Sivutiellä

Työt ovat vaatineet viime aikoina veronsa, enkä väsymyksen ja sairastamisen keskellä ole jaksanut lukea kovinkaan paljon. Tällä viikolla löysin kuitenkin lohtua sarjakuvista: suhteellisen lyhyitä kokoelmia ja kertomuksia on helppo lukea. Esittelen tässä lyhyesti muutaman teoksen, jotka olen ahminut sängyn pohjalla maatessani. On yllättävän mukavaa käpertyä sänkyyn kahden peiton alle ja viettää koko ilta sarjakuvia lukien. Jäsentymätöntä höpsötystä Luin jo aiemmin tässä kuussa Milla Paloniemen En vaan osaa 2:n , ja nyt tartuin ensimmäiseen osaan. Humoristiset arkistripit, joissa nauretaan päähenkilön toilailuille ja epätäydellisyydelle, huvittavat useimmiten. Millan ja poikaystävän välille rakentuu omasta arjesta tuttuja konflikteja ja hämmentäviä tilanteita, jotka hymyilyttävät väkisinkin. Kokonaisuutena En vaan osaa ei kuitenkaan jäsenny kovinkaan kiinnostavaksi, vaan osastoista huolimatta sarjakuvat hyppelevät tilanteesta toiseen. En vaan osaa  sopii niille, jotka kaipaavat h...

Jostain muistin tästä lukeneeni, ja onnekseni lapsuuden kotipaikkakuntani kirjasto on sellainen, että sieltä saa nekin uutuudet, joihin isommissa kaupungeissa saa jonottaa kuukausia. Paloniemen sarjakuvateostarttuikin mukaan uutuushyllystäni. 112 osumaa on henkilökohtainen avautuminen rakkauselämästä, jatkuvasta ihastumisesta ja miehistä. Se on tarina- ja episodikokoelma siitä, miten Milla toistuvasti ihastuu miehiin, joihin ei oikeastaan kannattaisi edes ihastua.  Paloniemi tarjoaa lukijalleen tuttuja tunteita: turhautumisen siitä, miten takertuu ihmiseen, joka kohtelee toisia kaltoin; ihanan tunteen siitä, kun saa (kuvittelee saavansa) viimein vastakaikua tunteisiinsa; epätoivon alhon, kun kiinnostava tyypistä ei kuulu tai tule yhtään mitään. Paloniemen kuvaamat tunteet ovat niin tuttuja, että jokaisen epätoivoisesti ihastuneen tai rakkautta (turhaan) havitelleen, on helppo samastua sarjakuvien tarinoihin. Parasta antia 112 osumassa on se, miten Paloniemi vaihtelee...