Satu Grönroos: Lumen syli
Atena 2012. 311 sivua.
Sen kun menette, ajattelin. Minulla oli muita suunnitelmia. Oli aika karata. Tai lähteä vain. Ne jotka lähtevät ensin, karkaavat. Viimeinen vain sulkee oven.
Pakkasin vain tarpeellisen, puhtaat alushousut, paidan ja sukkahousut, yöpaidan ja hammasharjan, lisäksi Viisikon ja nukkuvan tinatytön. Peppiä en huolinut. Olin kyllästynyt siihen. Miten joku voi valehdella kirjan täyteen että lapsi voi asua yksin.
Lumen syli kertoo seitsenvuotiaan Helmin ja hänen Kaarina-opettajansa tarinan 1960-luvun lopun Jyväskylässä. Helmin koulutaival ja Kaarinan ensimmäinen syksy opettajana alkavat traagisesti, kun Helmin paras ystävä ja luokkatoveri Mirjami kuolee auto-onnettomuudessa toisena koulupäivänä. Tuohon aikaan ei kriisiapua tunnettu, oppilaiden ja opettajien käsketään vain jatkaa eteenpäin. Helmi jää surunsa kanssa yksin, sillä äiti pyrähtelee paikasta toiseen kuin lentoon aikova lintu ja pari vuotta vanhemmat isoveljet kiusaavat.
Olohuoneen pöydällä lepäsivät jaetut kortit, selkäpuoli ylöspäin. Katsoin omat korttini. Niissä ei ollut yhtään kokonaista perhettä. Vain äitejä ja lapsia. Ja Musta-Pekka.
Helmin äiti on yksinhuoltaja, mutta ei tosiaan mikään reppana. Hän pitää kodin siistinä ja ottaa tarvittaessa siivoustyötä pankkitoimensa oheen, kun ikänsä muualla asunut esikoispoika Pena ilmestyy nukkumaan keittiön sohvalle ja kähveltää polttopuihin varatut rahat omiin menoihinsa. Helmi on hieman hämmentynyt, kun hänelle äkkiä syntyy isoveli, mutta toisin kuin äidillä, työtä vieroksuvalla Penalla on aikaa kuunnella ja sydäntä ymmärtää Helmiä. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Pena tarttuu pulloon; hän tiuskii Helmille, jättää tämän yksi kotiin vaikka on luvannut toimia lapsenvahtina ja syö krapulaisena Helmin ystävilleen varaamat synttäritarjoilut.
Helmi siirtää äidinkaipuunsa nuoreen ja ystävälliseen Kaarina-opettajaansa, mutta tällä on omat ongelmansa: juuri kun työuran pitäisi alkaa, kuukautiset ovat myöhässä. Pahinta on, että mies tuntuu väärältä, vaikka on käyty vihillä - mies, jota tuskin näkee, sillä hän on aina töissä, jopa sunnuntaisin, eikä kotona ollessaankaan ole läsnä tai päästä lähelleen.
Lumen syli upottaa syvälle tarinaansa, ja henkilöt säilyvät mielessä vielä kauan lukemisen jälkeenkin. Kirjan loppupuolella Helmille selviää eräs seikka, joka säikäyttää hänet perin pohjin ja jättää minulle lukijana pahan maun suuhun. Juonen langat sidotaan yhteen liian tiiviisti, liian ikävällä tavalla. Helmin havainto synnyttää uuden ongelman, joka sitten ratkaistaan parilla sivulla, liian helposti. Muuta vaihtoehtoa ei oikein olekaan; uusi näkökulma tarinaan ja henkilöihin vaatisi kokonaan uuden romaanin.
Lopun jälkeen on vielä palattava lukemaan prologi uudelleen, arvioitava, että miten tässä nyt kävi, helpottuvatko Helmin ongelmat vai jatkuuko turvattomuus. Ainakin romaanin kuluessa kaikki mahdollinen menee pieleen sekä Helmin että Kaarinan elämässä, menetys seuraa toistaan. Sotien ja evakkomatkojen arvet siirtyvät seuraaviin sukupolviin ja ihmisten itsekkyys ja kyvyttömyys kuunnella satuttavat lisää.
Grönroosin kieli ja kerronta on pääasiassa perisuomalaisen yksinkertaista ja korutonta, mutta mukana on myös runollisia lauseita ja realismin rikkovia hetkiä: Helmin unia ja kuvitelmia, joissa hän juttelee kuolleen ystävänsä kanssa tai näkee vesitornin ympärillä lentelevän lierihattuisen naisen, jolla on äidin kasvot. Kaikkea ei selitetä kirjassa puhki, vaan lukija saa itse täyttää kerronnan aukkoja.
Lisää arvioita seuraavissa blogeissa: Kirjojen keskellä, kirjantila, Kirsin kirjanurkka, Leena Lumi, Järjellä ja tunteella, Lumiomena.