The Death House

Luin Sarah Pinborough:n The Death House -kirjan kauhealla vauhdilla.

Se imaisi mukaansa: on talo jossakin, ja sinne taloon tuodaan lapsia, joilla on ns. defektiivinen geeni. Lapset viedään perheiltään ja talosta heidän matkansa jatkuu yläkerroksiin - sieltä ei kukaan palaa eikä kukaan, koskaan, ikinä pääse kotiin.

Toby elää talossa, defensiivisenä, vihaisena, vaellellen öisin ympäriinsä. Hän kuulee, kuinka sairastuneet yksi kerrallaan viedään yläkertaan. Ja pelkää, tietenkin, kaikki pelkäävät ja kaikki ovat yksin.

Kunnes taloon tulee muutama uusi nuori, ja sitten kaikki muuttuu ja murtuu.

Lukijakin vähän. Tai siis kirjan loppupuolella itkin kuin vauva. Pinborough kirjoittaa todella musertavaa tekstiä, mutta ei vain musertavaa vaan myös iloista, raivokasta...

...ja kun olin päässyt yli loppupuolen musertumisesta, menin vihaamaan varsinaista loppua suurella intohimolla. Ehkä perspektiivini on toinen kuin teini-ikäisen päähenkilön (tai tietenkin se on, miten se voisikaan olla olematta), mutta olisin halunnut syödä kirjasta viimeiset sivut, jottei kenenkään tarvitse niitä enää lukea.

Koskaan.

Ristiriitainen on fiilis.

More Than This

Patrick Ness on pikku hiljaa hivuttanut itsensä elämässäni sellaiseen asemaan, jossa ostan vaikka tyypin kootut ostoslistat, jossa hän sellaiset päättää julkaista. Tai vähintäänkin lainaan ne kirjastosta. Kuten nyt nuortenkirjan More Than This.

Siinä eräs nuorisolainen, Seth, hyppää hyiseen mereen ja kuolee. Ja herää sitten vähän myöhemmin jostain, joka hyvin todennäköisesti ei ole taivas tahi helvetti, eikä myöskään yrittäjän kokemus taivaasta tai helvetistä, anteeksi, pakko oli ruveta veistelemään puujalkavitsejä. Ja siellä jossain on muitakin. Ei kovin monia, mutta joitakin.

Ja siitä sitten vaan mysteeriä selvittelemään, eikö? Oliko kaikki tässä? Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen? Saako elämässä vain yhden mahdollisuuden?

Sanon nyt ihan suoraan, että kaikilta osin lukukokemus ei minusta ollut aivan täysosuma. Kyse taisi olla siitä, että kuvittelin lukevani yhdenlaista kirjaa, mutta Ness ovelana poikana kirjoittikin aivan toisenlaista kirjaa.

Kuitenkin aina, kun minä ja kirja olimme samalla sivulla, ja usein silloinkin kun emme olleet - ja eikö toisaalta ole hyvä, että kirja saa lukijansa aidosti ihmettelemään, mitä hittoa on tekeillä - kyseessä oli ihan täysosuma. Seth oli mainio päähenkilö, teini-iän angsteissaan jotenkin niin oikein, ja sitten herättyään niin, no, itsekeskeinen, että siinäkin jotenkin niin oikein. Eikä häntä voi itsekeskeisyydestä syyttääkään: kuinka moni meistä ei ajattelisi, mikäli sattuisi heräämään kuoltuaan, että tässä kaikessa nyt on jollain tavalla kyse juuri minusta?

Ja kuinka monelle meistä ei tee hyvää silloin tällöin nähdä, että kyse ei ole ollenkaan minusta? Seth saa tilaisuuden tarkastella mennyttä eri tavoin ja - ehkä - päästää irti myös turhasta syyllisyydestä ja menneisyyden kipukohdista.

Ja ollakseen niinkin fiksu kirja kuin on, More Than This myös rullaa eteenpäin kuin juna. Luettavuudeltaan tämä on kuin erityisen hyvin kirjoitettu trilleri: tuskin malttaa laskea käsistään.

Doll Bones

Holly Blackin Doll Bonesia kuunnellessani tulin ajatelleeksi, että näköjään sitä voi kuitenkin olla vähän liian vanha.

Locus markkinoi tämän minulle nuortenkirjana, mutta kyllä kyseessä taitaa olla lasten kirja - ja vaikka yleensä luen lasten kirjoja ongelmitta, tällä kertaa ei aivan osunut. Esiteinien kasvukipujen ja pienimuotoisen seikkailun seuraaminen ei jaksanut tempaista mukaansa, eikä tilannetta parantanut se, että Overdriven media-applikaatiolla äänikirjaa ei voi nopeuttaa.

Juoni menee suunnilleen niin, että kolme teini-iän kynnyksellä horjuvaa tenavaa pohtii, kuinka kauan on vielä ok jatkaa monimutkaista, pitkää leikkiä (jonka kuvaukset kyllä muuten olivat mahtavia), kun kaveruksista yksi keksii seikkailun, jolle kaikkien olisi lähdettävä.

Hommassa on myös kummitusjuttu, jota en paljasta. Se oli lievästi kaamea, mutta mikäli mitään omasta lapsuudestani muistan, todelliseen vaikuttavuuteen päästäkseen kaameuden olisi pitänyt vaihtaa isommalle vaihteelle.

Pääpaino kirjassa on seikkailun sijasta kasvussa, muutoksessa ja kaverusten välisissä suhteissa - kaikki asioita, joita Black tuntuu ymmärtävän. Seikkailu sen sijaan on masentavankin realistinen.

