Maarit Leskelä-Kärki: Toisten elämät

Maarit Leskelä-Kärki: Toisten elämät. 
Kirjoituksia elämäkerroista
Avain 2017, 272 sivua.



Kenestä loppujen lopuksi kirjoitamme kun kirjoitamme elämäkertaa? Tämä kysymys on kulkenut pitkin kirjaa mukanani – eri aikakausien elämäkertakirjailijoilla on ollut vaihtelevia näkemyksiä "persoonien sekoittumisesta", "sulautumisesta", "identifioitumisesta", "likiläheisyydestä" tai "kanssakokemisesta". Kirjan lopuksi palaamme alkuun, tämän kysymyksen äärelle, ja pohdin, mikä on toisen ihmisen merkitys meille kertoessamme hänestä?

Maarit Leskelä-Kärki kirjoittaa historiaa niin, että se on melkein kaunokirjallisuutta: kerronta etenee tarinallisesti, henkilöt tulevat lähelle ja tunteet liikahtavat. Kulttuurihistorioitsija pysähtyy eettisten kysymysten äärelle ja saa lukijankin pohtimaan niitä. Kirjassaan Toisten elämät Leskelä-Kärki kertoo elämäkertojen perinteestä, tarkastelee totuudellisuuden ja fiktion suhdetta muun muassa elämäkertaromaaneissa ja erityisesti naisten elämäkertakirjoittamisen historiasta. Kirjan ytimessä on ajatus, että se josta kerrotaan ja kirjoitetaan, on läsnä, vaikka olisi elänyt vuosisatoja sitten - ja toisaalta se, että kun kerromme toisesta, kerromme aina myös itsestämme.

Elämäkertakirjoittaminen voi kuitenkin palvella paitsi henkilökohtaisia – kirjoittajan kiinnostuksenkohteisiin tai oman elämän reflektointiin liittyviä – myös yhteisöllisiä ja kansallisia motiivieja. Toisten elämissä tuodaan esille, että elämäkerrat ovat tärkeä osa muotoutuvien kansakuntien identiteettiprosessia, niin myös Suomessa runsas satakunta vuotta sitten. Elämäkertojen avulla on nostettu kansan profiilia, osoitettu, että meillä on tällaisia merkkihenkilöitä tai ruohonjuuritason tekijöitä, kuten Naisyhdistyksen varhaiset ryhmäbiografiat eri aloilla ansioituneista naisista.

Niin, naisille elämäkerran laji on ollut erityisen tärkeä: se on antanut mahdollisuuden osallistua historian kirjoittamiseen akateemisen maailman ulkopuoleltakin. Esimerkiksi Helmi Krohnille elämäkertojen kirjoittaminen oli myös keino ansaita rahaa perheensä elättämiseen avioeron jälkeen. Helena Westermarkin ei tarvinnut huolehtia taloudellisesta toimeentulosta, vaan hän kenties heijasteli omia kuvataiteen tekemiseen liittyviä haaveita ja pettymyksiä kirjoittaessaan elämäkertoja esikuvistaan ja kollegoistaan, toisista suomalaisista naistaiteilijoista. Tyyni Tuulion pitkälle aikavälille sijoittuva tuotanto puolestaan piirtää näkyviin elämäkertagenren muuntumisen vuosikymmenten kuluessa kohti henkilökohtaisempaa tapaa kirjoittaa.

Näistä ja monista muista Leskelä-Kärki kirjoittaa, tuoreempia elämäkerrallisia kertojia ja genrejä unohtamatta. Myös musiikki voi olla elämäkerrallista, elämäkerta voi taipua näytelmäksi tai olla fiktiivinen romaani.

Osallistun tällä postauksella Oksan hyllyltä -blogin Naisen tie -lukuhaasteeseen.

Katja Jalkanen ja Aino-Maria Savolainen: Korot kopisten

Katja Jalkanen ja Aino-Maria Savolainen: Korot kopisten.
Käytännön opas kulttuuriviidakkoon.
Avain 2016, 168 sivua.

Kustannustoimittaja Katja Jalkanen ja toimittaja Aino-Maria Savolainen ovat kirjoittaneet hersyvän kulttuurioppaan, joka rohkaisee tutustumaan uusiin taidelajeihin, jakamaan kokemuksia vaikkapa lukupiirissä ja ottamaan lapsetkin mukaan sopiviin kulttuuritapahtumiin. Korot kopisten on jo toinen kaksikon yhteistyönä syntynyt teos: Linnasta humisevalle harjulle - 50 parasta kirjaa ilmestyi pari vuotta sitten.

Kirja on kirjoitettu pilke silmäkulmassa, huumorilla ja ripauksella itseironiaa. Mukana on leikkimielisiä testejä, hevonkakkabingo ja ajan henkeen sopivasti värityskuvakin. Teoksen sivuilta voi kuitenkin ammentaa myös ihan oikeaa tietoa vaikkapa oopperan tai baletin historiasta sekä poimia vinkkejä gallerioista ja teattereista, joissa kannattaa vierailla, sekä miten lähestyä itselle vierasta kulttuurin lajia pienin askelin.

Korot kopisten on limenvihreine kenkävinjetteineen ja puolipehmeine kansineen raikas ja rennon tyylikäs niin ulkoasultaan kuin sisällöltäänkin. Kirjaa elävöittävät osaltaan myös "ystäväkirjasivut", joissa mm. Jaakko Hämeen-Anttila, Minna Tervamäki ja Ville Tietäväinen paljastavat varhaisimmat ja rakkaimmat kulttuurielämyksensä ja lempisävellyksensä sekä haastavat itsensä ja lukijat vaikkapa tutustumaan suomalaiseen nykyrunouteen tai käymään enemmän teatterissa.

Kirjaa lukiessa tuli vähän haikeakin olo: oi niitä aikoja, kun tuli käytyä baletissa, oopperassa ja teatterissa aina silloin tällöin. Tekisi mieli syyttää nykyisestä, kulttuurin saralla lähes yksinomaan lukemiseen keskityttyvästä elämäntavasta kaikenlaisia arjen kiireitä ja velvotteita, mutta syy taitaa löytyä enemmänkin omasta saamattomuudesta ja kotihiiren luonteenlaadusta. Meillä on tapana "kulttuurikylvettää" koko perhe vuosittain Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla, jossa nautimme rautaisannoksen musiikkia, tanssia ja usein vähän sirkustaidettakin, mutta esittävää taidetta voisi käydä katsomassa myös talvi-iltojen piristykseksi. Ja museokortin hankin ehdottomasti heti tilaisuuden tullen!


Ihan viime aikoina olen onneksi päässyt nauttimaan teatterista, siitä lisää huomenna!

Anne Helttunen, Annamari Saure & Jari Suominen: Mieli ja maisema

(Tämä kuva on otettu vähän ennen joulua – sen jälkeen maisema on muuttunut valkoiseksi.)

Anne Helttunen, Annamari Saure ja Jari Suominen: Mieli ja maisema. 
Kirjailijoiden työhuoneita.
Avain 2015, 264 sivua.

Haltijakuusen alla -teoksen tekijöiden uusin kirja, Mieli ja maisema, on täydellistä lukemista niille, joita kiehtovat viehtättävät miljööt, kirjat ja kirjailijan työ. Kirjoitan tätä postausta huoneessa, jonka ikkunoista avautuu näkymä hyväätekevään, lempeään maisemaan: näen omenapuita, punamullatun aitan, kappalen taivasta ja mäntyjen latvat. Hennon siniseltä taivaalta leijalee suuria lumihiutaleita. Silmät ja mieli virittäytyvät samaan seesteiseen ja kodikkaaseen tunnelmaan, kun kirjoitan ihanasta lukukokemuksesta.

Siinä missä Haltijakuusen alla esitteli kotimaisten klassikkokirjailijoiden kotipaikkoja, kurkistaa Mieli ja maisema nykykirjailijoiden työhuoneeseen. Jari Suomisen upeat valokuvat kirjailijoiden miljöistä Seppo Saraspään Lapista Tommi Parkon Assisiin muodostavat teoksen sydämen, mutta yhtä tärkeitä ovat Anne Helttusen ja Annamari Sauren tekstit, joissa kirjailijat kertovat kiireettömästi suhteestaan omaan kirjoittamiseensa ja työskentely-ympäristöönsä.

Tunnen syvää sielujen sukulaisuutta Heli Laaksosen kanssa, jonka vanhassa hirsitalossa sijaitsevan, entiseen ruokakomeroon rakennetun työhuoneen ikkunasta avautuu rauhoittava maalaismaisema. Voiko olla parempaa paikkaa kirjoittaa kuin ikkunan ääressä, etenkään sydänpuisen, t-karmisen ikkunan? Moni muukin kirjailija työskentelee ikkunan ääressä, ja ainakin Kalle Veirto ja Leena Lehtolainen mainitsevat jotakin siihen suuntaan, että samana pysyvä, vain vuodenaikojen mukaan muuttuva näkymä pihamaalle tai metsään rauhoittaa.

Ymmärrän silti myös Markku Karpiota, joka asuu Utön saarella upeiden merimaisemien keskellä, mutta sulkeutuu kirjoittamaan ikkunattomaan kellariin. Maisema voi olla turhankin inspiroiva ja saada ajatukset kirjoittamisen sijasta esimerkiksi kalastukseen. Ikkunattomassa kammiossakin meri tulee usein Karpion teosten maailmaan.

Aino Havukainen ja Sami Toivonen ovat paitsi kirjailijoita, myös kuvittajia, ja tämä asettaa tietysti erityisvaatimuksia heidän työtiloilleen. Valoa täytyy olla paljon, ja erikoispöytiä piirtämiseen. Mitään turhaa sen sijaan ei saa olla, sillä luova työ vaatii sekä fyysistä että henkistä väljyyttä ympärilleen.

Harri István Mäen koti on täynnä kirjoja, leluja ja söpöjä pikkuesineitä, joiden keskellä syntyvät uudet lastenkirjat. Virpi Hämeen-Anttilalla on hurmaava, kirjojen täyttämä työhuone kotinsa viereisessä asunnossa. Ja näiden mainittujen lisäksi Mielessä ja maisemassa on paljon, paljon muita ihania työhuoneita ja tarinoita kirjoittamisesta.

Yksi koskettavimmista teksteistä kertoo työhuoneesta, jossa kirjailijat eivät enää kirjoita. Johanna Venho ja Seita Vuorela kirjoittivat vuoroviikoin Lasimestarissa, kalliolaisen kivitalon pohjakerroksessa, kuin näyteikkunassa mutta kuitenkin omassa maailmassaan. Viime kevättalvella ystävykset joutuivat luopumaan yhteisestä työhuoneestaan. Venho kirjoittaa nykyään kotonaan. Seita Vuorela menehtyi äkillisesti tämän vuoden huhtikuussa. Tunnen surua liian varhain päättyneen säkenöivän elämän vuoksi, mutta itsekkäästi myös siksi, että en koskaan saa luettavakseni romaania, jonka työnimi oli Lasipoika.


Kirjasta toisaalla: Leena Lumi, Kirjojen kamari, Lukupino.

