Positive

Ajattelin, että kunnon zombimeijastus on aina tarpeen, ja ostin David Wellingtonin teoksen Positive Audiblesta. (Wellington on hyvä go-to -henkilö näissä hommissa. En itse asiassa tiedä, onko Wellington kirjoittanut mitään muita kuin zombiaiheisia kirjoja.)

Tässä eletään aikaa zombiapokalypsin jälkeen. Päähenkilö Finn asuu New Yorkin raunioilla yhteisössä, mutta saa fudua kun tila muuttuu ei-infektoituneesta mahdollisesti tartuntaa kantavaksi: positiiviset siirretään leirille ja sillä piste.

No, eihän mikään tietenkään niin suoraviivaista ole: Finn joutuu ihan tosissaan tekemään töitä päästäkseen sinne leirille, ja luodakseen itselleen jonkinlaisen paikan maailmassa.

Kirja oli ihan kiva ja viihdyttävä, mutta siinä se suunnilleen oli. Tarkoitan, että vaikka kuuntelin opuksen nyt tässä talvella, en oikein edes ihan muista, miten se lopulta päättyi. Eikä siinä sitä zombimeijastustakaan niin paljon ollut, vaan erilaisten ja eri tavalla vinojen yhteisöjen kuvausta.

Yleisfiilis siis vähän nojoo.

Raising Stony Mayhall

Lupasinhan teille lisää Daryl Gregorya, enkö?

Raising Stony Mayhall alkaa zombihyökkäyksestä, mutta ei lopu siihen: nainen on ajamassa tyttärineen lumimyrskyssä, kun hän löytää pienen vauvan ja tämän kuolleen äidin. Lapsikin vaikuttaa kuolleelta, mutta pian käy ilmi, että hän onkin epäkuollut. Maailmassa, jossa ei epäkuolleita hyvällä katsota.

Nainen antaa lapselle nimen Stony ja kasvattaa sen yhtenä omistaan. Tietenkin Stony on vähän erikoinen: hän kasvaa vain synkronoidusti naapurin pojan kanssa, ei syö, eikä pääse kouluun. Hän on myös hyvin yksinäinen, sillä paras (ja ainoa) ystävä on täysin elossa.

Kirjan alku keskittyy Stonyn myrskyisiin nuoruusvuosiin. Helppoa ei ole nuorella zombilla, jos kohta on sanottava, ettei hän ketään pure. Ja sitten, yhtäkkiä, teini-iän kapinassa, näyttääkin siltä, että hän jää kiinni - vain kohdatakseen yhtäkkiä toisia kaltaisiaan.

Raising Stony Mayhall ei ole yhtä kirpeä ja raivoisa kuin Afterparty, josta pidän näistä kahdesta enemmän, mutta hyvä kirja oli silti kyseessä. Stonyn myöhempien aikojen poliittinen toiminta on esimerkiksi ihan huikaisevan kiinnostavaa.

Näiden kahden perusteella voin melkein varmasti luvata, että Daryl Gregory tulee fiittaamaan Sivukirjastossa jatkossakin.

The Girl with All the Gifts

M. R. Careyn The Girl with All the Gifts on zombiekirja twistillä. Ja M. R. Carey on yhtä kuin Unwritteniä kirjoittava Mike Carey.

Tavallaan lopputuloksen pitäisi siis olla eeppinen, ja oikein mainio se onkin, mutta siis kuitenkin vain oikein mainio. Jälkikäteen arvioituna eeppisyyspisteet hieman laskevat.

Tarinassa on tyttö ja tytön opettaja, sotilastukikohta ja ihmiskunnan rippeitä. Juoneen en sen kummemmin välitä mennä, se vähän kärsii, jos asiaa liikaa avaan.

Carey kirjoittaa ihan erinomaisen luettavaa tekstiä - viihdyin kirjan parissa hyvin. En tosin voinut välttyä vaikutelmalta, jossa kirjassa kaikilla on kylmä ja mutainen olo, mutta siihen saattoi vaikuttaa se, että luin tämän muistaakseni lokakuussa, tai saattoi olla marraskuutakin, kuitenkin, ulkona oli kylmää ja mutaista. Vaikka kirja oli ihan mainio, olisin ihan hirveästi kaivannut jotain hieman lohdullisempaa luettavaa.