Ystäväni Owen Meany

Onneksi menin siellä Finncon-paneelissa tunnustamaan avoimesti, etten kirjoita kritiikkiä, sillä ajatuskin siitä, että tässä näpyttelisin jotain kritiikiksi luonnehdittavaa John Irvingin kirjasta on aika hassu. Tsihi.

Mutta omia fiiliksiäni voin näpytellä.

Tässä kävi niin, että lainasin Ystäväni Owen Meanyn ollessani visiitillä Lauttasaaren kirjastossa (harrastan toden totta kirjastoturismia, mutta tässä tapauksessa odottelin toveriani) kostona universumille (by proxy). Herra Sivukirjasto esitti aikoinaan toiveen ystävä Meanysta joulupukille, mutta tuolloin suomennosta ei ollut tarjolla, joten hän joutui tarpomaan kirjan läpi englanniksi. Koska suomennos nyt oli tarjolla, ... äää ... no tämä ei nyt ehkä ole kauhean loogista, mutta päädyin lukemaan sen kuitenkin.

Tykkäsin ihan kauheasti. En ollut ikinä tiennyt Irvingin olevan niin hauska - nauroin vedet silmissä useammin kuin kerran. Loppupuolella meni sitten vissiin roska silmään tai jotain sellaista, yhtään ei naurattanut mutta silti silmäkulmat olivat kosteat.

Sitä kuvittelisi, että Owen Meany kävisi jotenkin hermoille kapiteeleilla puhuessaan, mutta ei. Ihastuin tyyppiin täysin. Kirjan oli lumoavimmillaan jotenkin alkupuolellaan kertoessaan kertoja-Johnin ja Owenin kouluvuosista - luulen, ettei ole ehkä kirjan vika, että minulle jännitteestä hävisi jotain sen jälkeen, sillä olen havainnut saman ilmiön monessa kirjassa joka sijoittuu osaksi kouluaikoihin.

Saatatte jatkossa nähdä täällä lisääkin Irvingia - Siina ehkä tietää, mistä kannattaisi jatkaa?

Going Out

Mahtavan Our Tragic Universen jälkeen ei ollut kahta puhettakaan siitä, lukisinko lisää Scarlett Thomasia jos sitä vaikka kirjaston uutuusluettelosta sattuisi vastaan kävelemään. Kuten sattuikin. Going Out on tosin kirjoitettu jo vuosituhannen alkupuolella, ja nyt siitä on otettu ilmeisesti vain uusi painos. Vessapaperille; arvon kustantamo, jos paperiin ei ole varaa sijoittaa senttiäkään, pitääkö ottaa uusintapainos?

Going Out kertoo Lukesta, joka on allerginen kaikelle, ja Luken parhaasta ystävästä Juliesta - joka pelkää kaikkea. Siinä missä parikymppinen Luke haluaisi mennä ulos, muttei pääse, Julie ei oikeastaan edes haluaisi mennä (vaan pakko on.)

Ja siinäpä tämä vuosituhannen alkupuolelle keskittyvän romskun juoni pääpiirteissään on. GO on hieman vinksahtanut - kirjan nuorista kukaan ei ole löytänyt oikein paikkaansa mistään, ja Luken allergian epämääräisyys saa kaiken tuntumaan hieman kuumehoureelta - mutta ei se silti niin kiehtova ole kuin jo mainittu Our Tragic Universe. Mukava huomata, että kirjailijat kasvavat!

Teknologinen havainto: vaikka kirja olisi sinänsä voinut sijoittua myös nykyhetkeen, ajankohta käy selväksi, kun lankapuhelimella ei pääse kuuntelemaan muuta kuin modeemin ääntä. Muutama muukin teknologinen yksityiskohta aiheutti kulmien kohottelua, enkä voinut jälkikäteen olla miettimättä, voiko moinen ajankuva olla kirjan selviämiselle jopa haitaksi? Vuosikymmenen päästä kyseessä olisi varmaan nostalgiatrippi; tällä hetkellä kännyköiden laatu kirjan henkilöillä lähinnä puistatti. (Jäin miettimään samaa, kun Gibson uusimmissa kirjoissaan käytti sanaa "iphone" yleisemmän, brändiin liittymättömän sanan tilalla - jos iPhone ei olekaan se standardilaite, joka kaikilla kymmenen vuoden päästä on (kuten nyt vähän näyttää), kuinka paljon Gibsonia harmittaa moinen pikkutarkka, pieleen mennyt ennustus?)

A Dark Matter

Siltä osin kuin Peter Straubin teoksen A Dark Matter voi sanoa olevan kauhua - ja kansikuvansa perusteella se yrittää kovasti olla kauhua - epäilen kauhugenren olevan aika huonossa jamassa ja toivon H. P. Lovecraftin pikaista uudelleensyntymää. ADM ei nimittäin ole tippaakaan pelottava.

Mutta ehkä puhdas genrejaottelu on liian ahdas tapa katsoa asiaa?

ADM kertoo kirjailijasta, joka teiniaikoinaan viittasi kintaalla kaupunkiinsa saapuneelle karismaattiselle, vaeltelevalle henkiselle gurulle - ja missasi täten rituaalin, jossa kaikki hänen ystävänsä (tuleva vaimo mukaanlukien) olivat osallisena. Rituaalin, joka keskeytyi yhden nuoren kauheaan kuolemaan. Nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, kun yksi kaveriporukan jäsenistä on vankilassa, toinen mielisairaalassa ja niin edelleen, ei päähenkilö enää kestä - hänen on saatava tietää, mitä tuolloin kultaisella 60-luvulla kesäisellä niityllä oikein tapahtui, ja kun vankilassa kupannut vapautuu ja muuttaa päähenkilön luokse keräämään rohkeutta uuden elämän aloittamiseen, aika on koittanut.