Sara Kokkonen: Kapina ja kaipuu

Sara Kokkonen: Kapina ja kaipuu. 
Kultaiset tyttökirjaklassikot.
Avain 2015, 279 sivua.

Ihana Rasavillejä ja romantikkoja -teos sai jatkoa, eräänlaisen "sisarkirjan", kun kotimaisista tyttökirjoista kertovan kirjan rinnalle ilmestyi ulkomaisiin tyttökirjoihin ja niiden lukukokemuksiin paneutuva Kapina ja kaipuu. Tietokirjailija Sara Kokkonen työstää kasvatustieteen väitöskirjaa kotimaisista tyttökirjoista, kirjoittaa Saran kirjat -blogia ja pyörittää Tyttökirjaklassikot -verkkokauppaa, ja hänen tyttökirjakirjojensa sivuilta huokuukin vankka asiantuntemus, uuttera tutkimustyö ja rakkaus aiheeseen.

Sara Kokkonen on kirjoittanut jokaisesta kirjailijasta Louisa M. Alcottista Merri Vikiin pienoiselämäkerrat, joissa on paljon uutta tietoa myös kaltaiselleni pitkän linjan tyttökirjafanille. En esimerkiksi tiennyt, että Setä Pitkäsäären, Parhaan vihollisen ja St. Ursula koulun tyttöjen kirjoittaja, Jean Webster, teki ystäviensä kanssa maailmanympärysmatkan ja kävi aina Egyptissä, Intiassa ja Japanissa asti, mikä ei 1900-luvun alkuvuosikymmeninä tainnut olla ihan tyypillistä naimattomille amerikkalaisnaisille. Muutenkin monet tyttökirjailijat ovat olleet monessa asiassa itsenäisiä edelläkävijöitä: he opiskelivat pitkälle, tekivät työtä kodin ulkopuolella eivätkä pitäneet avioliittoa itsestäänselvyytenä – arvoja ja asenteita, jotka heijastuivat myös heidän teostensa sivuille ja päähenkilöidensä kohtaloihin.

Kirjan esitysjärjestys on pitkälti kronologinen niin, että 1800-luvulla syntyneet tyttökirjallisuuden pioneerit on esitelty ensin ja 1900-luvun puolessavälissä julkaisseet "modernit tyttökirjailijat" esitellään lopuksi. Entä millä perusteella juuri nämä kymmenen kirjailijatarta Susan Coolidgesta Helen D. Boylstoniin ja Carolyn Keenesta Martha Sandwell-Bergströmiin ovat valikoituneet kirjaan? Monet heistä ovat klassikkojen klassikkoja, mutta heidät on valittu mukaan ennen kaikkea siksi, että heidän kirjoistaan me tavalliset lukijat kirjoitimme lukumuistojamme, kun Sara järjesti aiheesta kirjoituskeruun kevättalvella 2014.

On kutkuttavaa lukea omia luonnehdintoja lempikirjoistaan ja toisten kokemuksia ja mielipiteitä niistä. Lukijoiden tekstit muodostavat aika suuren osan Kapinasta ja kaipuusta, ja ne pitävät sisällään niin nostalgisia muistoja, hauskoja anekdootteja kuin oivaltavaa analyysia ja pientä kritiikkiäkin – joskus lapsuuden lempikirja näyttäytyy uudessa valossa, kun sen lukee uudestaan aikuisena. Parin kirjassa esitelly kirjailijan tuotanto oli minulle ennestään täysin tuntemattomia, ja oli erityisen hauska lukea toisten kokemuksia ja esittelyjä noista "tuntemattomista tyttökirjoista".

Kapinan ja kaipuun ulkoasu – kannen kuva ihanan Martta Wendelinin käsialaa – herättää samanlaisia ihastuksen väristyksiä kuin viehkot tyttökirjat konsanaan. Kaunis, suloinen kirja täynnä tietoa ja jaettuja kokemuksia.

Kirjasta on blogannut myös ainakin Aino.

P.S. Suloista satupäivän iltaa! ♥︎

Artikainen, Haapamatti, Heikkilä & Mäki (toim.): Rakkaani, romaanihenkilö

Rakkaani, romaanihenkilö
Toimittaneet Päivi Artikainen, Kirsi Haapamatti, Mervi Heikkilä ja Merja Mäki.
Useita kirjoittajia.
Avain 2014, 144 sivua.

Henkilö voi olla aivan yhtä hyvin tavallinen poika kuin haltiaprinsessa tai hietakirppu, mutta hänen pitää olla sellainen hahmo, joka ei jätä lukijaa rauhaan. Lukijan täytyy haluta kulkea henkilön kanssa koko kirjan matka ja vielä siitä eteenpäin.

Rakkaani, romaanihenkilö muistuttaa idealtaan ja muodoltaan monia sellaisia teoksia kuin viime vuonna julkaistu Miten minusta tuli lukija, joissa eri henkilöt muistelevat omia lapsuuden, nuoruuden tai aikuisiän suosikkikirjojaan. Tällä kertaa ihailevien huokausten, hämmentyyneen pohdinnan tai ristiriitaisten tunteiden kohteena ei ole niinkään itse teos, vaan sen sivuilla - ja oikeastaan sivujen ulkopuolellakin - elävä henkilöhahmo. Kirjallisia ystäviään kuvaavat "intohimoiset lukijat", joista useimmat toimivat tavalla tai toisella ammatikseen kirjallisella kentällä, esimerkiksi kirjailijoina, äidinkielenopettajina, kirjastotyöntekijöinä tai kriitikoina.

Suurin osa kirjassa esitellyistä romaanihenkilöistä oli minulle ennalta tuntemattomia tai vain nimeltä tuttuja. Tämä oli hauskaa, sillä sain uusia tuttavia, joista osaan kenties tutustun joskus itsekseni lähemmin. Luulen kyllä, että Ivo Andrickin romaanin Neiti nimihenkilöä en ihan heti uskalla lähestyä, sen verran torjuvasti tämä suhtautui kirjailija Raili Mikkasen haastatteluyritykseen. Myös Gillian Flynnin Kiltin tytön Nick Dunne saa jatkaa vaimonsa katoamisen selvittämistä ihan keskenään, vaikka Hanna Johde kirjoittaakin miehestä varsin ymmärtäväisesti. Sen sijaan Minna Rytisalon lämmöllä ja huumorilla esittelemään Merri Vikin Lottaan pitäisi viimeinkin tutustua, kun tuo klassikkosankaritar jäi jostain syystä tyttökirjavuosina muiden rämäpäiden ja jokusen eteerisen runotytönkin jalkoihin.

Entä sitten ne itsellekin tutut ja rakkaat henkiöhahmmot, miten muut ovat heidät kokeneet? Pitkän linjan kirjailija Tuija Lehtinen kirjoittaa yhdestä kaikkien aikojen suosikikirjastani, joka on lainannut nimensä blogillenikin, eli L. M. Montgomeryn Sinisestä linnasta ja ennen kaikkea sen päähenkilöstä Valancy Stirlingistä. Kuten Lehtinen osuvasti toteaa, Sininen linna on "hurmaava satu aikuisille". (Kirjasta on ilmestynyt taas uusi painos, mikä on hienoa, mutta uusi suomennoskin tulisi tarpeeseen.) Lehtinen tunnustaa, että ei ole samastunut Valancyn hahmoon millään monista lukukerroista, mutta viehättyy tästä, sillä kirjailija Montgomeryn "taikasauva osui häneen ja teki hänestä kiehtovan olennon". Montgomeryn kynässä on totisesti taikaa, ja omasta mielestäni Valancyn viehätys perustuu myös siihen, miten hän muuttuu ja kehittyy kaiken kokemansa myötä.

Juhlavuottaan viettävän Tove Janssonin muumihahmoista on kirjassa mukana kaksikin tekstiä: kirjailija Sari Peltoniemi kirjoittaa Miskasta ja Tommi Koivisto Muumipeikosta. Peltoniemi samastui jo lapsena Vaarallisen juhannuksen omalaatuiseen ja surumieliseen Miskaan, ja samastuminen tuntui huojentavalta: "Samalla olin hyvin kiitollinen siitä, etten ollut yksin. En voinut olla ainoa tämmöinen, koska Jansson oli pannut meidät merkille ja tarkkaillut ominaislaatuamme." Tommi Koivisto puolestaan kirjoittaa muun muassa siitä ärtymyksestä, jota herätti Muumipeikon muuttaminen "kapinallisesta nuorukaisesta pikkulapseksi" japanilaisessa animaatiosarjassa, sekä haikeudesta, joka syntyi viimeistä muumikirjaa, Muumilaakson marraskuuta lukiessa: eikö Muumipeikko palaa kotilaaksoon enää koskaan, eikö häntä saa enää tavata uusien seikkailujen merkeissä?

Tällaisessa usean kirjoittajan henkilökohtaisiin muistoihin perustuvassa teoksessa jokainen teksti on tekijänsä näköinen, ja hyvä niin. Arvostan muutamien kirjoittajien tapaa laittaa itsensä peliin, kirjoittaa peilaten omiin tunteisiin ja elämänhistoriaan. Myös lukemisen hetki, ensimmäinen tutustuminen romaanihenkilöön, on merkittävä ja määrittää sitä, millainen suhde hahmoon muodostuu. Esimerkiksi se, että Merja Mäki luki J. K. Rowllingin Harry Potter -kirjoja tultuaan juuri äidiksi, esikoisen nukkuessa sylissä, määrittää hänen näkökulmaansa Harryyn. Ja niinpä Merja ei ole enää Merja, vaan Angervo, joka hakee vähän mustasukkaisesti paikkaansa Harryn äitihahmona Lilyn ja Petunian, Minerva McGarmivan ja rouva Weasleyn rinnalla...



Omista rakkaista romaanihenkilöistäni kerroin blogissani viime vuonna, ja kyseisen postauksen kommenteista löytyy blogin lukijoiden suosikkihahmoja.

Vesa Haapala ja Juhani Sipilä (toim.): Kiviaholinna. Suomalainen romaani

Vesa Haapala ja Juhani Sipilä (toim.): Kiviaholinna. Suomalainen romaani
Avain 2013, 414 sivua.

Tuurin ja Anhavan ajatuksia mukaillen voi sanoa, että romaani esittää väitteen todellisuudesta tai näkemyksen elämän kulusta ja periaatteista. Anhavan määritelmässä korostuu romaani esityksenä, Tuuri taas painottaa merkitystä. Kun nämän ajatukset yhdistetään, voidaan esittää seuraavaa: Romaani luo väitteensä siten, että lukija voi asettua omine kokemuksineen väitteen maailmaan – vaikka tuo asettuminen, eläytymisen mahdollisuus olisikin vastustusta herättävää eikä lainkaan nautinnollista. Nostaapa romaani esiin elämän kutsuvia tai torjuttuja puolia, on sen voima ennen kaikkea ihmisten toimien, ajatusten ja tapahtumien kulun esittämisessä siten, että niihin voidaan ottaa osaa ja eläytyä – tai ainakin tunnistaa ja ymmärtää oman kokemuspiirin ulottumattomiin jääviä asioita.

