The Righteous Mind

Olen löytänyt itseni viime viikkojen aikana toistuvasti tilanteesta, jossa vastaukseni lähes keskusteluun kuin keskusteluun on ollut "Kuule, sun pitäis lukea Jonathan Haidtin The Righteous Mind. Siinä on tosi hyvin selitetty just tää asia."

No, ehkä siinä ei ole kaikkia maailma asioita selitetty, mutta tiedättehän: kun ihmisellä on vasara, kaikki näyttää naulalta. Ja tällä hetkellä tuntuu siltä, kuin joku olisi antanut mulle jonkinlaisen yleistyökalun, josta sekä Batman että Bond olisivat kateellisia. Kaikki näyttää ratkeavan sen avulla.

Mikä Haidtin kirjassa sitten on niin ihmeellistä?

Ensinnäkin se tarjoaa selitysvoimaisen teorian mielestä ja siitä, miten ihminen toimii. Siinä ei välttämättä ole mitään kamalan uutta; tietoisen päätöksenteon merkityksellisyys ja rooli on käsittääkseni muutenkin ollut pienentymään päin tieteellisessä näkemyksessä, mutta Haidtin teoria (jolle näin maallikkona näyttäisi olevan ihan todistuspohjaakin) tarjoaa myös lohtua: tietoisuudellamme on kuitenkin merkitys ja funktio. (Toisin kuin vaikkapa Peter Wattsin fiktio antaa ymmärtää.)

Sen jälkeen Haidt selvittää moraalisen ajattelun pohjaa, ja nyt tässä kohdassa tuntui siltä, kuin elämässäni olisi tapahtunut jonkinlainen step change.

Tunnistin itseni vaivatta vasemmistoliberaalista ajattelumallista: häkellyttävää oli nähdä, ja kirkkaasti vieläpä, miten tämä malli on ollut kuin laput silmillä kulkisi. Vaikka on luullut olevansa jollain tavalla niin suvaitsevainen, on silti jäänyt ymmärtämättä muutamia aivan perusjuttuja, kuten se, että toiset ihmiset toimivat erilaisesta moraalisesta viitekehyksestä käsin. Erilaisesta, ja aivan validista.

Tavallaan ilmeistä, mutta ei kuitenkaan. Ei yhtään.

Ja nyt, kun näkee sen oman viitekehyksensä ulkopuolelle - edes sen verran, että tajuaa, että sillä on ulkopuoli - on helpompi ymmärtää Haidtin teksti siitä, miksi liberaali vasemmisto ei tyypillisesti pärjää kauhean hyvin vaaleissa. (Jos nyt tuhahtelette, tarkennan, että Haidt ei itse ole suinkaan mikään republikaani. Paras muutos tulee sisältä.)

Jos siis ikinä mietit vaikka uskonnon roolia ihmisyydessä, tai sitä, miksi jengi äänestää keskustaa-vaikka-se-pettää-aina, tai miksi toisten ihmisten selitykset toiminnalleen ei aina oo kauhean järkeviä (toisin kuin omasi) tai ihan vaikka vaan sitä (kuten minä tänä aamuna), että kääntyykö meditaatio hengellisestä harjoitteesta sekulaariseksi ihan tosta noin vaan, niin kyllä sunkin nyt kannattais lukea Jonathan Haidtin kirja The Righteous Mind ihan heti.*

Tai vaikka et ikinä miettiskään.

Loppuun HOX! Kirja näyttää paksulta, mutta on vain himpun päälle 300 sivua. Loppu on lähdeviitteitä. Huomaa tämä, Siina.

* Tai siis kunhan saan sen kirjastoon palautettua ensin. Krhm.

The Affinities

Robert Charles Wilsonin The Affinities on melkein mahtava, mutta ei sitten ihan kuitenkaan. Tai ehkä se vain valitsee eri tavan käsitellä teemoja, joista olisin halunnut enemmän ymmärtää, mutta silti.

The Affinities kertoo sosiaalisista verkostoista, joihin jäsenet valitaan psykologisen profiloinnin avulla. Kunkin verkoston jäsenet tuntevat jonkinlaista syvää luottamusta toisiinsa, ihastuvat toisiinsa - eivät välttämättä seksuaalisessa mielessä vaan ihan vain sillä tavalla, jolla toiseen ihmiseen joskus ihastuu ystävänä - ja kokevat luontevaksi auttaa toisiaan.