Parasta opuksessa oli loppu, joka oli vielä toimivampi kuin muu kirja. Ja ja ja, Careyn zombieselitys oli oikein hyvä myös.

Luettuani tämän tunsin tiettyä haikeutta. Oli sellainen olo, että Carey meni kirjoittamaan kirjan, joka tekee kaikki tulevat zombiekirjat tarpeettomiksi. En ole varma, olenko vielä valmis luopumaan aivottomista epäkuolleistani.

Ja saatanhan olla väärässä.

Team Human

Justine Larbalestierin ja Sarah Rees Brennanin Team Human oli mainio. Monella tavalla.

Kirjan päähenkilö Mel asuu vampyyreiden rakentamassa kaupungissa, muttei koe mitään tarvetta olla epäkuolleiden kanssa missään tekemisissä. Sitten kouluun saapuu torahammas ja paras kaveri Cathy on mennyttä naista. Vampyyri ja Cathy tuijottavat huokaillen toisiaan silmiin ja Melin on ilmiselvästi tehtävä jotain, sillä friends don't let friends date vampires. Samaan aikaan toisen ystävän, Annan, isä on mystisesti ottanut hatkat vampyyrisnaikkoisen kanssa, mutta jokin vaikuttaa vähän oudolta.

Team Human oli sekä hauska että aika humaani kirja. Mel ei tietenkään ole ennakkoluuloinen - no, ei oikeasti, eihän hänellä mitään vampyyreita vastaan ole, kunhan pysyvät kauempana - mutta kirjan kuluessa hänkin huomaa, ettei erilaisissa arvoissa ole välttämättä mitään väärää. Cathy haluaa elämältään asioita, joita Mel ei Cathylle halua. Oppimistilaisuuksia kyllä piisaa, mutta aivan luontevasti. Mel ei ole rasittavan härkäpäinen sankaritar vaan aika inhimillinen.

Myös Mel ihastuu kirjan aikana - mutta virkistävästi ei sillä teini-ikäisen dramaattisella tavalla, että kuolema vain on meidät erottava.

Tämän lisäksi Team Human oli sujuvaa luettavaa ja hauskakin vielä. Vampyyriromanssille nauraminen oli ihanaa.

Deadline

Tässä sitä taas ollaan, zombiapokalypsin äärellä.

Deadline jatkaa sanoista kauneimmalla nimettynä Mira Grantin Newsflesh-sarjaa, ja minä jatkan sillä jo hieman kuluneella aiheella, että tunkekaa ne nimenvaihdot jne. (Grant on minusta kyllä paljon parempi kirjailija kuin käsittääkseni ensimmäinen minänsä Seanan McGuire.)

Shaun Mason jatkaa raportointia siitä, mihin edellisessä kirjassa jäätiin. Ykkösosan menetykset kaihertavat mieltä kovin, ja Shaun onkin väkivaltainen ääliösurussaan kieriskelevä, mielenterveydeltään horjahteleva nuori mies. Sitten CDC (eli tartuntatautiviranomainen) lähettää Shaunin tiimin syliin yhden nuoren tutkijansa, jolla on skuuppi: jengiä kuolee epämääräisistä, ei-zombihenkisistä syistä, ja sitten tempaudutaankin mukaan kieroiluun ja salaliittoihin ja vaaran tunteeseen.

Tuntuu, ettei tästä pitäisi millään muotoa pitää niin paljon kuin pidin, sillä teknisesti ottaen kirjassa on aika paljonkin ärsyttävää. Shaun on päähenkilö, jonka kuolemaa en jäisi itkemään, eikä minulla toden totta ole sekuntiakaan aikaa kuolleille sisaruksille, jotka jäävät hengaamaan lepakoiksi päähenkilön tapuliin. Kirjassa on ykkösosan tapaan hieman toisteisuutta ja höpöhöpökynnys ylitetään etenkin lopussa komealla loikalla.