Kiviaholinna avaa erilaisia näköaloja ja katselukulmia kotimaiseen romaaniin. Kolme asemansa vakiinnuttanutta klassikkokirjailijaa, Aleksis Kivi, Juhani Aho ja Väinö Linna on nostettu kirjan nimessä etualalle, mutta parissakymmenessä artikkelissa tutkimuskohteena on laaja joukko vanhaa ja uutta kirjallisuutta Kjell Westöstä Antti Hyryyn ja Petri Tammisesta Sofi Oksaseen. Romaaneista etsitään niin inhimillistä primitiiviä (Riikka Rossi Joel Lehtosen Putkinotkosta), proosan ja runon kudosta (Satu Grünthal Volter Kilven Kirkolle-romaanista) kuin hanhikorppikotkia ja ronttosauruksia (Janna Kantola Veikko Huovisen tuotannosta). Artikkelikokoelman toimittajat Vesa Haapala ja Juhani Sipilä kysyvät esipuheessa, onko suomalaisella romaanilla jokin erityispiirre – vastausta en kirjasta löytänyt, sen sijaan löysin teosten ja lähestymistapojen kiinnostavan monipuoisuuden.

Jotkut artikkeleista ovat hyvinkin kiinni ajassa, kuten Saija Isomaan "Nykyajan Hannut ja Kertut" jossa tarkastellaan kaltoin kohdeltujen lapsien kuvauksia vuosituhannen vaihteen romaaneissa, sekä Pasi Saukkosen "Kotoutuuko kirjallisuus?", jossa aiheena on pikku hiljaa Suomessakin moniäänistyvä maahanmuuttajakirjallisuus. Pidän siitä, kun kaunokirjallisuutta peilataan todellisuuteen ja toisinpäin, mutta yhtä lailla nautin sellaisten artikkelien lukemisesta, joissa fokus on kaukana päivänpolttavista kysymyksistä. Niissä ammennetaan sen sijaan historiasta, katsotaan tekstiä läheltä ja kerrotaan jotain uutta rakkaista, joskus vähän pölyttymään unohdetuistakin klassikoistamme, kuten Elise Nykäsen artikkelissa, jossa analysoidaan Marja-Liisa Vartion Se on sitten kevät -romaanin Annin henkilökuvauksen yhteyksiä sillanpääläisyyteen. Vesa Haapala puolestaan tarkastelee Antti Hyryn Aittaa, joka on hänen mukaansa "todellinen aarreaitta paitsi rakentamisesta myös kerronnan rakentumisesta ja maailmankuvasta kiinnostuneelle." Voi että, Aitta pitää lukea pian, samoin kuin Kjell Westön Missä kuljimme kerran, jossa "Romaania hallitseva valon ja pimeyden kuvasto ja sitä täydentävä mustan ja valkoisen kuvasto ilmentävät yhteiskunnallista vastakkainasettelun ilmapiiriä mutta toisaalta myös ihmisen sisäistä jakautuneisuutta, kykyä sekä hyvään että pahaan", kuten Tuomas Juntunen toteaa.

Vaikka Kiviaholinnassa on kirjallisuudentutkimuksen terminologianja lähdeviitteet kohdillaan, se on kauttaaltaan varsin yleistajuinen ja kannustan kotimaisen kirjaliisuuden ystäviä tarttumaan siihen, vaikka kirjallisuuden teoria tuntuisi vieraalta. Kirjan lähtöajatuksena on tarkastella sitä, mitä suomalaiset romaanit kertovat meistä ja yhteiskunnastamme, ja näkökulma koskettaa meitä jokaista.

Kirja on luettu innostuksella myös Ilselässä ja arvioitu muun muassa Kiiltomadossa ja Luutiissa.

Suvi Ahola: Lukupiirien aika

Suvi Ahola: Lukupiirien aika
Avain 2013, 246 sivua.

Kaikkia näitä eri aikojen yhteenliittymiä yhdistää juuri se, että on kokoonnuttu kirjan ympärille. On luettu yhdessä, on keskusteltu. On luettu, jotta voitaisiin ja osattaisiin keskustella. On luettu, jotta sivistyttäisiin ja kehityttäisiin ihmisinä. 

Kyse on lukupiireistä, joilla on aikojen saatossa ollut muitakin nimiä: lukuseura, lukukerho, lukurengas, kirjallinen yhdistys, kirjallisuuskerho. Yksityisten ihmisten vapaaehtoisissa yhteenliittymissä luetaan yhdessä valittuja kirjoja ja keskustellaan niistä.

Helsingin sanomien kirjallisuuskriitikkona tunnetun Suvi Aholan Lukupiirien aika on kiinnostava katsaus suomalaisten lukupiirien historiaan ja siihen, millaisia lukupiirejä Suomessa nykyään (tarkemmin sanottuna tutkimuksen tekovuonna 2009) toimii. Ketkä perustavat yhdessä lukupiirin, missä kokoonnutaan, mitä lukupiirissä tehdään ja mitä kirjoja luetaan?

Ahola pyrkii osoittamaan, että suomalaiset lukupiirit muodostavat jatkumon 1700-luvulta tähän päivään.
Edellytyksenä lukuharrastuksen leviämiselle laajempiin kansankerroksiin oli tietysti yleinen lukutaidon paraneminen sekä uudenlainen huokea painopaperi, jonka myötä kirjat halpenivat – silti lukupiireissä luettiin pitkään usein samaa kirjaa vuorotellen ja kalliista kirjoista hankittiin vain osuuksia. Suomen ensimmäisenä lukupiirinä voi pitää 1700-luvun Pohjanmaalla toiminutta muutaman miehen muodostamaa "kirjasosieettia". Myöhemmin perustettiin erilaisia kirjallisia salonkeja, joita emännöivät naisetkin, muun muassa Minna Canthin Kuopion-kotiin kokoontui joukko nuoria kirjailijoita.

Nykyajan lukupiirien osallistujat ovat varsin samankaltaista porukkaa kuin kirjabloggaajat: tyypillinen lukupiiriläinen on keskiluokkainen ja keski-ikäinen (tai keski-ikäistyvä), suhteellisen hyvinkoulutettu nainen. Yhteisöllinen lukeminen, lukukokemusten jakaminen ja vapaamuotoinen ajanviettotapa tuntuu olevan erityisen tärkeää naisille, kun taas miehet kaipaavat asiakeskeisempää ja tavoitteellisempaa otetta lukemiseen ja kirjallisuuskeskusteluun – Ahola tosin ennustaa, että tämä olisi muuttumassa ja entistä useammat miehetkin löytäisivät taas tiensä lukupiireihin.

Suvi Ahola vieraili tutkimusta tehdessään lukuisissa suomalaisissa lukupiireissä, ja Lukupiirien aika esittelee niistä muutamia. Ihastuin erityisesti kuvaukseen ystäväpariskunnista koostuvan "Tapanilan työväen murheilijat" -lukupiirin illasta, johon oli saatu vieraaksi Sirpa Kähkönen kertomaan historiateoksestaan Vihan ja rakkauden liekit. Lukupiiri-illan aikana keskusteltiin Kähkösen teoksen herättämistä ajatuksista monipuolisesti ja sopivasti rönsyillen, syötiin borssikeittoa ja esitettiin kirjailijalle kiinnostuneita kysymyksiä.

Lukupiirien aika perustuu Suvi Aholan viime keväänä julkaistuun väitöskirjaan, joka löytyy sähköisessä muodossa E-thesis -palvelusta.

Kirjasta on kirjoittanut myös K-blogin Jenni.

Sara Kokkonen: Rasavillejä ja romantikkoja. Rakkaat suomalaiset tyttökirjat

Sara Kokkonen: Rasavillejä ja romantikkoja. Rakkaat suomalaiset tyttökirjat
Avain 2013, sivua.

Sara Kokkonen ja Alcottin Tytöistä parhain v. 1890.

Tutkija Sara Kokkosen tietokirja Rasavillejä ja romantikkoja. Rakkaat suomalaiset tyttökirjat johdattaa kotimaisten tyttökirjojen ihanaan ja nostalgiseen maailmaan kirjailijaelämäkertojen, teosesittelyjen ja lukijoiden muistojen kautta. Kirjassa esitellään tarkemmin kymmenen suomalaista kirjailijaa, kronologisessa järjestyksessä Anni Swanista Tuija Lehtiseen.

Kokkonen keräsi kirjaansa aineistoa kirjoituskutsulla, jossa kyseltiin muun muassa kotimaista tyttökirjasuosikkia ja samastumiskohteita. Kaikkiaan 83 vastaajaa kirjoitti lukukokemuksistaan ja -muistoistaan tyttökirjojen parissa. Vastasin itsekin kyselyyn ja löysin kirjasta omia sitaattejani, samoin kuin muutaman muun tutun kirjabloggaajaan kirjoituksia. Kokkonen mainitsee inspiraation lähteekseen Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen toimittaman Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt -antologian, jossa suomalaislukijat kertovat suhteestaan kanadalaisen L. M. Montgomeryn klassisiin tyttöromaaneihin.

Lukukokemukset tuovat Rasavillejä ja romantikkoja -kirjan tyyliin ja rakenteeseen virkistävää vaihtelua, kun lukijan subjektiivisuus vuorottelee tutkijan objektiivisen tekstin kanssa. Lukumuistojaan jakavat kirjoittajat kertovat suoraan, mistä ovat pitäneet ja mistä eivät – esimerkiksi Rauha S. Virtasen rakastetun Selja-sarjan 2000-luvulla ilmestyneet, osittain 1970-luvun Chilen tapahtumiin kytkeytyvät kaksi viimeistä osaa saavat lukijoilta moitteita liian surullisista tapahtumista ja liiallisesta poliittisuudesta. Aikuislukijat ovat saattaneet myös lukea uudestaan lapsuutensa suosikkeja ja ihmetellä, mikä jossakin hyvinkin opettavaisessa ja yksioikoisessa tyttöromaanissa on aikanaan kiehtonut. Parhaimmillaan suosikkikirjojen lumo on kuitenkin säilynyt.

Rasavillejä ja romantikkoja, Uuden kuun ja Vihervaaran tyttöjä.

Erityisen antoisaa oli lukea itselleni vähän tuntemattomanpien kirjailijoiden elämäkertoja ja lukijoiden muistoja sellaisista kirjoista, joita en itse ole lukenut. Haluan ehdottomasti viimeinkin lukea Rebekka Räsäsen Juoniemi-sarjan, josta kiinnostuin jo Illuusioita-blogin kirsimarian kirjoitettua siitä Tuntemattomat tyttökirjat -haasteen aikana. Lukulistalle päätyi muutama muukin kirja, esimerkiksi Annikki Sankarin Tuomirannan kesä ja Merja Otavan tuntemattomampi tuotanto. Toisaalta oli mielenkiintoista lukea, mitä muut lukijat sanovat omista tyttökirjasuosikeistani, kuten jo mainitusta Selja-sarjasta, Anni Swanin nuortenkirjoista ja Mary Marckin koululaisromaaneista. Ilokseni muutama muukin muistaa vielä myös muutaman melkein unohduksiin painuneen vanhan kirjan, kuten Helga Nuorpuun Ruusulan tytöt -sarjan, Marjatta Kurennniemen Kesälinnun ja Merja Otavan Priskan.