Sisään päässeille siis jonkinlainen sekoitus unelmaa ja märkää unta.

Ulos jääneille kitkerä paikka, ja tämä on ehkä lopultakin se, mistä olisin itse halunnut lukea enemmän: mitä tapahtuu, kun tietoisesti muodostetaan sisäpiirejä, jotka haluavat olla tekemisissä enimmäkseen toistensa kanssa?

Mutta Wilson käsittelee tätä hieman toisin. Kertojaääni päätyy osaksi oman possensa johtavaa sakkia, hän politikoi ja neuvottelee edistääkseen omiensa asemaa. Toinen merkittävä ryhmittymä päätyy tietenkin, lähes väistämättä, vihollisasemaan. Myöskään yhteiskunta ei katso näin valtavaa kansallista yhtenäisyyttä rikkovaa voimaa hyvällä. Tästä kaikesta seuraa juoni, joka on ehkä inan verran toiminnallisempi kuin toivoisin.

Suljin äänikirjasoftan kirjan jälkeen puoliksi vaikuttuneena, puoliksi turhautuneena. Kirjassa on kuitenkin niin paljon kiinnostavaa, että sitä on aika helppo suositella, jos aihe kiinnostaa.

Satin Island

Sain joululahjaksi kosolti kiinnostavia kirjoja, ja päätin, että tänä vuonna luen ne kaikki vuoden ensimmäisen kvartaalin aikana. Ensimmäisenä tartuin Tom McCarthyn uutuusteokseen Satin Island, vaikka joskus muinoin lukemani C ei jättänyt kovin myönteistä muistikuvaa.

Satin Island oli toista maata. Löysin siitä ihan hurjasti, päähenkilö U:n prokrastinoidessa työpöytänsä ääressä ja tutkiessa milloin mitäkin kiinnostavaa, ajankohtaista ilmiötä.

U on antropologi, joka työskentelee jonkun sortin konsulttifirmalle - sellaiselle, jonka valovoimainen johtaja ramppaa maailmaa ympäri konferensseissa ja tiivistää aikaamme totuuksiksi/latteuksiksi (varmaan riippuu perspektiivistä, kumpaan leiriin kallistuu.) U:n firma osallistuu projektiin, joka on valtaisa ja määrittelemätön ja sellaisena kuin työ itsessään, tai ehkä sen rumimmat kasvot ja merkityksettömin puoli.

Löysin itsenikin, löysin itseni U:sta ja siitä, miten hän yrittää nähdä työnsä jotenkin merkityksellisenä, mutta enimmäkseen ei siinä onnistu, miten hän analysoi projektia ja siihen osallistuvien tunteita - mutta U on muutakin, yksinäinen, irrallinen, kaikkea, mitä minun elämäntilanteessani on vaikea olla (enkä sitä kyllä kaipaakaan.)

Pieni, valaiseva, hieno teos. Kiitos, bonusisä!

The Bone Clocks

David Mitchellillä ja minulla on vaikea suhde. Hänen osaltaan erityisen vaikeaa on tietysti se, ettei hän tiedä mitään minusta, minkä täytyy olla kurjaa, ja minun osaltani vaikeaa on, etten ole kauheasti välittänyt hänen kirjoistaan siitäkään huolimatta, että jotenkin objektiivisesti tarkasteltuna olen nähnyt niissä arvollisuutta.

Niinpä hammasta purren lainasin The Bone Clocksin kirjastosta. Hammasta purren, ihmettelette te. Ja minä siihen, että nyt hysssst.

Sitten siihen oli kauhea varausjono ja se oli gaziljoonaa sivua pitkä, joten palautin sen sivuakaan lukematta.

Alle vuotta myöhemmin lainasin The Bone Clocksin uudestaan. Hampaani ovat jo toipuneet koettelemuksesta.

Ja katso! Minä pidin siitä! Oikein kovasti!

Tässä syy sille, että joskus hammasta purren lainaan kirjoja, joista vakaasti kuvittelen, etten pidä.

The Bone Clocks kertoo ajattomista, ihmisistä jotka voivat siirtyä - tai tahtomattaan joutuvat siirtymään - kehosta toiseen. Ja ihmisistä, jotka ovat heidän uhrejaan, tai suojeluksessaan, sillä ajattomien keskuudessa on kahta koulukuntaa. Niitä, jotka saalistavat muita ja niitä, jotka haluavat lopettaa moisen saalistuksen.