Niinpä Straub kertoo saman, lopulta kohtuullisen tylsän ja epäkiinnostavan tarinan viidestä eri näkökulmasta. Kirjan loppupuolella alkaa jo toivoa, että koko homma jätettäisiin hieman vähemmälle huomiolle ja keskityttäisiin siihen, mikä on kiinnostavaa: ystävyyssuhteet, avioliitto ja se, miten menneisyys oikeasti vaikuttaa tähän päivään. Näitäkin kyllä käsitellään, mutta ainakin minusta väärin painotuksin. ADM on myös paikoin hieman epäuskottava etenkin siinä, millaisella vauhdilla kaveriporukan jäsenet alkavat toipua, kokoontua yhteen ja tukea toisiaan. Mutta ... kyllä tämän parissa muutaman hetken viihtyy, etenkin jos on jo huijannut itsensä lainaamaan sen kirjastosta.

Varoituksen sana: jostain syystä ADM:ia lukiessa alkaa tehdä kovasti mieli hampurilaisateriaa (ravintolassa, ei pikaruokapaikassa) ja puolta pulloa punaviiniä.

The Last Dragonslayer

Voi kuulkaa tyypit. Olemme aivan loppusuoralla viime vuonna luettujen kirjojen raportoinnissa. Tästä innostuneena saatan rysäyttää tänään kehiin toisenkin postauksen (tosin, luultavasti en, nyt kun asialla uhkasin.)

Minusta uusi kirja Jasper Ffordelta on aina jonkinasteinen tapaus, ja tällä kertaa se uusi kirja oli nuorille aikuisille tarkoitettu The Last Dragonslayer. Jos ei aikaisemmin ole tutustunut Ffordeen, nyt kannattaa aloittaa, sillä Fforde kirjoíttaa jotenkin hurmaavan sekopäisiä ja valtaisalla mielikuvituksella varustettuja tarinoita, ja sitäpaitsi. Tyypin nimi alkaa kahdella f-kirjaimella - voiko siitä olla pitämättä? Kyllä ei voi, mielensäpahoittajaa lainatakseni.

TLD:issa orpo, teini-ikäinen Jennifer manageeraa taika-asioihin keskittynyttä agentuuria valtakunnassa, josta taika on katoamassa ja velhoille, maagikoille ja muille taikureille on jatkuvasti vähemmän ja vähemmän kysyntää. Sitten Jennifer saa kuulla olevansa viimeinen lohikäärmeensurmaaja, hän, jonka tehtävä on tehdä sylttyä valtakunnan viimeisestä lohikäärmeestä. Hommasta tulee melkoinen mediasirkus.

Mahdollisesti markkinoidensa vuoksi TLD on melkoisen nopealukuinen mutta äärimmäisen viihdyttävä ja täynnä Ffordelle ominaista huumoria. Päähenkilö Jennifer on myös Ffordelle ominainen naishahmo; kadehdittavan itsevarma ja reipas nuori nainen (mutta tämän lievän epärealistisuuden ei tule antaa häiritä; onhan meillä kaikilla oltava esikuvia, joita kohti pyrkiä, ja fiktiivinen teini käy sellaiseksi varmasti ihan yhtä hyvin kuin kuka tahansa.)

Ooo, tätä kirjoittaessani ilahduin uudelleen siitä, että hain eilen kirjastosta vielä uudemman Jasper Fforden. Siitä lisää myöhemmin, sitten kun olen esim. lukenut sen.

Ihan kakaroita

Sain joululahjaksi Patti Smithin kirjan Ihan kakaroita, jossa rouva Smith kertoo rakkaus- ja ystävyyssuhteestaan valokuvaaja Robert Mapplethorpeen. Luin sen heti, sillä juuri mikään ei ole mukavampaa kuin uppoutua joululahjakirjaan heti aattona, ja Ihan kakaroita oli tämän kategorian erinomainen edustaja.

Voin varmaan samantien ilmoittautua sivistymättömien laajoihin ja alati kasvaviin joukkoihin, mutta kumpikaan, Smith tai Mapplethorpe, eivät olleet vilahtaneetkaan kulttuurisella kartallani ennen kirjaa. Okei, Patti Smithistä olin sentään kuullut, mutta käsittänyt lähinnä muusikoksi. Yllätyin siitä, että ennen musiikkia Smith oli puuhastellut kaikkea muutakin.

Ihan kakaroita oli kiinnostava monella tasolla. Ensinnäkin oli huippua lukea ajankuvasta: 60-70 -lukujen New York ja tietenkin se kuuluisa Chelsea Hotel jaksavat kiehtoa (vaikkei Leonard Cohen tainnut käydä kirjassa edes kääntymässä pyh). Toisaalta Pattin ja Robertin suhde on kaunis - ja vaikka se kuvataan tässä ilmeisistä syistä vain Pattin näkökulmasta, ei se tarinan kauneudesta vie mitään.

Tykkäsin kirjassa myös siitä, miten Smith välillä - omien muistojensa vuoksi toki - kertoo elämästään yksityiskohtia, joilla ehkä ei ole kovin suurta merkitystä, mutta jotka juuri ovat sitä, mikä tuo kirjaan eletyn elämän tuntua.

Ja mukaan valitut valokuvat ovat ihania.

Mockingjay

NONNI. Nyt, kun Suzanne Collinsin Mockingjay eli Matkijanärhi on ollut kaupoissa selvälle suomenkielelle* käännettynä vasta vajaat viisi kuukautta, voisin vihdoin rustata ajatukseni kirjasta.