Monien vanhempien vastaajien kirjamuistoja tai varhaisimpien tyttökirjailijoidemme elämäkertoja lukiessa ajattelin jälleen kerran (kuten myös lasten- ja nuortenkirjailijoiden lapsuuden lukukokemuksia luotaavan Miten minusta tuli lukija -teoksen kohdalla) millaisen kirjojen yltäkylläisyyden keskellä elämmekään. Vielä muutama vuosikymmen sitten harvassa suomalaiskodissa oli kovinkaan paljon kaunokirjallisuutta hyllyssä ja yleisten kirjastojen lainausmäärät saattoivat olla rajoitettuja. Nykyään uutta nuortenkirjallisuutta, kotimaisia ja käännettyjä nimikkeitä, ilmestyy enemmän kuin juuri kukaan ehtii lukea, ja kirjoja (niitä uusimpia, vanhemmat valitettavasti usein makuloidaan mutta sittenkin niitä onneksi löytyy antikvariaateista ja kirjastoista) on jokaisen ulottuvilla. Silti, tässä uusien kirjojen tulvassakin, vanhat tyttökirjat säilyttävät paikkansa lukijoiden sydämissä.

Rakkaita suomalaisia tyttökirjoja.

Sara Kokkonen valmistelee suomalaisesta tyttökirjaillisuudesta myös väitöskirjaa Turun yliopiston kasvatustieteen laitokselle, mutta Rasavillejä ja romantikkoja on kirjoitettu yleistajuisesti ja suosittelen sitä kaikille tyttökirjojen ja kotimaisen nuorisokirjallisuuden ystäville. Kirjassa ei sivuta genren teoreettisia kysymyksiä, mutta Kokkosen käsitys tyttökirjallisuudesta muuttuvana ja elinvoimaisena kirjaillisuudenlajina tulee kirjan sivuilta ilmi. Lajityypin reunamille sijoittuvat Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -saturomaanit ja Merja Jalon hevoskirjat tulevat Rasavilleissä ja romantikoissa esitellyiksi, mutta historialliset nuortenromaanit sekä uusimmat tyttökirjaperinteen jatkajat, vahvoihin tyttöpäähenkiöihin nojaavat dystopiat ja fantasiakirjat on jätetty kirjan ulkopuolelle.

Rasavillejä ja romantikkoja on kuvitettu mustavalkoisin kirjailija- ja kansikuvin. Olen erityisen iloinen, että kauneutta ja suloisuutta henkivistä tyttökirjoista kertova tietokirja on saanut arvoisensa ulkoasun, kauniit kannet ja viehättävän typografian.

Tutustu myös kirjan facebook-sivuun ja kirjailijan Saran kirjat -blogiin.

Haltiakuusen alla

Anne Helttunen, Annamari Saure ja Jari Suominen: Haltiakuusen alla. Suomalaisia kirjailijakoteja.
Avain 2013, 272 sivua.

Ahvenanmaan repaleinen ja tuulinen saaristo, luotojen yksinäinen tunnelma, sileät kalliot ja meren nöyryyttämät katajat ovat kirjailija Anni Blomqvistin maisemaa. Kun ajaa kiemurtelevia, punertavalla asvaltilla päällystettyjä teitä pitkin ja keinahtelee tuokion odottelun jälkeen ensin yhdellä ja sitten toisella lossilla Simskälän saareen, tuntee tulleensa Myrskyluodon Maijan maisemiin. Kaksikerroksinen, valkoinen talo, saaristolaiskirjailija Anni Blomqvistin kotitalo, näyttää kallioisella mäennyppylällä kutsuvan kodikkaalta. 

Suomalaisia kirjailijakoteja esittelevä Haltiakuusen alla vie sekä tuttuihin että tuntemattomiin tupiin, monella tavalla: en ole koskaan käynyt esimerkiksi Mika Waltarin kesämökillä, mutta olen lukenut siellä työskentelystä ainakin teoksista Kirjailijan muistelmia sekä Neljä päivänlaskua; en ole ikinä nähnyt Zacharias Topeliuksen kotikartanoa tai sen puiston romanttista huvimajaa, mutta olen varmasti aistinut niiden henkeä Topeliuksen romaaneissa ja saduissa. Olen rakastanut Aino Kallaksen tekstejä ja nyt etärakastuin hänen kauniiseen taloonsa Hiidenmaalla. Nils-Aslak Valkeapään taiteellinen tuotanto ei ole minulle tuttua, mutta nähtyäni kuvat hänen upeasta talostaan Jäämeren rannalla haluan tutustua hänen töihinsä, ennen muuta tuohon mainittuun taloon taideteoksineen.

Haltiakuusen alla herättää lukuhalun ja matkakuumeen: haluan ehdottomasti lukea (lisää) Anni Blomqvistia ja käydä hänen talossaan Ahvenanmaan saaressa, talossa, jonka keittiön pöydän ääressä on katsottu merelle ja kirjoitettu Myrskyluodon Maija. Tuollaiset vähän vaikeapääsyisemmissä paikoissa olevat kirjailijakodit tuntuvatkin kiehtovan kaikista eniten; sellaiset, joissa ei ole käynyt jo koulun luokkaretkellä tai perheen kanssa lauantaireissulla. Olen käynyt ainakin Runebergeilla ja Juhanin ja Vennyn Aholassa sekä Aleksis Kiven synnyin- ja kuolinmökeissä, muutaman muun olen saattanut nähdä ohimennen ulkopuolelta. Olen tietenkin jo kauan halunnut käydä Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän Klovharussa, jossa K-blogin Jenni kirjoitti kesällä ihanan postauksen, ja joitakin vuosia sitten ihastuin Hartolaan ja haluaisin päästä sinne uudelleen paremmalla ajalla, sisältäen visiitin Maila Talvion kirjailijakotiin (joka, kuten Haltiakuusesta selviää, ei ollut Talvion asunto mutta jonne hänen helsinkiläiskotinsa irtaimisto on siirretty).

Haltiakuusen alla esittelee luonnollisesti myös monia sellaisia kirjailijakoteja, joista en ollut koskaan kuullutkaan. Esimerkiksi Ilmari Kiannon värikkässti sisustettu koti vei kuvien perusteella sydämeni! Kianto tunnetaan ennen kaikkea kainuulaista köyhälistöä kuvaavista romaaneistaan Punainen viiva ja Ryysyrannan Jooseppi, mutta tällaisessa miljöössä olisi voinut kuvitella syntyvän kuolematonta lastenkirjallisuutta vähän Astrid Lindgrenin tyyliin:

Ikin tupa, Ilmari Kiannon kesäkoti.

Lauri Viidan lapsuudenkoti Tampereen Pispalassa.

Runoilija Einari Vuorelan kesäkoti Jukojärvellä on säilynyt pitkälti 1930-luvun asussaan yksityiskohtia myöten.

Pidin kovasti lämpimästä ja kuvailevasta tavasta, jolla Haltiakuusen alla on kirjoitettu. Anne Helttunen ja Annemari Saure ovat aistineet paikkojen tunnelmia ja osaavat välittää ne kirjan sivuilla. Monen kirjailijan elämäntarina tulee lähelle ja koskettaa. Kirjailijoiden mukaan nimetyt luvut johdattavat ensin kotipihoille, poluille ja kamareihin ja luonnehtivat kirjailijaa ja tämän elämää muutamilla anekdooteilla. Tämän jälkeen kirjailijakuvaa, taiteilijan asemaa kotiseudullaan tai ympäristön antamia virikkeitä ja vaikutteita syvennetään lyhyemmillä artikkeleilla. Jari Suomisen valokuvat kirjailijamiljöistä ovat upeita. Monet vanhoissa taloissa otetuista sisäkuvista jäävät pakostakin hieman hämäriksi, eivätkä kaikki kuvat pääse täysin oikeuksiinsa mattapintaisilla sivuilla, mutta kokonaisuus on todella kaunis. Isojen miljöö- ja interiöörikuvien asettelua rytmittävät pienemmät kuvat kirjailijakotien arkisista, mutta tärkeistä yksityiskohdista, keinutuoleista, sulkakynistä, pihapuun kukista, kirjoituskoneista ja kahvipannuista.

Haltiakuusen alla on varsinainen aarre kaikille niille, jotka ovat kiinnostuneita kirjailijoista, historiasta, vanhoista taloista ja kulttuurimaisemista. Kirja nostaa esille sen, kuinka materiaalinen ja henkinen, ulkoinen miljöö ja sielunmaisema eivät ole toistensa vastakohtia vaan vahvasti sidoksissa toisiinsa. Anni Blomqvist ei olisi voinut kirjoittaa Myrskyluodon Maijaansa, ellei hän olisi itsekin asunut saaristossa, Minna Canthin salongissa muotoituivat monien teosten, muidenkin kuin Canthin omien, aiheet ja ideat. Monelle kirjailijalle juuri suojainen kesäpaikka on ollut ehdoton edellytys luovalle työlle, monen kirjoissa näkyvät lapsuuden maisemat.

Huvimaja Topeliuksen lapsuudenkodin, Kuddnäsin kartanon puistossa.

Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän mökki Klovharun luodolla.

Aleksis Kiven kirjoituspöytä (uudelleenrakennetussa) Fanjunkarsissa – tämän pöydän ääressä syntyi ensimmäinen suomenkielinen romaani Seitsemän veljestä.

Haltiakuusen alla ovat tunnelmoineet myös Jenni ja Leena Lumi.

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä – Kirjablogikirja

Painotuore kirjablogikirja kiilasi lukupinon kärkeen, totta kai. Kirjan kansikuva Kira Leskinen, ulkoasu Tarja Kettunen.

Katja Jalkanen ja Hanna Pudas: Rivien välissä. Kirjablogikirja
Avain 2013, 168 sivua.

Oma blogi, toisten blogit, kustantamot, kirjastot, kirjailijat, suuri lukijoiden yleisö. Kirjabloggaajat ovat tämän kirjan nimen mukaisesti monien rivien välissä. He lukevat tavallisesti yksin, mutta heidän lukemisensa on julkista. Bloggaajat ovat osa kirjakeskustelua niin lukijoina, kommmentoijina kuin yhä enemmän ja enemmän myös mielipidevaikuttajina. Bloggaajat kertovat harrastuksestaan aikakauslehtien palstoilla, vierailevat kirjastoissa ja kuten Rakkaudesta kirjaan -tunnustus osoitti, myös kirjamessujen lavoilla. Yksittäisen kirjablogin merkitys saattaa olla pieni, mutta satapäisenä joukkona kirjabloggaajat muodostavat ilmiön, joka tavoittaa kymmeniätuhansia lukijoita. (Katja Jalkanen ja Hanna Pudas kirjablogikirjan päätösluvussa, lisäsin HS:n sivuille vievän linkin)

Postilaatikossa odotti tänä aamuna ihana yllätys, arvostelukappale Lumiomenan Katjan ja Kirjainten virran Hannan juuri ilmestyneestä tietokirjasta Rivien välissä. Kuten varsin moni muukin kirjabloggaaja, olin odottanut kirjaa jo kovasti ja tehnyt siitä kirjastoon varauksenkin. Se, että sainkin kirjan Avaimelta, ei vaikuta tähän postaukseen mitenkään. Kirjoitan kirjasta subjektiivisen esittelyn kirjabloggaajana ja osana blogiyhteisöä, johon kirjan kirjoittajatkin kuuluvat.

