Clare Macintosh: Minä näen sinut

Clare Macintosh: Minä näen sinut
I See You, suom. Päivi Pouttu-Delière.
Gummerus 2018, 278 sivua.
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn.

Melko tarkalleen vuosi sitten luin Clare Macintoshin esikoisromaanin Annoin sinun mennä. Pidin siitä empaattisesta tavasta, jolla henkilöitä kuvattiin ja miten lukijaa pikkuisen hämättiin siinä, kuka oikeastaan oli kuka ja kuka teki mitä. Olisin kernaasti kuullut kirjan keskeisten henkilöiden vaiheista lisääkin, mutta hyväksyin sen, että kirjailija ei aikonut palata esikoisteoksensa maailmaan ja hahmoihin vaan julkaisisi seuraavan trillerinsä uudesta aiheesta ja ihmiskohtaloista.

Odotin uutta Macintosh-suomennosta melko malttamattomana ja aloin kuunnella sitä heti, kun se ilmestyi äänikirjana BookBeatiin. Kuuntelin kirjan suhteellisen nopeaan tahtiin (tarinaan sopivasti lähinnä työmatkoilla, joskaan en sentään metrossa!) ja sen lopettelusta onkin jo ehkä kolmisen viikkoa. Olen äänikirjojen kuuntelijana vielä aika aloittelija, enkä tiedä, kuinka paljon pieneen kirjapettymykseeni vaikutti kirjan formaatti. Olen jotenkin ajatellut, että jännärit on kätevä kuunnella äänikirjoina, sillä en yleensä jää niitä lukiessa tunnelmoimaan kauniin kielen tai kiinnostavien ajatusten äärelle (sittemmin olen huomannut, että itse asiassa tykkään kuunnella myös kaunokirjallisempia ja syvällisempiä tekstejä äänikirjoina, mutta se on jo toinen tarina). Kuitenkin omalla kohdallani jännitystä ilmeisesti loiventaa se, että kuuntelen kirjan, tai sitten olen vain sattunut kuuntelemaan sellaisia trillereitä, joista en niin säiky.

Yhteistä Macintoshin esikoiselle ja toiselle romaanille on se, että molemmissa teoksen nimi on ikään kuin tarinan avainalause, joka toistuu useissa erityyppisissä tilanteissa ja eri henkilöiden lausumana tai ajattelemana. Minä näen sinut -lause voi kontekstista riippuen olla joko hyvin voimauttava, lohduttava ja lämmittävä tai sitten pelottava ja kylmäävä. Macintoshin jännärissä se on ymmärrettävästi lähinnä jälkimmäistä, mutta ainakin yhdessä kohtauksessa myös rakkaudellinen ajatus.

Tarinan idea on joka tapauksessa hyytävä: joku on ottanut salaa kuvia naisista, jotka taittavat päiväittäistä työmatkaansa metrolla. Kuvat on ladattu sivustolle, josta kuka tahansa kirjautunut asiakas voi ostaa haluamansa naisen työmatkatiedot. Ajatuksena on, että toisin kuin perinteisten seuralaispalvelujen kautta sovituilla treffeillä, tietystä naisesta kiinnostunut mies saa eräänlaista etumatkaa (!) ja pystyy lähestymään naista ikään kuin sattumalta. Asetelma on jo tällaisenaan kylmäävä, mutta kuten arvata saattaa, palvelua hyödyntävät perusniljakkeiden lisäksi myös rikolliset, ja jossain vaiheessa poliisille selviää, että

Annoin sinun mennä -romaanin tapaan tässäkin on kaksi päähenkilöä, rikoksen uhri – tässä uusperheen äiti Zoe Walker – ja rikosta tutkiva poliisi, tällä kertaa konstaapeli Kelly Switft. Molemmilla on oma historiansa ja omat arjen haasteensa ja ihmissuhteensa, ja heidän elämänsä leikkaavat hetkeksi rikoksen selvittämisen myötä.

Minä näen sinut oli ihan viihdyttävää kuunneltavaa, mutta minulle jäi paha maku suuhun kirjan viimeisistä käänteistä. Niin päähenkilön kuin lukijankin epäluuloa kohdistettiin melko tasapuolisesti moneenkin eri henkilöön, mutta syyllinen oli ainakin itselleni täysi yllätys ja motiiveineen jossain määrin epäuskottava sellainen. Aivan viime riveillä lukijalle paljastuu vielä jotakin, josta jää todella epämukava olo.

Osallistun kirjalla Helmet-lukuhaasteen kohtaan 21.: Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi.

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus 2017.

Ennen kuin mieheni katoaa, haluan kuvata hänet tarkasti. Haluan nimetä kaikki paikat, jokaisen karvan, lihaksen ja ruumiinosan. Haluan todistaa, että hän oli. En koskaan ajatellut, että ihmisen yksityiskohdat olisivat kiinnostavia, mutta nyt haluan tallettaa näistä jokaisen.

Tämä on menetykseni kartta.

Kun jokunen viikko sitten palasin kesälomareissulta, löysin postin seasta kustantamon lähettämän ennakkokappaleen Selja Ahavan romaanista Ennen kuin mieheni katoaa. Selasin kirjaa hajamielisesti, luin vähän alkua. Sisäkannessa on kuva Kolumbuksen piirtämästä kartasta ja kirjailijan esipuheen sanat jäävät kaikumaan mieleeni: "Katson sen viivaa: niin tarkka, kaunis ja totta. Silti se on maanosan verran väärässä." Kaunista, ajattelen. Kaunista ja eteeristä. Romaanin kertojan mies ilmeisesti katoaa jotenkin vertauskuvallisesti? Jotenkin tämä rinnastuu Amerikan löytämiseen ja Kolumbuksen erehdykseen, kun hän luulee olevansa Intiassa?

Totta, romaanissa minäkertojan kokemus miehensä katoamisesta tosiaan rinnastuu uuden ajan aloittaviin löytöretkiin, mutta toisin kuin luulin, mies katoaa oikeasti, konkreettisesti, fyysisesti. Kertoja on kuin Cristoforo, Cristovam, Cristóbal – Kolumbuksen nimestä käytetyt erikieliset kirjoitusasut alleviivaavat paitsi historiallisen henkilön osin hämärän peittoon jäänyttä taustaa ja minuutta, myös aviovaimon haurastuvaa identiteettiä kriisin keskellä. Toisesta ei voi piirtää karttaa, toista ei voi täysin tuntea, toista ei voi määritellä.

Kun lopulta tartuin Ahvan kirjaan, luin sen nopeasti. Löytöretkistä kertovat osuudet olivat monin tavoin vaikuttavia, mutta intensiivisen muodonmuutostarinan rinnalla en oikein malttanut eläytyä valloittajien ja alkuperäisasukkaiden kohtaamisiin tai näännyttäviin merimatkoihin. Hieno historiallinen heijastuspinta, mutta sittenkin vain heijastuspinta kertojan ja hänen miehensä, entisen miehensä, naisen, tarinalle.

Niin, romaanissa vaimo menettää miehensä, koska tämä on oikeastaan aina halunnut olla nainen. Tämä tieto tulee vaimolle täysin yllätyksenä, ja tuosta ilmoituksesta alkaa matka ilman karttaa. Samaan aikaan kun mies puhkeaa naiseutensa kukkaan kuin pioni ja kuivattelee siipiään kuin kotelosta kuoriutunut perhonen, nainen kuihtuu ja möyhii lakastuvaa puutarhaa. Vaimo yrittää ymmärtää ja tukea, mutta tuska ja hämmennys ovat tiheää sumua.

Ahava kirjoittaa todella kauniisti, mutta kaunistelematta. Kirjailija on kertonut muun muassa Aamulehden haastattelussa, että Ennen kuin mieheni katoaa perustuu hänen omiin kokemuksiinsa. Tieto tuo lukukokemukseen yhden tason lisää, vaikka totta kai romaani on aina fiktiota. Toista katsoo aina sivusta, mutta omasta kokemuksesta voi kertoa. Kirjoittamalla voi piirtää karttaa, mutta vain itselleen.

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta
Älskaren från huvudkontoret, suom. Sari Kumpulainen.
Gummerus 2017, 506 sivua.
(Oikolukematon ennakkokappale, kirja ilmestyy viikolla 30)

Minulla on tapana mieltää muisti kudelmaksi, ja omaani on tullut reikiä sinne tänne. Rumia pieniä reikiä, jotka ajan myötä kasvavat ja lisääntyvät. Tuntuu kuin joku olisi poltellut niitä palavalla savukkeella umpimähkään. Toistaiseksi pystyn selviytymään rei'istä huolimatta ja salaamaan ne ulkopuolisilta. Mutta jossain vaiheessa sairaus runtelee kudelman niin pahasti, että siitä jää jäljelle pelkkiä ohuiden säikeiden yhdistämiä pieniä saarekkeita.

Camilla Greben trilleri alkaa tahmeasti monessakin mielessä: ensin ääneen pääsevä minäkertoja, rikostutkija Peter Lindgren ei herätä sympatiaa, kielikuvat ovat kömpelöitä, yhden virkkeen kappaleet töksähtelevät ja rikospaikan lattialta löytyy lammikoittain sitä punaista ainetta, jolla mässäilevät jännitysromaanit minulla on tapana kiertää kaukaa.

Sitten kirja alkaa kuitenkin vetää: kaksi muuta kertojaa, yksinäinen parikymppinen Emma ja kuusikymppinen, alkavan muistisaurautensa kanssa pinnistelevä Hanne herättävät kiinnostuksen tarinaan ja menneisyyden valintojensa kanssa kamppaileva Peterkin alkaa tuntua siedettävältä. Emma on seurustellut työpaikkansa rikkaan toimitusjohtajan Jesper Orren kanssa, Hanne puolestaan avustaa poliisia psykologina, kun kyseisen johtajan asunnosta löytyy raa'asti surmattu ruumis – asunnon omistaja itse on luonnollisesti kadonnut jäljettömii. Lisämaustetta keitos saa muun muassa Emman alkoholistiperheessä vietettyyn lapsuuteen sijoittuvat takaumat sekä Hannen avioliitto kontrolloivan Owenin kanssa. Luonnollisesti henkilöhahmojen välillä on yhteyksiä, jotka selviävät pikku hiljaa tarinan edetessä.

Makaaberista murhamysteeristä ja häikäilemättömistä tai muuten vain rikkinäisistä henkilöhahmoista huolimatta Greben ensimmäinen itsenäinen rikosromaani (kirjailija on aiemmin julkaissut kaksi teosta sisarensa Åsa Treffin kanssa) on viihdyttävää luettavaa ja menee mielessäni samaan "lukuromaanitrillerien" kategoriaan kuin alkuvuodesta lukemani Clare MacIntoshin Annoin sinun mennä (joka oli kauniimmin kirjoitettu ja herkempi) tai niin ikään alkuvuodesta ilmestynyt Shari Lapenan Hyvä naapurijoka taas oli vähän kömpelö, mutta koukuttava. Kun jää pettää alta olisi kyllä hyötynyt reilusta tiivistämisestä, sillä joutavaa ja junnaavaa kuvausta ja selittelyä on liikaa.


