus lämmittää vielä teekupillistakin enemmän.

Julia Savtchenko: Salainen sienikirja

Julia Savtchenko: Salainen sienikirja. 
Professori Funguksen kadonneet muistiinpanot
Karisto 2014, 32 sivua.

Julia Savtchenkon esikoisteos Salainen sienikirja on hurmaava "fiktiivinen tietokirja", joka on saanut inspiraationsa todellisten sienten usein vähän hassuista nimistä ja erikoisista olomuodoista. Sienethän eivät tunnetusti ole kasveja, vaan itöemiä - mutta professori Funguksen muistiinpanoista ja matkapäiväkirjoista saamme lukea sienistä, jotka ovat pieniä kaupunkejä (Lillipoliseitikki eli Cortinarius urbs), uponneiden laivojen hylkyjä syöviä syvänmeren asukkeja (Ahdinlamppu eli Gyromitra geminus) tai terävähampaisia Louskurouskuja (lactarius mordeo), jota innokkaimmankin sientenpoimijan on syytä varoa visusti.

Idea mytomykologian eli mytologissen sienitieteen tutkijasta ja hänen pienestä, lentotaitoisesta tutkimusapulaisestaan rouva Rimosasta on hauska, ja toteutus aivan upea. Tekstin "mytomykologia" sisältää hymyilyttäviä oivalluksia ja Savtchenko osoittaa esikoiskirjassaan ihailtavan kypsyytensä kuvittajana. Salaisen sienikirjan kuvat ovat tunnelmallisia ja niissä on käytössä koko värien kirjo niin, että yleisilme säilyy kuintenkin aiheeseen sopivasti maanläheisenä ja vähän hämäräperäisenä. Sienten hahmot ovat kuvissa luonnollisesti pääosassa ja etualalla, mutta niiden taustalla voi ihailla kauniita yksityiskohtia, kuten perhosia, kukkia, simpukoita tai vaikkapa mystisiä, vähän flamingoja tai kurkia muistuttavia lintuja.

Suosittelen lähtemään oikean sieniretken lisäksi myös sadunhohtoiselle sieniretkelle Salaisen sienikirjan johdattamana! Ruokasienikorin sijasta sillä retkellä karttuu mielikuvituksen koppa.

Kirjaan on ihastuttu myös Lumiomena-blogissa.

Kirsti Kuronen: Vili Voipio kyhää ja kynäilee

Kirsti Kuronen: Vili Voipio kyhää ja kynäilee
Karisto 2014, 149 sivua.

Nyt en kuitenkaan taida rustailla mitään perusviliä eli kirjata kavereiden toilailuja ja tarkastella mikroskoopilla omaa napanöyhtääni. Tahdon tarjoilla entistä pahempaa sillisalaattia: irtovitsejä, irtokirjoitusharjoituksia, irtotehtäviä, irtotietovisoja, irtovinkkejä, irtoleikkejä, irtohuulia - ja bonuksena vielä jotain irrallista.

Olen kiinnostunut kirjoitusoppaista – kaiken ikäisille ja kaikista genreistä – ja olen tykännyt aiemmin lukemistani Kirsti Kurosen kirjoista, erityisesti nuortenromaanista Omenapuu laulaa – siinäpä syyt tarttua noin kymmen-kaksitoistavuotiaille (pojille) suunnattuun kirjoitusoppaaseen Vili Voipio kyhää ja kynäilee. Vili Voipio on seikkaillut aiemmin kuudessa varhaisnuortenromaanissa, joihin en ole tutustunut, mutta ymmärtääksen Kyhää ja kynälee on samaa tyylilajia fiktiivisten kirjojen kanssa, siis rentoa ja humoristista, paikoin varsin itseironista menoa.

Vili Voipio kuvaa itse varsin osuvasti kirjaa sen esipuheessa eli "Alkupaloissa" (ks. tämän postauksen alun lainaus). Varsinaisia kirjoitusharjoituksia tai kirjoitusvinkkejä lukijoille on lopultakin aika vähän, ja niitä on vähän hankala hahmottaa kertovan tekstin seasta - erilaiset tieotolaatikot ja ranskalaiset viivat olisivat tuoneet kirjaan selkeyttä ja eloa, kuvituksesta puhumattakaan (Jari Paanasen piirroskuvat sopivat kirjan tyyliin, mutta niitä on valitettavan vähän ja ne ovat mustavalkoisia tai oikeastaan harmaita). Visuaalisuus on mielestän tärkeä osa kirjoitusoppaita ja melkein mitä tahansa oppi- ja tietokirjoja, mutta erityisesti silloin, kun yritetään herätellä lukijan omaa luovuutta. Myös Vili itse puhuu kuvien puolesta:

Kaikkia eivät kiinnosta valokuvat, mutta musta ne ovat kiehtovia. Tykkään myös lehtikuvista, maalauksista, piirroksista, pilakuvista ja sarjakuvista. Ne ovat täynnä tarinoita. Kun osaa katsoa.

Mahtavaa Kyhää ja kynäilee -kirjassa on se, että se houkuttelee varhaisnuoria (joiden ajasta kilpailee niin moni muukin viihdyke ja harrastus tietokonepeleistä jalkapallotreeneihin) kuin vaivihkaa lukemisen ja kirjoittamisen pariin. Nuo hiljaiset ja keskittymistä vaativat harrastukset saattavat olla monen nuoren mielstä vähän nörttiä touhua, mutta Vilin huumori saa ne tuntumnaan suorastaan katu-uskottavilta. Vilin kirjavisa palauttaa kenties mieleen lapsuuden kirjasuosikit ja houkuttelee ehkä tarttumaan johonkin uuteen kirjaan. Tarinankehittelytaidot kasvavat huomaamatta hauskan yhteisleikin varjolla, ja runosuoni saa uutta virtaa muistutuksesta, että biisien sanatkin ovat runoutta. Vilin ja hänen kavereidensa hauskojen sattumusten lomassa mieleen voi jäädä paljonkin vaivihkaista kirjoitusoppia itämään.

SuviSirkku Talas: Rakas äitini!

SuviSirkku Talas: Rakas äitini!
Armas, Eero, Arvid, ja Kasper Järnefeltin sekä Aino Sibeliuksen kirjeitä
Elisabeth Järnefeltille.
Karisto 2014, 555 sivua.

Helsinki 5.12.1891

Aino Järnefelt Elisabeth Järnefeltille
Rakas mamma!

Monet, monet kiitokset kirjeestäsi! On oikein hauska kun niin otat sydämellisesti osaa minun onneeni ja myöskin Jannen. Hän läksi eilen kotiansa loviisaan ja käski sanoa mitä lämpimimmät terveiset.

Eero on tässä vieressäni ja juttelee, että terveisiä mummolle ja että Armas on Berliinissä ja että "Eero söi baakkelsin". "Minulla on papukaija." j. n. e. On ihan minussa kiinni ja tahtoo. että piirtäisin harakoita. 
(-- --)
Mitenkä Emma nyt voi? Kyllä me olemme kaikki Leo-nimen puolella paitsi pappa, joka tahtoisi joko Waltti (lyhennys Waldemarista) tai Lemmitty. Meistä ne ovat rumia. Arvid hyvin tykkää Leosta. Juuri Tolstoyn kunniaksi. 

Koska siellä on ristiäiset? Sano nyt tuhansia terveisiä Kasperilaisille ja suutele pikku Ainoa ja pienokaista. Voi hyvin! Terveisiä täältä ja tervetuloa!