Rivien välissä on ensimmäinen (kotimainen) kirjablogeja käsittelevä kirja. Vastaavaa kirjaa, joka käsittelisi esimerkiksi tyyli- tai ruokablogeja ei ole tietääkseni myöskään julkaistu. Katleena Kortesuon ja Jarkko Kurvisen Blogimarkkinointi-kirjan (josta on blogannut ainakin Mari A.) sivusi kyllä yritys- ja promo-blogien lisäksi harrasteblogeja, mutta keskittyi siihen, miten blogin avulla voi ansaita rahaa. Rivien välissä sen sijaan tarkastelee bloggaamista harrastuksena ja yhteisöllisenä toimintana. Kirjablogit eivät olekaan mitään rahasampoja; Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen kirjabloggaajille lähettämään kyselyyn vastanneista vain kaksi sai bloggaamisesta palkaa (mediatalolta, johon kuuluvan lehden sivulla blogi ilmestyy) ja pääosin Bloggerissa, Wordpressissa ja Vuodatuksessa toimivista kirjabloggaajista vain ani harva on halunnut ottaa sivuilleen maksettuja mainoksia. Jaan Hannan ja Katjan näkemyksen siitä, että lukukokemusten jakaminen on kirjabloggauksen ydintä ja yhteisöllisyys sen suola. 

Kirjablogikirja esittelee muutamia blogiyhteisöllisyyden ilmenemistapoja, kuten lukuhaasteita, plagioinninvastaista flashmobia, kirjabloggaajien yhteistä joulukalenteria, bloggajien jakamia Blogistanian Finlandia/Globalia/Kuopus –palkintoja ja blogeissa järjestettyjä kaikille avoimia kirjojen kimppalukuja. Blogit itsessään ovat yhteisöllinen ja vuorovaikutteinen media, johon voi osallistua kuka vaan. Blogien lukijat innostuvat kommentoimaan erityisesti silloin, kun postaus käsittelee jotakin yleistä, lukemista käsittelevää aihetta.

Kirjablogikirja ilmestyi otolliseen aikaan, sillä viimeisen parin viikon aikana on keskusteltu kovasti siitä, mikä on kirjablogien asema kirjallisella kentällä. Keskustelua on kirvoittanut ennen kaikkea kirjablogipostausten suhde perinteiseen lehtikritiikkiin sekä pelko siitä, että kustantamot vaikuttavat arvostelukappaleiden ja markkinointitilaisuuksien kautta liikaa kirjablogien sisältöön. Onpa arvostelua herättänyt sekin, että kirjabloggaajat vaikuttavat paljon toistensa lukuvalintoihin. Hanna Pudas ja Katja Jalkanen sivuavat näitäkin näkökulmia, viitaten arvostelukappaleasiassa muun muassa Kuluttajaviraston  antamaan kirjablogeja koskevaan suositukseen ja ASML:n luonnokseen blogimainonnan ohjeistukseksi sekä kritiikki vs. blogien mutuhuttu –aiheessa kirjabloggaajien omaan keskusteluun ja itsereflektioon muun muassa Kirjasfääri-blogissa.

Kirjablogikirjan kuvitusta vuoden Blogistanian Globalia 2011 voittajaan, Sarah Watersin Vieras kartanossa -kirjaan liittyen. Kirjablogikirjan taustalla vilahtaa postaukseni Watersin kirjasta.

Jalkanen ja Pudas ovat haastatelleet kirjaansa varten paitsi kirjabloggaajia, myös kustantamojen edustajia ja kirjailijoita. Kirjailijat saavat blogien kautta lukijapalautetta aiempaa enemmän ja monipuolisemmin. Pasi Ilmari Jääskeläinen on jopa omistanut ensi syksynä ilmestyvän romaaninsa kirjabloggaajille. Kirjailija Marko Hautala painottaa kuitenkin, että "Perinteisen kirjallisuuskritiikin "virallisemmalla" tyylillä on vahva paikkansa, jonka en soisi katoavan. Pikemminkin toivoisin sen muuttuvan entistäkin analyyttisemmaksi." Tähän näkemykseen voi varmasti yhtyä jokainen kirjabloggaaja, niin fiilistellen ja huudahdellen kuin analyyttisemminkin kirjoista blogiinsa kirjoittava. Blogit ovat tuoneet julkiseen kirjapuheeseen paljon uutta, mutta eivät voi eivätkä haluakaan syrjäyttää niin kutsuttua ammattikritiikkiä.

Rivien välissä on tekijöidensä näköinen katsaus kirjablogeihin – siihen, mitä kirjablogit ovat nyt ja vähän siihenkin, mitä ne kenties tulevaisuudessa ovat. Se toimii varmasti hyvänä johdantona blogeihin ja bloggaukseen niille, joille kirjablogiskene on tuntemattomampaa. Kirjaloggaajana on ihanaa nähdä oma harrastuksensa "kansien välissä"ja palata muistoissa moniin kirjablogistanian tempauksiin ja tapahtumiin. Kirjablogikenttä ja oma suhteeni kirjabloggakseen on muuttunut jonkin verran niiden reilun kahden vuoden aikana, kun olen Sinisen linnan kirjastoon kirjoittanut, siitä kenties lisää joskus myöhemmin.

Vielä kerran onnea Katjalle ja Hannalle hienosta kirjasta!

Ismo Loivamaa (toim.): Miten minusta tuli lukija

Kirjan kannessa oleva Heikki Laaksosen ottama valokuva on kirjailija Tuula Kallioniemen yksityiskokoelmista.

Ismo Loivamaa (toim.): Miten minusta tuli lukija. Tunnetut lastenkirjailijat kertovat.
Avain 2013, 138 sivua.

Lasten- ja nuortenkirjoja tahdon lukea vielä aikuisenakin. Havahdun silloin tällöin siihen, etten ole kuukausiin tarttunut yhteenkään aikuistenkirjaan. Miksi näin? Haluan sukellella lapsuudessa, palata ensikokemuksiin. Aikaan, jolloin haltioituminen oli helppoa ja päivittäistä. Saatan olla pysyvästi keskenkasvuinen. Olkoon niin. Siitä riemuitsen. Ja nielaisen vielä yhden kiekurapillerin.
– kirjailija Kirsti Kuronen

Kuten olen monesti maininnut, rakastan lukea paitsi kaunokirjallisuutta, myös elämäkertoja ja muistelmia, etenkin kirjailijoiden sellaisia ja etenkin jos kirjailijat kertovat omista lukukokemuksistaan ja lempikirjoistaan. Se, millaisista kirjoista pitää, kertoo ihmisestä paljon. Se, millaisia kirjoja on lukenut lapsena, kertoo ehkä vieläkin enemmän kasvuympäristöstä, aikakaudesta ja siitä, millaiset mahdollisuudet valita itse lukemisensa on ollut tarjolla. Ismo Loivamaan toimittamassa Miten minusta tuli lukija -teoksessa lasten- ja nuortenkirjailijat kiittelevät vanhempiensa antamaa lukevan aikuisen mallia, innokkaina "kotiopettajina" toimineita isosiskoja, lukemiseen kannustavaa ilmapiiriä ja erilaisia kirjastoja koulun kirjakaapista kaupunginkirjastojen lähes rajattomilta tuntuneisiin valikoimiin.

Monen kirjassa mukana olevan lastenkirjailijan oma tuotanto on tullut minulle tutuksi ja rakkaaksi joko lapsena tai aikuisena, lapsille lukiessa. Oli hauska saada tietää, mistä kirjoista nämä kirjailijat pitivät itse lapsena, mistä kirjoista kenties saivat vaikutteita tai innoitusta tulevalle uralle. Olen pitänyt esimerkiksi Maijaliisa Dieckmannin (s. 1934) historiallisista lasten- ja nuortenromaaneista (mainitsinkin Piilopirtin tytöt lastenkirjaklassikkolistassani), ja oli kiinnostavaa kuulla, että Dieckmannkin on rakastanut lapsena monia iki-ihania tyttökirjoja: Anni Swanin ja Mary Marckin kirjoja, Vihervaaran Annaa...

Sisäkannen kuvitusta kirjasta Miten minusta tuli lukija

Tammen Kultaiset kirjat mainitaan usein, samoin Montgomeryn Runotytöt ja Annat, Anni Swanin nuortenromaanit, Aku Ankat, H. C. Andersenin sadut, Enid Blytonin Viisikot, Kirsi Kunnas ja Astrid Lindgren. Vähemmän tunnetuista kirjoista mainitaan muun muassa Marjatta Kurennniemen ihastuttava tyttökirja Kesälintu. Moni kirjailija mainitsi myös lapsuuden vahvan lukuelämyksen, jonka tunnelman saattaa palauttaa mieleensä vieläkin, mutta kirjan nimeä ei.

Vaikka kirjailijat kertovat yksityisistä lukumuistoistaan, heidän tarinansa kuvaavat myös aikaa ja sosiaalista todellisuutta. Pia Perkiö (s. 1944) näki lapsuudessaan käytöstä poistettuja kirjoja poltettavan kirjaston yhteydessä olevassa pannuhuoneessa, Heikki Niska (s. 1961) kahdehti Viisikon herkullisia eväitä kun omassa kodissa oli tarjolla "kuivaa leipää, ruotoista haukea ja karvaista sianlihaa". Marja-Leena Tiainen (s. 1951) luki samat koulukirjaston kirjat uudelleen ja uudelleen, sillä uusia tuli vain kerran seitsemän kouluvuoden aikana ja Terhi Rannela (1980) huomasi aikuisena, että on tullut yleiseksi trendiksi halveksua suloista Pupu Tupunaa ja halusi siksi "varta vasten, suurella lämmöllä ja rakkaudella" tunnustaa pitäneensä Pirkko Koskimiehen kuvakirjoista.

Kirjan sisäkannen kuvitusta.

Miten minusta tuli lukija -kirjassa varhaisista lukumuistoistaan kertovat seuraavat kirjailijat: Maija Dieckmann, Paula Havaste, Hannu Hirvonen, Tuula Kallioniemi, Kirsti Kuronen, Tuija Lehtinen, Raili Mikkanen, Heikki Niska, Sinikka Nopola, Timo Parvea, Pia Perkiö, Terhi Rannela, Marja-Leena Tiainen, Kari Vaijärvi, ja Maria Vuorio.

Kirjasta on blogannut myös Sara.

Pirjo Rautiainen: Esikoiskirjailijasta kirjailijaksi

Kansi: Tarja Kettunen

Pirjo Rautiainen: Esikoiskirjailijasta kirjailijaksi
Avain 2013, 177 sivua.