Ja kuitenkin. Kuitenkin. Grant onnistuu luomaan paikoin todella hyytävän tunnelman - sellaisen, ettei kirjaa voi käsistään laskea. Teksti on sujuvaa ja viihdyttävää, eikä kaikkia juonenkäänteitä voinut ennalta arvata (ei sillä, että olisin kovasti yrittänytkään.) Zombiapokalypsin jälkeinen mediaa pursuava yhteiskunta on kiehtova kuin mikä, ja bloggaajineen todella aikamme kuva (vaikka näennäisesti sijoittuukin nelisenkymmentä vuotta tulevaisuuteen.) Zombit ovat tarpeeksi pelottavia, mistä huolimatta kirja ei itse asiassa ole edes kovin väkivaltainen (vaikka kauheat kuolemat ovatkin usein genrelle ominaisia.)

Tässä puhuttiin sellaisesta viiden tähden rajamailla hiipivästä lukukokemuksesta, ystävät, enkä oikein osaa edes selittää, miksi. Vain mainitsemani hypähdys höperyyden puolelle lopussa häiritsi sen verran, että kokonaisarvio rojahti vaatimattomaan neljään tähteen.

Onneksi seuraava osa istuu jo kirjahyllyssä.

World War Z

Terkkuja vaan täältä sairastuvalta. Potilaana olen sekä minä että tietokone, jonka mielestä on ihan ookoo olla toimintakykyinen kahtena päivänä seitsemästä.

Zombiasiaan. Vaikka zombit kiinnostavatkin Sivukirjastossa tasolla "viittä vaille pakkomielle", olin sujuvasti sivuuttanut Max Brooksin tuotokset aiheesta. Ehkä siksi, että miehellä oli Brooksin zombiapokalypsikalenteri työpaikalla, ulottumattomissani, mikä suututti tietenkin. Sitten Artsi luki World War Z:n ja totta kai minä perässä. Lopulta lähinnä siksi, että Max Brooks on ilmeisesti maailmankaikkeuden ehkä parhaan elokuvan, Blazing Saddlesin, ohjanneen Mel Brooksin poika. Varmasti on huonompiakin syitä lukea kirja.

World War Z ei minusta ollut yhtä kiinnostava kuin Blazing Saddles, mutta se ei vielä sano paljon. WWZ kertoo zombiapokalypsista lähinnä zombisodan ajalta ja sen jälkeen, ja periaatteessa, periaatteessa, kaiken pitäisi olla kunnossa ja kiinnostavaa, mutta silti. Teksti oli jotenkin turhankin kuivakkaa, ja vaikka sille on tietysti syynsä - kirja on olevinaan virallinen raportti - kuka nyt oikeasti haluaa lukea virallisia raportteja työmatkalla? Vaikka kuinka käsittelisivätkin zombisotaa. Lisäksi opus oli jotenkin aika jenkkikeskeinen, mikä ehkä ihan semisti riipi - ymmärrän kyllä senkin (jonkun suomalaisen käsissä teoksesta olisi varmaan tullut "Zombit ja Suomen talvisota") mutten silti välttämättä aina jaksaisi.

Pitää varmaan pian lukea Mira Grantia, jospa se saisi rakkauteni zombigenreen taas roihahtamaan metsäpalon asteelle.

Edit. Kommentit suljettu spämmitulvan vuoksi.

Zone One

Zone One on Colson Whiteheadin zombietarina, ainakin näennäisesti, mutta zombit ovat siinä kuitenkin sivuosassa.

Päähenkilö Mark Spitz (nimi on hassunhauska vitsi, ilmeisesti, mutta minä en saanut siitä mitään irti koska en ollut koskaan kuullutkaan kenestäkään Mark Spitzistä aiemmin) on New Yorkiin perustetun selviytyjien leirin joukoissa, putsaamassa katuja jäljelle jääneistä zombeista. Melkoisen surumielisesti kirja käy läpi Markin elämää ja sitä, miten tähän pisteeseen on tultu; itse zombeille tai zombiapokalypsille ei anneta paljoakaan painoarvoa.

Hyvä niin: ZO on kiinnostava, vaikka siinä ei ole juuri juonta. Minulle se kertoi ihmisistä, jotka yrittävät epätoivoisesti ja hieman turhaankin tuoda järjestystä kaaokseen - palata epätoivoisesti entiseen, vaikka se on tietenkin mahdotonta. Whitehead tuo zombiegenreen omia ajatuksiaan luultavasti vain päästäkseen esittämään omia ajatuksiaan, mutta homma kuitenkin jotenkin toimii.