Muissa blogeissa sanottua: Kirjamuistikirja, Järjellä ja tunteella, Kirsin kirjanurkka, Rakkaudesta kirjoihin, Leena Lumi, Kirjasähkökäyrä, Tuijata

Reetta Ranta & Antti Huttunen: Metsien kätkemä

Reetta Ranta ja Antti Huttunen: Metsien kätkemä.
Opas Suomen kauneimpiin kohteisiin.
Gummerus 2016, 143 sivua.

Alkaa jo hämärtää, kun lähdemme kävelemään polkua pitkin takaisin autolle, Tammea ympäröivän kuusikon juurilla kasvaa valkoisia sieniä ympyrämuodostelmissa, jotka hehkuvat vaaleina illassa tummenevaa maata vasten. Yhden kuusirivin välissä kauempana näkyy jotain outoa: kuin suuri ihmishahmo seisoisi siististi riveihin istutettujen kuusten välissä ja tuijottaisi meitä. Emme uskalla mennä katsomaan lähempää, onko kyseessä metsänhaltija vai vinoon kasvanut puu, mutta päättelemme joka tapauksessa, että on aika lähteä kohti kotia odottamaan seuraavaa seikkailua.

Ihastuin kesällä Ylen Metsien kätkemä -sarjaan ja halusin lukea myös samannimisen kirjan. Sarjan viehätys perustuu upeiden maisemien ja kiehtovien matkakohteiden lisäksi äänimaailmaan sekä retkeilijöiden, Reetta Rannan ja Antti Huttusen karismalle. Kirja ei tietenkään ole sama kuin tv-sarja, mutta lumo ja taika on saatu piirtymään sen sivuille: kuvat ovat upeita ja kerronta tempaa mukaansa kuten sarjassakin. Kirjassa on mahdollista tarjota syventävää tietoa kohteiden historiasta.

Kirjan etu on tietysti myös siinä, että sitä on helppo tutkailla ja selailla, jos haluaa itse matkata johonkin vinkatuista retkikohteista. Tässä auttavat kirjaan liitetyt kartat. Päästäpä joskus itsekin esimerkiksi tuulisille Kallankareille! Luulen, että ainakin ikiaikaista rauhaa huokuvan Paavolan tammen käymmen perheen kanssa katsastamassa piankin.

Clare Macintosh: Annoin sinun mennä

Clare Macintosh: Annoin sinun mennä
I Let You Go, suom. Päivi Pouttu-Delière.
Gummerus 2017, 418 sivua.

En ole varma, kuinka monta päivää onnettomuudesta on kulunut tai kuinka olen elänyt tämän viikon, sillä jalkani tuntuvat aivan siltä kuin kulkisin siirapissa. En tiedä, mikä saa minut päättämään, että tänään on se päivä. Mutta se on tänään. Otan matkakassiini vain sen mitä tarvitsen tietoisena siitä, että jos en lähde välittömästi, en ehkä pysty lähtemään ollenkaan. Kuljen ympäri taloa ja yritän kuvitella, etten enää koskaan palaa tänne. Ajatus siitä on yhtä aikaa hirvittävä ja vapauttava. Pystynkö tähän? Onko mahdollista lähteä entisestä elämästään ja aloittaa uusi toisaalla? Minun on yritettävä: tämä on ainoa mahdollisuuteni selvitä yhtenä kappaleena.

Vau. En yleensä niin välitä trillereistä, mutta Clare Macintoshin Annoin sinun mennä vei mukanaan, ja ennen kaikkea ilman sellaista lievää vaivaantuneisuutta, joka usein häiritsee lukusukkula-elämyksiäni esimerkiksi epäuskottavien henkilöhahmojen tai poskettomien juonenkäänteiden takia. Rikospoliisissa pitkään työskennelleen Macintoshin esikoisteos on, jos ei nyt suorastaan kaunokirjallinen, niin ainakin lukuromaanimainen. Kirjassa kuvataan rankkoja asioita ja tapahtumia, mutta siinä on myös lämpöä ja toivoa.

Aluksi en oikeastaan edes tajunnut, että kyseessä oli trilleri, vaikka rikoskomisario Ray Stevens tiimeineen astuu kuvaan heti ensi sivuilla. Keski-iän kriisin ja perhehuolien kanssa kaipaileva Stevens  ja aloitteleva rikospoliisi Kate Evans sitoutuvat erityisen vahvasti tutkimaan tapausta, jossa pieni poika on jäänyt auton alle ja kuollut äitinsä käsivarsille autokuskin kaasuttaessa pois paikalta.

Romaanin ensimmäinen puolikas kuvaa kuitenkin ennen kaikkea poikansa menettäneen äidin haparoivaa uutta alkua uudella paikkakunnalla, syrjäisessä kylässä Walesin rannikolla. Tuskastaan jan painajaisistaan huolimatta kuvanveistäjän urastaan luopunut Jenna alkaa hiljalleen saada otetta elämästään tutustuessaan kyläläisiin ja löytäessään uuden tavan tehdä taidetta ja ilmaista itseään.

Kirjan puolessavälissä tapahtuu käänne, ja näkökulma tarinaan ja joihinkin henkilöihin muuttuu. Kieltämättä yllätys tarjoillaan lukijalle kerronnallisia keinoja nokkelasti hyödyntäen, mutta ei käänne itsessään niin suurta vaikutusta tehnyt. Enemmän minua ihastutti Macintoshin kyky kuvata henkilöiden tunteita ja ajatuksia. Eräs hahmoista on kaikessa kuvottavuudessaan psykologisesti uskottava muotokuva sisältä rikkinäisestä ihmisestä, joka rikkoo kaiken kauniin ympäriltään.

Varsinaisen pääjuonen rinnalla kulkee kuvaus Ray Stevensin perhe-elämästä ja identiteettikriisistä, jotka jäävät osin kutkuttavasti avoimiksi. Lukisin sympaattisen Rayn ja hänen Mags-vaimonsa kuulumisia kernaasti myöhemminkin – ehkä Macintosh vielä kirjoittaa lisää arvoituksia Rayn selvitettäväksi? Kirjailijalta on jo ilmestynyt toinen romaani, I See You, joka toivottavasti myös suomennetaan.

Macintoshin romaanista ovat kirjoittaneet myös Leena Lumi ja Kartanon kruunaamaton lukija.

Michael Cunningham: Villijoutsenet ja muita kertomuksia

Michael Cunningham: Villijoutsenet ja muita kertomuksia
A Wild Swan and Other Tales, suom. Kristiina Drews.
Kuvittanut Yoko Shimizu.
Gummerus 2016, 150 sivua.

Mikä vielä odottamattomampaa...prinssi oli niin hermostunut ja epävarma, että ei osannut kuvitella itseään kuninkaaksi, vaikka se, että hänestä jonain päivänä tulisi kuningas, oli yhtä vääjäämätöntä kuin kuolema itse. Kaiken tämän hän tunnusti vaimolleen heti hääyönä. Hänelle ei ilmeisesti pälkähtänyt päähän, että pelon voi sivuuttaa vaitiololla, että ahdistuksen voi salata ja peittää.

Eilen vietettiin Satupäivää, ja jatkan teemalla vielä tänään – tällä kertaa tosin on vuorossa aikuisten satuja. Muun muassa ihanasta Tunnit-romaanistaan tunnetun Michael Cunninghamin Villijoutsenet on kokoelma kertomuksia siitä, mitä tapahtui sadun onnellisen lopun jälkeen. Kirjailijan viimeisin
romaani, Lumikuningatar (jota en ole lukenut) lainaa nimensä ja ilmeisesti osan tematiikastaan H. C. Andersenin sadusta, Villijoutsenten kertomukset taas perustuvat hyvinkin selvästi tiettyihin vanhoihin satuihin, kuten Tähkäpää tai Kaunotar ja hirviö.

Idea perinteisten satujen uudelleentulkinnoista ei tietenkään ole uusi. Vaikkapa Angela Carterin Verinen kammio (Bloody Chamber 1979, suom. 1994) kertoo esimerkiksi Punahilkka-sadun uusiksi paljastaen alkuperäisen tarinan vangitsevat sukupuoliroolit ja asenteet. Cunningham on pitkälti samalla asialla: hänen tarinansa ovat pikemminkin rujoja kuin ruusunpunaisia, prinsessa voi olla hääyönä kaikkea muuta kuin neitsyt ja niin sankareiden kuin sankarittarienkin motiivit, toiveet ja pelot ovat huomattavasti monisyisempiä kuin klassikkosaduissa.

Satuja kuvittavat Yoko Shimizun mustavalkoiset piirrokset ovat upeita. Kaiken kaikkiaan Villijoutsenet on tyylikäs paketti kaunista ulkoasua ja Kristiina Drewsin laadukasta suomennosta myöten. Moni tulkinta on herkullinen, ja kieltämättä klassikkosadut tuulettivat jälkeen kerran. Kuitenkin Cunninghamin kertomukset jäivät minulle hieman etäisiksi, kuin katsoisi nukkuvaa prinsessaa lasin läpi.


Villijoutsenet toisaalla: Kaisa Reetta T., Kirja vieköön,  Mummo matkalla, Maailmankirjat,

Minna Rytisalo: Lempi

Minna Rytisalo: Lempi
Gummerus 2016, 234 sivua.
(Ennakkokappale, kirja julkaistaan viikolla 30)

”Kirja on kirjoitettu taiteellisessa systeemissä ja se oli mukava lukia.”

Hiljattain edesmenneen kirjailija Antti Hyryn luonnehdinta riittävästä kirjallisuuskritiikistä sopisi kuvaamaan myös Minna Rytisalon Lempi-romaania – etenkin, kun tulevan syksyn esikoiskirjailija on useaan otteeseen tuonut julki rakkautensa Hyryn proosaan. Sanon sentään muutakin.

Lempin keskeiset tapahtumat sijoittuvat Lapin sodan aikaan, Pursuojan tilalle Lapin Korvasjärvellä. Paljon enemmän en oikeastaan halua romaanin asetelmista ja tapahtumista kertoa. En itsekään niistä juuri tiennyt etukäteen, ja oli ihana vain antautua tekstin vietäväksi. Lempi tosiaan vie mukanaan, kerronta kulkee eteenpäin varmasti, väliin vartoo, väliin syöksähtelee, kiertyy pieniksi silmukoiksi lukijan avata. Romaanin kieli on huikeaa: rikasta, herkkää, väkevää. Rytmi on kuin sydämen tai hengityksen rytmiä, jotenkin aistin pitkin matkaa kuin Edith Södergranin Sureva puutarha -runon (suom. Uuno Kailas, 1916) poljentoa ja tunnelmaa:


Voi, että ikkunat näkevät
ja seinät muistavat
ja puutarha voi surra
ja puu voi kääntyä kysymään:
Kuka ei ole tullut ja mikä ei ole hyvin,
miksi on tyhjyys raskas eikä sano mitään?
Katkerat neilikat seisovat riveissä tien varrella,
missä kuusen hämäryys on tutkimaton.