Tyttäresi Aino

Järnefeltin kulttuurisuku on kiehtonut minua kauan, ja viime vuosina olenkin lukenut useita teoksia, jotka jollain tapaa sivuavat Elisabeth Järnefeltin (1839-1929) tai jonkun hänen lapsistaan elämää: Panu Rajalan Juhani Aho -elämäkerran, Riitta Konttisen Onnellista asua maalla -teoksen, jossa kuvattiin muun muassa taiteilija Eero Järnefeltin sekä Aino Sibeliuksen perheiden koteja, ja viimeisimpänä Minna Maijalan Minna Canth -elämäkerran, jossa sivutaan Cabthin tuttavapiiriin kuuluneiden Järnefeltien elämää Kuopiossa. SuviSirkku Talaksen toimittamassa Rakas äitini -kirjevalikoimassa Järnefeltien perhe on tiiviisti keskiössä: pojat ja tytär kirjoittavat Elisabeth Järnefeltille kirjeitä muun muassa Pietarista, Helsingistä, Lohjan Virkkalasta ja Tukholmasta. Kirjeet on järjestetty kronologisesti, kattaen ajanjakson vuodesta 1879 aina vuoteen 1928.

Vaikka tiesinkin perusasiat Järnefeltin perheestä ja heidän suhteistaan muihin kulttuurivaikuttajiin ja ajan aatteisiin, opin Talaksen kirjasta paljon uutta. Olin lukenut Arvid Järnefeltin kirjoja, ihaillut Eero Järnefeltin tauluja ja käynyt Aino Sibeliuksen Ainolassa, mutta kirjallisuuskriitikko Kaspar (Kasper) Järnefeltistä ja kappellimestari Armas Järnefeltistä en tiennyt juuri mitään, puhumattakaan nuorina kuolleista Ellida ja Ellen Järnefeltistä (joiden harvalukuisia kirjeitä ei tässä kokoelmassa ole). Teoksen alussa olevat lyhyet henkilöesittelyt, sukutaulu ja esipuhe auttavat hahmottamaan Järnefeltien suhdeverkostoa ja elämänvaiheita.

Kirjeitä on koskettava lukea. Niissä puhutaan arjesta pienine iloineen ja suruineen (Erityisesti perheellinen ja Tuusulan taiteilijayhteisön piirissä elävä Aino Sibelius), kasvukivuista ja urahaaveista, perhettä koetelleista taloudellisista vaikeuksista, sairauksista ja kuolemantapauksista, onnellisista perhetapahtumista ja juhlista, onnistumisista ja epäonnistumisista. Kirjeistä huokuvat äidin ja lasten luottamukselliset, läheiset välit, jos kohta toisinaan ristiriidatkin. Luonnollisesti jotkut merkittävät tapahtumat jäävät kirjeissä käsittelemättä ihan sen vuoksi, että kyseisenä ajanjaksona perhe tai osa perheestä on ollut yhdessä eikä ole ollut tarpeen viestiä kirjeitse.

Kirjekokoelma on aikamoinen järkäle, mutta väljästi ja kauniisti taitettu. Muutamat kirjeiden lomaan painetut valokuvat, piirrokset ja konserttiohjelmat elävöittävät teosta ja tuovat siihen autenttisuuden tuntua.

Joensuussa elokuun 13 p:nä 1893

Armas Järnefelt Elisabeth Järnefeltille

Rakas mamma!

Minua vaivaa, että minä olen niin riippuvainen omista tuulistani, että sitten kirjeenikin tulevat sitä mukaa. Anna nyt hyvä mamma anteeksi, että minä viime kirjeessäni kirjoitin ikään kuin se olisi olllut sinun syysi, että minä olen niin rappiolla. Mutta tiedänhän minä, että sinä pukisit poikasi vaikka kultavaatteisiin, jos vain voisit. Eikö niin? Vaan minua arvelutti ainoastaan se, ettet sinäkään olisi ollut hyvilläsi, jos tietäisit, että huomenna minun syntymäpäivänäni minulle lahjoitetaan - paitoja. Vaan tiedänhän minä sen, että mistä sinä tyhjästä teet paitoja tai muutakaan, kun kenraali Järnefeltiltä saat ainoastaan sen verran, että niukasti tulet toimeen.

Riina Katajavuori & Liisa Kallio: Herra Paasio

Riina Katajavuori (teksti) ja Liisa Kallio (kuvitus): Herra Paasio
Karisto 2014, 32 sivua.

"Ja myöhemmin, kun muutan omaan kotiin, otan sinut mukaani. Ja jos joskus saat lapsia, Paasio, minä ripustan sinun lapsesi autoni peruutuspeiliin. Sitten kun olen ajanut ajokortin."

Voiko herkempää kiintymyksentunnustusta olla, ihmiseltä pehmonallelle? Herra Paasio on pieni ja vaalea lelunalle, jonka iäkkäät tädit antavat lahjaksi Raulille, kun tämä on vasta sylivauva. Pojan ensimmäinen sana on Paasio, ja karhun halaaminen tyynnyttää itkun ja tuo unen. Raulin kasvaessa Paasio pääsee mukaan kesämökille ja leirikouluun ja saa ystäväkseen uuden, isomman teddykarhun, Pursimiehen – mutta yksi asia pysyy: Paasio nukkuu Raulin kainalossa ja he ovat erottmattomat. Kunnes eräänä päivänä...

Herra Paasio on varsin perinteinen lelukarhutarina ja sellaisena hellyyttävä: on uskollinen nalle, joka ei koskaan muutu (mitä nyt vähän harmaantuu käytössä, mutta siuhenkin auttaa kunnon sampoopesu ja kuivatus narulla) ja toisaalta poika, joka kasvaa ja muuttuu, mutta säilyttää sydämessään paikan vanhalle ystävälle. Tuli mieleen Henrika Anderssonin ja Christel Rönnsin sympaattinen lastenromaani Nauvo-Auvo, mun amour, joka niin ikään kertoo pojan ja nallekarhun uskollisesta, joskin pojan iän myötä aina toisinaan unojtuvasta ystävyydestä. Siinä missä Nauvo_Auvossa pääpaino on seikkailulla ja kommelluksilla, on Herra Paasio  hyvin rauhallinen ja mietiskelevä kirja. Riina Katajavuoren kaunista tekstiä ei ole kirjassa paljon javärikuvituksella on paljon tilaa joka aukeamalla. Siin mielessä tämä kuvakirja sopii ihan pienillekin; toisaalta krijassa on sellaista vakavuutta ja haikeutta, kurkistusta menneeseen ja tulevaan, että vähän isommatkin lapset saattavat kiinnostua kirjan tarinastan ja samastua Rauliin, joka on samalla sekä maailmalle rohkeasti suuntautuva nuori että ikuisesti pikkupoika.

Liisa Kallion pehmeät, lempeät kuvat sopivat tarinaan ja Katajavuoren tekstiin täydellisesti. Herttaisten ihmis- ja leluhahmojen lisäksi kirjan sivuilla saa ihailla Helsinkiä vanhoine kivitaloineen ja vihreine raitiovaunuineen.

Maria Autio: Varjopuutarha

Maria Autio: Varjopuutarha
Karisto 2014, 202 sivua.

Viimeinen linnakkeeni tässä sietämättömässä puuhamaassa on barokkipuutarha. Se on kallisarvoinen perintö hiljaisuuden ajoilta. Alussa minäkään en tunnistanut sitä vaan pidin pelkkänä ränsistyneenä puistona, amiksen takapihana. Oikotienä, jonka läpi ihmiset harppovat vähän peloissaan. He pälyilevät varjoja tai viskovat halveksien roskia ja pulloja.