Samalla se kertoo Holly Sykesistä, joka kirjan alussa on teini-ikäinen, ja myös ikään kuin eräänlaisesta yhteiskuntaromahduksesta. Vaikka mistä siis. Mutta ei liiallisesti, vaan aivan sopivasti.

Jostain luin määritelmän, jonka mukaan The Bone Clocks on jonkinlainen antifantasia, vaikka se sisältää siis fantastisia elementtejä, ja se on aivan totta. The Bone Clocks kertoo rakkaudesta ihmisyyttä, ei supersankaruutta kohtaan.

Hieno kirja. Nyt meillä David Mitchellin kanssa on enää puoliksi vaikea suhde - hän raukka ei edelleenkään tiedä mitään minusta.

Love is the Drug

Alaya Dawn Johnsonin Love is the Drug on kelpo ya-pläjäys joka tavalla.

Kirja sijoittuu tulevaisuuteen, mutta ei kovin kauas. Sen sankari, Emily Bird, käy hienostokoulua ja suoristaa hiuksiaan minkä ehtii ollakseen hyväksyttävä. Love is the Drug käsittelee nimittäin osaksi rasismia. Emilyn vanhemmat ovat äärimmäisen etäällä ja poikaystävä äärimmäisen nulju - ja sitten eräänä päivänä Emily herää sairaalasta elimistössään melkoinen cocktail kaikkea kemiallista.

Se kemiallinen tuo vaikeuksia. Ensinnäkään Emily ei muista vetäneensä kotikemistien aikaansaannoksia. Toiseksi koulun kiinnostavin henkilö on yhtäkkiä ongelmissa. Kolmanneksi visto agenttihenkilö vaikuttaa turhan kiinnostuneelta Emilystä.

Hänen pitää siis löytää totuus, ja joku paikka mihin tunkea suoristusaineensa. Ja sitten on influenssaepidemia, joka tässä ehkä kuulostaa liialliselta, mutta ei ole sitä.

Kirja oli hyvä juonen puolesta ja Emily oli mainio sankaritar, mutta todellinen vahvuus oli ehkä siinä, miten moniulotteisia henkilöitä kirjassa oli. Esimerkiksi sankarittaren äitiä en omakseni haluaisi, mutta hänelläkin on ymmärrettävät ja inhimilliset puolensa.

Hyvä kirja, parempi mieli.

The Fifth Season

Poikkeuksellisesti otin ja luin uusimman N. K. Jemisinin saman tien, enkä sitten joskus vasta. The Fifth Season kertoo maailmasta, jossa maa on epävakaa ... ja jonka asukkaat ovat tottuneet siihen, että välillä taivaalta tulee tuhkaa ja tulikiveä.

Vaan nyt sitä on tulossa enemmän ja pidempään kuin kukaan aavistaakaan. Maailma on loppumassa. Miksi? Sen voi lukea The Fifth Seasonista.

Maa on vihamielinen, mutta ihmisillä on keinonsa: osalla ihmisistä on taito pitää maa rauhallisena. Vaikka kaiken voiman voisi kuvitella olevan heillä, näiden orogeenien asema on silti monimutkainen: he saavat tavallaan kaiken, mutta joutuvat myös antamaan kaiken. Olemaan enemmän systeemin orjia kuin sen herroja. Tavalliset ihmiset pelkäävät ja usein myös tappavat kohtaamiaan orogeeneja.

Damaya on yksi heistä, ja hänet viedään kotoaan koulutettavaksi. Essun on toinen, joka kohtaa raskaan todellisuuden: aviomies on murhannut yhteisen lapsen, jonka taidot ovat paljastuneet. Syenite puolestaan joutuu suorittamaan tehtävää, jota vihaa (vaikka matkalla, jolle Syenite lähetetään, ei lopulta ole paljon tekemistä vihan kanssa.)

Kirja oli hieno kokemus, se oli surumielinen ja surullinen - mutta vaikka maailma on loppumassa, lopussa on jotain väkevää.

The Fifth Season oli sekä rakenteeltaan että kerronnaltaan jotenkin hyvin tunnistettavasti Jemisiniä - mutta ei se ole huono asia ollenkaan. Jemisin on mainio kertoja.

The Philosopher Kings

The Philosopher Kings jatkaa The Just Cityn tarinaa. Jostain syystä luulin aluksi, että kyse on samasta kirjasta, joka on julkaistu eri nimillä eri puolilla Atlanttia, tätäkin aika usein tapahtuu, mutta lukijan - eli minun - onneksi ei.