Romaanissa on kolme vahvaa kertojaa. Kolmas solmii tarinan langat yhteen, mutta hän jää samalla etäisimmäksi. Paikoin kolmannen kertojan taakka tuntuu liian raskaalta; kaikki mitä hän on kokenut ja mistä hän kertoo. Romaanin kolmas osio on eräänlainen suvanto, väliin liikaakin, mutta tempo kiihtyy taas ja loppu on upea, juuri sellainen kuin prologi lupaa: Rappusilla seisova on jähmettynut aloilleen, koko maailma on, linnut hiljaiset, pihakuusi kuuntelee, mikään ei kasva eikä aalto lyö rantaan juuri sillä hetkellä kun kaikkeus odottaa nytkähtävänsä uuteen asentoon, ja sitten se nytkähtää, ja se on kaiken loppu, ja se on kaiken alku.

Lempissä koetaan suuria tunteita, intohimoa, kateutta, mustasukkaisuutta, rakkautta, katumusta. Näköjään en pääse vertaamasta Rytisalon esikoista kotimaisiin modernisteihin:  mieleen tulee Johannes Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta (1905) – ei juoni, mutta ne suuret tunteet, ilmaisuvoimainen kieli ja se, miten luontoa kuvataan. Tai Volter Kilven Bathseba (1900), sen soljuva tajunnanvirta, syyllisyyden teemat, jälleen kerran upea suomen kieli.

Olen nyt sanonut aika paljon enemmän kuin Hyryn mukaan kirja-arviossa olisi tarpeen. Tekisi mieli sanoa vielä jotakin siitä, miten Lempin ajankuva on rakennettu tai miten kaikilla kertojilla on oma äänensä ja persoonansa, mutta vaikenen – lukekaa itse, niin ymmärrätte! Sen vielä lisään, että vaikka Rytisalon romaanissa on rankkoja tapahtumia ja surun painolastia, siinä on myös uskomatonta kauneutta ja lisäksi jotakin kujeilevaa, kuin kauppiaan tyttären silmänisku tiskin takaa.

Syksyn odotetuimmat (täydentyvä postaus)

Tiedän: omenakukat eivät ole vielä edes nupullaan, mutta odotan jo syksyn kypsyvää satoa, elokuisia auringonkukkapeltoja ja kuumailmapalloja kirkkaalla syystaivaalla. Kevät on ihmisen parasta aikaa, mutta syksy vähintään yhtä ihanaa, varsinkin kun kiinnostavia kirjoja ilmestyy juuri syksyllä erityisen paljon.

En ole pitkään aikaan tehnyt "sesonkilistoja", mutta niitä on kiva lukea toisten blogeista ja nyt sain kipinän tehdä itsekin taas sellaisen. Ainahan kirjasyksy on ihana, mutta nyt tuntuu olevan tulossa aivan erityisen paljon kiehtovaa ja kiinnostavaa.

Vasta muutama kustantamo on tähän mennessä julkaissut syksyn kirjakataloginsa, joten täydennän tätä postausta kevään mittaan uusilla kirjoilla. Olen saanut etiäisiä ainakin eräästä Atenan esikoisromaanista, ja onpa jo kevään 2017 kirjoistakin tihkunut joitakin ennakkotietoja: Joel Haahtelalta ilmestyy silloin uusi romaani!

Varmat ja vakuuttavat

Ensimmäiseksi listaan ne kirjat, jotka luen varmasti – luultavasti heti tuoreeltaan, mutta saatan säästää jonkun kirjan myös tuonnemmaksi, juuri sopivaan lukuhetkeen. Kirjailijat saattavat olla joko vanhoja suosikkejani tai lupaavia esikoisia; joskus vain kirjan aihe on sellainen, että se on pakko lukea. Lista on aakkosjärjestyksessä.

Anna-Lisa Amberg: Piireissä (Siltala, elokuu)

"Ihmisiä ja ilmiöitä Mascha von Heirothin (1871-1934) elämän varrelta." Minulla ei ole aavistustakaan, kuka Mascha v. H. oli, mutta luettuani aikanaan taidehistorioitsija Ambergin kirjan olen varmasti viisaampi. Pelkästään kuvat kirjan kauniista kuvituksesta valokuvineen, kirjeineen ja piirroksineen hurmaavat.

Peter Gardos: 117 kirjettä (Siltala, elokuu)

Unkarilainen elokuvaohjaaja kertoo holokaustista selvinneiden vanhempiensa kauniin rakkaustarinan.

Jyrki Heino: Kelmit (SetS, elokuu)
Pidin Kellarista ja Kellosta, haluan ehdottomasti lukea lisää historiallista dekkaria!

Riitta Jalonen: Kirkkaus (Tammi, elokuu)

Romaanit Todistaja Brigitin talossa ja Kuka sinut omistaa koskettivat, ihanaa Aatos ja Sofia -lastenkirjasarjaa unohtamatta. Kirkkaus kuulostaa aiheensakin puolesta erityisen kiehtovalta, se on "aistivoimainen tarina kirjailijasta ja kirjoittamisen pakosta" ja perustuu uusiseelantilaisen Janet Framen elämään.


Helmi Kekkonen: Vieraat (Siltala, syyskuu)

Olen pitänyt kaikesta, mitä Kekkonen on aiemmin julkaissut: novellikokoelmasta Kotiin sekä romaaneista Valinta ja Suojaton. Ennakkotietojen mukaan Vieraat on "kirkas ja kiehtova episodiromaani hetkistä, jotka muuttavat kaiken".


Karl Ove Knausgård: Syksystä ja Talvesta (Like, elokuu ja lokakuu)


Anna Kortelainen: Siemen (Tammi, syyskuu)

Taidehistorioitsija ja kirjailija Anna Kortelainen kirjoittaa kerta toisensa jälkeen sellaisista aiheista ja miljöistä, sellaisella tietämyksellä ja herkkyydellä, että kirjat menevät lukulistalleni. Intoni lukea Kortelaisen popularisoimaa taidehistoriaa, mikrohistoriaa ja sukuhistoriaa alkoi jo Virginie!-teoksesta ja Levottomasta naisesta, jatkuen Ei kenenkään maassa, Kivipiirtäjään, Huonon matkailijan päiväkirjaan, Avojaloin... Siemen on katalogin mukaan haikean kaunis, mutta yllättävä kertomus vuoden 1942 Viipurista.

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää (Atena, syyskuu)

"Rooiboksen Volvo", eli romaani esikoiskirjailijalta, joka osaa kirjoittaa blogimerkintöjäkin niin kauniisti että itkettää. Kolme hyvää syytä odottaa syksyä!


Astrid Lindgren: Sotapäiväkirjat 1939-1945 (Wsoy, lokakuu)

Vastaa siihen nälkään, jonka Jens Andersenin Astrid Lindgren -elämäkerta Tämä päivä, yksi elämä herätti.

Kate Morton: Salaisuuden kantaja (Bazar, syyskuu)

Kate Mortonin romaanit ovat eräänlaisia aikuisten satuja, joihin on ihana uppoutua. Pidin paljon Hylätystä puutarhasta ja Kaukaisista hetkistä, jonkin verran myös Paluusta Rivertoniin, ja alkukielistä kirjaa on kehuttu ainakin Nenä kirjassa -blogissa.

Haruki Murakami: Miehet ilman naisia (Tammi, syyskuu).

Seuraavaksi japanilaiskirjailijalta on luvassa novelleja, yhdistelmä surumielisyyttä, huumoria ja fantasiaa.

Minna Rytisalo: Lempi (Gummerus, elokuu)

Olen lukenut kirjoittajalta aiemmin lyhyempiä tekstejä, muun muassa Rakkaani, romaanihenkilö -kokoelmasta, jossa lukijat kertovat suhteestaan kirjalliseen suosikkihahmoonsa. Tässä kohtaa on pakko mainita myös se, että Gummeruksella on loistava vainu kiinnostavien ja taitavien esikoiskirjailijoiden suhteen: Pauliina Rauhalan Taivaslaulu, Anni Kytömäen Kultarinta...

Asko Sahlberg: Pilatus (Like, syyskuu)

Salla Simukka ja Saku Heinänen: Sisarla (Tammi, lokakuu)

Tarina ystävyydestä ihmeellisessä puutarhassa, jossa asustavat tuulikeijut, unenkutojat ja kyselijäkukkaset. Kuulostaa kirjalta, josta sekä minä että alakouluikäiset tyttäreni tykkäisivät.

Vera Vala: Milanon nukketeatteri (Gummerus, kesäkuu)

Viides Arianna de Bellis -dekkari olisi ihana lukea tuoreeltaan kesäkuussa. Sitä ennen pitää kuitenkin lukea sarjan neljäs osa, viime vuonna ilmestynyt Tuomitut...


Hanna Weselius: Alma!
"Rihmastomainen, moniaalle kurkottava romaani taiteesta, nykymaailmasta ja niistä kriteereistä, joilla ihmisyyttä ja naisen arvoa yhä mitataan." Kirjan vuoden 2015 -kirjoituskilpailun voittaja.

Kovasti kiinnostavat 

Tähän listaan ne kirjat, jotka kyllä kiinnostavat, mutta koska kaikkea ei ehdi ikinä lukea, jää vähän sattuman varaan, luenko näitä vai en. Näistä kirjoista päätyvät luettavakseni varmimmin sellaiset, joiden kanssa törmäämme kirjaston uutuushyllyllä tai joita joku kriitikko, kanssabloggari tai ystävä lämpimästi suosittelee. Osan luen melko varmasti, mutta hitaasti: esimerkiksi kirjasarjan edellinen osa saattaa olla vielä lukematta. (Ihan kaikkia kiinnostavia en tietenkään pysty tähänkään listaamaan – ja apua, osa katalogeista on tosiaan vasta tulossa!)

Muriel Barbery: Haltiaelämää (Gummerus, syyskuu)

Romaani kahdesta tytöstä, joista toinen osaa puhua puille, kukille ja linnuille ja toinen soittaa ylimaallisen kauniisti.

Michael Cunningham: Villijoutsenet ja muita kertomuksia (Gummerus, syyskuu)

2000-luvun satuja, jotka kertovat tapahtumista lauseen "...ja sitten he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti" jälkeen. Kirja on kuvitettu Yoko Shimizun kauniilla piirroksilla.

Tuula Karjalainen: Tyko Sallinen. Suomalainen tarina (Tammi, lokakuu)

Maja Lunde: Mehiläisten historia (Tammi, elokuu)

Vuosiin 1857, 2007 ja 2098 sijoittuva romaani mehiläisistä ja siitä kun niitä ei enää ole.

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa (Gummerus, elokuu)

Suomeen ja Thaimaahan sijoittuva esikoisromaani.

Hannu Mäkelä: Muistan. Vapaus (Tammi, syyskuu)
Otavan aika on minulta vielä lukematta, mutta varmasti luen sen vielä, samoin kuin Mäkelän muistelmasarjan syksyllä ilmestyvän uusimman osan. Vapaus tarkoittaa tietenkin siirtymistä Otavan leivistä vapaaksi kirjailijaksi.

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja (Tammi, syyskuu)
Japanilaiskirjailijan romaani "muistin hauraudesta ja matematiikan kauneudesta".