Perinteisempää zombitarinaa etsivä saattaa kuitenkin pettyä, joten - teitä on varoitettu.

Boneshaker

Luin juuri kauneusblogia, jonka kirjoittaja ilakoi muuton jälkeen saavutetusta edusta: omasta yöpöydästä. Vihdoinkin paikka, johon laittaa iltapurnukat. Kerron tämän siksi, että jos minun sänkyni vieressä olisi yöpöytä - eikä esimerkiksi koiran sänky, jossa koira aina silloin tällöin suostuu viettämään yönsä - olisi sillä pino kirjoja, jotka tarjoaisivat jännitystä jokaiseen iltaan uhkaamalla kaatua keskellä yötä päähäni. Kukin tavallaan, kai.

Asiaan. Luin Englannin reissulla myös* Cherie Priestin juuri leffaoikeutensa myynyttä** kirjaa Boneshaker, joka varmaankin sopii heille, jotka haluavat tutustua höyrypunkgenreen lähemmin, tai heille, jotka suhtautuvat zombeihin lämmöllä.

Boneshaker kertoo nimittäin 1800-luvun lopun Seattlesta, jossa pikku onnettomuuden seurauksena maasta tulvii ihmiset zombeiksi muuttavaa kaasua. Kantakaupunki on muurattu umpeen eikä sinne tai sieltä ole kovin helppoa päästä - mutta sinne kuitenkin suuntaa kulkunsa päättäväisesti teini-ikäinen Zeke, joka haluaa puhdistaa isänsä maineen. Zeken perään lähtee äiti Briar, jonka mielestä Zeken isän maine on ansaittu mutta joka kuitenkin toivoo, että olisi tullut keskustelleeksi asiasta poikansa kanssa ajoissa.

Kirja on täynnä ilmalaivoja, kaasunaamareita ja muita gadgetteja, jotka tekevät tästä kaiken kaikkiaan mainion höyrypunkroinaa esittelevän kirjan, ja vaikka juoni on melkoista ympäriinsä juoksentelua, on se kuitenkin varsin viihdyttävää juoksentelua. Jos kirja leffaksi muuntuu, aion itse mennä katsomaan, ja sitä odotellessa aion lukea Boneshakerin jatko-osatkin - niin, tokihan niitä on, peräti kolme.

* Näin, sillä julmat lentoemännät eivät anna pitää Kindleä päällä lentokoneen nousun tahi laskun aikana, enkä tiedä, oletteko ikinä asiaa ajatelleet, mutta lentokoneen nousussa ja laskussa kestää ihan järjettömän kauan.
** Tarkalleen ottaen kirjailijatar varmaankin möi leffaoikat, ei itse kirja, mutta on hauskempaa ajatella asiaa toisin enkä ole saanut vielä kahvia.

Countdown

Countdown on Mira Grantin Newsflesh-sarjan eräänlainen prologi, pienoisromaani (paino etuliitteellä "pienois"), joka kertoo siitä, miten zombiapokalypsi käynnistyi.

Kansi: Orbit

Aion nyt ihan ensi töikseni kertoa, että Countdownia kuunneltuani näin painajaisia zombeista, joten Grant saa tehokkuuspisteitä - vaikka samalla on tunnustettava, että Countdown on monella tapaa eri perinteinen zombiapokalypsi. Tiedättehän, viruksen aiheuttama tartunta leviää onnettomien sattumusten kautta, jotka voimattomalle lukijalle perinpohjin selostetaan. Tahattomasti tai tahallisesti levittämiseen osallistuneille tunareille käy huonosti, mille on tarkoitus hykerrellä. Näkökulmia on useita, ja useimmat muuttuvat zombeiksi alta aikayksikön.

Mutta oli Countdown muutakin. Kun Newsflesh-sarja itsessään keskittyy aikaan zombiapokalypsin jälkeen - yhteiskunnan muutoksiin ja uudelleenrakennukseen - käsittelee Countdown myös sitä, miten yhteiskunta (esimerkiksi media) epidemiaan reagoi, ja miten henkiinjääminen ja jälleenrakentaminen ovat olennaisia jo, kun pahin paniikki on päällä. Tästä pidin eritoten.