The Philosopher Kings ei minusta ole iiiiiiihan yhtä hyvä kuin The Just City ... mutta ei se kauas jää, ja toisaalta olisi ehkä reilumpaa sanoa, että se on vain erilainen. Siinä kaupungin tapahtumiin palataan pari vuosikymmentä myöhemmin, kun oppiristiriidat ovat repineet kaupungin palasiksi. Erisorttisia kaupunkeja on saarella nyt useampia, eikä elo suinkaan ole rauhanomaista.

Vaikka The Philosopher Kings pohtii isoja asioita - onko saaren asukkailla vastuuta muita ihmisiä kohtaan? Miten sotaan pitäisi suhtautua? - se ottaa myös ison askeleen hieman fantastisempaan suuntaan. Päähenkilöitä on taas kolme, joista uutena Apollon tytär Arete löytää itsestään muitakin voimia kuin voimaa hoitaa arkiaskareita. Joita nyt riittääkin, robottien ollessa mennyttä kalua.

Erityinen, ja erikoinen sekoitus fantasiaa ja pohdiskelua. Hieno kirja joka tapauksessa tämäkin, ja Jo Walton yksi lempikirjailijoistani.

Bête

Mulla oli tosi pitkään Adam Robertsista sellainen kuvitelma, että se kirjoittaa vaan jotain kummallisia parodiatyyppisiä juttuja, ja sitten, kun pääsin siitä yli, on ollut hyviä hetkiä ja huonompia hetkiä, mutta sitä nyt kuitenkaan ei käy kieltäminen, etteikö Roberts kirjoittaisi paikoin vittumaisimman haastavinta scifiä, jota on.

Ei haastavinta sillä tavalla, että tulkinta olisi erityisen vaikeaa (vaikka aina tulee muistaa, että taso tai kymmenen saattaa viuhua pääni yli niin, että hilse vain pöllyää) vaan sillä tavalla, että tulee haastetuksi ihmisenä.

Bête asettaa meidät tilanteeseen, jossa eläinsuojelijat ovat asentaneet eläimiin mikrosirun* ja näin ollen puhekyvyn. Ja päähenkilö Graham Penhaligon, jonka muistelmateos kirja on olevinaan, on karjatilallinen.

Kirja alkaa Grahamin ja lehmän keskustelusta.

Ensiajatuksella voisi tietysti olla, että no niin, nyt se puhuu, se on tietoinen eikä sitä sitten voi syödä. (Miksi tämä ensiajatus on niin vaikea ilman puhekykyä?) Mutta sitten käy ilmi, tietenkin, että on iso osa ihmisiä, jotka eivät usko, että lehmät osaisivat puhua. Luultavasti mikrosirussa on nauhoite.

Palataan tietoisuuden ongelmaan: mistä ylipäätään tietää, että toisella on sellainen? Ja Grahamiin, joka ei ole mitenkään kovin hauska tyyppi. Ja yhteiskuntaan, jolle muutoksella on kuitenkin todellisia vaikutuksia, vaikka, okei, ei ehkä pelkästään muutoksella.

Tekstinä Bête on kuin kovin moni muukin Robertsin kirja, siis rakenteeltaan. Alkaa jollain tavalla hyvin konstruoidusti, mutta - ehkä päähenkilön henkistä tilaa kuvaten - muuttuu matkan myötä, eikä välttämättä helpommaksi.

Ehdottoman suositeltava kirja joka tapauksessa.

* Tai jotain, en muista enää, ja joka tapauksessa käytetty teknologia on yhdentekevä.
 

Syysmaasta päivää

Minulla oli tavoite, jossa luen Syysmaa-sarjan loppuun ja bloggaan sitten siitä kerralla, koska pitkien sarjojen yksittäisten osien ruotiminen on vähän tympeää, mutta niin vain viimeinen osa makaa yhä kirjastossa.

Onpahan joku syy sinnekin mennä. Muutenhan en koskaan.

No, Viinikauppias, Yölaakso ja Varjoja jatkavat Welman tyttöjen ja Punatertun kylän tarinaa synkkenevin sävyin. Minusta sarja on parantunut vanhetessaan kuin paremman laatuinen viini, sillä Holopaisen ihmisiä ja yhteisöjä kuvaavat taidot terävöityvät koko ajan.