Pihla on lukioikäinen tyttö, jonka lievä autismi ja ihmisten ennakkoluulot ovat työntäneet yksinäisyyteen. Pihla muistelee – ja samalla kirjoittaa Kronokselle, mystiselle pojalle – kulkemaansa polkua: tiukkailmeistä tarhantätiä, joka passitti melusta ahdistuvan ja tavanomaisiin lasten leikkeihin kykenemättömän lapsen tutkimuksiin; koulunaloitusta erityisluokalla, jossa ylivilkkaat pojat kiusasivat ja aikuiset rakensivat sermin suojaksi; siirtoa autismiluokalle ja lopulta lukioon, jossa ei ole erityisluokkia eikä luokkia ollenkaan, mutta jossa erityisyys näkyy silti eikä ole helppoa ystävystyä. Muistoissa etualalle nousee Pihla, juureton sijaiskodin kasvatti, jonka kanssa alkanut kaveruus muuttui pian Matjan taholta kiusaamiseksi ja päättyi Pihlan vaihtaessa koulua. Yllättäen Pihla tapaa Matjan uudelleen, omassa paikassaan. Tuo paikka on vanhan puutarhan paikalla sijaitseva puisto, barokkipuutarha, jonka dekadentti ilme ja historia kiehtovat Pihlaa.

En yleensä itke kirjoja lukiessani, mutta Varjopuutarhaa lukiessa eivät kyyneleet olleet kaukana. Autio kuvaa todella koskettavasti lapsen ja nuoren tytön erillisyyden kokemusta. Pihlalla on rakastavat vanhemmat ja kaksi vuotta nuoremmat kaksoissisaret, jotka usein tuskastuvat kömpelöön isosiskoonsa mutta katuvat pian suorasanaisia tiuskaisujaan. Monet kirjassa kuvatut aikuiset sen sijaan raivostuttavat kapeakatseisuudellaan ja kylmyydellään.

Maria Autio kirjoittaa kauniisti ja monisävyisesti ja samalla kuitenkin kohderyhmälle (varhaisnuorille ja nuorille) helposti lähestyttävää tekstiä. Autio kuvaa hyvin ja konkreettisesti Pihlan kokemaa väsymystä mieltä kiihdyttäneiden välikohtausten tai suurten pettymysten jälkeen: ensimmäinen raivokohtaus koulussa vie mehut niin, että Pihla nukahtaa sänkyynsä kuraiset saappaat jalassa, ja kun koulukaveri ei tulekaan sovitusti kylään, Pihla nukahtaa jälleen ja vieraalle varattu jäätelö sulaa lammikoiksi lattialle. Jaksot, joissa Pihla muistelee varhaislapsuutensa tapahtumia, olisivat helposti saattaneet vaikuttaa keinotekoisilta (kuinka paljon lapsi todella voi muistaa, etenkään asioista, joita hän ei tapahtumahetkellä ole ikänsä takia täysin ymmärtänyt), mutta muistot asettuvat luontevaksi osaksi muuta kerrontaa.

Vaikka Varjopuutarhan kerronnan rytmi on rauhallinen ja kirjassa on melko paljon kuvailua ja muistelua, on Autio onnistunut rakentamaan romaaniin myös jännitteen, joka kulkee ja kuljettaa läpi kirjan. Mikä merkitys vanhalla puutarhalla on? Millainen tyttö Matja oikeastaan on, ja kuka on Kronos? Ja ennen kaikkea: miten Pihla pärjää, saako hän kokea todellista ystävyyttä rikkaan sisäisen elämänsä rinnalla?

Kaksi lukuromaania valheista ja rakkaudesta: Valo valtameren yllä ja Jos saat tämän kirjeen

M. L. Stedman: Valo valtameren yllä
The Light Between Oceans, suom. Leena Perttula.
Karisto 2013, 442 sivua.

Sarah Blake: Jos saat tämän kirjeen
The Postmistress, suom. Raija Rintamäki.
Bazar 2013, 376 sivua.

Valo valtameren yllä loistaa majakasta, jota nuori aviopari hoitaa syrjäisellä saarella Australian rannikolla 1920-luvulla, ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa. Tomilla on tapana merkitä majakanvartijan päiväkirjaansa tunnollisesti jokainen pienikin tapahtuma, mutta vaimonsa Isabelin hartaasta pyynnöstä hän jättääkin kirjaamatta jotakin todella tärkeää: tiedon pienessä veneessä, kuolleen miehen kanssa rantaan huuhtoutuneesta pienestä vauvasta. Useista keskenmeinoista kärsinyt, lasta kuumeisesti kaipaava Isabel haluaa pitää pienokaisen, mutta entä jos lapsella on äiti yhä elossa – äiti, joka kaipaa ja rakastaa lastaan yhtä palavasti kuin Isabel?

Jos saat tämän kirjeen on harras toive, joka lausuttiin hiljaisesti mielessä lähes joka kerta, kun postia lähetettiin matkaan toisen maailmansodan aikana. Sensuurille ja kirjeiden ajoittaiselle katoamiselle eivät tavalliset kansalaiset voi mitään, mutta entä jos postin työntekijä rikkoisi ammattietiikkansa ja jättäisi toimittamatta kirjeen perille? Mikä voisi oikeuttaa sellaisen teon, vai voisiko mikään? Pikkukaupungin postinhoitaja Iriksen, Lontooseen matkustanutta lääkärimiestään kaipaavan amerikkalaisen Emman ja sodan kauhuista Lontoossa raportoivan radiotoimittaja Frankien kohtalot kietoutuvat yhteen.

Ilselän Minna on muutaman kerran asettanut kaksi teosta keinulaudalle, ottamaan mittaa toisistaan esimerkiksi kielen, rakenteen ja tematiikan saralla. Viimeksi tänään Ilselän keinulaudalla ovat keinuneet Marie NDiayen Kolme vahvaa naista ja Daniel Kehlmannin Minä ja Kaminski, ja kyseisestä postauksesta löytyvät linkit myös aiempiin "keinulautabloggauksiin". Minnan idea on mainio, ja saatan joskus apinoida sitä, mutta nyt en laita Stedmanin ja Blaken kirjoja vastakkain, vaan rinnakkain – niin samantapaisen lukukokemuksen sain kummastakin ja niin samankaltaisia teemoja ne käsittelevät.

Kumpikin kirja päätyi lukulistalle lupauksena viihdyttävästä, mutta kuitenkin ajatuksia herättävästä lukuromaanista. Valo valtameren yllä -romaanista odotin vähän enemmänkin, sillä olin lukenut englanninkielisestä alkuteoksesta kehuja ja majakkasaarimiljöö on aika lupaus jo itsessään. Lounais-Australian rannikolla sijaiseva yksinäinen majakkasaari onkin viehättävästi kuvattu, joskin Stedmanin romaanissa liikutaan myös vähemmän idyllisissä miljöissä, kuten oikeussalissa. Jokin määrittelemätön kuitenkin jätti Valon valtameren yllä minulle valjuksi lukukokemukseksi tunteisiin vetoavasta tarinasta huolimatta – osasyynä oli ainakin kerronnan ja kielen jonkinasteinen yksinkertaisuus ja ennen kaikkea se, että henkilöhahmot eivät tulleet minua lähelle.