Jälkikäteen en jaksa tajuta, miksi ennakkotilasin Mockingjayn eri rumalla kannella ja odotin tilaustani kuin kuuta nousevaa vain lukeakseni sen vasta (paljon nätimpikantisen) suomennoksen ilmestyttyä mm. kirjastoihin. Sivukirjastolaisilla varmaan viiraa päästä. Mutta sen voin sanoa, että kun ennen joulua selkä oli niin kipeä, että vietin päiväni lattialla maaten Panacod-huuruissa (oli kovaa, kylmää ja aika tokkuraista, kiitos vain kysymästä), toimi Mockingjay jonkinlaisena lohtukirjallisuutena. Paitsi, ettei se ole juuri lainkaan lohdullinen.

Kirjan alussa Katniss on hoidossa kapinallisella 13. alueella maan alla, ja fyysisten haavojensa nuolemisen lisäksi Katniss yrittää saada - osin ystävänsä Galen avustuksella - päänsäkin kuntoon. Kapinalliset haluavat leipoa päähenkilöstä vallankumouksen keulakuvaa, mutta Katnissilla on vaikeuksia hyväksyä rooliaan, etenkin kun Peeta, kanssakilpailija ja pelastaja, jäi loukkuun pääkaupunki Capitoliin. (Niin, oletan, että kahden ekan kirjan tapahtumat ovat tuttuja; jos eivät ole niin kipin kapin kirjastoon tai kirjakauppaan.)

Mockingjay oli hyvä. Tosi hyvä. Mainio lopetus trilogialle, ja vaikka kirjan sävy oli jotenkin odottamattoman synkkä, se toimi. Helppoja vastauksia ei vaikeissa tilanteissa ole, mutta joskus aikakin auttaa.

Toivottavasti Collins jatkaa kirjoittamista. Ja äkkiä sittenkin.


* En ole lukenut käännöstä, en tiedä tasosta mitään.

Never Let Me Go

Taidetaan saada aikaan joku ennätys Vuoden parhaat -postaukselle. Tätä menoa se tulee elokuussa.

Bongasin Kazuo Ishiguron kirjan Never Let Me Go kaikki mitä rakastin -blogista, jonka kirjoíttajaa fanitan salaisesti (no, en enää niin salaisesti.) Eeva suositteli heti alkuun kirjan lukemista alkukielellä, joten tein työtä käskettyä - tästä tosin päästiin tilanteeseen, jossa minulla ei ole aavistustakaan suomennoksen laadusta eikä Eevallakaan varmaan alkukielisestä. Otaksun kyllä, että Keltainen kirjasto -sarjassa julkaistun kirjan suomennos on ihan laadukas.

NLMG kertoo kolmesta nuoresta, jotka kasvavat englantilaisessa sisäoppilaitoksessa, periaatteessa kuin normaalit nuoret, mutta eivät sitten kuitenkaan ihan. Tunnelma on jokseenkin painostava, ja kirjan edetessä syykin tietysti selviää.

Ishiguron teos ei juonensa puolesta ole vuoden yllätystyrmäys, mutta juoniyllätyksillä hätkähdyttämisestä ei oikeastaan olekaan kyse, ja kirja kannattaa ihan ehdottomasti lukea - suomeksi tai englanniksi. Englanniksi kirjan tyyli oli omalaatuinen, ja kerronta tuntui jollain tapaa henkilökohtaiselta ja sikäli uskottavalta. Kertojana toimi kirjan päähenkilöistä yksi, Kathy.

Mieleen jäi kaksi asiaa, jotka haluaisin sanoa kirjasta. (Onneksi muistin ne vielä.) Ensinnäkin tykkäsin kauheasti siitä tavasta, jolla Ishiguro pyrkii esittämään kysymyksiä ja herättämään ajatuksia sanomatta mitään kuitenkaan kovin suoraan. Tällainen alleviivaavuuden puute on ihan hillittömän virkistävää - ja kaiken lisäksi se toimii, sillä jos kirjailija ei kerro, mitä ajatella, on pakko yrittää ihan itse. Toiseksi, toivon kauheasti, ettei kukaan jätä tätä kirjaa lukematta siksi, että se "haiskahtaa hieman tieteisfiktiolta",*** sillä jos niin sanotun aikuisten kirjallisuuden* piiristä suljetaan pois kaikki, mikä käsittelee tieteen hieman teoreettisempia saavutuksia**, suljetaan pois myös ihan mahtava väylä käydä yhteiskunnallista dialogia. Ilman mahdollisuutta miettiä tieteen etiikkaa jo ennalta, yhteiskunta voi löytää itsensä hyvinkin äkkiä tilanteesta, jossa peiliin katsominen ei ole enää kivaa, ja fiktio on asiakeskustelun ohella varsin toimiva väline moiseen.

* Käytän tässä termiä "aikuisten kirjallisuus" siinä merkityksessä, jossa vanhempani sen ovat tahattomasti esitelleet kymmenisen vuotta sitten (nyt jo periksiantaneina), yleensä kontekstissa "Vieläkö sä luet noita lohikäärme-/avaruusaluskirjoja, etkö voisi jo siirtyä lukemaan jotain Aikuisten Kirjallisuutta". Jos jollakulla on parempi sana kuvaamaan kirjakauppojen ja kirjastojen niitä hyllyjä, joíden yllä ehkä lukee kaunokirjallisuus, mutta joíhin - kuten välillä tuntuu - ei saa vahingossakaan tunkea mitään missä on noitia noitavainojen ja tiedettä apurahataisteluiden ulkopuolella, olen erityisen kiinnostunut kuulemaan siitä. Tässä on nimittäin selkeä riski siitä, että blogiin ilmaantuu vielä kategoria "aikuisten kirjallisuus" - luin joulun alla myös ensimmäisen Austerini. Siitä lisää myöhemmin, jos ikinä keksin, mitä sanoa.
** Eivätkä nekään "hieman teoreettiset saavutukset" ole oikeastaan kovin teoreettisia paitsi siinä mielessä, ettei moista ole - ainakaan julkisesti - vielä nähty.
*** OKEI, tajusin juuri, että varmaankaan kukaan TÄTÄ blogia lukeva ei jätä jotain kirjaa lukematta moisen syyn takia. Korkeintaan siksi, ettei se haiskahda tarpeeksi tieteisfiktiolta.