Lucinda Riley: Keskiyön ruusu (Bazar, kesäkuu)
1900-luvun alkuvuosikymmeniin ja nykyajan Englantiin sijoittuva romaani, jossa toivon olevan samaa taikaa kuin Kate Mortonin teoksissa.

J. R. R. Tolkien: Kullervon tarina (Wsoy, syyskuu)
Englantilaisen fantasiakirjailijan ja kielitieteilijän versio Kalevalan traagisesta tarinasta.

Tuula-Liina Varis: Huvila (Wsoy, lokakuu)
Vuoteen 1929 sijoittuva romaani, jonka kuvauksesta tulee mieleen Ilmari Kiannon – tai pikemminkin hänen vaimojensa – elämä. Saa nähdä, olinko oikeilla jäljillä.

Lukemista lapsille

Jo aiemmin mainitsemani Salla Simukan Sisarlan ohella minua kiinnostavat syksyn lasten- ja nuortenkirjoista ainakin

Matkat mielikuvituksen maailmoihin: 

Paula Noronen ja Oili Kokkonen: Tagli ja Telle. Tehtävä sirkussaarella (Tammi)

Lastendekkarisarjan avaus.

Sari Peltoniemi ja Paula Haapamäki: Taivazalan joutsen (Tammi)

Avainkantaja-trilogian ensimmäinen osa.

Tarinoita nuorille:

Juuli Niemi: Et kävele yksin (Wsoy)

Aiemmin runoja, proosarunoja ja novelleja julkaisseen kirjailija-käsikirjoittajan ensimmäinen nuortenromaani. "Kaksi erilaista maailmaa ja ensimmäinen rakkaus".

John Green, Maureen Johnson ja Lauren Myracle: Let it Snow (Wsoy)

Kolme talvista rakkaustarinaa, joissa kaikissa lumisade vaikuttaa pariskuntien kohtaloihin.

Tammen takuuvarmat sarjakirjat: 

Timo Parvela: Ella ja kaverit rakentavat ihmekoneen 

Sinikka ja Tiina Nopola, Christell Röns: Risto Räppääjä ja pullistelija 

Sinikka Nopola ja Mervi Lindman: Siiri ja Heppa Huoleton 

Listani on luonnollisesti täysin subjektiivisia, ja jotta löytäisit omat suosikkisi, kurkkaa kustantamojen katalogeihin: Gummerus, Siltala, Tammi, Wsoy, Bazar, SetS.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungissa

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungissa.
Gummerus 2016, 215 sivua.

16. toukokuuta 1816

En saanut unta ja avasin hetkeksi ikkunan. Kaupunki ei ole äänetön, vaikka niin ensin kuvittelee. Aina on jokin toista vähäisempi hiljaisuus, joka liittyy seuraavaan, ehkäpä jo korvin kuultavaan. Äänten ketju jatkuu, se on ollut täällä vuosisatoja. Tällä tavalla, ikkunan sulkemisen äänellä, minä ollen yhteydessä paitsi menneeseen myös tulevaan elämään.

Miten kirjoittaa kirjasta, jolta odotti paljon ja sai kenties vieläkin enemmän? Josta voisi poimia upean sitaatin joka sivulta, jonka viimeisen sivun suljettuaan palaa alkuun? Akvarelleja Engelin kaupungissa on kirja, jonka sivuilta voi löytää itsensä, sillä kuten romaanin päähenkilö kirjoittaa päiväkirjaansa, syvästi vaikuttava musiikki tai rakennus synnyttää tunteen, että tämä asia oli jo minussa olemassa.

Jukka Viikilä on julkaissut aiemmin kaksi runokokoelmaa (Runoja 2008 ja Runoja II 2010), joten ei ole yllättävää, että hänen esikoisromaaninsa on kuulasta, lyyristä proosaa. Tulee mieleen Bo Carpelanin romaanit, joissa niin ikään kuljetaan helsinkiläisissä kortteleissa ja huoneissa, katsotaan ulos ikkunasta, liikutaan ajan virrassa. Romaanin muoto, historiallisen henkilön fiktiivinen päiväkirja, tuo mieleen myös Kristina Carlsonin William N. päiväkirjan.

Akvarelleja Engelin kaupungista kutoo jokaiseen lauseeseensa menneen, nykyisen ja tulevan. Romaani kertoo arkkitehdista, joka ymmärtää kuolevaisuutensa ja toisaalta myös sen vuosisatojen taakse kantavan jäljen, jonka hän jättää jälkeensä. Työ, kokonaisen kaupungin suunnitteleminen on Carl Ludvig Engelille yhtä aikaa vapautus ja taakka. Arvostetun arkkitehdin todellinen elämä on kuitenkin ylvään empirekeskustan ulkopuolella: Charlotte-vaimon, lasten – ennen muuta hauraan Emilien – , oman puutarhan kukkien ja yöllä täyttyvien päiväkirjan sivujen parissa.

"Yöpäiväkirjan" merkintöjen tyyli on paikoin runollinen, joskus lakoninen tai ironinen. Ikonisesta arkkitehdistä piirtyy inhimillinen kuva, 1800-luvun miljöö herää eloon yksityiskohdissa, äänissä ja tuoksuissa ja monesti merkintöihin kiteytyy oivallus, hetken kauneus ja ikuinen suru.

Lumi sataa tyhjään kaupunkiin. Helsinki on kaunis kaupunki, jos muistaa olla katsomatta vain tätä hetkeä. Toisaalta lumen pettämänä keskeneräinennkin näyttää valmiilta.

Akvarelleista toisaalla: P.S. Rakastan kirjoja, Lumiomena, Tuijata, Kirjakko ruispellossa, Helsingin sanomat.

Helga Nuorpuu: Pirkon uusi ystävä & Ruusulan viimeinen tyttö

Helga Nuorpuu: Pirkon uusi ystävä
Ruusula-sarjan kolmas kirja.
Gummerus 1928, 213 sivua.

Helga Nuorpuu: Ruusulan viimeinen tyttö
Ruusula-sarjan neljäs kirja.
Gummerus 1946 (toinen painos), 129 sivua.

Tervehdys pitkästä aikaa, lukijat! Viime syksy oli kiireinen, ja ehdin tuskin lukea, vielä vähemmän blogata. Joululomalla tilanne on kuitenkin vähän korjaantunut lukemisen suhteen, ja tällä hetkellä blogattavia kirjoja on suorastaan jonoksi asti.

Joululomalla kuuluu mielestäni lukea ihania kirjoja. Ihana-sanan voi tässä tapauksessa ymmärtää laajasti: hyvän joulukirjan kieli voi olla pakahduttavan kaunista, kirja voi saada ajattelemaan vakaviakin asioita tai se voi olla kevyttä hömppää, kaikella rakkaudella. En tykkää lukea ihan kamalan rankoista aiheista jouluna (jos koskaan), ja yksi parhaista joululomagenreistä on perinteinen tyttökirjallisuus, joka on turvallista, lempeää ja nostalgista.

Alakoululaisena luin koulun kirjastosta löytämäni yhteisniteen Ruusulan tytöt I, joka sisälsi alunperin itsenäisinä teoksina julkaistut tyttöromaanit Anjan onni ja Tyttö veitikka. Ihastuin kodikkaan täysihoitolan ja tyttökoulun sekä lyseon kasvattien ystävyys- ja rakkaussuhteita, vähän koulunkäyntiäkin, kuvaaviin kirjoihin kovasti. Kirja jäi vahvasti mieleeni, ja kun vasta aikuisena tajusin, että kirjoille on jatkoa, halusin tietysti lukea myöhemmätkin osat. Verkkoantikoista löysin ensin jo aikanaan lukemani yhteisniteen, sitten sarjan neljännen osan. Tänä syksynä sain viimein kolmannen osan käsiini, ja joululomalla oli aikaa uppoutua Ruusulan tyttöjen maailmaan.

Alunperin suunnittelin lukevani koko sarjan järjestyksessä, mutta en sitten kuitenkaan malttanut vaan aloitin suoraan kolmennesta osasta Pirkon uusi ystävä, sillä halusin tietää, miten tarina etenee. Luettuani myös Ruusulan viimeisen tytön en voi kuin onnitella itseäni siitä, että en malttamattomana lukenut sarjan päätösosaa ennen kuin sain kolmannenkin osan käsiini, sillä kirjat ovat erittäin juonivetoisia ja neljäs osa olisi pilannut jännitteen kolmannesta.

Molemmat kirjat keskittyvät pitkälti Pirkko Kotkanpään, Ruusulan täysihoitolan viimeisen asukin, rakkauselämään, edeltävä jonkin verran myös ylioppilastutkintoa edeltäviin opintoihin ja päätösosa aika paljokin Pirkon työhön valmistavan luokan opettajana. Jo Ruusula-sarjan aiemmissa osissa on pedattu vahvasti Pirkon ja poikalyseota käyvän Pentin romanssia, mutta Pirkon uusi ystävä -romaanissa pakkaa sekoittaa Pirkon tutustuminen komeaan ja kiinnostavaan Martti Kuloon, Pirkkoa muutamaa vuotta vanhempaan lakimieheen.

Kuten Aino toteaa Sheferijm-blogissaan, Pirkon uusi ystävä ja Ruusulan viimeinen tyttö on juonensa ja henkilöhahmojensa osalta palon velkaa L. M. Montgomeryn Anna-kirjoille ja jonkin verran myös Louisa M. Alcottin Pikku naisille jatko-osineen. Paikoitellen yhtäläisyydet ovat jopa vaivaannuttavia (esimerksi Pirkon oppilas, Pulla, on aivan kuin Anna-sarjasta tuttu Davy). Kuitenkin, vaikka Nuorpuu seuraileekin pitkälti eräästä kanadalaisesta romaanista tuttua juonikaavaa Pirkon vaiheista kertoessaan, on paljon erojakin, ja pelkästää teoksen maailma, 1920-luvun suomalainen pikkukaupunki, on tarpeeksi erilainen.

Nuorpuu onnistui myös yllättämään minut yhdellä juonenkäänteellä, ja siitä täytyy antaa tunnustusta  kirjailijalle. Toisaalta yllätys oli senlaatuinen, että se keikautti Ruusulan viimeisen tytön lukukokemuksen myös hieman kielteiseen suuntaan ja muutti käsitystäni koko sarjasta, vähintäänkin kirjasta Pirkon uusi ystävä. Tavallaan Nuorpuu rikkoo kirjailijan ja lukijan välistä herrasmiessopimusta, että kirja saa yllättää, mutta yllätyksen jälkeen lukijan tulisi löytää teoksesta perustelut sille, miksi tapahtumat etenivät niin kuin etenivät. Voi toki olla, että Nuorpuu pyrki kuvaamaan elämän – etenkin nuoren elämän – yllätyksellisyyttä ja ailahtelevuutta, mutta kertomuksissa on omat lakinsa, joiden rikkominen saattaa myös ärsyttää lukijaa.