Pirjo Rautiaisen Esikoiskirjailijasta kirjailijaksi on yhtä aikaa tutkimus siitä, miten kirjalijaksi tullaan Suomessa ja millaisia polkuja ura ja ammatti-identiteetti saattavat kehittyä, että opas aloitteleville kirjailijoille. Kirjan aineistona ovat kolmenkymmmennenviiden kotimaisen kirjailijan haastattelut sekä aiemmin julkaistuja kirjailijatutkimuksia, Miten kirjani ovat syntyneet -luentosarjojen pohjalta toimitetut teokset ja muutama muu kirjailijoiden (oma)elämäkerrallinen teos. Esikoiskirjailijasta kirjailijaksi tarkastelee kirjailijanelämää muun muassa toimeentulon, kustantamoyhteistyön, kollegiaalisuuden, julkisuuden ja identiteetin näkökulmasta.

Kirjassa on runsaasti lainauksia Rautiaisen tekemistä kirjailijahaastatteluista. Lainaukset usein myös aloittavat uuden luvun. Rautiainen on litteroinut lainaukset varsin lukijaystävällisiksi poistaen tilkesanoja ynnä muuta, mutta ne ovat kuitenkin puhekielisessä, jutustelevassa asussa. Kirjailijoiden oma (anonyymi) ääni pääsee näin paremmin esiin, mutta lukijana koin etenkin pidemmät, jopa lähes sivun pituiset sitaattijaksot paikoin puuduttavina lukea. Monista asioista olisin lukenut mieluummin Rautiaisen sujuvasti kertomina, epäsuorina lainauksina ja koonteina.

Kirjassa avataan muutamia kustannusalan käytäntöjä, mutta ei kovin yksityiskohtaisesti. Fokus on koko ajan kirjailijassa, jonka näkökulmasta asioita tarkastellaan. Rautiaisen teos vastaa siis hyvin otsikkoaan, toisin kuin viime syksynä ilmestynyt Jera ja Jyri Hännisen Haluatko todella kirjailijaksi? jonka näkökulma oli ennemminkin kustannustoimittajan kuin kirjailijan ja jossa käsiteltiin kirjojen kustantamista, toimittamista ja graafista suunnittelua monelta kantilta. Rautiaisen haastattelemat kirjailijat toivoivat kustantamoilta ennen kaikkea henkistä tukea uran jatkamiseen sekä panostusta kirjansa markkinointiin.

Kirjasta nousi esiin se, että on melkein helpompaa ja hohdokkaampaa olla esikoiskirjailija kuin kirjailija – uudet henkilöt kiinnostavat mediaa lähes aina, esikoisteoksille on omat kilpailunsa ja yleisö on kiinnostunut uudesta tekijästä. Myyttinen "toisen kirjan kuoppa" on todellinen: enää ei ole itsestään selvää, että kustantamo julkaisisi kaiken, mitä kerran julkaisukynnyksen ylittänyt kirjailija tarjoaa. Toisen kirjan riman ylittäminen onnistui haastateluilta kirjailijoilta muun muassa aloittamalla uuden käsikirjoituksen jo ennen ensimmäisen kirjan ilmestymistä ja ottamalla etäisyyttä ensimmäisen kirjan vastaanottoon. Toisen kirjan jälkeisen hiljaisuuden – kun kritiikkejä ei kuulu ja kukaan ei pyydä haastatteluun ei saa antaa lamauttaa, jos aikoo jatkaa uraa. Vain harva kirjailija on median kestosuosikki, mutta moni vähemmän tunnettu kirjailija tekee määrätietoisesti työtään ja ansaitsee elantonsa erilaisilla kirjoitustöillä.

Lasten- ja nuortenkirjailijoiden asema poikkeaa kirjan mukaan jonkin verran aikuisille kirjoittavien asemasta. Lasten- tai nuortenkirjaesikoinen ei saa lainkaan samanlaista huomiota kuin aikuistenromaanin tekijä, mutta toisaalta heidän on helpompi saada apurahoja lastenkulttuurin erityisaseman vuoksi. Kouluvierailujen ansiosta nuorisokirjailijoilla on myös paremmat mahdollisuudet saada tuloja esiintymispalkkioista. Genrestä riippumatta osa kirjailijoista kirjoittaa ansiotyönsä ohella ja niin sanotut "vapaat kirjailijat" tekevät monenlaisia tekstejä eri medioille tai esimerkiksi opettavat luovaa kirjoittamista. Pelkillä apurahoilla tai myyntituloilla elää Suomen kirjamarkkinoilla ani harva.

Oli hauska lukea kirjasta kirjablogeja käsittelevä jakso, jossa kirjailijat arvioivat blogien vaikutusta kirjojen vastaanottoon ja kirjallisuuskeskusteluun. Institutionaalista valtaa kirjablogiarvioilla ei ole; niitä on turha liittää apurahahakemuksiin, mutta muun muassa Blogistanian Finlandia -palkinnon kautta jokin teos voi nousta ilmiöksi.

Suosittelen Rautiaisen kirjaa niille, jotka haaveilevat sivu- tai päätoimisesta (kauno)kirjailijan tai tekstityöläisen urasta sekä niille, joita aihe kiinnostaa työn tai harrastuksen puolesta.



Kirjailijablogeja:

Kuuden lasten- ja nuortenkirjailijan yhteisblogi Grafomania, jossa on keskusteltu viime aikoina muun muassa siitä, miksi kirjailija tarvitsee esiintymisistä ja kouluvierailuista asiallisen palkkion, miltä kielteinen kustannuspäätös tuntuu,

J. P. Koskisen Savurenkaita

Marissa Mehr, jonka esikoisromaani ilmestyy elokuussa.

Kirjailija Terhi Rannela

Toisen dekkarinsa syksyllä julkaiseva Vera Vala

Kristiina Vuori, jonka toinen historiallinen romaani ilmestyy kesäkuussa

Juha Järvelä: Mika Waltari ja sukupuolten maailmat

Juha Järvelä: Waltari ja sukupuolten maailmat
Avain 2013, 265 sivua.

Waltari ja sukupuolten maailmat perustuu Juha Järvelän tulevaan Suomen historian väitöskirjaan. Tieteellisen tutkimuksen popularisointi on onnistunut erinomaisesti, sillä teos on sujuvalukuinen ja helppotajuinen. Kun vielä aihepiiri on suurta yleisöä kiinnostava – sukupuolten kuvaaminen Mika Waltarin varhaistuotannossa sekä teosten aikalaisvastaanotto ja kirjailijakuva – ennustan Järvelän teokselle laajaa lukijakuntaa ja sen ympärille vilkasta keskustelua.

Waltarin laajat historialliset romaaneja ei tässä sivuta, sillä tutkimuksen kohteena ovat vuosina 1925-1939 ilmestyneet teokset, erityisesti esikoisromaani Suuri illusioni, Helsinki-trilogia (Mies ja haave, Sielu ja liekki, Palava nuoruus), Appelsiininsiemen sekä näytelmä Jättiläiset ovat kuolleet ja pienoisromaani Vieras mies tuli taloon. Tutkimusaineistona on toki ollut myös Waltarin vähemmän tunnettuja varhaisteoksia ja lehtinovelleja.

Järvelän tutkimuksen viitekehykset ovat sukupuolihistoria ja miestutkimus, keskeisenä käsitteenä on maskuliinisuus. Maskuliinisuudella Järvelä tarkoittaa niitä sosiaalisia ja kulttuurisia käsityksiä, joita miehiin liitetään. Waltarin aikalaiset eivät tosin puhuneet maskuliinisuudesta vaan miehisyydestä, johon liitettiin paljon ihanteita. Järvelä kuvaa paitsi sitä, miten miehisyys ymmärrettiin 1920-1930 -luvun Suomessa ja miten Waltari kuvasi mieshahmojaa, myös sitä, kuinka nuoren kirjailijan "miehistyminen" näkyi nuoren Waltarin julkisessa kirjailijakuvassa.

Miehekkyyden mittana pidettiin ennen muuta työntekoa ja perheen perustamista. Waltari kuvasi monissa romaaneissaan nuorta miestä, joka siirtyy opiskeluista työelämään, menee naimisiin ja saa kenties lapsiakin. Näiden ihanteellisina kuvattujen kehitystarinoiden vastakohtana Waltari kuvasi myös dekadentteja mieshahmoja, kuten Suuren illusionin maisteri Hellasta, joiden kohtalona on väistyä näyttämöltä maskuliinisen miehen tieltä. Waltarin naishahmoissa tätä kunnollisen ja turmeltuneen vastapooleja edustavat reipas urheilijatyttö, jonka kanssa mies voi solmia toverillisen liiton, sekä uhkaava viettelijätär.

Mika Waltaria itseään pidettiin sitä kypsempänä kirjailijana, mitä (ainakin näennäisen) objektiiviseen kerrontaan hän teoksissaan siirtyi. Asepalveluskuvaus Siellä missä miehiä tehdään herätti ainakin konservatiivisissa, isänmaallisissa piireissä hyväksyntää ja vahvisti kuvaa kirjailijan kasvamisesta pojasta mieheksi. Vasemmistolaisistakriitikoista muun muassa Sylvi-Kyllikki Kilpi arvosti monia Waltarin romaaneja taideteoksina, mutta kritisoi niiden työväestöstä ja punaisista antamaa kuvaa ja paheksui syvästi sitä, että Waltari suomensi natsiteoksen Horst Wessel vuonna 1933.

Kaiken kaikkiaan Waltari ja sukupuolten maailmat on todella kiinnostava, runsaasti teemoja ja näkökulmia sisältävä teos. Ikävä kyllä kirjaan on jäänyt harmillisen paljon painovirheitä. En yleensä kiinnitä yhteen tai kahteen oikolukuvirheeseen huomiota saati mainitse niistä mitään blogiarviossani, mutta kun virheitä oli läpi kirjan ja joskus jopa kaksi samalla aukeamalla (esim. 108–109), ne häiritsivät hieman lukukokemusta. Tyylikästä kantta sen sijaan kiittelen.

Elina Hirvonen ja Anu Silfverberg: Sata sivua

Elina Hirvonen ja Anu Silfverberg: Sata sivua. Tekstintekijän harjoituskirja.
Avain 2010, 157 sivua.

Anu Silfverberg ja Elina Hirvonen ovat molemmat sekä journalisteja että kaunokirjailijoita, ja ensinmainittu toteaakin Sata sivua -kirjoitusoppaan johdannossa nauttivansa monenlaisesta tekemisestä tekstien parissa, niin kirjoittamisesta, editoimisesta kuin kirjoittamisen opettamisesta:

Kielen ja kertonnan ajatteleminen toisten ihmisten kanssa on intensiivistä, kiinnostavaa, haastavaa ja ennen kaikkea opettavaista.

Kirjan idea on samantapainen kuin niin ikään Avain-kustantamolta pari vuotta myöhemmin ilmestyneessä Sini Kiuaksen Kirjoittajakalenterissa. Hirvosen ja Silfverbergin kirjassa ei kuitenkaan ole harjoitusta vuoden jokaiselle päivälle, vaan tasan sata: kirjan nimi tuleekin siitä, että jos tekee kaikki kirjan harjoitukset, on saanut aikaan sata sivua tekstiä, ehkä enemmänkin. Tämä on iso asia sellaiselle, jonka on vaikea saada kirjoitettua, vaikka haluaisikin.