Skin Hunger (ja ihan vähän vielä e-kirjoista, kohta lopetan, lupaan)

Eksyin jotenkin Klaava-nimiselle saitille, jossa oli lyhyt juttu siitä, minkä William Gibson toivoisi olevan kirjan tulevaisuus. Gibson kuvailee lyhyesti print-on-demand -konseptin, ja tästä muistuikin mieleeni, että print-on-demand on monella tapaa ehdoton suosikkini kirjan tulevaisuudeksi. Print-on-demandissa painoksen ei tarvitsisi koskaan loppua, koska haluttu kirja tulostettaisiin asiakkaalle suoraan kirjakaupassa - yhden kappaleen painoksen voisi siis ottaa koska vaan. Fiksua ja ihanaa, sillä formaattiongelmat olisivat historiaa, painoksen liian suuri koko ei olisi kustantajalle ongelma ja pieni mutta tänään hyvin kärttyisä Liina saisi käpälöitäväkseen kirjan.

Me ollaan Williamin kanssa niin samoilla linjoilla.

Paperisesta kirjasta tulikin kelvollinen mutta jokseenkin suunnittelematon aasinsilta siihen, että ei se paperikaan aina niin hyvä juttu ole. Kathleen Dueyn Skin Hunger -kirjan paperi on ainakin kovakantisessa painoksessa ihan kamalaa. Kovaa ja karheaa ja teräväreunaista - taktiiliset ominaisuudet ovat järisyttävän huonot. Kirjan lukeminen oli yllättävän epämiellyttävä kokemus paperin vuoksi - olisitteko uskoneet?*

Skin Hunger seuraa kahta tarinan linjaa. Ensimmäisessä Sadima, jonka äiti kuoli synnytykseen, matkustaa isoon kaupunkiin kiinnostavan pojan perässä. Kiinnostava poika, eräs Franklin, on nimittäin saanut selville Sadiman suuren salaisuuden - Sadima kommunikoi eläinten kanssa - ja haluaa ystävänsä Somissin kanssa tutkia asiaa enemmänkin. Pojat kun yrittävät herättää velhouden taidon taas henkiin. Toisessa linjassa Hahp, vuosisatoja myöhemmin, joutuu vastoin tahtoaan velhojen kouluun - ja nyt ei puhuta mistään Tylypahkasta.

SH oli aika vaikea kirja muutoinkin kuin paperin vuoksi. Se oli nimittäin hyvin synkkä, jopa julma (vaikkei siinä mitään äärimmäisen kamalaa tapahtunutkaan), ja tarinan kaikki käänteet tuntuivat olevan kaikkien päähenkilöiden kannalta huonompaan suuntaan. Toisaalta SH oli eri vaikuttava, eikä helppous tietenkään kirjalle mikään väistämätön etu ole.

Skin Hunger oli trilogian ensimmäinen osa, ja vaikka se oli erinomainen ensimmäinen osa, en ole ihan varma, onko minusta lukemaan seuraavia. Aika näyttää.


* Minä kyllä lapsena jaottelin koulukirjatkin sen mukaan, missä on kivalta tuntuva paperi ja missä kamalalta tuntuva.

Les Non-Dupes refusé!

Luin hiljattain Jonathan Lethemin uutuuden, Chronic Cityn. En ollut aikaisemmin lukenut mitään Lethemiltä joten odotukseni olivat jotakuinkin tasolla "luultavasti jotain vaikeaselkoista".

Jälkeenpäin elämä tuntui tyhjältä.

Kirja lähtee liikkeelle suunnilleen näin: entinen lapsitähti Chase Insteadman elää traagisessa suhteessa avaruuteen juuttuneen astronautin kanssa tavatessaan sattumalta aiemmin lupaavan kriitikon, Perkus Boothin, ja tempautuessaan mukaan Perkuksen hivenen omalaatuiseen todellisuuskäsitykseen. Samaan aikaan paennut tiikeri aiheuttaa tuhoa Manhattanilla - mutta enpä sanokaan enempää, sillä juoniselostus on tämän kirjan kohdalla tavallistakin höpsömpää.

Ei muuten pidä ymmärtää väärin, CC oli luultavasti nimenomaan vaikeaselkoinen, mutta ei ärsyttävällä tavalla. Luin huvikseni muutamia arvosteluja jälkikäteen ja ymmärsin, että puolet kirjasta meni ilmeisesti minulta yli hilseen. Osa arvioitsijoista oli nauranut ääneen joka sivulla: minä vain kymmenkunta kertaa. Sellainen on vieraan kulttuurin voima: kaikkia hassuja viittauksia ei vaan tajua. Mutta ei surra sitä, koska hyvään lukukokemukseen tarvitaan lukija ja hyvä kirja, ja ne ehdot täyttyivät - lukukokemus oli hieno ja rakastin kirjaa. Vaikeaselkoisuus tässä voisi siis tarkoittaa sitä, että jos kirjan lukisi uudestaan, siitä löytäisi lisää tasoja - Chronic City on ehdottomasti jossain välissä hommattava omaankin hyllyyn.

Magic or Madness?

Nyt tulee paljon toisia ja kolmansia osia. Justine Larbalestier on aussikirjailija (ja, sivumennen ja hyvin vanhahtavasti sanoen, rouva Scott Westerfeld), joka kolahti tietoisuuteeni Magic or Madness -trilogian ekalla osalla, Magic or Madness. Nyt luin trilogian loppuun.