Romaanin Jos saat tämän kirjeen maailmaan en tahtonut päästä lainkaan sisälle. Missään vaiheessa en tuntenut, että tämä tarina vie mennessään, näiden ihmisten kohtalot haluan tietää – sen sijaan kohottelin hieman kulmiani mutkikkaalle, dramaattiselle mutta silti niin lattealle juonelle. Blaken kirja on ihan sympaattinen pyrkimyksessään käsitellä vaikeita teemoja, mutta toteutus jää puolitiehen. Idea, jossa kolmen alkujaan toisilleen tuntemattoman naisen kohtalot kietoutuvat yhteen, ei ole uusi, mutta kuitenkin ihan kiva. Jälleen kerran kielen ja kerronnan tasolla kirja ei tarjoa mitään sen erikoisempaa kuin tällaiselta kevyehköltä (ei toki aiheeltaan, mutta käsittelytavaltaan) lukuromaanilta voi odotttaa.

Jos etsit tunteisiin vetoavaa, viihdyttävää luettavaa kiehtovassa miljöössä tai dramaattisella aikakaudella, Valo valtameren yllä tai Jos saat tämän kirjeen saattaa olla sinun kirjasi. Varaudu kuitenkin siihen, että tarina lupaa enemmän kuin lunastaa, ja siloiltellusta pinnasta ei välttämättä saa otetta. Jos kuitenkin asettaisin nämä kaksi lukuromaania keinulaudalle, veisi Stedmanin romaani kyllä voiton.

Valoa valtameren yllä ovat seuranneet myös ainakin Sara, Norkku, Katri, Mai, Anneli, Raitasukka, Henna, Marika, Maria

Jos saat tämän kirjeen puolestaan on kulunut ainakin Ainon, Annika K.:n, Norkun, Jenni K.:n, Marjan ja Main käsissä.

Enna Airik: Korppipäinen mies

Enna Airik: Korppipäinen mies
Karisto 2013.

Esikoisteoksessaan Haavemaa (Karisto 2012) kirjailija-kuvittaja Enna Airik kertoi lapsen vaikeasta sairaudesta, orpoudesta ja kuolemasta. Juuri ilmestyneessä toisessa kuvakirjassaan Airik tarttuu jos mahdollista vieläkin vaikeampaan aiheeseen: mitä lapsi voi tehdä, jos joku aikuinen on paha ja pelottava sellaisella tavalla, jota ei oikein saa sanoiksi? Airik kertoo herkän Emi-tytön tarinan vertauskuvallisesti ja kauniisti, mutta aikuislukijalle on selvää, mistä kirja kertoo. Lapselle goottilaistyylisiä kauhuelementtejä sisältävä tarina voi olla pelottava, mutta koska kauheimmat asiat kuvataan verhotusti, ei lapsi joudu käsittelemään liian vaikeita asioita. Lapsikin varmasti ymmärtää, että kirjan "korppipäinen mies" eli makeiskauppias Krook on paha, ja että on tärkeää kertoa turvallisille ja kilteille aikuisille, jos on kokenut jotain mikä tuntuu pahalta.

Valo ja pimeys vaihtelevat Korppipäisen miehen kuvituksessa vähän samaan tapaan kuin Haavemaassa; molemmissa kuvitus kertoo samoilla aukeamilla kahta rinnakkaista tarinaa. Emillä on rakastava perhe ja turvallinen koti, mutta rotkon toisella puolella näkyy yksinäinen autiotalo, jossa korppipäinen mies asuu. Autiotaloon on vangittuna toinen, Emin ikäinen ja oloinen tyttö, joka varoittaa Emia ylittämästä rotkoa: autiotalosta ei ole paluuta. Autiotalo, korppipäinen mies ja toinen tyttö esiintyvät Emin painajaisissa, mutta pahojen unien uhkilla on vastineensa valvemaailmassa. Tytön kanssa käymänsä kirjeenvaihdon ja viisaan ja hyvän lintuparantajanaisen kanssa käytyjen keskustelujen jälkeen Emi saa kerrottua herra Krookista vanhemmilleen, ja poliisit vievät makeiskauppiaan pois. Kirjan lopussa toinenkin tyttö on jälleen vapaa. Sekä kuvat että teksti jättävät jonkin verran tulkinnanvaraa, mutta itse haluan tulkita tarinan niin, että kenellekään lapselle ei tapahtunut mitään lopullisen kauheaa, vaan vangiksi kuvattu tyttö oli Emin pelkojen värittämä kuva siitä, mitä olisi voinut tapahtua, jonkinlainen kaksoisolento siis.

Enna Airikin piirrosjälki on viehättävän vanhanaikaista, siroa ja kaunista. Kuvituksen yleistunnelmassa on jotakin brittiläistä, talot taas ovat tyyliltään vähän kuin Keski-Euroopan vanhat kaupunkitalot. Korppipäisen miehen hahmosta minulle tuli mieleen Edward Goreyn kirjan The Doubtful Guestin salaperäinen lintumainen hahmo; kahdeksanvuotiaani taas hoksasi oitis yhdennäköisyyden Emin pelkojen "korppipäisen miehen" ja herra Krookin välillä. Kuvituksen yksityiskohtiin ja moniin tasoihin voisi syventyä vaikka kuinka pitkäksi aikaa; toisaalta ensimmäisellä lukukerralla kirja oli pakko lukea nopeasti loppuun, niin vangitseva ja lumoava tarinan tunnelma on.

Sekä kuvituksessa että tarinassa on sen verran pelottavaa ainesta – vastavoimana toimivan kauniin ja heleän ohella – että suosittelen vanhempia lukemaan kirjan ensin itse ja vasta sitten, harkinnan mukaan, lapsille. Korppipäinen mies on ennen kaikkea upeasti kerrottu ja kuvitettu taidesatu, mutta aiheensa puolesta se voisi toimia (sanon tämän ilman mitään psykologin tai terapeutin koulutusta) myös terapiakirjana lapsille, jotka ovat kokeneet jotakin, mistä on vaikea puhua. Ihan jokaiselle lapselle, ja aikuisellekin, kirja korostaa kauniisti kertomisen tärkeyttä ja sanojen voimaa vaikeuksista ja peloista selviämisessä.

Viime vuoden Blogistanian Kuopus -äänestyksessä äänestin Airikin Haavemaan vuoden parhaaksi lastenkirjaksi, ja myös Korppipäinen mies nousee korkealle tänä vuonna lukemieni lastenkirjojen joukossa.

Aura Sevón & Paula Lehto: Aika metka retki

Aura Sevón (teksti), Paula Lehto (valokuvat) ja Emilia Ahonen (piirrokset): Aika metka retki
Karisto 2013.

Ja silloin Elsi oivalsi, että mumman tarinoita kuunnellessaan hänkin ma oli tkustanut! Menneeseen aikaan ja sellaisiin paikkoihin, joita ei enää ollut olemassa. Tai olivat ne tavallaan olemassa, siinä mielessä, että mumma osasi herättää ne henkiin. Vau, olipa mahtavaa, että oma sukulainen oli aikakone! Jollakin merkillisellä tavalla Elsista tuntui siltä, että kaikkein suurin hänen tuntemistaan ihmisistä oli hänen pienenpieni, kumara ja kurttuinen isoäitinsä. 

Aika metka retki tuo mieleen toisen tänä vuonna ilmestyneen lastenkirjan, Marjo Ruolan Terveisin Neiti ja Clara. Ruolan kirjassa kuvataan kahden tytön elämää 1940-luvun lopun Turussa, Aika metkassa retkessä puolestaan kurkistetaan Elsi-tytön isöäidin ja tämän äidin, mumman, lapsuuteen ja nuoruuteen 1920–50 -luvuilla. Molemmissa kirjoissa on valokuvakuvitus: Ruolan kirjassa autenttisia mustavalkoisia kaupunkikuvia sekä uusia kuvia vanhoista esineistä, Paula Lehdon kuvat Aika metkassa retkessä puolestaan ovat vanhaa aikaa jäljittelevillä puvuilla ja esineillä lavastettuja kuvia entisajan arjen askareista ja lasten leikeistä. Kuvia on otettu muun muassa museomiljöissä ja Falkullan kotieläintilalla. Emilia Ahosen piirrokset täydentävät Aika metkan retken viehättävää visuaalista ilmettä.