Mutta marmatus sikseen: Ruusulan tyttöjen kaksi viimeistä osaa tarjosivat minulle todella viihdyttäviä ja suloisia lukuhetkiä. Nuorpuu osaa kirjoittaa, kuljettaa juonta ja maustaa sitä sopivasti huumorilla ja ruusunpunaisella, vanhanaikaisen kainolla romantiikalla. Harmi, että Ruusula-sarja on kutakuinkin kadonnut kirjahyllyistä, eikä uusintapainoksista taida olla toivoa. Tavallaan ymmärrän sen, mutta olen iloinen siitä, että olen itse saanut tutustua Ruusula-kirjojen ihanaan maailmaan.

Sibeliuksen lampaanviulu

Sakari Ylivuori: Sibeliuksen lampaanviulu.
Tarinoita sävelten takaa.
Gummerus 2015, 173 sivua.

Yöllinen serenadi oli varmasti yksi erityislaatuisimmista Sibelius-kantaesityksistä, sillä tällä kantaesityksellä oli vain yhden hengen yleisö.

Jean Sibeliuksen 150-vuotissyntymäpäivä alkaa olla kääntymässä seuraavan vuorokauden puolelle. En olisi voinut viettää säveltäjämestarin syntymäpäivän iltaa antoisammin kuin katsomalla kotikuntani tanssi- ja musiikkiopistojen upeaa Nuori Sibelius -näytöstä, joka hehkui musiikkia, liikettä, väriä ja tunnetta. Haluan kuitenkin vielä vinkata yhdestä antoisasta Sibelius-kirjasta (muutamasta olenkin jo juhlavuoden kuluessa blogannut, kuten elämäkerrasta Aino Sibelius – ihmeellinen olento sekä kuvakirjoista Hämeenlinnan Janne ja Soiva metsä, ja parista kirjasta aion vielä tuonnempana kertoa).

Sibeliuksen lampaanviulu perustuu Sakari Ylivuoren tutkimuksiin, joiden lähteenä ovat muun muassa  Sibeliuksen nuottikäsikirjoitukset, kirjeet ja aikakauden sanomalehtiuutiset. Elävästi kerrotuissa tarinoissa vilahtavat useat aikakauden kulttuuripersoonat Juhani Ahosta V. A. Koskenniemeen. Eräs tänä syksynä vilkkaan kulttuuridebatin keskushenkilönä ollut Sibeliuksen aikalainen, I. K. Inha, on yksi kokoelman avaustarinan "Kolmiodraamaa ja kantaesitys kuutamolla" päähenkilöistä.

Mitä nuoren Aino Krohnin (myöh. Kallas) ja I. K. Inhan välillä tapahtui, ja miten Inhan kanssa samaa Hämeenlinnan normaalilyseota aikanaan käynyt Sibelius Kuutamolla-kuoroteoksineen liittyy tähän kaikkeen? Lukekaa Sibeliuksen lampaanviulu, niin saatte tietää!

Anna Kortelainen: Avojaloin

Anna Kortelainen: Avojaloin.
20 tositarinaa Karjalan Kannakselta.
Gummerus 2015, 283 sivua.

Muistelin, että rinteessä oli lähde tai kaivo, josta perheemme oli aina juonut lipillä vettä pitkää rinnettä noustessamme – vai uneksinko vain? Ei, en uneksinut, minä muistin! Rinteessä oli nytkin kaivo ja lippi. Ja minä join siitä niin kuin aina lapsena. Raija otti siitä kuvankin. Ja kun nousimme mäen päälle – niin siinä se oli edessäni: ukin ja mummin talo! Ja minusta tuntui, että se puhui minulle. Se sanoi: tervetuloa, Eeva. Muistatko paratiisiomenapuun, jonka pieniä omenia lapsena söit?                                           
                                                          – Eeva Kilpi, "Älä jää tielle seisomaan"

Anna Kortelaisen toimittama Avojaloin. 20 tositarinaa Karjalan Kannakselta on rikassävyinen, moneen suuntaan versova tekstikokoelma, jossa Kortelaisen ohella yhdeksän muuta kirjoittaa – historioitsijaa, romaanikirjailijaa, runoilijaa, tietokirjailijaa – kuvaavat Karjalan Kannakseen kiinnittyviä ihmiskohtaloita. Samalla näkyviin piirtyy kappale vaikkapa Lintulan luostarin tai kangaskaupan historiaa.

Teos antaa Kannaksen alueille monet kasvot: pientilan tyttären, punapäällikön, luostarin nunnan, kirjailija-kuvittajan ja monien muiden. Yksi kiehtovista elämäntarinoista kertoo, kuinka köyhän aatelisperheen tyttärestä Emilia Sofia von Zweygbergistä tuli ensin äitinsä ja myöhemmin puolisonsa kanssa menestyvän tavaratalon pitäjä. Emilia teki töitä perheyrityksessä vielä lasten syntymän jälkeenkin, ja alunperin Viipurissa avattu kangaskauppa sai sivuliikkeen Lappeenrantaan, jossa se toimi aina 1970-luvulle asti. Emilia Zweygberg-Grönroosin perheessä muodostui avioliittojen kautta siteitä moniin Kannaksen sukuihin, kuten Krohneihin ja Thesleffeihin. Anna Kortelainen kirjoittaa: Äidin ja tyttären perheyritystä ei enää ole, mutta kun heidät muistaa, voi Kauppatoria ylittäessään kuulla kankaan kahahduksen ja napakan humahduksen.

Sisällisota, talvisota ja jatkosota ohjailevat monia kirjassa kuvattuja kohtaloita. Evakkomatkat Hiitolasta jättivät kirjailija Eeva Kilven sisimpään ikuisen ikävän. Heikki Ylikankaan "Valmis kuin lukkari sotaan" piirtää muotokuvaa miehestä, joka oli osallisena päätökseen lähes sadan venäläisvangin teloituksesta sisällisodan aikana saadakseen päältään vasemmistolaisen leiman. Teemu Keskisarjan "Kohtalo paiskasi punapäälliköksi" kuvaa sisällissodan upseerin jokseenkin toivotonta työtä hajanaisten punaisten joukkojen johtajana. Mieltä jäi vaivaamaan myös säveltäjä Toivo Kuulan surullinen kohtalo sisällissodan jälkimainingeissa.

Päällimmäiseksi kertomuskokoelmasta jäi kuitenkin mieleeni ihailu ihmisten sitkeyttä, rohkeutta, taitoa ja herkkyyttä kohtaan. Erityisesti naisten työn kuvaukset jäivät mieleen, esimerkiksi "ulkoilmakonttoristi" Hilda Ala-Rakkola, joka "puutavaran ylösoton" ohella otti osaa myös lautasataman kevyempiin lautatarhantöihin tai Lintulan luostarin nunnat, jotka tekivät raskasta työtä ommellen, kutoen ja hevosista, lehmistä ja mehiläistarhasta huolehtien, tai Eija Järvisen kuvaama "Aina varma työihminen" Aina Pyykkö, joka teki niin navetta- kuin peltotöitäkin, mutta sai raskaan työn ohella sentään kokea jalat alta vievän rakkaustarinan. Jos nainen sattui syntymään yläluokkaiseen perheeseen, hän saattoi kovan fyysisen työn sijasta keskittyä havainnoimaan ja kuvaamaan kauneutta ympärillään, kuten runoilija ja taitelija Jelena Guro:

Jelenalla oli luontoretkillään aina paperia ja lyijykynä mukanaan, ja hän piirsi ja kirjoitti näkemänsä ja kokemansa pohjalta. Uudenkirkon huvilassa oli hyvä työskennellä. Kuvat ja sanat nousivat samasta lähteestä. Tuloksena saattoi olla mietteliäs novelli, ihmisen ja eläimen piirteitä yhdistävästä oliosta kertova runo tai piirros. Jelena saattoi tuntea "hontelon malttavaisen perunatuulen" ja ihailla "kristallikoivuja" sekä ympärillään olevaa metsää, joka "seisoi kruunupäisessä kokouksessaan". Hänelle oli olemassa myös hellä maisemäkäsite "suomalainen tie".

Kirjan teemasta on vielä 10.1.2016 asti avoinna näyttely Avojaloin – 10 elämää Karjalan Kannaksella Etelä-Karjalan museossa ja taidemuseossa Lappeenrannassa.


Avojaloin on kulkeneet myös Leena Lumi, joka aloittaa arvionsa näin kauniisti: "Juuret rajantakaisessa, kauniissa Karjalassa on kuin uni, jota näet muiden kertomusten läpi".

Anna Kortelainen: Kivipiirtäjä

Anna Kortelainen: Kivipiirtäjä. Taiteilija Antti Niemisen elämä.
Gummerus 2015, 299.

Kaikesta juhlavuudesta huolimatta Antti ei ollut valmistautunut siihen mitä hän yläkerrassa näki: silmiä hivelevillä väreillä taiturimaisesti maalattuja, suuria kipsikehyksisiä teoksia, joiden edessä hän seisoi hartaana ja kirjoitti sitten nimet muistiin pienelle lapulle, hitaasti kirjain kirjaimelta. Westerholm, Gallen-Kallela, Järnefelt, Simberg. Jokaisella oli omat värimaailmansa, erilaiset, kullakin omansa perustellusti ja oikein. Haltioittava harmonian tunne levisi Antin mieleen. Ajantaju katosi. Parin tunnin kuluttua hän käveli puutunein askelin ulos museosta ja tuijotti hämmentyneenä avaraa maisemaa edessään. Kotimatkalla hän tajusi, ettei ollut pariin tuntiin ajatellut eikä muistanut saaristoa eikä sotaa. Hän oli ollut aivan toisaalla, aivan vapaana. Hän ei ollut muistanut menettäneensä mitään, hän oli ollut vailla mitään, hänellä oli ollut kaikki.

Antti Nieminen (1924-2007) oli taidemaalari ja graafikko, joka tunnetaan erityisesti fantasia-aiheisista litografioistaan. Nieminen kasvoi Viipurinlahden saaristossa, valtamerilaivojen ja suolaisen tuulen tuoksussa. Talvisodan alkaessa hän oli viisitoistavuotias ja joutui lähtemään perheensä kanssa evakkoon. Kaksikymmentävuotiaana Nieminen oli jo sotaveteraani, jonka oli omin avuin totuteltava uusiin olosuhteisiin vierailla seuduilla, Varsinais-Suomessa. Piirtämisellä, maalaamisella ja taidemuseon kokoelmilla oli tärkeä osa sopeutumisessa ja uuden elämänilon löytymisessä, ja vähitellen Antti Nieminen päätyi omalle elämänuralleen kuvataitelijana.

Antti Niemisen elämässä on joitakin yhtymäkohtia Anna Kortelaisen isän Reino Peltosen elämään, josta Kortelainen on kirjoittanut kirjoissa Ei kenenkään maassa ja Huonon matkailijan päiväkirja. Sekä Nieminen että Peltonen syntyivät Karjalan Kannaksella, Viipurin seudulla, elivät kansainvälistä elämää matkustellen ja toimivat monipuolisesti taiteen ja kulttuurin saralla, Nieminen kuvataiteen ja Peltonen musiikin ja kirjallisuuden parissa. Molemmilta on myös jäänyt runsas kirjallinen ja kuvallinen jäämistö: päiväkirjamerkintöjä, lehtileikkeitä ja valokuvia.

