Emma Donoghue: Huone
Alkuteos Room 2010, suom. Sari Karhulahti.
Tammi 2012.
(Kirja ilmestyy 10.1.2012)
"Jack, se äijä ei ikinä antaisi meille puhelinta tai ikkunaa." Hän tarttuu peukaloihini ja puristaa niitä. "Me ollaan kuin jonkin kirjan ihmisiä, eikä hän anna kenenkään muun lukea sitä kirjaa."
Viime vuonna ilmestyi lukuisia innostuneita blogiarvioita Emma Donoghuen romaanista Room, mutta itse ajattelin jättää kirjan väliin. Vierastan yleensäkin hieman raflaavista aiheista kirjoitettuja lukuromaaneja - en halua ruokkia itsessäni sitä tirkistelynhalua, jota ne herättävät. Lisäksi saan vieläkin kylmiä väreitä muistellessani noin seitsemän vuotta sitten lukemaani John Fowlesin romaania The Collector (1963, suom. Neitoperho 1965), joka kertoo epäsosiaalisen perhoskerääjän kidnappaamasta ja kellariinsa vangitsemasta nuoresta taideopiskelijasta. Donoghuen romaanissa keski-ikäinen äijä, "Vanha Kehno" on niin ikään siepannut nuoren opiskelijatytön ja sulkenut hänet rakentamaansa "Huoneeseen. Kuvittelin, että Huone olisi lukukokemuksena vielä Neitoperhoakin rankempi, sillä siinä kertojana on viisivuotias Jack-poika, joka on syntynyt huoneessa eikä tiedä mitään sen ulkopuolisesta maailmasta. Tosiasiassa Huoneen lukeminen oli kevyempää, johtuen mm. näkökulman valinnasta ja loppuratkaisusta.
En oikein osaa sanoa kirjasta mitään paljastamatta juonta, joten jos et ole lukenut Huonetta ja haluat myöhemmin lukea spoilaantumatta, lopeta lukeminen tähän. Suosittelen kuitenkin tutustumaan tähän kirjaan, sillä Huone on paljon enemmän kuin panttivankidraama, sillä se kuvaa myös äidinrakkautta ja lapsen kehitystä.
Tartuin siis kirjaan ennakkoluuloistani huolimatta, kun sain siitä näytekappaleen, selailin, luin alun ja jäin koukkuun. Emma Donoghuen romaani on aikamoinen page-turner, ja jännitin tosissani, pääsevätkö Jack ja hänen Äitinsä pakenemaan Huoneesta. Onneksi pääsivät, sillä yli kolmesataasivua Huoneen neljän seinän sisällä olisi ollut liian masentavaa ja puuduttavaa. Kirjan mielenkiintoisimmat jaksot sijoittuvatkin "Ulkopuolelle" (ja epäuskottavinta kirjassa on paon sujuminen kuin amerikkalaisessa elokuvassa). Kirja kuvaa mielenkiintoisesti sitä, kuinka lapsen kehitys on riippuvainen useammasta ihmisestä, yhteisöstä: vaikka äiti olisi todella omistautunut, rakastava ja älykäs kasvattaja, hän ei yksin riitä. Esimerkiksi muiden kuin Äidin kosketusta on aluksi vaikea sietää, ja kestää hetken, ennen kuin Jack ymmärtää, että sana sinä voi viitata muihinkin kuin häneen itseensä (Äidin sanomana) tai Äitiin (hänen itsensä sanomana).
Jackin kielikin kertoo hänen eristyneisyydestään ja ympäristön ahtaista rajoista: alkuteoksessa hän ei käytä englannin kielen määräisiä ja epämääräisiä artikkeleita (suomennoksessa tämä on kuvattu kirjoittamalla substantiivit isolla). Hän ei tarvise niitä, sillä hän on nähnyt vain yhden Pöydän, Kattoikkunan ja Maton. Virikkeiden ja elävien olentojen vähyys saa Jackin innostumaan yli kaiken hellan takaa kurkistavasta Hiirestä, ja hän tyrmistyy, kun äiti tukkii hiirenkolon alumiinifoliolla. Ulkopuolella Jackia hämmentää ennen muuta se, että kaikkea on niin paljon: ihmisiä, tavaroita, valoa ja ilmaa. Donoghue on mielestäni onnistunut hyvin ikänsä eristyksissä eläneen pikkupojan maailman tavoittamisessa. Olen lukenut koskettavampia lapsikuvauksia ja mestarillisempaa kerrontaa, mutta erikoiseen aiheeseensa nähden kirjaan pystyi eläytymään hyvin.
Sari Karhulahden suomennos on onnistunut, vaikka Jackin hieman erikoisen kielen kääntäminen uskottavasti on varmasti ollut haastavaa. Ainut mikä minua häiritsi, oli Jackin äidin veljen kutsuminen sedäksi, vaikka hän on tietenkin eno. Vai onko eno-sana jo jäänyt vähälle käytölle suomen kielessä?
Henkilökohtaisesti minua jäi kirjan sulkemisen jälkeen mietityttämään muutama asia: kuka Jackin syntymää oli toivonut? Ilmeisesti Äiti, mutta itse en osaa kuvitella, että toivoisin tuollaisissa olosuhteissa lasta, sellaiselle hullulle miehelle. Miksi Vanha Kehno suostui lapsen "hankintaan", vaikka valitti myöhemmin, että lattia kuluu liikaa ja kahden ruoka maksaa enemmän kuin yhden? (Jos kyseessä olisi ollut "vaninko", niitä olisi varmaan sattunut vuosien saatossa enemmänkin.)
Vielä enemmän ihmettelen, kuinka Jackin äitiä saatettiin vapautumisen jälkeen syyllistää esimerkiksi siitä, että hän ei ollut "tilannut" vangitsijaltaan esimerkiksi muovailuvahaa, jotta poika olisi tottunut väreihin (Äiti ei uskaltanut tilata kitsaalta Vanhalta kehnolta juurikaan mitään ylimääräistä, sillä tämä valitti jo terveellisen ruuan, vitamiinien ja särkylääkkeiden hinnoista).
Hirveintä on kuitenkin, että Jackin ja hänen äitinsä kaltaisia kohtaloita on tullut ilmi myös tosielämässä.
Huoneen englanninkielisestä alkuteoksesta ovat bloganneet ainakin Zephyr, Susa, Cathy, Mia, Kirjasieppo, Teresita, Booksy