Lempi-mumman ja isoäidin muistoissa tutustutaan niin pula-ajan pyykinpesuun kuin naisvoimistelijoiden edustusmatkaan Saksan olympialaisiin. Tarinaa elävöittävät seitsenvuotiaan Elsin mielikuvitus ja kirjaimelliset tulkinnat vanhanajan sanastosta: viljavalssi on tanssi, jonka tanssimisesta saa leipomossa palkan, ja kilometrisukat ovat tietysti hirmuisen pitkät.

Kuvien lisäksi kieli on kaunista ja kirja on lämminhenkinen ja kesäinen. Olisin kuitenkin kaivannut tarinaan enemmän yhteinäisyyttä, jonkinlaista kaarta, lapsilukijoiden mielenkiinnon säilyttämiseksi. Nyt kirja koostuu episodeista (joiden kehystarinana on se, että Elsi kuuntelee isoäitiensä tarinointia ja puuhailee heidän kanssaan). Tällaisenaan Aika metka retki on lähenee lasten historiallista tietokirjaa enemmän kuin satukirjaa, vaikka nimi ja kannnen suloinen huviretkikuva antavat odottaa enemmänkin mielikuvituksen lentoa. Sitäkin kyllä löytyy, ripauksina siellä täällä tarinallisen tietoaineksen lomassa. Suosittelenkin lukemaan kirjaa lasten kanssa pätkissä ja pysähtymään kuvien äärelle, etsimään niistä hauskoja ja sadunomaisia yksityiskohtia.

Kaiken kaikkiaan Aika metka retki on ihana kirja, joka avaa näkymää entisajan naisten elämään. Kirjan mehukestien ja vaapunkantuoksuisen ilman myötä toivotan hyvää juhannusta kaikille Sinisen linnan kirjaston lukijoille!

Tarja Makkonen & Ninka Reittu-Kuurila: Önnö ja kirjava kissa

Tarja Makkonen ja Ninka Reittu-Kuuriala: Önnö ja kirjava kissa
Karisto 2013, 154 sivua.

Önnö on kuusivuotias tyttö, jolla on isä, kirjoitustöitä tekevä äiti, isoveli Jehvakka ja isosisko Mimmi. Naapurissa asuu Önnön ystävä Matleena, jonka kanssa kauniit kesäpäivät kuluvat kuin siivillä: voi rakentaa majan (vaikka sieltä kömpisikin viime hetkellä omaan sänkyyn nukkumaan) kerätä rahaa hevoseen arpajaisilla (vaikka tulonhankkimiskulut nousisivatkin tuloja suuremmiksi) ja leikkiä vuoroin enkeliä, vuoroin vaahtomuovipatjajuustoa syöviä hiiriä vintillä. Aikuiset eivät aina ilahdu Önnön ja Matleenan tempauksista, mutta onneksi Matleenan kanttori-isän mielestä on parempi laulaa oratoriota kuin karjua ja Önnö voi aina painaa päänsä oman isän olkaa vasten. Vauhdikkaita ja mielikuvituksellisia mutta turvallisessa kehyksessä tapahtuvia sattumuksia kommentoi kirjava kissa, jonka näkökulma tapahtumiin on varsin toisenlainen kuin tytöillä: kuka muka haluaa hevosen, kun voisi ottaa kissan?

Önnö ja kirjava kissa on ihanan aurinkoinen ja kesäinen kirja, jonka lempeässä huumorissa ja erikoisissa kommelluksissa on kaikuja Marjatta Kurenniemen ja Astrid Lindgrenin tarinoista. Myös Sanna Iston ja Julia Vuoren saturomaani Tinka ja Taika tulee mieleen, joskin Önnö vetoaa ehkä vähän nuorempiinkin lapsiin (meillä tätä kuuntelivat 3-, 4-, 6- ja 7-vuotiaat). Tarja Makkonen ja Ninka Reittu-Kuurila ovat kuitenkin luoneet persoonalliset hahmot ja viehättävällä tavalla satua ja arkea yhdistävän maailman. Hahmojen nimetkin kuulostavat hauskoilta suussa: isoveli Jehvakka kuulostaa rehvakkaalta ja Aulis-sedän nimi kuvaa hyvin hänen luonnettaan. Päähenkilön Önnö-nimeä jouduin kyllä vähän makustelemaan.

Reittu-Kuurilan piirrokset ovat tosiaan viehättäviä. Önnö ja Matleena ovat kuvissa suloisen lapsenpyöreitä ja vähän menninkäismäisiä. Päävärit ovat iloisen keltainen ja hämyisän sininen, ja kuvista löytyy hauskoja yksityiskohtia.

Önnön takakannessa kirjaa suositellaan ääneen luettavaksi tai lapsen ensimmäiseksi itse luettavaksi kirjaksi, mutta kirjassa on sen verran paljon tekstiä suhteessa kuvitukseen – jopa useampi aukeama peräkkäin ilman kuvia – että antaisin tämän itse luettavaksi vasta vähän sujuvammin lukevalle. Kirja on myös suhteellisen pitkä, joskin kunkin luvun tarina on melko itsenäinen episodi. Teksti on kyllä mukavan isolla painettu, mutta Ninka Reittu-Kuurialan ihania kuvia olisi kernaasti saanut olla enemmänkin.

Kirsti Kuronen: 4x100

Kirsti Kuronen: 4x100
Karisto 2013, 179 sivua.
Lukuhaasteet: Nykyajan tyttökirjat

Katson Sirin perään. Polvipituisessa maiharissa ja liian suuressa kalastajanlakissa se näyttää hennolta menninkäiseltä.
– Siri tulee meidän joukkueeseen Jeminan tilalle.
– En tiennytkään, että se on kiinnostunut yleisurheilusta.
– Ei se olekaan.

Isla, Hertta, Seela ja Jemina ovat kahdeksasluokkalaiset ystävykset, jotka muodostavat loistavan tiimin niin vapaa-ajalla kuin Viippolan Virin viestijoukkueessakin. Nelikon onnea varjostaa vain se, että Jeminan täytyy kesän kynnyksellä muuttaa toiselle paikkakunnalle. Rakasta ystävää ei korvaa kukaan, mutta viestijoukkue tarvitsee uuden jäsenen. Sellainen löytyy seiskaluokkalaisesta Siristä, tummatukkaisesta ja hiljaisesta tytöstä, joka vieroksuu urheiluvaatteita ja oikeastaan koko juoksuharrastusta. Varsinkin Seela suhtautuu Siriin varsin epäluuloisesti, kertoja-Isla ystävällisemmin ja uteliaammin. Siri on kuitenkin uskomattoman nopea, ja joukkueen on vain totuteltava uuteen jäseneen.

Kirsti Kurosen nuortenromaanin 4x100 tärkeimmiksi teemoiksi nousevat ystävyys ja erilaisuuden hyväksyminen, niin itsessä kuin toisissakin. Isla on ihana nuortenkirjasankaritar, joka toteuttaa unelmansa laskuvarjohypystä ja käy läpi ristiriitaisiakin tunteita selvittäessään, kuka hän oikeastaan on.