Sata sivua on jaettu yhdeksään osioon aihepiirin mukaan, esimerkiksi "Ideat käyttöön", "Kielellä leikkimistä" ja "Dialogi". Joidenkin harjoitusten kohdalla on perusteltu, miksi se tehdään: jotkut harjoitukset ovat eräänlaista psyykkausta, jotka auttavat esimerkiksi tunnistamaan itse itselle asetettuja kirjoittamisen esteitä, toiset taas enemmänkin jonkinlaista "kirjoitusverryttelyä".

Ihana lisä kirjassa ovat kirjailijoiden vinkit, jotka on sijoitettu harjoitusten lomaan. Omasta kirjoittamisestaan kirjassa kertovat muun muassa Helmi Kekkonen, Juha Itkonen ja Lionel Shriver.

Vaikka maaliskuu on jo pitkällä, liitän tämänja postauksen osaksi Kirjoittajan helmikuu -teemaani.

Sini Kiuas: Kirjoittajakalenteri

Sini Kiuas: Kirjoittajakalenteri 
Avain 2012, 156 sivua.

Koen tämän Kirjoittajakalenterin tavoittelevan jotakin samaa, mitä hieronta saa aikaan. Kirjoittajakalenterin kirjoittajaa kuvaisivat esimerkiksi sanat alttius ja herkkyys. Kirjoittaminen voi olla voimallinen kokemus, joka vaatii harrastajalta itseensä tutustumista ja etäisyyden ottamista omiin ja toisten kokemuksiin. 

Kirjoittajan helmikuu -sarjan ensimmäisessä osassa esittelin Natalie Goldbergin kirjoitusoppaan Luihin jan ytimiin, jossa kirjoittajaa kehotetaan pitämään kynä liikkeessä ja kirjoittamaan joka päivä. Kirjastonhoitaja, kriitikko ja kirjoittamisen ohjaaja Sini Kiuaksen viime syksynä ilmestynyt Kirjoittajakalenteri on hyvin erityylinen kirja, mutta sekin rohkaisee kirjoittamaan joka päivä. Kirja sisältää 366 kirjoitustehtävää tai virikettä, yhden jokaiselle vuoden päivälle.

Erityyppiset harjoitukset on merkattu ryhmätunnisteilla, kuten "Lajit, kaavat ja säännöt", johon kuuluvat tehtävät innostavat kokeilemaan erilaisia tekstilajeja, tai "Ajankohtaiset", jonka tehtävissä kirjoitetaan vuodenkiertoon ja erilaisiin merkkipäiviin sopivia tekstejä, "Voimistavat" tehtävät, joiden kautta haetaan enemminkin iloa arkeen kuin kehittymistä kirjoittajana sekä "Hahmot", jonka harjoituksissa luonnostellaan henkilöhahmoja.

Monet Kirjoittajakalenterin tehtävistä viittaavat kirjallisuuteen, ja aitona lukutoukkana huomasin kokevani kirjoihin liittyvät tehtävät erityisen inspiroiviksi. Eräs suosikkitehtäväni kirjassa on "Vastaus fiktion ajatukseen" (27.1), jossa kehotetaan etsimään jostakin mielikirjailijansa teoksesta inspiroivia ajatuksia ja kirjoittamaan sitten oma fiktioteksti näiden ajatusten pohjalta.

Siinä missä monia kirjoitusoppaita voi lukea ihan vain huvin vuoksi, nauttien tekstistä ja imien inspiraatiota, Kirjoittajakalenteri haastaa nimenomaan kirjoittamaan. Lyhyitä tehtävänantoja sisältävää kirjaa ei voi lukea kertovana tekstinä eikä siis ahmia kannesta kanteen, vaan kirja toimii nimensä mukaisesti parhaiten kalenterina. Kirjoittajakalenteria ei tietenkään tarvitse käyttää orjallisesti päivämäärien mukaan edeten (ja ainakaan minua ihan kaikki kirjan kirjoitustehtävät eivät edes innostaisi vaan hyppäisin ne yli), vaan kirjaa voi lukea sieltä täältä poimien ideoita. Monia kirjoittajia saattaa kuitenkin tyhjän paperin kammossa lohduttaa tieto siitä, että jokaiselle päivälle löytyy oma kirjoitustehtävänsä, jota voi halutessaan muunnella omiin tarpeisiinsa sopivaksi.

Kirjoittajakalenteri sopii niin kirjoittamista harrastavalle kuin työkseen kirjoittavalle; niin omaksi ilokseen kirjoittelevalle kuin sellaiselle, joka kirjoittaa tavoitteellisesti, julkaistakseen. Myös ammatikseen kirjoittavalle voi tulla kirjoitusjumi, ja silloin Kalenterin harjoitusten avulla voi verrytellä. Koska kirjassa on useisiin eri aihealueisiin - dialogiin, henkilöhahmoihin, juonenkehittelyyn, kieleen ja tyyliin - liittyviä tehtäviä, voi Kirjoittajakalenterin avulla työstää vaikkapa kokonaisen romaanin käsikirjoituksen. Jos olet kauan haaveillut pidemmän tekstin kirjoittamisesta, niin ehkä se syntyisi näiden lyhyiden harjoitusten pohjalta? Kokeile, sillä Sini Kiuaksen sanoin

Ainakin ensimmäisen version tielle lähteminen vie varmemmin perille kuin ainainen suunnittelu tai virheiden pelko. Virheitä tulee, mitä sitten. Olennaista Kirjoittajakalenterissa on kirjoittamisen luonnostelu, aloittaminen.

Tämän postauksen julkaisupäivämäärän, 6.2 kohdalla Kirjoittajakalenterissa on seuraava tehtävä:

6.2 ANTOLOGIAIDEA
(lajit, kaavat, säännöt)

Minkälaisen antologian, eri kirjoittajien tekstien kokoelman, haluaisit toimittaa? Mikä aihe sinua kiinnostaa? Olisiko antologia kauno- vai tietokirjallisuuden alaa? Kutsuisitko kirjoittajat vai valikoisitko niin kuin kirjoituskilpailussa? Antologialla on aina jokin tarkoitus. Teema on keskeinen, johtava ajatus, perusidea, joka tekstejä yhdistää. Listaa kolme kauno- ja kolme tietoantologian ideaa.

Inspiroiduitko tästä tehtävästä? Jos inspiroiduit, ei muuta kuin kirjoittamaan!


Kirjoittajan helmikuu jatkuu tässä postauksessa, luvassa taas uusia näkökulmia kirjoittamiseen.

Terhi Rannela: Kirjoita nuorille

Terhi Rannela: Kirjoita nuorille
BTJ (nyk. Avain) 2010, 136 sivua.

Jos nuortenkirja olisi kartta, tämän kirjan tarkoitus on ottaa haltuun ainakin sen pääilmansuunnat.

Terhi Rannelan Kirjoita nuorille on kirjoitusopas, katsaus nuortenkirjan ominaispiirteisiin ja kurkistus muutaman tunnetun ja tunnustetun kotimaisen lasten- ja nuortenkirjailijan tavoitteisiin, työtapoihin ja ajatuksiin. Kirja rakentuu pääasiassa kirjailijahaastattelujen varaan, ja haastateltavien kokemukset ja Rannelan heille antamat pienet kirjoitustehtävät lomittuvat Rannelan omiin näkemyksiin ja aihepiirien avauksiin. Kirjan tyyli on rento ja jutusteleva, ja se sopisi mielestäni paitsi nuorille kirjoittaville, myös nuorille kirjoittajille. Kirjassa pyritään antamaan virikkeitä omaan kirjoittamiseen muun muassa pienten harjoitustehtävien avulla. Rannela saa kirjoittamisen kuulostamaan hyvin houkuttelevalta:

Varaa lähelle muistiinpanovälineet, jokin tarkoin valittu ja inspiroiva muistikirja tai vihko tai avaa uusi tiedosto. Miten olisi mukillinen kaakaota, teetä tai kahvia? Ehkäpä joku maukas keksi siihen päälle?

Kiinnostuin kirjasta alunperin Paulan ja Saran innostuneiden bloggausten pohjalta ja nyt, lasten- ja nuortenkirjallisuuden ollessa muun muassa Finlandia Juniorin (ja tietenkin Blogistanian Kuopuksen!) ansiosta pinnalla niin valtamediassa kuin blogikeskusteluissakin, muistin käydä hakemassa kirjan kirjastosta. Keskustelu genrerajoista on saanut minut miettimään, mikä tekee kirjasta nuortenkirjan, ja ilokseni aihetta avattiinkin Rannelan kirjassa jonkin verran. Rannela kuvaa nuortenkirjaa sateenvarjoksi,  jonka alle mahtuu useita erilaisia kirjallisuudenlajeja fantasiasta heppakirjoihin.

Nuorissa, kuten muissakin ikäryhmissä, on hyvin erilaisia lukijoita - 12-vuotias voi innostua niin humoristisesta futiskirjasarjasta kuin Dostojeskistakin - mutta nuortenkirja-termi ja jonkinlaiset ikäsuositukset puoltavat silti paikkaansa (kurkkaa myös Hyönteisdokumentti-blogin tämänpäiväinen postaus siitä, mitkä asiat nuortenkirjoissa vetävät puoleensa erästä aikuislukijaa, mitä puolestaan vieraannuttavat). Rannelan haastattelemat kirjailijat määrittelivät nuortenkirjan olevan muun muassa "teos, joka kertoo nuoria koskettavista asioista" (Mila Teräs) ja "väline läheisyyteen ja alustus keskusteluun" (Esko-Pekka Tiitinen) ja kirjaksi, "joka antaa [nuorelle] lohtua ja elämänuskoa"

Itse en lukenut teininä juurikaan varsinaisia nuortenkirjoja. Opittuani lukemaan ahmin ensin Neiti Etsiviä sekä Viisikkoja ja muita Enid Blytonin kirjoja. Sitten rakastuin tyttökirjoihin ja niiden jatkoksi eräänlaisiin "aikuisten tyttökirjoihin", kuten Jane Austenin romaaneihin. Aloin lukea nuortenkirjoja ensimmäisen lapseni ollessa vauva, varmaankin siksi, että nuortenkirjahyllyt olivat kirjastossa sopivasti lastenkirjojen vieressä. Luin tuolloin ensimmäistä kertaa pitkän linjan nuortenkirjailijaa Tuija Lehtistä, ja jäin hetkeksi koukkuun hänen Laura-sarjaansa. Luin myös melko tuoreeltaan Salla Simukan Kun enkelit katsovat muualle ja Minuuttivalssi -teosparin, ja pidin niistäkin. Mila Teräksen Sininen huone oli ihana. Erityisen vaikutuksen tekivät Marja-Leena Tiaisen koskettavat nuortenromaanit Rakas Mikael ja Poistui kotoaan. Terhi Rannelan kirjassa haastatellaan kaikkia edellä mainittuja kirjailijoita, ja oli hauska kuulla joidenkin teosten taustoista.