Kortelaisella puolestaan on kertovan tietokirjailijan lahja, ja hän ei epäile eläytyä ja kuvitella saaden näin elämäkertojensa hahmot elämään. Taidehistorioitsija-tietokirjailija kutoo värejä, tuoksuja, makuja, iloa ja ikävää historiallisten ja elämäkerrallisten faktojen muodostamien loimilankojen sekaan ja saa lukijan kiintymään herkkään, kauneutta ymmärtävään Antti Niemiseen ja seuraamaan tämän elämänpolkua eläytyneesti. Toisaalta toivoisin tällaiselta eläytyvältä, narratiiviselta elämäkerralta enemmän sommittelua ja tiivistämistä oikeissa kohdissa – nyt kokonaisuus on tasapaksu, paikoin junnaavakin, vaikka Niemisen elämässä on monia todella kiehtovia ajanjaksoja ja eräänlaisia käännekohtia.

Kivipiirtäjää kuvittavat muutamat valokuvat Antti Niemisen elämän varrelta sekä lukuisat kuvat taiteilijan teoksista. Pakko tunnustaa, että Niemisen tuotanto oli minulle ennen Kortelaisen kirjaan tarttumista jokseenkin tuntematonta, mutta ihastuin hänen töidensä herkkiin ja surrealistisiin tunnelmiin sekä toisaalta hämmästyttävään tarkkuuteen ja yksityiskohtaisuuteen. Joskus grafiikanlehtiin piirtyy kokonainen elämä.

Antti istui junassa ja ajatteli että juuri kokemaansa maailmaan hän halusi. Maalaaminen ja piirtäminen eivät olleet mitään lapsellisia iltapuhteita vaan tie vapauteen ja aikuisuuteen ja sopusointuun. Seuraavilla Turun-käynneillä Antti kävi aina taidemuseossa, kierteli, istahti yläkerran hienolle sohvalle ja vaipui ajatuksiinsa. Usein Antti havahtui vasta, kun vahtimestari tuli tahdikkaasti ilmoittamaan, että museo menee valitettavasti nyt kiinni.

Lyhytarvioita: Viestikyyhkyupseeri, Hylätty puutarha ja Kohta kaikki alkaa

Heli-Maija Heikkinen: Viestikyyhkyupseeri
Minerva 2014, 217 sivua. 

Historianlehtori Heli-Maija Heikkisen esikoisromaani Viestikyyhkyupseeri kertoo Fransista, suomalaisesta upseerista, joka oppii tanskalaiselta Otolta hoitamaan ja kouluttamaan viestikyyhkyjä, joiden avulla voi lähettää kirjeitä rintamalta, sekä Fransin vaimosta Anjasta, jonka soitto flyygelin ääressä "hentona ja solisevana" kuljettaa pois sodan kauhuista ja muistojen kivusta. 

Viestikyyhkyupseerin asetelmassa on paljon samaa kuin Sarah Blaken romaanissa Jos saat tämän kirjeen: toinen maailmansota ja sen melskeissä kulkevat viestit, läpi vuosien tai vuosikymmenten säilytetyt salaisuudet, romanttinen rakkaustarina. Vähän pelkäsin, että Heikkisen kirja olisi myös samankaltainen laimea ja turhan siirappinen lukukokemus kuin Blaken romaani, mutta turhaan. Heikkinen kirjoittaa kauniisti ja herkästi, joskin ajoittain vähän turhan alleviivaten. Se, että tarina tapahtuu (pääosin) kahdessa aikatasossa, jossa toisessa päähenkilöt ovat nuoria ja toisessa vanhuksia, ei ole kaikkein omaperäisin rakenne suomalaisessa nykyromaanissa, mutta kyyhkyset tuovat sitten sitä omaperäisyyttä kertomukseen – vaikka ilmeisesti historiallista faktaa viestikyyhkyjen käytöstä Suomen sodissa ei ole.

Kirjasta toisaalla: Kirjakaapin kummitus, Kulttuuri kukoistaa,

Kate Morton: Hylätty puutarha
Forgotten Garden, suom. Hilkka Pekkanen.
Bazar 2014, 669 sivua. 


Luin Hylätyn puutarhan jo alkusyksystä, joten kirjan tapahtumat eivät ole enää kovin kirkkaina mielessä, mutta lukukokemuksen tunnnelmat muistan hyvin. Romaanin intertekstuaaliset viittaukset brittiläisiin ja angloamerikkalaisiin klassikoihin toivat viihdyttävään tarinaan syvyyttä. Morton on punonut romaaniinsa ripauksen Dickensiä (orpotarina, liejuisen Thamesin halkoma synkkä Lontoo), aimo annoksen F. H. Burnettin Salaista puutarhaa ja hyppysellisen Bronten sisarusten tuulisten nummien ja rappeutuvien kartanoiden tunnelmaa. (Hauska sattuma oli, että lukiessani Mortonin romaania, jossa viitattiin Viiltäjä-Jackiin, mediassa uutisoitiin kyseisen mystisen murhaajan henkilöllisyyden ehkä selvinneen nykyaikaisten dna-testien avulla.)

Mortonin edellinen suomennettu teos, Paluu Rivertoniin, ei vakuuttanut minua, mutta Hylätystä puutarhasta tykkäsin tosiaan paljon enemmän. Siinä on vähemmän melodramaattisuutta kuin Rivertonissa, joskin Nellin identiteetin särkyminen tuhansiksi sirpaleiksi sen vuoksi, että hän saa kuulla olevansa adoptoitu, tuodaan esiin vähintäänkin riittävän voimakkaasti. Joka tapauksessa lukijana oli kiehtovaa seurata, kuinka Nell ja myöhemmin tyttärentyttärensä jäljittävät hämärään jäänyttä menneisyyttä ja sukutaustaa Australiasta vanhaan englantilaiskartanoon ja sen puutarhaan.

Kirjasta lisää: Järjellä ja tunteella, Kirjavalas, Lumiomena, Leena Lumi, Lukuisa, Ullan luetut kirjat, 

Sari Pullinen: Kohta kaikki alkaa
Gummerus 2014, 288 sivua.

Sari Pullisen käsikirjoitus menestyi Gummeruksen suuressa romaanikilpailussa, ja käsikirjoituksesta syntyi esikoiromaani Kohta kaikki alkaa. Romaanin alkuasetelma on hyvin dekkarimainen: merenrantakaupungin hiljaisessa hotellissa majoittuu nainen, jolla on kämmenessään veitsen tekemä haava. Vähitellen selviää, että naisella on ollut avioliiton ulkopuolinen suhde mieheen, joka on niin ikään naimisissa – mutta toisin kuin nainen, mies ei ole valmis jättämään avioliittoaan.

Pakko tunnustaa, että en juurikaan innostunut tämän romaanin tarinasta. Vahvojen tunteiden ruotiminen voi olla romaanissa kiinnostavaa, ja rakkaussuhteesta ja pettämisestä voi saada aikaan koukuttavaa draamaa (kuten Annamari Marttinen tekee romaanissaan Mitä ilman ei voi olla , mutta tässä romaanissa tuo kuvio ja keskushenkilöiden toiminta ärsytti. Onneksi Pullisen romaanissa on kiinnostavia sivujuonteita, ja jälleen kerran sota-ajan tapahtumat selittävät nykyhetkeä.

Pulmunen kirjoittaa kuulasta kieltä ja onnistuu tunnelmien tihentämisessä. Kirjailija loihtii tarinan vaihtuvat miljööt taidokkaasti lukijan silmien eteen, saa kaipaamaan hieman ränsistyneen huvilan huoneisiin.


Muissa blogeissa sanottua: Mari A:n kirjablogi, Kasoittain kirjoja, Kirjakaapin kummitus, Ullan luetut kirjat,

Kohta kaikki alkaa sai kaipaamaan kesäiseen Hankoon.

Amin Maalouf: Valon puutarhat

Amin Maalouf: Valon puutarhat
Les Jardins de Lumière, suom. Anna-Maija Viitanen.
Gummerus 2014, 349 sivua.

Eikö yksinäisyys ole ainoa turvapaikka jumalisuuden aavikolla? Mani oppi nopeasti, miten sen saattoi saavuttaa, miten sitä saattoi vaalia ja suojella muilta. Hän järjesti itselleen kolon, jossa sai olla raunhassa ja yhteisön ulkopuolella, lapsen valtakunnan, jonne aikuisilla ei ollut asiaa. Sinne hän livahti aina kun kykeni. Tigris-joen kanava kiemurteli noilla tienoin tiheän palmukasvuston välitse, yhdessä kohdin puut seisoivat miltei kiinni toisissaan muodostaen puolikaaren, osa taipuneina vettä kohti kuin juomaan. Kun rohkeasti kapusi runkojen yli, saapui eräänlaiselle niemekkeelle, tuoksuvaan varjoisaan maailmaan, jossa hämäryys kuitenkin antoi tilaa myös valolle, imi sitä luokseen, suodatti ja sirotteli sitä kitsastelematta niiden nauttavaksi jotka osasivat ottaa sen vastaan. Sinne Mani kävi istumaan tai makailemaan, sielllä hän itki tai iloitsi tai haaveksi. Ja puhui usein itsekseen ääneen vailla pelkoa, että kukaan kuuli. 

Libanonilaissyntyisen, mutta pitkään Ranskassa asuneen Amin Maaloufin kolmas suomennettu romaani Valon puutarhat kertoo manikealaisuuden perustajan, profeetta Manin elämästä ja filosofiasta 200-luvun Mesopotamiassa. Manin isä on liittynyt vähän ennen poikansa syntymää askeettiseen, muun muassa tulta ja naisia karttavaan "valkokaapuisten joenvarsilahkoon", joka julistaa edustavansa ainoaa oikeaa juutalaisuutta ja kristillisyyttä ja jota Sittai-niminen mies hallitsee rautaisella otteella. Mani on kasvanut nuoren Mariam-äitinsä ja vanhan palvelijattaren hoivissa kolmevuotiaaksi, jolloin Sittai noutaa hänet väkivalloin kotoaan ja liittää osaksi yhteisöä. Manin on pakko sopeutua ja noudattaa lahkon rituaaleja, mutta "uppiniskaisuuden säie säilyi hänessä". Mani ei koskaan sisimmässään hyväksy yhteisön ankaruutta ja toisten uskontojen halveksuntaa, ja monien vaiheiden kautta hänestä kasvaa manikealaisuuden perustaja, persialaisen kuvataiteen isä sekä arvostettu lääkäri ja filosfi.

Pidin todella paljon Amin Maaloufin viimeksi suomennetusta romaanista Leo Afrikkalainen (Wsoy 2011), joka lumosi waltarimaisella historian, seikkailun ja kehityskertomuksen yhdistelmällä. Maaloufin romaaneista huokuu elämänviisaus ja kyky asettaa asiat mittasuhteisiin, vuosisatojen ja -tuhansien perspektiiviin. Vaikka en hurmaantunut Valon puutarhoista aivan niin paljon kuin Leo Afrikkalaisesta - kenties tarina ei ollut aivan yhtä vangitseva, vaikka Manin tarinallakin on huikean kiinnostava historiallinen ja filosofinen kehys - on tässä tuoreimmassa suomennoksessa paljon samaa viehätystä. Maaloufilla on kyky sanoillaan puhaltaa historiallisiin henkilöihinsä elämän henkäys.