Pahus, laitoin kuvat väärään järjestykseen.

Ykkösosassa äitinsä kanssa koko lapsuutensa ympäri Australiaa rampannut teini-ikäinen Reason eli Ree joutuu isoäitinsä hoteisiin, kun äidin mielenterveys alkaa prakata lopullisesti. Isoäitiään aina jonkinlaisena demonina pitänyt Reason kuulee lieväksi hämmenyksekseen, että suvussa kulkee taikuuden lahja - tai kirous, sillä kaikki taikuuden perineet joko käyttävät lahjaansa ja kuolevat nuorena tai eivät käytä ja tulevat hulluksi. Reason tapaa myös pari ikäistään taikuuden harjoittajaa, joiden kanssa ystävystyä.

Trilogian toisessa osassa, Magic Lessonsissa, Reason tempautuu eräänlaisen portaalin läpi Sydneystä New Yorkiin ja jää sinne jumiin. Onneksi tämä on Reelle tuttua kauraa, ja hän turvautuu Sydneyyn taikuutta opiskelemaan lähteneen ystävänsä isoveljeen. Kotona Sydneyssä ei mene kovin hyvin; mainittu newyorkilaisystävä on tuhlannut taikuuttaan nopeammin kuin pitäisi ja horjuu haudan partaalla. Reasonin isoäidin pitkäaikaisin oppilas ja poppoon kolmas teini jakelee omia voimiaan oikealle ja vasemmalle.

Kolmannessa osassa, Magic's Childissa, käydään läpi Reasonin New Yorkin matkan seurauksia; teiniraskauden lisäksi Ree on saanut sukunsa vanhimmalta elossaolevalta jäseneltä lahjaksi jotain, joka erottaa hänet muista taikuuden harjoittajista: Reestä on tulossa silkkaa taikuutta. Reen äiti kuitenkin katoaa mielisairaalasta, johon hänet on laitettu, ja etsintäoperaatio käynnistetään.

Sarjassa on vahvoja ja kiehtovia teemoja, joista pidin kovasti. Eettisyys on näistä teemoista yksi; taikuuden harjoittajat siis kuolevat nuorena - ellei joku toinen lahjoita heille voimiaan, tai ellei niitä voimia vie väkisin. Toinen on taikuuden luonne, joka mahtavien voimien lisäksi tarjoaa kolikolle kyllä kunnollisen kääntöpuolenkin. Kolmantena teini-iän melko epätavallinen käsittely - Larbalestier ei juuri sievistele.

Jos jotain heikkouksia tulisi mainita, sanottakoon, että koko juttu olisi toiminut luultavasti paremmin yhtenä kirjana. Oikeastaan vain sen ensimmäinen osa on tarpeeksi vahva seisomaan omilla jaloillaan.

Lukemisen arvoinen sarja kuitenkin.

Vähän Sharon Shinniä

Lomalla otin ja luin toisen ja kolmannen osan Sharon Shinnin trilogiasta, jolla ei varsinaisesti tunnu olevan nimeä, mutta jota kätevyyden vuoksi ainakin Wikipediassa Safe-Keeper's -sarjaksi kutsutaan. Toinen ja kolmas osa olivat nimeltään The Truth-Teller's Tale ja The Dream-Maker's Magic. Ensimmäisen osan, The Safe-Keeper's Secretin, olen lukenut joitakin vuosia sitten.

Trilogia sijoittuu maahan, jossa suurin osa ihmisistä on tavallisia, mutta muutamat osaavat pitää salaisuuden niin, että kuka tahansa voi heille uskoutua; toiset taas näkevät totuuden ja sanovat sen ääneen; ja vain yksi ihminen, Dream-Maker, voi toteuttaa muiden syvimmät unelmat pelkällä läsnäolollaan - mutta ei omiaan, eikä valiten sitä, mitkä unelmat toteutuvat.

Kirjat liittyvät toisiinsa hyvin löyhästi, joten ei ole aivan välttämätöntä lukea niitä tietyssä järjestyksessä.

TT-TT (huikea lyhenne :D) kertoo kahdesta sisaruksesta, Eledasta ja Adelesta, joista toinen pitää salaisuuksia ja toinen näkee totuuksia, sekä heidän ystävästään Roelynnistä. Päähenkilö on totuudenpuhuja Eleda, mutta kirja seuraa kaikkien kolmen elämää lapsuudesta nuoriksi aikuisiksi. Yleisteema on aika romanttinen ja vetosi hupakkopuoleen minussa.

TD-MM kertoo puolestaan Kellenistä, jonka äiti on vakuuttunut lapsensa muuttuneen pojasta tytöksi vauvana. Vaikea äiti on kasvattanut tyttärensä siis poikana, ja kasvaessaan Kellen joutuu hakemaan omaa identiteettiään ja paikkaansa kyläyhteisössä. Kellenin paras ystävä Gryffin ja muutama muu kirjan henkilö auttavat Kelleniä näkemään heikkouksien sijaan vahvuuksia sukupuoli-identiteetin monimuotoisuudessa. TD-MM on ainakin minusta teemaltaan enemmän ystävyyteen kuin rakkauteen liittyvä, ja siinä mielessä poikkeaa hieman trilogian muista kirjoista. Kaiken kaikkiaan suloinen kirja.

Pidän Shinnin kirjoista, koska ne ovat pienimuotoisuudessaan virkistäviä, etenkin tarkasteltuna fantasiagenren yleistä paradigmaa vasten. Okei, eeppinen fantasia karttaa läpimarssivine maailmanpelastusretkueineen on ehkä menettänyt hieman tiukkaa jyräysotettaan genrestä viime vuosina, tai sitten osaan vain ignoroida ne paremmin. Niin tai näin, minusta Shinnin kirjat ovat sympaattisia ja niistä jää hyvä mieli. Eivät ne silti mitenkään kaavamaisia ole; onnellinen loppu voi Shinnillä olla hyvinkin monimutoinen, vaikka välillä se onkin oikein kunnon happily ever after.