Viinikauppias on vielä osin kepoisa, mutta alkaa jo tunnustaa sitä, mitä lukija on miettinyt sarjan alusta asti: kulttuurin muutos on iso ja vaikea asia. Yölaakso kurkkaa sarjassa aikaisemminkin vilahtaneeseen kuun maahan, ja Varjoja jatkaa Yölaakson henkilöiden ja tapahtumien parissa aika kuristavalla tapahtumien kirjolla.

Viimeisen sivun kohdalla olin kovin pahoillani siitä, että viimeinen osa makasi yhä kirjastossa. Holopainen kirjoittaa hienosti pohdittavaa kaikille, joilla on joskus tekemistä tunteiden - omiensa tai muiden - kanssa.

The Last Policeman / Countdown City / World of Trouble

Jos - hypoteettisesti - planeettamme olisi tuhoutumassa kohtapuoliin asteroidi-iskun takia, ja tietäisimme siitä, mitä tekisimme?

Ja ehkä hieman vähemmän epäolennaisesti, kannattaisiko murhia selvitellä?

The Last Policeman kysyy justiinsa tätä. On poliisi, aika nuori ja varsin kirkasotsainen, ja on hieman epäselvä itsemurha - mutta miksi sotkeutua? Eihän tässä ole enää kuin joitakin höpsöjä kuukausia. Mutta Hank sotkeutuu silti, sillä lopulta kai miksi ei.

Ben H. Wintersin yhteiskunta ei jakaudu katastrofin edessä saalistajiin ja uhreihin. Yhteiskunta hoippuu vielä eteenpäin, osa on luistanut kaikista velvoitteistaan ja lähtenyt kekkeröimään, osa tehnyt itsemurhan.

Seuraava osa, Countdown City kertoo, kuinka Hank etsii kadonnutta - ja siitä, miten yhteiskunta pikkuhiljaa ropisee ympäriltä. Asteroidin iskupaikka on selvillä, ja kuin nykytapahtumia kauhistuttavasti ennakoiden pakolaisvirtaan suhtaudutaan lievästi sanottuna nuivasti Amerikan itärannikolla.

Viimeisessä osassa, World of Troublessa Hank etsii siskoaan. Sisar on vakuuttunut siitä, että kaikki on yhtä suurta salaliittoa.

Winters kirjoittaa surumielisesti, rauhallisesti ja tuskallisesti. Hankin maailmassa on yhä onnea, on uskallusta rakastaa ja uskollisia koiria. On ihmisiä, jotka auttavat toisiaan, mutta myös ihmisiä, jotka ottavat toisilta.

Tykkäsin koko sarjasta aivan hurjasti, vaikka se paikoin särki sydämeni. Ehkä kokonaisuutena vahvin teos oli ensimmäinen, mutta Winters on hyvä kirjoittaja eikä sorru kikkailuihin jatko-osissakaan.

The Lie Tree

The Lie Tree on ihan kipeä, ja ihan kipeän hyvä. Kirpeää jatkoa Frances Hardingen mainioille nuortenkirjoille.

Kuten muukaan Hardingen tuotanto, The Lie Tree ei ole mitenkään valoisa ja kevyt, mutta se on fantastinen ja ihmeellinen.

Faith muuttaa perheensä kanssa pakoon saarelle. Luonnontieteilijä-isän hommiin liittyy nimittäin jonkin sortin skandaali, jota lienee parempi vältellä vähän aikaa. Faith on turhautunut - tyttönä hänellä ei tunnu olevan mitään saumaa harjoittaa luonnontiedettä tai saada isänsä hyväksyntää. Tarjolla olevat roolit tuntuvat kuristavilta ja ahtailta.

Sitten isä yhtäkkiä kaipaakin nuorta kätyriä, sillä hänellä on salaisuus: valheiden puu. Puu, joka syö valheita ja tarjoaa vastineeksi salaisia totuuksia. Ja ihan pian niillä totuuksilla on kysyntää, sillä Faithin isä löydetään kuolleena.

Faith on mainio sankaritar, ei millään muotoa kiltti vaan aika vihainen, mutta oman äänensä ja oman moraalinsa löytävä. Faithin perhe ja koko ympäröivä yhteisö on tuntuu kamppailevan sosiaalisten normien kurimuksessa niin, että lukijallakin on välillä pala kurkussa.