4x100 etenee sujuvasti ja nopeatempoisesti; tarinaan mahtuu muutama varsin hätkähdyttäväkin episodi, jotka jäävät varsin vähälle käsittelylle. Hyvä niin, sillä elämässä tapahtuu kaikenlaista, etenkin nuorten elämään, ja toiset asiat jättävät syvempiä jälkiä kuin toiset. Kuronen osaa taitavasti luoda henkilöilleen persoonallisuuden ja taustat pienilä vihjeillä ja osuvilla kuvauksilla. Viestijoukkueen tytöistä voisi kirjottaa useammankin kirjan, vaikkapa kertojaa vaihdellen, mutta 4x100 on itsenäinen ja ehyt kirja, jossa päähenkilö oivaltaa kesän kokemusten jälkeen asioita hieman uudella tavalla. Kirjan juoni on kehä, kuin juoksurata, jossa saavutaan takaisin lähtöpisteeseen, mutta askeleet ja vaihdot startin ja maaliviivan välissä ovat saaneet aikaan muutoksia.

4x100 on lempeä ja valoisa nuortenromaani, jossa on tilaa unelmille, epäröinnille ja muutamille harha-askelillekin. Kirjan otollisinta kohderyhmää ovat varmaankin 10–14 -vuotiaat nuoret (tytöt), mutta nautin itsekin vilpittömästi sen lukemisesta.

Kirjan on lukenut myös Veera, joka kirjoittaa siitä Kirjavinkeissä.

Anneli Kanto & Noora Katto: Veera Virtanen ja esikoulu

Anneli Kanto (teksti) ja Noora Katto (kuvitus): Veera Virtanen ja esikoulu
Viisi villiä Virtasta -sarja, Karisto 2013.

Anneli Kannon ja Noora Katon Viisi villiä Virtasta -sarjasta olin lukenut lapsille aiemmin kirjat Vilma Virtanen ja uimataito sekä Paavo Virtanen ja tyttöjen tavarat. Kirjojen huumori ja värikäs kuvitus vetoavat lapsiin, ja bonuksena Virtasten sisarussarja on lukumäärältään (vaan ei aivan sukupuolijakaumaltaan) kuin meidän pesue, joten jokaiselle löytyy helposti oma samaistumiskohde. Toisiksi vanhin lapseni on menossa syksyllä eskariin, ja asiaan orientoituminen oli mukava aloittaa tuttujen Virtasten matkassa.

Veera Virtanen on perheensä esikoinen, jolla on etuhampaiden paikalla tyhjä kolo ja joka osaa paljon asioita, jotka ovat nuoremmille sisaruksille liian vaikeita. Esikoulun aloittaminen on Veeralle erityisen jännittävää siksi, että hän on päiväkodissa ensimmäistä kertaa. Ihana esikouluope toteaa kuitenkin, että kaikki ovat eskarissa ensimmäistä kertaa. Päivään mahtuu monenlaisia kommelluksia, mutta myös onnistumisen ja ystävyyden iloa.

Pidän Kannon ja Katon lämminhenkisestä tavasta kuvata lapsia: eskarilaiset ovat vielä niin pieniä, että heille voi sattua monenlaisia vahinkoja ja meno voi karata välillä vähän villiksi (!). Ärrä ja ässä saavat olla vielä vähän hakusessa ja oman nimen kirjaimet horjua. Erilaisten kokemusten myötä Veeran luottamus omaan pärjäämiseensä kasvaa:

Veera päättää mennä huomennakin esikouluun. Nyt hän jo tietää, mitä siellä tehdään ja miten siellä ollaan, ja hänen paras kaverinsa Kirsti on siellä myös. 

Katarina Kuick & Ylva Karlsson: Kirjoittamisen ihanuus

Katarina Kuick ja Ylva Karsson: Kirjoittamisen ihanuus. Nuoren kirjoittajan opas.
Skriv om och igen, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom.
Karisto 2010, 144 sivua.

Kirjoittamisen ihanuus - nuoren kirjoittajan opas on sanalla sanoen ihana. Se on inspiraatiokirja ja kirjoittajan työkalupakki, sisältäen niin tiukkaa asiaa kuin rentoa hullutteluakin. Ulkoasultaan ja rakenteeltaan kirja muistuttaa vähän aikakauslehteä: siinä on kirjailijoiden ja kouluikäisten kirjoittajien haastatteluja valokuvineen, runsaasti piirroskuvitusta ja eri tavoin ladottuja lyhyehköjä tekstejä. Teos on selkeästi suunattu nuorille (alle parikymppisille) kirjoittajille, mutta aikuinenkin voi löytää siitä vinkkejä ja inspiraatiota.

Kirjoittamisen ihanuus on kahden ruotsalaisen nuortenkirjailijan koostama kirjoitusopas, jossa on hyödynnetty runsaasti sekä ammattikirjailijoiden että nuorten kirjoittajien haastatteluja ja tekstinäytteitä, esimerkiksi runoja. Erityisesti nuoret kirjoittajat, jotka kertovat harrastuksestaan, tarjoavat opasta lukeville teineille tarpeellisia samastumiskohteita - nuori saattaa olla ainoa kirjoittamisesta innostunut omassa kaveriporukassaan tai luokallaan, mutta maailmassa on kuitenkin paljon ikätovereita, jotka jakavat kirjoittamisen palon.

Ammattikirjailijat puolestaan ovat nuorille esikuvia, joilta voi saada vinkkejä kirjoitusvireen ylläpitämiseksi ja ideoiden kehittelemiseksi. Kirjailijahaastattelut antavat myös tilaisuuden kurkistaa kirjailijoiden - kenties jopa nuoren oman lempikirjailijan - työrutiineihin, siihen arvoitukselliseen prosessiin, jossa lukijoita viihdyttävät ja koskettavat teokset syntyvät.

Kirjoittamisen teoriaa ja käytäntöä - muun muassa juonen suunnittelua, henkilöhahmojen luonnostelua, kielen verryttelyä vivahteikkaammaksi ja tekstin hiomista - ei käsitellä yksitotisena leipätekstejä vaan erilaisten kaavioiden, miellekarttojen, sarjakuvien ja kollaasien kautta. Kirjan esipuheen "lukuohjeessa" kehotetaan lukemaan opasta sieltä täältä, ei kannesta kanteen, ja ohje onkin hyvä - sivujen värikylläisyys ja erilaiset fontit virkistävät ja innostavat pieninä annoksina, mutta puuduttavat liiaksi nautittuna. Myös kirjan "jee kirjoittaminen on kivaa, kokeilepas muuten tällaista juttua, kirjoita kirjoita!" -tyyli tahtoo jossain kohden häiritä minua, mutta en tiedä, miten tyyli uppoaa nuoriin.

Olisipa tällainen opas aikuisillekin! Kirjoittajan helmikuu -sarjaan lukemistani oppaista Kirjoittajakalenteri on eniten samanhenkinen raikkaudessaan, rentoudessaan ja ideoidensa runsaudessa. Kirjoittajakalenterissa on kuitenkin lähinnä vain päivittäiset kirjoitustehtävät, ei kirjoittamisen teoriaa, kirjoittaja- ja kirjailijahaastatteluista puhumattakaan. Ulkomailla ilmestyy erilaisisa "writing magazine" -lehtiä (joihin en ole tutustunut, mutta joista K-blogin Jenni on kirjoittanut - onkohan tässä Kuickin ja Karssonin oppaassa käytetty niitä esikuvana?