Historiallinen romaani, joka ei (ainakaan näin maallikon mielestä) oio mutkia suoriksi, on juhlaa, etenkin yhdistettynä Maaloufin paikoin tunnelmalliseen ja kauniiseen kerrontaan. Anna-Maija Viitasen suomennos tavoittaa hienosti romaanin kielen arkaaisuuden, monivivahteisuuden ja kauneuden.


Kirjasta on blogannut myös Ulla

Christina De Stefano: Oriana Fallaci - Nainen ristitulessa

"Oriana Fallaci (1929-2006) oli italialainen toimittaja ja kirjailija, joka muistetaan erityisesti toimimisestaan sotakirjeenvaihtajana Vietnamissa ja Libanonissa sekä musliminaisten huivipakon vastustamisesta itsensä ajatollah Khomenin edessä. Fallaci syntyi ja kuoli Firenzessä, mutta asui vuosia New Yorkissa. Christina De Stefano kertoo polulaarissa elämäkerrassaan Oriana Fallaci – Nainen ristitulessa Fallacin perhetaustasta, lapsuudesta, työstä ja matkoista, mutta koettaa jäljittää myös 'aukkoja suojamuurissa', päästä Fallacin henkilökohtaisten tunteiden ja kipupisteiden jäljille."


Kirjoitin kirjasta arvion (josta ylläoleva lainaus) Lukulamppuun, käykäähän lukemassa! Vinkkaan vielä, että De Stefano vierailee Helsingin kirjamessuilla 23.-25.10.

Vera Vala: Villa Sibyllan kirous

Vera Vala: Villa Sibyllan kirous
Gummerus 2014, 423 sivua.

Katian viimeisessä viestissä tämä oli sanonut haluavansa kertoa Ariannalle Guiliasta. Oli vaikea ymmärtää, miten 18 vuotta aikaisemmin kuollut nainen saattoi liittyä Katian saamiin uhkauskirjeisiin. Mutta kumpikin oli saanut lapsen Lorenzo De Curtisin kanssa. Ja kumpikin oli nyt kuollut. Arianna ei voinut mitään ajatukselle, että Katian lisäksi hän saattaisi joutua selvittämään myös lähes kaksi vuosikymmentä aikaisemmin tapahtunutta kuolemaa. Hän katsoi ympärilleen hämärtyvällä hautausmaalla ja tunsi sen yllä leijuvan kuoleman läsnäolon.

Vera Valan dekkarin lukemisesta on tullut viime vuosien aikana suorastaan kesäperinne. Pari vuotta sitten luin ensimmäisen yksityisetsivä Arianna de Bellisin tutkimuksista kertovan kirjan Kuolema sypressin varjossa, viime vuonna oli vuorossa Kosto ikuisessa kaupungissa. Viime kesänä oli helppo eläytyä dekkarin aurinkoisiin Italian-kuvauksiin pihalla aurinkotuolissa istuen, Villa Sibyllan kirous sen sijaan sai tuoda piristystä räntä- ja raesateiseen kesäkuuhun ja kolean kelin johdosta iskeneeseen flunssaan. Tällä kertaa kirjan parissa kului enemmän kuumaa teetä kuin jäätelöä, mutta lukeminen oli jälleen kerran nautinnollista - itse asiassa luulen, että tykkäsin Sibyllasta vielä enemmän kuin kahdesta aiemmasta Arianna-romaanista. (Harmillista kyllä, kirjaan oli jäänyt varsin paljon oikolukuvirheitä - ylimääräisiä sanoja, merkitystä väärään suuntaan vieviä lauserakenteita ynnä muuta - mutta ne eivät häirinneet tarinaan uppoutumista.)

Valan dekkareille tyypilliseen tapaan Sibyllassakin seurataan sekä varsinaista murhamysteeriä - Ariannan yksityisetsivänä saamaa toimeksiantoa - että läpi dekkarisarjan kulkevaa, Ariannan menneisyyttä koskevaa arvoitusta. Pidin Sibyllasta erityisen paljon ehkä juuri siksi, että tässä romaanissa nämä kaksi rinnakkaista juonta tuntuvat kietoutuvan toisiinsa erityisen sulavasti. Ariannan yksityiselämästä kerrotaan ehkä aiempaa enemmän; lukija pääsee tutustumaan Ariannan suomalais-italialaiseen lapsuudenperheeseen ja saa tietää kutkuttavia seikkoja perheen kielletyistä puheenaiheista ja Ariannan isän värikkäästä menneisyydestä.

Ariannan varsinainen toimeksianto tulee upean vanhan roomalaishuvilan, Villa Sibyllan emännältä. Menestyksekkäästä asianajajanurasta perheen vuoksi luopunut Katia pyytää Arinnalta apua saamiensa uhkaavien kirjeiden takia, mutta pahin ehtii tapahtua ennen kuin yksityisetsivä pääsee tutkimuksissaan kovinkaan pitkälle. Tässäkin Arianna-dekkarissa siis ensimmäinen uhri on viehättävä, nuorehko ja älykäs nainen. Se, että uhria kohtaan voi tuntea sympatiaa, tietysti tuo lisäkiinnostusta murhatutkimusten seuraamiseen, mutta tasa-arvon ja mielenrauhan nimissä toivon Ariannan seuraavien tutkimusten kohteena olevan jonkun epämiellyttävän äijänretaleen poismenon!

Villa Sibyllan tapahtumiin tuo erityistä hyytävyyttä se, että myös huvilan aiempi emäntä, pankinjohtaja Lorenzo De Curtisin ensimmäinen vaimo Guilia, kuoli hämärissä olosuhteissa saatuaan piinaavia kirjeitä. Onko Guilian ja Katian kuolemien välillä yhteyttä? Onko taustalla henkilökohtaisia kaunoja, mustasukkaisuutta ja kateutta, vai liittyvätkö murhat isompiin kuvioihin? Arianna saa pähkäillä myös, miten Italian korruptio, suurten kansainvälisten pankkien ja yritysten johto, uusi roomalainen mafiajengi ja muinaisroomalainen Mithra-kultti liittyvät Villa Sibyllan tapahtumiin. Vaikka Villa Sibyllan kirous on kevyttä ja viihdyttävää luettavaa, saavat monet sen todelliseen maailmaan viittaavat teemat, kuten lehdistön vapaus - tai sen puute - tai politiikan ja talouden kytkökset, mielen hetkittäin vakavaksi.

Samaan aikaan Ariannan oma, osittain muistinmenetyksen kätkemä menneisyys tuntuu tulevan yhä lähemmäs, uhaten Ariannan vähitellen vahvistuvaa onnea. Ariannalla ja hänen rakkaallaan Bartolomeolla on yllättävän paljon yhteistä menneisyydessään, mutta voiko heillä olla myös yhteinen tulevaisuus? En voi kuin jäädä odottamaan jatkoa Ariannan tarinalle!


Sain kirjan arvostelukappaleen Gummerukselta osana Blogatin kesäkuun kampanjaa, kiitos!

Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna

Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna
Yhteisnide teoksista Kuninkaan Anna (Kungens Anna 1983) ja
Kökarin Anna (Ingens Anna, suom. 1984).
Suom. Kaija Kauppi, suomennoksen uudistanut Juhani Lindholm.
Gummerus 2014, 597 sivua.

Perinteisesti rakkaus syttyi ja kehittyi varjoissa ja pimeässä, porstuan tienoilla ja vajojen nurkilla. Mutta Anna tuli Staffanin luokse vuorelle tai etsi hänet käsiinsä rannalta kirkkaassa päivänvalossa. Staffan asettui sellaisiin paikkoihin, mistä Anna näki hänet, tai mainitsi aamulla kuin vahingossa mihin hän aikoi mennä. Varhain iltapäivällä saarella oli rauhallista. Lapset leikkivät ulkona, ja satutettuaan itsensä he tulivat Annan luokse, joka puhalsi kipeääb kohtaan tai pani ratamonlehden haavan päälle. Niiskuttaen ja nenä tuhisten lapset katselivat Staffanin luonnoksia, ja Anna selittk mitä ne esittivät, sitten hän lähetti heidät pois. Anna kohteli lapsia hyvin ja tottuneesti, halasi kun he itkivät ja pörrötti heidän tukkaansa niin että Sraffaninkin päänähka kihelmöi. Häneen Anna ei koskenut vahingossakaan. Milloin Anna tuli katsomaan läheltä jotakin hänen työtään ja hän syrjään siirtyessään hipaisi Annaa, Anna hätkähti kuin lyötynä ja kääntyi poispäin.

Ulla-Lena Lundbergin varhainen romaani Kuninkaan Anna ja sen itsenäinen jatko-osa Kökarin Anna ilmestyivät kolmekymmentä vuotta sitten ja olivat jo aika lailla painuneet unholaan, kun vuoden 2012 Finlandia-palkinto nosti paitsi Lundbergin uusimman romaanin Jää myös kirjailijan aiemman tuotannon esiin muun muassa uusintapainosten kautta. Luin Kuninkaan Annan ensimmäistä kertaa nelisen vuotta sitten, kun se osui sattumalta silmiini kirjaston hyllystä, ja rakastuin kirjaan oitis. Jokin nuoren Annan tarinassa osui suoraan sydämeen, enkä halua itsellenikään ihan tarkkaan eritellä, mikä.

Koska luin Kuninkaan Annan ensimmäistä kertaa vähän ennen kuin aloitin Sinisen linnan kirjaston, en ole siitä blogannut, mutta olen maininnut teoksen kymmenen rakkaan ja tärkeän kirjan listalla, nostanut sen parhaaksi vuonna 2010 lukemakseni kirjaksi ja maininnut Annan niiden kirjallisten hahmojen joukossa, joihin samastun tai joita ihailen. Kökarin Anna sen sijaan jäi minulta ensimmäisellä lukukerralla vähän kesken, siinä ei ole samanlaista eheää kaarta kuin Kuninkaan Annassa ja totta puhuen sydäntäni särki lukea rakkaan Annan yksinäisistä ja pitkistä vuosista. Tiedän, että on lapsellista arvioida kirjaa sen juonen perusteella, mutta en pitänyt Annan myöhemmistä vaiheista ollenkaan. Siinä missä Kuninkaan Anna jätti haikeansuloisen, mutta toiveikkaan olon, tuntui Kökarin Anna ensilukemalla kuin kahlaamiselta lähes taukoamattoman harmaan tihkusateen keskellä.

Minusta on hyvä, että Annan tarina on  uusintapainoksen myötä saatu yksiin, kauniisiin kansiin. Pidän muutenkin yhteislaitoksista (silloin kun sivumäärä ei kasva kohtuuttomaksi) ja käsitän monet usempana niteenä ilmestyneet kirjasarjan osat yhtenä teoksena. Kuninkaan Anna ja Kökarin Anna ovat kuitenkin sen verran erilaisia tyyliltään ja kerronnan kaareltaan, että miellän ne eri kirjoiksi ja käsittelen niitä tässä postauksessa sen mukaan.