Niin, ja siitä tehokkaasta kauheilusta pidin myös. Hyllyssä odottelee Newsfleshin toinen osa, Deadline, ja toivon todella, että se on yhtä vaikuttava luettuna kuin Feed (ja siis hieman myös Countdown) oli äänikirjana.

The Loving Dead

Amelia Beamerin The Loving Dead on ehdolla Locus-palkinnon saajaksi kategoriassa esikoisteokset. Palkintoraati näki siinä ilmeisesti jotain, mitä minä en nähnyt, mutta äänikirjana kuuntelemani TLD oli aika ankea zombitarina verrattuna esimerkiksi ja etenkin Mira Grantin Feediin. (On toki mahdollista, että ennen Feediä olisin pitänyt TLD:ista kovastikin.)

The Loving Dead alkaa kun tanssitunnilta kotiin suuntaava Kate pelastaa tanssinopettajansa hiipparilta, joka käy maikan kimppuun. Kate vie tanssinopettajan kotiinsa, jossa kämppis Michael on järkännyt yhdet legendaarisista bileistään. Lukijalle tulee täytenä yllätyksenä (toivottavasti aistitte sarkasmini), että hiippari oli zombie, joka tartuttaa tanssinopettajan, ja niin edelleen. Hieman omituisten juonenkäänteiden jälkeen Kate ja Michael sopivat tapaavansa Alcatrazin saarella, jossa varmasti ollaan turvassa, ja kaikkien zombikirjojen saariklisheekin tulee näin käytettyä.

Beamerin tarina zombit olivat sanalla sanoen melko tylsiä, vaikka jonkun mielestä varmaan hommaan tuo jotain jännitystä zombiruttoon kuuluva himojen lisääntyminen tai se, että zombirutto on -ooh- ilmeisesti sukupuolitauti. Kun juoni ja päähenkilöt olivat kaikenlisäksi suunnilleen yhtä päättömiä kuin keskivertokauhuleffassa, ei käteen jäänyt paljoakaan. Zombirutto ei sitäpaitsi tunnu noudattavan minkäänlaista logiikkaa, ja vaikka ihmishahmoilta sinänsä on vähän turha odottaa loogista toimintaa, jonkinlainen uskottavuus olisi kuitenkin paikallaan. Esimerkiksi päähenkilöiden välillä orastava romanssi oli lähes yhtä koskettava kuin Lambi-vessapaperirulliin hiljattain painetut runot*. Ei lainkaan. Beamer käyttää kyllä kivasti hyväkseen zombimytologiaa ja erityisesti sitä, miten zombit näkyvät populaarikulttuurissa, mutta kun kirjoitustyyli ei ainakaan itseeni purrut - vai oliko se se lukija? - ei muutamilla populaarikulttuuriviittauksilla vielä pitkälle pötkitä. Ei ainakaan Sivukirjastossa.

* Herra Sivukirjasto osti, vahingossa. Ei voitu hetkeen kutsua ketään kylään.

Feed

Mira Grant on ei-kovin-salainen-salanimi Seanan McGuirelle, jonka October Daye -sarjaa on Sivukirjastossakin luettu ja kuunneltu. Ilmeisesti nimen vaihto liittyy jotenkin genren vaihtoon, sillä Feed (ensimmäinen Grantin nimen alla ilmestynyt kirja) on mainio zombitarina, jonka kuuntelin äänikirjana. Feedille pitäisi tulla vielä kaksi jatko-osaa, sillä se aloittaa Newsflesh-nimisen trilogian.

Feed kertoo Georgia ja Shaun Masonista, sisaruksista jotka yhdessä teknikkonsa Buffyn kanssa muodostavat kolmen hengen bloggaajatiimin zombiapokalypsin jälkeisessä maailmassa. Zombivirus on puhjennut kahden lääkkeen yhteisvaikutuksesta, ja muuttaa kuolleet - ja elävät - ennen pitkää epäkuolleiksi. Tyypilliseen tapaan epäkuolleen surmaamalla zombista pääsee, mutta pieninkin verikosketus on vaarallinen ja yhteiskunta on muuttunut neljän seinän sisällä asuvien linnoituksiksi, jossa suuria kokoontumisia vältellään. Bloggaajat ovat vallanneet alaa perinteisen median rinnalta, ja kun republikaanien presidenttiehdokkaaksi pyrkivä senaattori Ryman ryhtyy kampanjoimaan, hän kutsuu mukaansa Georgian ja Shaunin blogipossen. Ilmeisesti joku yrittää kuitenkin sabotoida äärikarismaattisen Rymanin kiertuetta pikkuannoksilla zombivirusta. Katastrofeja seuraa.