Vilja-Tuulia Huotarinen: Siljan laulu (Nykyajan tyttökirjat -haaste)

Vilja-Tuulia Huotarinen: Siljan laulu. Tarina tyttöbändistä
Karisto 2007, 236 sivua.
Siskodisko-sarja.
Kirja on luettu osana Nykyajan tyttökirjat -haastetta.

Kaksi asiaa, jotka saivat hänet itkemään: yksinäiset kiviä potkiskelevat pikkupojat, jotka hän kuvitteli syntymättömiksi veljikseen, ja isä. Asia, jota hän häpesi: vihan ajatuksia iltaisin. Kaksi asiaa, joita hän rakasti: villihevoslaumat ja Lumiukko-piirretyn musiikki. Mutta ei hän niistä halunnut puhua, ei näin, ei tällaisena iltana. 

Viisitoistavuotiaan Silja Kaikumaan isä on hiljattain kuollut. Siljan äiti, joka ei ole koskaan ollut mikään elämänhallinnan mestari, koettaa selvitä omasta surustaan parhaansa mukaan eikä oikein osaa lohduttaa masentunutta tytärtään. Siljan edesmennyt isä on ollut kirjailija, ja Siljan äiti yrittää ehdottaa tyttärelleen piristykseksi sanataideleiriä. Tytär kokee kuitenkin sävelet enemmän omakseen kuin sanat ja saa uudelleen kiinni elämänilostaan päästessään laulajaksi Sisko-nimiseen bändiin. Bändi soittaa utuista rockia - termi tarkoittaa sitä tunnelmaa, kun kävelee puiden alla ja kuulee niiden humisevan tarinoitaan.

Vuonna 2011 Vilja-Tuulia Huotarinen sai Finlandia Junior -palkinnon nuortenromaanistaan valoa valoa valoa. Runoilijana debytoineen Huotarisen ensimmäisen nuortenromaanin Siljan laulu käsikirjoitus puolestaan voitti Kariston Tiina 2006 -kilpailun, jossa etsittiin "raikasta ja modernia tyttökirjaa".

Koska luen 2000-luvulla julkaistuja nuortenkirjoja osana Nykyajan tyttökirjat -haastetta, kiinnitän tietoisesti huomiota yhtymäkohtiin, joita teoksilla on tyttökirjaklassikoiden kanssa. Siljan laulun tärkein interteksti on mielestäni L. M. Montgomeryn Pieni runotyttö. Montgomeryn romaanin alussa Emilian isä kuolee (äiti on kuollut Emilian ollessa pikkulapsi) ja orpo Emilia muuttaa Blair Wateriin äitinsä sukulaisten vanhaan taloon Uuteen kuuhun. Samaten Silja vaihtaa tavallaan yhteisöä, tarkemmin sanottuna kaveripiiriä, isänsä kuoleman jälkeen. Suhde poikaystävään päättyy ja ystävätkin tuntuvat kääntävän selkänsä. Uudet ystävät löytyvät bändin myötä, ja he ovat aiempia kavereita taiteellisempia ja tiedostavampia. Uusi ihastus, Johannes, käy juuri Siljan ennakkoluuloisesti torjumaa sanataideleiriä, lukee Pentti Saarikosken runoja ja kertoo ihailevansa Siljan edesmenneen isän tuotantoa - hän on siis vähän kuin Emilian Teddy, taiteellisesti lahjakas (hieman eri alalla kuin sankaritar itse) ja salaperäinen.

Paikoin Siljan laulun kohtauksissa on hyvinkin montgomerylaista tunnelmaa. Eräässä kohtauksessa Silja on unohtanut avaimensa eikä pääse kotiinsa ukonilmalla. Naapurin omituisena pidetty neiti Irene Haapa kutsuu Siljan kotiinsa. Silja voittaa ennakkoluulonsa ja löytääkin Irenestä rohkaisijan ja auttajan. Mieleeni tuli Pieni runotyttö -kirjasta mieleen erityisesti Emilian vierailu Isä Cassidyn luona - ylimyksellisen kissan vastineena neiti Haavalla on omanarvontuntoinen lemmikkipossu nimeltä Attila. Ajoittain myös lyyriset luonto- ja tunnelmakuvaukset liittävät kirjan romanttiseen tyttökirjaperinteeseen, mutta kirjassa on paljon myös nuorten puhekielistä dialogia ja vähemmän suloisia tapahtumia ja aiheita.

Yhtymäkohdat Montgomeryyn eivät Siljan laulussa ole samalla tavalla auki kirjoitettuja kuin Terhi Rannelan Scarlettin puvussa -nuortenkirjan Tuulen viemää -viittaukset, vaikka jo melkein Siljan laulun ensisivuilla mainitaan "palavaposkinen Emilia, jolla on lohtuna kynttilänvalossa vietetyt kirjoittamisen hetket". Kirjan Montgomery-viittaukset sitovat sen tyttökirjallisuuden perinteeseen, mutta samaan aikaan Siljan laulu on esimerkiksi kirjassa mainittujen muusikoiden ja nuorten ajatusten ja ajanviettotapojen kautta hyvin kiinni kirjoittamisajankohdassaan.

Pidin Siljan laulusta kovasti. Se on kirjoitettu nuorten maailmaa ja surun keskellä elävän tytön tunteita syvästi ymmärtäen, kauniisti mutta ei siirappisesti. Musiikin, ystävyyden, positiivisen tyttöenergian ja rakkauden parantava voima soi kirjan sivuilla.

Kirjan jatko-osat ovat nimeltään Siljan syksy (2008) ja Rakkaudella Silja (2010).

Sirkka-Liisa Ranta: Naisten työt

Sirkka-Liisa Ranta: Naisten työt
Pitkä päiviä, arkisia askareita.
Karisto 2012 (2. painos), 240 sivua.

Kirjan kuvitusta: Hugo Simbergin maalaus luutamummot, 1908.

Sirkka-Liisa Rannan Naisten työt kuvaa suomalaisen naisen arkea ja tehtäviä sekä niissä tapahtuneita muutoksia sadan vuoden aikana, 1860-luvulta 1960-luvulle. Kyseisenä ajanjaksona sääty-yhteiskunta alkoi hajota, naisia koskevaa lainsäädäntöä uudistettiin, tekniikka kehittyi ja kotona tehtävien töiden rinnalle tuli naistenkin palkkatyö. Kansatieteilijä ja tietokirjailija Ranta kuvaa kiinnostavasti näitä murroksia, naisen asemaa ja askareita. Yleistajuista tietokirjaa elävöittävät runsaat autenttiset valokuvat sekä muutamat taidekuvat. Lähteinä on käytetty muun muassa vanhoja Kotieliesiä ja Marttaliiton Emäntälehtiä, joiden kirjoitukset kertovat paljon aikansa asenteista, arvoista ja naiskuvasta. Lähdeviitteitä on runsaasti, mutta ne on merkitty loppuviitteiksi, joten ne eivät häiritse lukemista.

Ranta antaa kaiken kunnian edelläkävijöille - ensimmäisille naisylioppilaille, -lääkäreille ja -kansanedustajille, mutta kirjoittaa Naisten töissä tavallisista naisista, talonpoikaisnaisista. Vaikka kaupungistumisen ja tekniikan kehityksen myötä naiset alkoivat kouluttautua ja käydä töissä myös kodin ulkopuolella, ei kotitöiden määrä juurikaan vähentynyt, sillä samaan aikaan kasvoivat paineet kodin siisteystason ja lasten kasvatuksen suhteen. Esimerkiksi pikkulapsen siistinä pitäminen helpottui vaippojen kehittyessä, ja samalla väistyi vanha ajattelutapa, että lapsen pitäisi tottua märkiin housuihin, ja pyykin määrä kasvoi. Vasta sähkönsaannin yleistyminen - joka tapahtui hyvin eri aikaan kaupungeissa ja syrjäseuduilla - helpotti työtaakkaa tuntuvasti, kun lypsykoneet ja kodinkoneet tulivat käyttöön.