The Queen of Attolia

Mmpph mphh mmph. Miten etenisin spoilaamatta? Olettehan kaikki lukeneet Megan Whalen Turnerin hienon The Thief -kirjan? Olettehan? Jos ette ole, mars lukemaan se ja vasta sitten saatte lukea tämän postauksen. Pidän kuulustelun.

Steal the Dragon

Ensin pari blogiin liittyvää huomiota.

1. Löysin Bloggerin uudet template-työkalut ja rukkasin uusiksi sekä Sivukirjaston että Korianterilan. Ruokablogiin olen ihan tyytis, mikä on pöljää koska postaan sinne 85 kertaa harvemmin kuin Sivukirjastoon, johon en ... ole ihan tyytis. Mutta katsellaan nyt.
2. Löytäessäni Bloggerin uudet template-työkalut, huomasin myös, että Bloggeriinkin saa nyt staattisia sivuja. Niinpä listasin kaikki Sivukirjastoaikana luetut kirjat erilliselle sivulle tekijän mukaan aakkostettuna. Josko siitä nyt jollekulle olisi iloa. Niin, linkki löytyy tuosta ylempää, ja tästä: Sivukirjasto A-Ö.

Takaisin asiaan.

Kesälomareissulle otin mukaan mm. Patricia Briggsin kirjan Steal the Dragon, toivoen saavani hieman höperöä viihdettä. Check! Höperöä viihdettä tarjolla olikin.

Entinen orjatar, Rialla, palaa uudesta kotimaastaan maahan jossa hänet aikanaan oli orjuutettu. Riallan motiivit ovat jalot; jos kaksi maata solmivat rauhan, voi yhtenä seurauksena tästä olla orjuuden lopettaminen (kuulostaako huteralta? Niin minustakin.) Jotta tähän jaloon päämäärään päästäisiin, tulee Riallan esittää orjaa uudestaan (kuulostaako höperöltä? KYLLÄ.) Orjaa leikkiessään Rialla kohtaa sekä vanhan herransa että komean parantajahenkilön. Cue in hömppä.

No, ei tämä nyt ihan toivoton ollut, mutta ei siitä paljon mieleenkään jäänyt. Olen tykännyt Briggsin uudemmista kirjoista paljon enemmän kuin tästä kepeästä fantsusta. StD on ilmeisesti kirjoitettu 1995, ja sen kyllä huomaa - ilmeisesti höperöä viihdettäkin kirjoittava voi kehittyä, mikä iloisena uutisena kerrottakoon. Kirjan iän huomaa muuten kannesta - häkellyin melkein kuoliaaksi kun näin, missä rihmankiertämissä sankaritar kiipeilee linnanmuureilla. Uudempi kansi on paljon menevämpi - googlettakaa jos ette usko.

Red Seas Under Red Skies

Hep. Pidin ihan kauheasti Scott Lynchin esikoisteoksesta The Lies of Locke Lamora, ja Liinan Pettämättömän Kirjanvalintalogiikan mukaan odotin kolme vuotta, että Lynch saa raapustettua lisäluettavaa ennen kuin annoin periksi ja tartuin siihen jo ilmestyneeseen lisäluettavaan. Pitäisi olla puskuri, nähkää.

Red Seas Under Red Skies on siis toinen osa Gentlemen Bastards -sarjaa, ja näyttäisi hieman siltä, että jos seitsenosaiseksi plänätyllä sarjalla on koko sarjan ylittävä juonen kaari, se ei vielä kovasti näy - joitakin vihjeitä on. Mutta katsellaan, mitä herra Lynch saa aikaan - jos saa. Seuraavaa osaa on siis lupailtu täksi vuodeksi, mutta on tässä onneksi vielä muutakin luettavaa.

Käsitykseni on, että kaikki eivät ole pitäneet RSURS:istä yhtä paljon kuin TLoLL:sta, mutta minä en lukeudu heihin. Tulkoon mainituksi, että rrrrrakstan meriaiheisia kirjoja - pidin myös Hobbin laiva-aiheisesta trilogiasta kuin hullu puurosta, vaikka monet pitivät sitä ilmeisenä väliosana Fool-trilogioiden välissä.

RSUR:issä Locke ja Jean ovat paenneet kotikaupungistaan, ja yrittäessään valloittaa erään peliluolan kassaholvia kiinnittävät kiusallisesti kaupungin johtajan huomion. Johtoporras pakottaa Locken ja Jeanin leikkimään merirosmoja syistä, jotka kirjassa selviävät (niin, en jaksa kirjoittaa niitä tähän.) Seikkailua seuraa.

Kirjassa voi tuntea meren tuoksun, ja Locke ja Jean ovat edelleen hurmaavia herrasmiesvarkaita, eikä yksi pieni Liina paljon muuta tarvitse. Okei, joissain kohtauksissa edetään ehkä hieman nopealla tahdilla ja loppu vaikuttaa lähes kiirehdityltä - mutta jätti ainakin minut tosissaan odottamaan seuraavaa osaa.

Syntymälahja

Joudutte odottamaan vuoden 2009 best of -listaa tovin jos toisenkin, sillä tänä vuonna luettuja kirjoja odottamassa blogiin pääsyä on vielä joitakin - ja minä olen selvästi nopea kuin muurahaiskarhu.