Feed oli tosi hyvä. Se oli myös paikoin hieman toisteinen, ja kertojaäänenä suurimman osan kirjasta toiminut, omasta uutisbloggaajan objektiivisuudestaan (osin turhaan) vaikuttunut Georgia oli joskus hieman rasittavakin. Kirja oli myös hieman hämmentävä: Georgian suhde veljeensä Shauniin (joka keskittyi uutisbloggaamisen sijaan zomppien tökkimiseen kepillä, eli toisin sanoen viihteeseen) oli vaivaannuttavan läheinen. Strange Horizons tarjosi kuitenkin aiheesta kiinnostavan tulkinnan: jos Georgian ja Shaunin suhteen kuvauksen lukee uutisten ja viihteiden liiallisena läheisyytenä täysin kirjaimellisen tulkinnan sijaan, koko hommaan tulee uutta mieltä. (Tällaisina hetkinä toivoisin, että meidänkin koulujärjestelmässämme vaadittaisiin hieman tarkempaa teosten eri kerrosten pohdintaa; suoraan sanottuna tällainen ei olisi tullut ikinä mieleenikään ellen olisi törmännyt SH:n arvioon.) Se oli kuitenkin minullekin selvää, ettei Feed ole pelkkää zomppifiktiota vaan se kannattaa ilman muuta lukea myös tulkintana omasta yhteiskunnastamme ja siitä, mihin me olemme yhteiskuntana menossa.

Jäin myös miettimään äänikirjan eroja mediana perinteiseen paperiversioon: SH:n arvostelijan mielestä Feedin lopun vauhdikas tapahtumasarja ei rakenna tunnelmaa vaan pikemminkin latistaa sitä, mutta - mahdollisesti, koska itse kuuntelin kirjan - itse olin paikoin aika järkyttynytkin. Toivoisin, että voisin järjestää kokeen itseni kanssa ja verrata ensikuuntelukokemusta ensilukukokemukseen.

The Fall

Joskus alkuvuodesta tykkäsin kohtuullisesti Guillermo del Toron ja Chuck Hoganin yhteistuotoksesta Vitsaus. Nyt sille on ilmestynyt jatkoa ainakin englanniksi, nimellä The Fall.

Jos Vitsaus olikin ihan toimiva vampyyriapokalypsi, The Fall oli vain ankea ja rasittava jatko-osa. Yllätysmomentti on menetetty ja alta paljastuu melko lailla ei mitään. Tutut päähenkilöt jatkavat epätoivoista taistelua vampyyripomoja vastaan, mutta kirja on selkeästi trilogian väliteos, koska siinä ei tapahdu oikeastaan juuri mitään (lukuunottamatta sitä, että päähenkilöille tarjotaan lukuisia tilaisuuksia olla ärsyttävän typeriä ja lukijalle tarjotaan lukuisia tilaisuuksia toivoa vampyyreiden pikaista voittoa.) Kirjoitusteknisesti jäi vieläpä sellainen fiilis, että The Fall otti hieman takapakkia siitä, mihin Vitsaus (The Strain) loppui niin, että kun Vitsauksen lopussa kuvataan vampyyriapokalypsin lopputapahtumia, nyt The Fall onkin yhä keskellä  niitä.

En suosittele; jos vampyyriapokalypsit kiinnostavat, Justin Croninin The Passage on selkeästi parempi.

The Passage

Törmäsin ensimmäisen kerran viittauksiin Justin Croninin The Passage -kirjasta jotakuinkin yhteydessä "tässä meillä mainstream-kirjailija, joka tekee kaiken, jota genressä on tehty jo vuosia mutta joka saa siitä huomiota". Kirottu Justin Cronin.