Nainen saattoi maatalousyhteiskunnassa hengähtää lähinnä sunnuntaisin, muutoin hänellä piti olla "siivetä kantapäissä", sillä työtä riitti. Päivät täyttyivät muun muassa tulen tekemisestä, veden kannosta, lypsyllä käymisestä, villan karstaamisesta ja ruuan laitosta. Emännän tuli nousta ensimmäisenä ja hän pääsi viimeisenä nukkumaan. Talonemännillä oli vastuun lisäksi valtaa, mutta miniä asema oli heikko: hän joutui usein tekemään raskaimmat taloustyöt ja hän oli kaikkien käskyläisenä. Vaikka naisten vastuualuetta oli ennen kaikkea tupa ja navetta, he olivat mukana myös pelto- ja kaskitöissä. Lapsia ei maataloissa ehditty juurikaan hoitaa, vaan isot katsoivat pienempiensä perään ja vikkelimmät konttajat laitettiin reikärahiin turvaan.

Mikäli nainen ei "päässyt naimisiin" piti hänen mennä palvelukseen tai - harvemmissa tapauksissa - hankkia itselleen ammatti. Naiset saattoivat toimia sairaanhoitajina tai opettajina. Kaupungeissa naiset työllistyivät ennen kaikkea konttoreihin sihteereiksi ja kauppoihin myyjiksi. Vähitellen myös naimisissa olevien naisten ja perheenäitien työssäkäynti yleistyi (monet työläis- ja pientilojen äidit olivat tosin jo pitkään tehneet ainakin satunnaisesti töitä kodin ulkopuolella), mutta se ei suinkaan vapauttanut kodin velvollisuuksista. Mikäli nainen ei käynyt ansiotöissä, hän saattoi kuitenkin ansaita hieman omaa rahaa myymällä taloustuotteita tai käsitöitä. 1940-luvulla asenteet olivat jo muuttuneet niin, että Kotilieden mukaan "nykyajan naisen tie" on valmistautua sekä ammattiin että perhe-elämään.

Fyysisen työtaakan keventyessä naisten - ennen kaikkea perheenäitien - rooli kodin hengen luojana kasvoi. Rouvan ei sopinut tiuskia sen enempää miehelle, lapsille kuin palvelusväellekään, ja hänen tuli aina olla valmis kestitsemään vieraita. Vieraiden kanssa nautittiin tietenkin kahvia ja itse leivottua vehnästä. Kahvia pidettiin erityisesti naisten juomana, joka kuului asiaan ompeluseuroissa. Hyvän kahvin keittäminen oli kunnia-asia ja piti naisen lieden äärellä tiuhaan, sillä kahvihammasta kolotti usein.

Olen lukenut tänä syksynä kaksi romaania, joissa suomalaisten naisten työtä kuvataan erityisen elävästi: Ulla-Lena Lundbergin Jään ja Sirpa Kähkösen Hietakehdon. Rannan tietokirjaa lukiessani muistin lypsylle rientävän Mona Kummelin, mehua keittävän Anna Tuomen ja mankeloitujen, tuoksuvien lakanoiden täyttämän liinavaatekaapin äärellä puuhailevan Selma Kelon. Kuten mainitut romaanit, myös Naisten työt on kunnianosoitus naisten töille, jotka ovat olleet paitsi välttämättiä, myös usein viihtymistä lisääviä.

Kirjan kuvitusta - Valokuva Samuli Paulaharju

Enna Airik: Haavemaa

Enna Airik: Haavemaa
Karisto 2012, 32 s.

Aana on pieni orpotyttö, joka vilkuttaa joka ilta vanhemmilleen tähtiin. Hän elää ystävällisen Oili-tädin hoivissa ja saa tältä syntymäpäivälahjaksi hopeakuvioidun päiväkirjan, jonka kannessa on joutsenen kuva.

Aana sipaisi ihastuneena kirjan silkkistä pintaa ja tiesi heti, ettei se ollut tavallinen kirja. Se oli taikakirja, joka toteuttaisi kaiken mitä siihen kirjoitettiin!


Aana alkaa kirjoittaa kirjaan haaveitaan ja pääsee sitä kautta haavemaahan, jossa hän saa kaiken, mistä on unelmoinut. Samalla hän kaipaa vanhempiaan, ja seitsenvuotias tyttäreni pohtikin tarinan loppupuolella, että "miksei se kirjoita siihen kirjaan, että näkisi taas vanhempansa?" Haavemaan rinnalla on arkitodellisuus, jossa Aana sairastuu kuumeeseen ja Oili-täti tarjoaa lääkettä ja lohdutusta. Aana kulkee haavemaan ja todellisuuden välillä, kunnes päiväkirjan kannet sulkeutuvat ja Aana kohtaa jälleen vanhempansa. Tarinan loppu on siis kaikessa kauneudessaan surullinen, joten lapsille kirjaa luettaessa on hyvä varautua kysymyksiin kuolemasta.

"Aana juoksi sillalle, joka oli pehmeä kuin uni. Hän heittäytyi äidin kaulaan ja puristi niin, että sydämeen sattui.  Ja kun hän haistoi äidin tuoksun, hän tiesi löytäneensä viimeinkin takaisin kotiin. "

Haavemaa julkaistaan runollisella taitelijanimellä Enna Airik. Nimen takana on kuvittaja, kuvataiteen maisteri Hanna Immonen, joka on aiemmin julkaissut satukirjan Sininen torni (Rovaniemen taidemuseo 2006). Olen itse aivan ihastunut Airikin kynänjälkeen, puhuttiinpa sitten tekstistä tai kuvituksesta. Toivon, että Haavemaa löytää paljon lukijoita niin lapsista kuin aikuisistakin, ja että näitä herkkiä satukirjoja julkaistaan lisää.

Kuvitus, etenkin tekstisivujen mustavalkoiset siluettikuvat, tuo mieleeni Elsa Beskowin kirjat. Tarinassa puolestaan on kaikuja Astrid Lindgreniltä, muun muassa saduista "Päivärinne", "Soittaako lehmus, laulaako satakieli" ja "Kultasiskoni" sekä romaaneista Veljeni Leijonamieli ja Mio, poikani Mio. (Ks. Astrid Lindgrenin Satuja, Wsoy) Yhtäläisyys syntyy tavasta käsitellä orpoutta, köyhyyttä, kuolemaa ja mielikuvitusta, joka tuo lohtua lapsen suruun. Anni Swaninkin saduissa käsitellään näitä tummasävyisiä teemoja runsaan symboliikan kautta, ja mieleeni tuli myös Swanin iki-ihana Iris rukka. H.C Anderseniinkaan vertaaminen ei ole kaukaa haettua, Airik ammentaa koskettavien taidesatujen perinteestä.

Olen samaa mieltä Lumiomenan Katjan kanssa siitä, että juuri klassisessa kauneudessaan Airikin kirja on tuore ja omanlaisensa. Realistisille arjen kuvauksille on lastenkirjallisuudessa paikkansa, mutta niin on haikeansuloisilla saduillakin. Ja kaikella sellaisella, mikä on niin suloista ja kaunista että melkein itkettää: tähtitaivas ja kynttilänliekki, joutsenet, leivokset ja kaakao sekä nukke, jonka hiukset hohtavat kypsän kauran kultaa...