Muurahaiskarhunne haluaisi nyt mainita lukeneensa Kristin Cashoren kirjan Syntymälahja (englanniksi Graceling), jolle ei ollut suuria odotuksia. Mutta niin kävi kuin usein ennenkin - olemattomat odotukset ja hyvä kirja johtivat erinomaiseen lukukokemukseen.

Syntymälahja kertoo Katsasta ja maasta, jossa ihmisillä, joilla on eriväriset silmät, on jokin erityinen - hieman yliluonnolliselta vaikuttava - kyky. Katsan lahja on tappaminen, ja kun tavallinen kansa ei juuri piittaa harmittomammankaan syntymälahjan omaavista "leiviskänhaltijoista", on selvää, että Katsalla ei paljon kavereita ole. Hän on kuninkaansa salamurhaaja, kunnes kohtaa salaperäisen prinssi Pon. Loput joudutte lukemaan itse.

Luin kirjan suomeksi, koska jossain vaiheessa hoksasin, että suomennettu kappale tulee kirjastoihin varmasti. En kuitenkaan ole ihan varma, oliko valinta oikea - suomennoksessa ei ollut mitään vikaa, mutta jokin tökki. Olisi ollut kiinnostavaa tietää, oliko kieli samankaltaista myös englanniksi. (Jatkossa se ehkä selviää, ostin Cashoren seuraavan kirjan, Firen, Kindlelle.)
Yksi selvästi kielipoliittinen valinta vähän ihmetytti: englanninkielen sana "grace" joka kuvaa siis syntymälahjaa oli käännetty muotoon "leiviskä". Minusta merkitys muuttuu tässä aika paljonkin - tosin myöntää täytyy, etten minäkään oikein parempaa vastinetta keksi. Pitäisi olla varmaan ihan hiljaa.

Suosittelen kuitenkin! Joulu meni jo mutta uudenvuodenlahjaksi vielä ehtii hankkia Syntymälahjan. Itselleen tai muille. (Mikä tahansa päivä on hyvä päivä ostaa kirja.)

Breakfast With the Ones You Love

Kääk, törmäsin viikonloppuna lukion äidinkielenopettajaani, jolle tulin ilmoittaneeksi blogini osoitteen. (Tulkoon täsmennetyksi, ettei teknisesti ottaen varmaan tulisi puhua törmäyksestä, jos itse juoksee lempiopettajansa perässä päästäkseen vaan sanomaan moi, mutta törmäys kuulostaa katu-uskottavammalta.) Nyt tekee mieli käydä läpi Sivukirjaston kaikki 124 postausta ja varmistaa, että että-sanojen edessä on pilkku. (Pilkkusäännöt olivat itselleni hieman haasteellisia.)

Hanna, toivottavasti luet tätä - muuten on lähes hukkaanheitettyä sanoa, että tuntisi olivat mainioita.

Olen syystä tai toisesta lukenut viime aikoina paljon (jaha, tarkistuslaskennan mukaan joko 1 on paljon tai vuonna 2008 luettu Chabonin The Yiddish Policemen's Union on luettu ihan hiljattain) kirjoja, joissa juutalaisuus on olennaista. Niin myös Eliot Fintushelin kirjassa Breakfast With the Ones You Love. Juutalaisuus, samoin kuin katolisuus (tai uskonnot noin ylipäänsä) ovat minusta aika kiehtovia aiheita, joten en pane tämänkaltaista tematiikkaa lainkaan pahakseni.

BWtOYL kertoo 16-vuotiaasta Leasta, jolla on huono asenne ja psyykkinen taito tappaa ajatuksen voimalla tielle asettuvat ihmiset. Lea tapaa Jackin, "The Yid"-nimellä enimmäkseen kulkevan pojan, joka rakentaa avaruusalusta tavaratalon ullakolla. Tämä kertoneekin juonesta kaiken tarpeellisen - lukekaa kirja, tiedätte enemmän.

BWtOYL oli aluksi himpun verran rasittava, eikä lukukokemus muutenkaan syntynyt aivan onnellisten tähtien alla - kirjan kansikuvahan kilpailee 2000-luvun kamalimman kansikuvan tittelistä. (Kyllä vain, minulle tällaisilla asioilla on merkitystä.) Sitäpaitsi päähenkilö ärsytti. Loppua kohden kirja muuttui kuitenkin niin omituiseksi ja mahtavaksi, etten voinut kuin ihastua.

A Wizard Alone

A Wizard Alone jatkaa Diane Duanen Wizard-sarjaa (en oikeastaan ole ihan varma sarjan nimestä, mutta väliäkö sillä) ihan mukavalla osalla.

Wizard-sarjan kolme ekaa osaa (jotka on tietenkin suomennettu) olivat minusta hieman kökköjä, mutta seuraavat kolme ovat taas olleet mainioita. Sarjassa kaksi teiniä, Kit ja Nita, ystävystyvät huomatessaan olevansa molemmat velhoja. Velhous ei välttämättä ole helppoa, vaan pikemminkin suuri vastuu, kun taistellaan elämän puolesta kuolemaa vastaan.

Sarjassa on käsitelty monenlaisia asioita, kuten vastuu ja lupauksista kiinnipitäminen, vanhemman kuolema ja tässä kuudennessa osassa suru ja autismi. Duane käsittelee asioita kuitenkin ihan sympaattisesti eikä mitenkään saarnaa. Päähenkilöiden ystävyys kuvataan luontevasti.

Aivan lempisarjakseni tämä ei kuitenkaan ole päätynyt, ehkä juuri ensimmäisten kolmen kirjan vuoksi - en vieläkään ole varma, miksen oikein osannut nauttia niistä. Suhtaudun edelleen uusiinkin osiin hieman epäilevästi. Jotain hieman rasittavaa myös Duanen tavassa suhtautua kuolemaan tuntuisi olevan.