Rannelan kirjan erityinen ansio on sen keskustelevuudessa: siinä ei anneta valmiita vastauksia, tiukoista säännöistä puhumattakaan, vaan nostetaan esille erilaisia tapoja tehdä nuortenkirjallisuutta. Mila Teräkselle tärkeää on kieli, Seita Parkkola (nyk. Vuorela) peräänkuuluttaa värikästä kerrontaa juonivetoisuuden rinnalle ja toivoo, että "kirja olisi kirjoittajansa eikä lajityyppinsä näköinen". Ehkä koskettavin lainaus kirjassa on kirjailija Marja-Leena Lempiseltä, joka kirjoittaa:

Päähenkilöään on aina rakastettava. Kerron tarinaa rakastamisen kautta. Ainakin kirjan kirjoittaja rakastaa lukijaa ja päähenkilöä, jos ei kukaan muu. Toivottavasti pystyn välittämään tunteeni lukijalle; että edes kirjan lukemisen ajan joku todella välittää hänestä. 

Nuorille kirjoittamisen ohella Rannelan kirjassa puhutaan paljon myös nuorten lukemisesta. Suomalaisen kirjavinkkauksen äiti Marja-Leena Mäkelä kertoo työstään lasten ja nuorten lukuinnon herättäjänä ja kirjailijat kertovat lukumuistoistaan - muun muassa siitä, kuinka kirjastotäti epäsi nuorelta lukijalta Jalna-kirjat, jotka äiti onneksi lainasi ja toimitti tyttärelleen. Kirjasta löytyvät myös kahden nuortenkirjatutkijan, Ismo Loivamaan ja Päivi Heikkilä-Halttusen "15 kotimaista nuortenkirjaklassikkoa" -listat, joista löytyi paitsi pari vanhaa suosikkiani, myös muutama uusi kirja lukulistalleni.

Jos nuortenkirjan kirjoittaminen ja kirjailijan työ kiinnostaa, kannattaa pistää lukulistalle paitsi tämä kirja, myös Terhi Rannelan blogi sekä usean lasten- ja nuortenkirjailijan yhteisblogi Grafomania.

Mika Keränen: Hopeinen aarrearkku

Mika Keränen: Hopeinen aarrearkku. 
Vironkielinen alkuteos Peidetud hobedane aardelaegas.
Kuvittanut Marja-Liisa Plats.
Avain 2010, 123 sivua.

Viime syksynä luimme lasten kanssa virolaistuneen Mika Keräsen juuri suomennetun Oranssin polkupyörän. Kirjassa viisi lasta, Mari, Reilikka, Satu, Olavi ja Anton perustavat salaseura Divarin ja alkavat jäljittää kotikaupungissaan Tartossa liikkuvia polkupyörävarkaita. Salaseura Divarista, johon kuuluu myös Marin Matti-koira, tulee jossain määrin mieleen Enid Blytonin kirjojen "Viisikko", mutta toisin kuin pääosin keskenään seikkailevat Viisikko-kirjojen nuoret, Keräsen kirjassa lasten perheet ovat kiinteä osa tarinaa ja luovat siihen turvallisuuden tuntua.

Ihastuimme Keräsen sujuvaan kerrontaan, kivoihin lapsihahmoihin ja jännittäviin käänteisiin siinä määrin, että halusimme lukea myös kirjan jatko-osan, Hopeisen aarrearkun, joka on käännetty suomeksi jo sarjan avausosaa aiemmin. Kirjassa viitataan jonkin verran Oranssin polkupyörän tapahtumiin, mutta se toimii täysin itsenäisenä teoksena.

Jatko-osa ei tuottanut pettymystä; sekä minä että lapset pidimme Hopeisesta aarrearkusta vielä Oranssia polkupyörää enemmän: lapset siksi, että oli jännittävämpää etsiä kauan sitten kätkettyä aarretta kuin varastettua polkupyörää, ja minä samansuuntaisesta syystä - kauas Viron historiaan kurkottava tarina on kiehtova. Kuten edellisessä Divari-romaanissa, myös tässä saa nauttia yksityiskohtaisesta kaupunkikuvauksesta, jossa Tartto ja ennen kaikkea Soppalinnan kaupunginosa heräävät eloon.

Puutarha oli tulvillaan kaunista iltavaloa ja ihmeellisiä varjoja. Suuri kasvihuone hohteli viimeisten auringonsäteiden ulottuessa siihen. Kasvihuoneen palmut tunsivat olonsa varmaan aivan kotoisiksi.

Palmuhuoneen vieressä oli iso monttu, jota reunusti matala kivimuuri. Mari huomasi, että muurilla makaili joku vanha mies. Miehen vatsan päällä keinui hengityksen tahtiin olkihattu, jota komisti valkoinen nauha. Se oli aivan samannäköinen kuin hänen isoisältään.


Tapahtuminen keskiössä on tällä kertaa Tarton kasvitieteellinen puutarha. Marin ukki löytää isoäidilleen   osoitetun, avaamattoman kirjeen, jossa kerrotaan puutarhaan kätketystä aarteesta. Kirjeen sisältämien vihjeiden tulkitseminen on aikamoista salapoliisityötä, mutta senhän Divari hallitsee! Jännitystä tarinaan tuovat Oranssista polkupyörästä tutut, uhkaavasti käyttäytyvät isot pojat ja kaikenlaiseen norkoiluun nuivasti suhtautuva kasvitieteellisen puutarhan assistentti.

Keräsellä on todella taito kuljettaa tarinaa, joka tempaisee mukaansa ensi sivuilla eikä sisällä lainkaan tyhjäkäyntiä. Meillä tämä luettiin lapsille ääneen, mutta voisin kuvitella, että lukemaan juuri oppinut kokee tämän kirjan motivoivana lyhyehköjen lukujen, (mustavalko)kuvituksen ja jännittävän juonen ansiosta.



Haasteet: Lasten linnoitus (Salaseura X), Ikkunat auki Eurooppaan (Viro)

Katja Lahti & Satu Rämö: Vuoden mutsi

Kansi: Satu Kontinen

Katja Lahti ja Satu Rämö: Vuoden mutsi
Avain 2012. 302 sivua.

Kustantaja lajitteli tämän kirjan tietokirjaksi. Ei hyvää päivää! Yritimme anoa siirtoa sekalaisiin tai mutu-kirjoihin, mutta pyyntömme evättii "markkinoinnillisista syistä". Kirjakaupat eivät kuulemma tunne ehdottamiamme kategorioita. Eikä Finlandia-raati.


Vuoden mutsi on erilainen äitikirja, joka haluaa rikkoa naistenlehtien ja äitiyssivustojen myyttejä hehkuvista odottajista ja välittömästi heräävästä äidinrakkaudesta. Kun kotona tuoksuu pullan sijasta puklu, voi tällainen kirja tuoda vähän lohtua ja perspektiiviä: ei se aina mene putkeen muillakaan. Äitiyteen herkän runollisesti suhtautuvia voi varoittaa etukäteen, että Vuoden mutsissa asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä.

Vuoden mutsi sai alkunsa kirjoittajien blogeista, joissa he tuulettivat tunteitaan ja liputtivat keskinkertaisen äitiyden puolesta. Lahti ja Rämö (joka asuu Islannissa) tutustuivat siis ensin virtuaalisesti ja tapasivat kasvokkain vasta muutama kuukausi sen jälkeen, kun yhteinen kirjaprojekti oli aloitettu.

Bloginsa esittelyssä Katja tiedottaa, että blogikirjoitusten tyylilaji on sarkasmi, jos ei muuta mainita. Vuoden mutsissa on otettu käyttöön "ajo-ohjeet", symbolit, joiden avulla lukija voi asennoitua tekstiin - onko kyseessä Huumorijuttui, Neuvoja ja vinkkejä vai Vituttaa. Potuttaa. Virallinen avautumisosuus. Tällaiset ajo-ohjeet eivät ole välttämättä lainkaan tarpeettomia, sillä äitiys on elämän osa-alue, johon on perinteisesti suhtauduttu hyvinkin vakavasti.

Itse nauroin kirjaa lukiessani välillä hysteerisesti, niin hauskasti sekä Rämö että Lahti kirjoittavat (kirjoittajien osuudet tunnistaa maatuskanukeista: kaksilapsisella Lahdella on maatuskamasussaan kaksi pienokaista, Rämöllä yksi). Minulle kirjan viihteellinen anti oli huomattavasti tiedollista antia suurempi, ja siihenhän tekijät ovat antaneet jo etukäteen synninpäästön. Ensisynnyttäjälle kirja tarjoaa varmasti ihan hyvää asennevalmennusta, palauttaa hyvissä ajoin maan pinnalle vaalenpunaisista unelmista ja antaa muutaman työkalun vauvavuoden pulmatilanteisiin, liittyivät ne sitten vauvanhoitoon, parisuhteeseen, omaan jaksamiseen tai varusteiden hankkimiseen (tekeekö matkarattailla oikeasti Suomen oloissa mitään?) Ohjeita ennetaan myös isille, mm. synnytykseen osallistumista varten:


Älä sano, että äitisi synnytti sinut saunassa ilman kipulääkkeitä.
Jos pelkäät möläyttäväsi jotain tuollaista, kannattaa pistää jofa päähän, sillä saatat saada kuuppaasi sykemonitorin.

En ole kaikesta samaa mieltä Vuoden mutsin kirjoittajien kanssa - tai tarkemmin sanottuna, olen kokenut  monet asiat eri tavalla. Kirjan ansio on se, että siinä ei tuomita luomuhenkisempiä, suorituskeskeisempiä tai pullantuoksuisia äitejä. Oli erityisen hauska lukea Vuoden mutsia pian tämän hyvin toisenlaisen äitiyskirjan jälkeen. Äitiyttä ihannoivasta herkästä kirjasta on aikamoinen henkinen matka kirjaan, jossa lapset ovat kersoja ja äiti heittää synnytyksessä sipsipussia rapistelevaa isää vesipullolla - kyllä ne äitinä olemisen raamit ovat vähän väljentyneet sitten 1800-luvun.

Ulkokirjallisia huomioita: Vuoden mutsi on mukavan pehmeäkantinen, mutta silti lujaa tekoa - kestää lukemisen lapsiperheessä. Miinusta siitä, että kaikkia sivuja ei näe lukea hämärässä valaistuksessa (jos lapsi nukkuu samassa huoneessa), sillä osa teksistä on "mustaa pinkillä". Kunniamaininta Satu Kontiselle (jälleen kerran) upeista kansista - äitiys- ja vauva-aiheisen kirjan ei todellakaan aina tarvitse olla vaalea tai pastillinsävyinen!

Vuoden mutsin tekijöiden kirjoitustyyliin ja elämänasenteeseen voi tutustua myös näissä blogeissa:

Vuoden mutsi
Project Mama
Salamatkustaja

P. S. Toinen humoristinen, mutta kuitenkin perinteisempi vauvavuoden opas on Elina Tanskasen viime syksynä ilmestynyt Jetlagissa - yhdellä kädellä kirjoitettu opas vauvavuoteen. Arvioni kirjasta voi lukeä täältä.