Ja kirja on niin täynnä asioita, joista melkein minkä vain mukaansa poimiminen ja pohtiminen tekisi hyvää kelle tahansa meistä, että vain yhtä ei voi nostaa ylitse muiden. Eikä Hardinge toisaalta ikinä saarnaa.

Olen onnellinen siitä, että näin hienoja kirjoja kirjoitetaan.

The Goblin Emperor

Katherine Addisonin The Goblin Emperor oli joskus ehkä vuosi sitten ihan joka paikassa, siis niissä blogeissa, joista löysin lukuvinkkejä. Odotin elämää suurempaa, ja myös sillä tavalla, että mahtavuus näkyisi kirjan mitoissa.

Kun kirjastosta tupsahti sitten käteeni sellainen minipieni pokkari, tiedättehän, pieni fontti ja paperin laatu likellä sitä, joka vessasta löytyy, koin jonkinlaista kognitiivista dissonanssia.

Sisältö oli sitten ihan mahtavaa kyllä (mutta minusta näissä voisi olla joku korrelaatio. Huttuiset kirjat on painettava vessapaperille, vaikka olisivat miten bestsellereitä, ja hyvät kunnolliselle että kestävät aikaa.)

The Goblin Emperor kertoo nuoresta pojasta, josta vähän yllättäen tulee haltiamaan keisari. Kundi itse on puoliksi haltia ja äitinsä puolelta sitten goblin, eli ehkä jonkun sortin peikko. Äiti on aikanaan lähetetty morsioksi naapurivaltakunnasta. (Käytännössä siis kaksi kansaa, jotka elävät rinnan, mutta nämä termit, joille meillä lukijoilla tuppaa olemaan selkeä paremmuuspainotus kertovat paljon siitä, miten haltiat itsensä näkevät, ja toisaalta siitä, millaiselta takamatkalta uusi keisari saa hommiinsa lähteä. Ja jos haluaa, kirjasta löytää varmasti paljon allegoriaa rotuasioista, ehkä kannattaa haluta.)

Ihan mahtava kirja siis tämä Katherine Addisonin The Goblin Emperor. Nuoren keisarin kokemukset ovat riipaisevia, mutta myös riemastuttavia tämän löytäessä pikku hiljaa itsensä ja oman äänensä hallitsijana. Muutokset, joita nuorisolaiskeisari saa aikaan ovat myös jollain tavalla uskottavia: hän on uudistaja, mutta hän joutuu silti toimimaan rajoitteidensa sisällä. Absoluuttista valtaa ei ole keisarilla, joka on suurelta osin protokollan vanki ja lähimmistä neuvonantajistaan riippuvainen.

Ihan kerrassaan hienoa fantasiaa tämä. Lukekaa.

The Grace of Kings

Pitäisikö ihmisen pitää tauko eeppisestä fantasiasta, jos monta sataa sivua sellaista saa lähinnä kyyneleen kohoamaan silmänurkkaan?

Ken Liun The Grace of Kings ei ollut huono kokemus, mutten millään malta näin jälkikäteenkin olla toivomatta, että se olisi voitu tiivistää jonkinlaiseksi puristeeksi. Nyt tekstin paino oli sekä henkinen että fyysinen.

Okei. Asiaan. Kirja oli monella tapaa tosi hyvä ja parani vain loppua kohden, kun hyväksyi, että Liu ei varsinaisesti kuvaa ihmisiä vaan käsittelee yhteiskuntaa, sotaa ja sitä, mitä on okei tehdä hyvien asioiden puolesta ennen kuin itse muuttuu pahaksi asiaksi, ja käsittelee näitä asioita jonkinlaisesta lintuperspektiivistä. Kuin pelilautaa katselisi.

En silti missään vaiheessa rakastunut, en ahminut innoissani, en toivonut takakannen suljettuani, että olispa tätä lisää.

Vastaus kysymykseeni on siis ehkä: pitäisi. Nyt viimeistään pitäisi.

The Winter Boy

Jollain tasolla kevään ristiriitaisin lukukokemus oli Sally Wiener Grottan The Winter Boy.

Teoksessa nuori poika tulee - toisten nuorten poikien kanssa - laaksoon, koulutettavaksi. Poikia opettavat alleshat, vanhemmat naiset, jotka edustavat oppilailleen jokaista naista, jonka kundit tulevat elämässään kohtaamaan. Talvi on lyhyt ja paljon on opittavaa etenkin kuumakallella, Rylillä, josta tulee kirjan toinen, alkuun hyvinkin rasittava päähenkilö.