Paitsi, että ei nyt ihan. Herra Cronin kirjoittaa vampyyriapokalypsista, jossa vampyyrit ovat jotakin tuntemiemme vampyyri Lestatien ja Billien sekä zombieiden välimaastossa. Ei se mitään - kirjan kiehtovuus ei oikeastaan ole siinä, miten kaikki alkaa mennä pieleen, vaan siinä, mitä sitten tapahtuu. Ollaanpa rehellisiä - tyypillisessä zombijuonessa, johon myös The Passage kovin nojautuu, kiinnostavinta on se hetki, jolloin kulissit alkavat kaatuilla ryminällä. Sen jälkeen tulee yleensä veri- ja aivokudosbalettia, jonka kuvottavuuden peittoaa vain sen ylenpalttinen tylsyys.

Mutta Justin Cronin, pitkähkön alkuosan jälkeen, kuvailee varsin elävästi vampyyreita vastaan puolustautuvaa pientä yhdyskuntaa, yhdyskuntaa, joka aluksi näyttää idylliseltä, ja sitten vähemmän idylliseltä. Yhdyskuntaan saapuu nuori tyttö, Amy, joka tuntuu olevan avain kaikkeen - mutta miten?

Ollaanpa rehellisiä. Kirjassa on ongelmansakin. Se ei ole oikein scifiä, eikä se ole juonenkuljetuksen kannalta kovin ehjää fantasiaakaan. Epäusko on laitettava päättäväisesti hyllylle pariin otteeseen, tyypillisesti etenkin Amyn ollessa mukana kuvioissa. The Passage on silti kiehtova ja mukaansatempaava, enimmäkseen henkilöhahmojensa takia, ja niiden takia se kannattaa myös lukea. 766 sivua menee rattoisasti. (Tähän uskoo myös WSOY, joka suomentaessaan The Passagen nimellä Ensimmäinen siirtokunta minusta kyllä valitsi fiksummin kuin del Toron ja Hoganin yhteistuotoksen julkaissut Tammi. Siinähän trilogian ensimmäinen kirja käsitteli juuri sitä kiinnostavaa hetkeä, kun korttitalo alkaa huojua, mutta kakkososa oli varsinainen rimanalitus. Siitä lisää myöhemmin.)

Already Dead

Toinen alkuvuoden vampyyrikirjoista on C... Charlien Hustonin Already Dead, jossa vampyyri Joe Pitt toimii jonkinlaisena yksityisetsivä/yksityiskonna -tyyppisenä yrittäjänä vampyyriklaanien välissä puikkelehtien.


Sijainti: New York
Kohtalokkaita naisia: tuskin yhtään
Romantillisia vampyyrikohtauksia: tasan nolla

Already Dead ei ollut yhtään huono, ja jälkikäteen selvisi, että se oli vuoden 2008 -parhaat master listin satoa myös. Tälle tulee kai jatkoakin. Aika raaka se kyllä on, ehkä vähän yllättikin paikoin.
Joten jos kuvittelee kaikkien vampyyrikirjojen olevan jotenkin Stephanie Meyer -henkisiä, voi varautua nyt jo yllätykseen. (Kyllä, alkuvuoden toinen vampyyrikirja oli Twilight ja voin kertoa jo etukäteen, että se ei tule saamaan viittä tähteä.)

Zomppeja

Zombiet ovat tunnetusti viihdyttävää sakkia, paljon mukavampia kuin vampyyrit tai muut öttiäiset.

David Wellingtonin kirja Monster Island on zomppikirja, ja sellaisenaan tietenkin varsin viehättävä. Tosin hetkittäin tulee vähän sellainen olo, että Walking Dead -sarjikset olisivat ehkä riittäneet, eikä zombieissa ole välttämättä sisältöä 3:n kirjan mittaiseen sarjaan - mutta sitten muistaa, että tässä nyt puhutaan zombieista voi hyvä isä sentään. Ja zombiet - gotta love 'em.

Sitäpaitsi Wellingtonin setä saa zomppiaiheeseen vähän uuttakin, tai uutta ainakin minun heikon tietämykseni valossa. (Kun selitin tätä uuttta, väitti kanssanisäkkääni kuitenkin, että moinen modernismi on silkkaa zombie-kerettiläisyyttä.)

Saatan lukea jatko-osatkin, etenkin jos kävelevät vastaan vaatien aivojani.