Kuninkaan Anna esittelee aluksi Annan  ennen muuta osana kökarilaista saaristolaisyhteisöä. Kuninkaan Anna on Kuninkaan Anna, koska hänen isänsä ja asuinpaikkansa on Kuningas: Frans-isän torppa on saanut lempeän pilkkanimen Kuningas, koska se on kylän pienin. Anna menettää rakkaan isänsä pikkutyttönä ja joutuu kantamaan entistä enemmän vastuuta leskeksi jääneestä, suruunsa kääriytyvästä äidistään ja pikkuveljestään. Romaanissa kuvataan paljon saarelaisia ja heidän välisiään suhteita, vähän samaan tapaan kuin Lundberg kuvaa myöhemmin luotolaisia Jäässä. Anna nousee kuitenkin heti kerronnan keskiöön; isäänsä kaipaavaa, aikuisten puheista ja käytöksestä usein hämentyvää Annaa kuvataan lämpimästi ja vivahteikkaasti. Mieleen tulee Juhani Ahon pieni Elli romaanissa Papin tytär, toinen hiljainen, omista toiveistaan ja peloistaan aikuisten jaloissa vaikeneva tarkkailija. 

Kalastukseen perustuva elämä saarella on kovaa ja olot vaatimattomat. Lundberg kuvaa saaristolaiselämää vähän samaan tapaan kuin Anni Blomqvist Myrskyluodon Maija -sarjassaan: arkiset askareet ja työnteko rytmittävät kerrontaa ja naiset ehtivät miettiä tunteitaan vain askareiden lomassa – tästä tulee mieleen myös Sirpa Kähkösen Kuopio-sarja. Kuninkaan Anna on kuitenkin ennen kaikkea Annan ja Staffanin, elämää nähneen tukholmalaistaiteilijan rakkaustarina. Rakkaus Staffaniin vie Annan pois kotisaareltaan, Tukholmaan, jossa hän on Staffanista huolimatta yksin kuin yksinäiselle luodolle harhautunut linnunpoika.

Annan ja Saffanin tarina on toisaalta hyvin tyypillinen, moneen kertaan kerrottu, mutta toisaalta Annan kohtalo (etenkin kun ottaa huomioon "jatko-osan", Kökarin Annan, tapahtumat) ei ole se tälle rakkaustarinatyypille ja romaanin kuvaamalle aikakaudelle tyypillisin. Annan kohtaloon vaikuttaa toisaalta hänen viattomuutensa ja vilpittömyytensä, mutta ennen kaikkea hänen kunniantuntonsa ja syvä rakkautensa. Koska Annan sydän on niin täynnä rakkautta eikä taivu pienimpäänkään petokseen tai laskelmointiin, hänen kohtalonsa Tukholmassa on täysin Staffanin oikkujen ja tämän monessa suhteessa heikon luonteen varassa. Anna saa vastarakkautta, mutta ei ollenkaan niin paljon kuin ansaitsisi. En ymmärrä Staffania, mutta onneksi romaanin kertoja ymmärtää, ja piirtää Staffanistakin monitahoisen, inhimillisen hahmon.

Myös Annan elämän myöhempiä vaiheita leimaa se, että hän rakastaa pyyteettömästi. Annan pitkän elämän kantavana voimana on rakkaus Staffaniin, muistot yhteisistä hetkistä ja toivo jälleenkohtaamisesta. Toista Anna-romaania kuvaa paremmin alkukielinen nimi Ingens Anna kuin Kökarin Anna: hän ei kuulu kenellekään eikä kukaan kuulu hänelle. Kökarissakin Anna vietttää vain kesät opiskeltuaan opettajaksi ja saatuaan paikan mantereelta. Luonnollisesti Anna muuttuu ja kehittyy vuosien saatossa, säilyttäen kuitenkin paljon herkkyydestään – mutta minulle tuli välillä ikävä nuorta Annaa.

Ulla-Lena Lundbergin – ja suomentaja Kaija Kaupin – kieli on kaunista, lauseiden ja kappaleiden rytmi eheää. Lumdberg kuvaa luontoa ja miljöitä elävästi, mutta rakastan ennen kaikkea kirjailijan tapaa kuvata henkilöitään. Anna-romaaneissa ei ole samanlaista hyvin näkyvää, persoonallista kertojaa kuin Marsipaanisotilaassa ja Jäässä, mutta yhtä kaikki kertoja henkilöitä kohtaan tunteman lämmön ja ymmärryksen voi aistia kirjan sivuilta. Lundberg kuvaa taitavasti niin Annan sielua kuin ruumistakin, mielenliikkeitä ja rakkauden fyysistä puolta. Vaikka Kökarin Anna ei kaunokirjallisena teoksena nouse Kuninkaan Annan tasolle eikä minulle yhtä rakkaaksi kirjaksi, on Annan tarina kokonaisuudessaan koskettava ja hieno kirja, joka omalla henkilökohtaisella asteikollani nousee aivan palkitun ja rakastetun Jään rinnalle.

Haaveet, odotukset, rakkaus, toivo. Rauhassa lepää lahti, kotipoukama on hiljennyt. Koskaan ei ole iltahiljaisempi kuin silloin, kun ei enää odota keyään, kun kaikki ovat lähteneet.

Muissa blogeissa sanottua: Jaana on lukenut sekä Kuninkaan Annan että Kökarin Annan, Jonna on lukenut Kuninkaan Annan (1983) 

Anni Kytömäki: Kultarinta

Anni Kytömäki: Kultarinta.
Gummerus 2014, 644 sivua.

Kävelemme metsään. Siitä on tullut jo minunkin metsäni siinä määrin kuin metsä voi olla oma: tiedän missä pitää varoa, ettei tallaa muurahaisten polkua, missä kohtaa varoittaa säikky talitiainen, missä kelot nitisevät puuskissa toisiaan vasten. Metsä ottaa minut vastaan, tunnistaa omakseen vielä paremmin kuin minä sen: talitiainen lopettaa säksätyksen alkuunsa, hyttysten pistot eivät enää tunnu niin äkäisiltä kuin aluksi. Ja kuitenkin jotain jää piiloon puiden taakse. Metsä tietää meistä aina enemmän kuin me siitä. 

Anni Kytömäen esikoisromaani Kultarinta on kirja, jota rakastin jo etukäteen. Ennakkotietojen mukaan kirjan "vaikuttavin päähenkilö on suomalainen, omatahtoinen luonto" ja tarinan aikajänne kattaa pitkän ajanjakson 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Kultarintaa on verrattu ainakin Ulla-Lena Lundbergin ja Kjell Westön romaaneihin (joita Kytömäki ei toistaiseksi ole lukenut). Jonkinlaisen käsityksen Kytömäen tyylistä kirjoittaa sain luettuani kirjailijan novellin "Trubaduuri" novelliantologiasta Rakkaustarinat (2008). Ulkokirjallisista seikoista täytyy mainita, että ihastuin Anni Kytömäen välittömään ja iloiseen olemukseen Gummeruksen kevätpressissä ja että kirjailija on erään kirjabloggaajakaverin* sisko.

Kultarinta on tarinankerronnan juhlaa. Kertomus kattaa laajan kaaren, mutta jokainen kuvattu hetki on rikas ja tiivistunnelmainen. Kytömäki kirjoittaa rikasta, kuvailevaa kieltä, ja hänen kerronnassaan on jotakin taianomaista. Lukijana tulen johdatetuksi tiheään metsään, jonka kallioilta silloin tällöin aukeaa näkymä järvelle tai niityille. Henkilöhahmojen kohtalot ja juonenkäänteet risteävät kuin polut. Muutaman kerran yllätyn, monta kertaa saan pidättää hengitystäni, jatkuvasti myötäelän jokaisen hetken  Erikin, Lidian, Mallan, Joelin ja karhun rinnalla.

Tarinan taustalla pauhaavat ensimmäinen maailmansota ja kansalaissota, mutta Kultarinta ei ole kansakunnan vaiheita kartoittava kollektiiviromaani vaan yksilöiden tarina. Sodat, kapinat ja kulkutaudit vaikuttavat päähenkilöiden elämään, mutta eivät ole kerronnan keskiössä. Pääosassa ovat ihmiset, jotka haluavat kulkea omia polkujaan, kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti. Päähenkilöitä yhdistää se, että he rakastavat ja arvostavat metsiä, lintuja ja karhuja. He eivät halua tappaa eivätkä tulla tapetuiksi, eivät vangita eivätkä tulla vangituiksi. He etsivät vapautta, hiljaisuutta ja rauhaa, mutta myös läheisyyttä ja yhteyttä toisen elävän ja tuntevan olennon kanssa.

Romaanissa tarkastellaan ihmisen suhdetta luontoon henkilöiden ja heidän kehityksensä kautta. Erikin isä, varakas tilanomistaja ja kartanonisäntä, näkee metsässä lähinnä vain sen välinearvon, tavan tehdä rahaa. Erikin Stella-äiti suhtautuu luontoon ja eläimiin tunteikkaammin, mutta käyttää sulkakoristeisia hattuja, koska "uskoo tai toivoo, että höyhenet on kerätty metsästä sulkasadon jälkeen". Erik itse aistii lapsena vahvasti luonnon kauneuden ja salaperäisyyden, mutta vieraantuu metsistä jonkin verran muutettuaan Helsinkiin kouluun, lähestyäkseen sitä luonnontieteellisten opintojen myötä arvostaen, mutta kuitenkin tutkijan intresseistä käsin. Kohdattuaan uudelleen lapsuuden leikeistä tutun Lidian, metsissä kuin kotonaan liikkuvan torpantytön, Erik alkaa taas kulkea metsissä aistien niiden taian ja salaisuudet. Myöhemmin Erik opettaa tyttärensä Mallan kulkemaan metsissä ja tunnistamaan kasveja ja eläimiä. Malla on vuosien ajan kuin häkkilintu, joka kaipaa metsään, ja metsä on hänelle lopulta tie vapauteen.

Kytömäki kuvaa suurella herkkyydellä ja lämmöllä luontoa: pieniä yksityiskohtia ja laajoja maisemia, lintujen arkisia toimia ja öisen metsän taianomaisia, kansanperinteestä ja saduista ammentavia tunnelmia. Välillä olen näkevinäni Pessin ja Illusian livahtavan piiloon vanhan kannon taakse. Ihmisiä, osa luontoa hekin, Kytömäki kuvaa niin elävästi, että vain hetken tarinassa vilahtavat sivuhenkilötkin piirtyvät lähtemättömästi mieleen. Eräänkin kohdalla ajattelin, että tämä ihminen sukeltaa vielä jossain kohtaa takaisin tarinaan, ja niin kävikin. Tarinan kahta pääkertojaa, Erikiä ja Mallaa, ymmärtää niin syvästi että aivan kipeää tekee, samoin kaksikkoa, joka pakenee ajokoiraa ja aseita ja on kuin yhtä.

Kultarinta on laaja, eeppinen romaani, jonka lukeminen vie aikaa. Uskon, että kirja myös kestää aikaa. Ainakin minun mieleeni tämä tarina jää soimaan kuin lintujen laulu kevätiltana.

*tältä Poplaari-blogin sivulta löytyy linkkejä muihin Kultarinta-arvioihin.