Kun osa kirjasta kuljetaan kundin kanssa, isompi osa kävellään hänen opettajansa Rishanan ja pieni osa muiden alleshojen kautta. Tarinoiden kautta opitaan jotain maailman historiastakin.

Lukijana ärsyynnyin asioista, jotka Grotta tavallaan ottaakin kirjassaan käsittelyyn: kaavamainen, lähes rituaalinomainen opettamistapa tuntui joustamattomalta ja manipulatiiviselta - mutta ei vain minusta vaan enenevässä määrin myös Rishanasta. Sinänsä hyvään systeemiin rakentuneet ristiriitaisuudet ja heikkoudet tuntuivat aluksi tukahduttavilta, mutta mitä enemmän ne kirjassa esiin nousevat, sitä terveemmällä pohjalla tuntuu yhteisökin olevan (lukukokemuksesta puhumattakaan.) Vaikka Rylin mekastus kirjan alkupuolella oli rasittavaa, jollain tasolla se oli siis kuitenkin myös hyvin ymmärrettävää. Välillä teki itsekin mieli paiskoa tavaroita.

Vaikka kirjan alku oli sekä pitkä että loputon, loppua kohden lukukokemus siis paranee. En vain ole varma, paraniko se siinä määrin, että tartun jatko-osaan - joiden tulo oli, sen myönnän, jonkinasteinen pettymys. Tältä kirjalta jos miltä olisin kaivannut jonkinlaista tarinan kursimista kasaan.

Can't We Talk About Something More Pleasant?

Nyt en enää muista, mistä bongasin Roz Chastin sarjakuvamuotoisen omaelämäkerrallisen teoksen Can't We Talk About Something More Pleasant? mutta odotin selkeästi saavani jotain järkyttävän hauskaa perheturinaa.

Oikeasti kyseessä oli pikemminkin vanhempien vanhenemisesta kertova karu tarina. Hauskakin, joo, mutta enimmäkseen karu.

Sillä kyllä vanheneminen nyky-yhteiskunnassa voikin olla aika karua.

Kirja on jotenkin todella rehellisen oloinen. Chast kertoo kaikki - tai ainakin niin paljon, että tuntuu kaikilta - tunteensa melko lailla peittelemättä. Eivätkä ne tunteet missään nimessä aina ole kauniita, tuskin missään perheessä ovat, mutta Chast ei (nähdäkseni jokseenkin karun lapsuutensa ajoilta periytyviä) tunteitaan juuri peittele, eikä ole syytäkään - hänen tunteensa eivät enää ketään satuta.

Niin, että vaikka välillä kirjaa lukiessa nauraa - kauhusta - fiilis, joka jäi, oli vähän surullinen. Ensinnä vanhuuden ongelmallisuuden vuoksi ja toiseksi, koska Chastin kokemukset nyt vain herättävät empaattiset fiilikseni.

The Just City

The Just City on Jo Waltonin kunnianosoitus Platonin Valtiolle, teokselle, jonka hän oli omien sanojensa mukaan lukenut liian aikaisin.

Minä en ole lukenut Valtiota ikinä, joten liityn ehkä kategoriaan "liian myöhään", mutta The Just City oli silti huikea teos. Siinä Apollo ja Pallas Athene ottavat osaa pikku kokeeseen: joukko filosofeja eri ajoilta päättää kokeilla, olisiko Platonin valtio mahdollista rakentaa.

Oikeudenmukaisen kaupungin kasvua seurataan kolmesta näkökulmasta: ääneen pääsevät yksi perustajista, yksi kaupunkiin tuoduista lapsista ja Apollo, joka muuttuu kuolevaiseksi oppiakseen jotain.

Olen ajatellut The Just Cityä enemmän kuin mitään muuta teosta hetkeen. Se tuo Platonin valtion ihan iholle, toisaalta sillä tavalla, että miksi emme voisi olla näin, miksi emme kaikki voisi pyrkiä olemaan parhaita itsejämme, ja toisaalta sillä tavalla, että Platon ei todella tiennyt mistään mitään, ei ainakaan ihmisistä.

Yllättävän inspiroiva teos, ja hauskakin, etenkin kun Sokrates pääsee vauhtiin. (Jos kohta seksuaalisen väkivallan runsaudesta haluaisin varoittaa niitä, jotka sellaisesta eivät halua lukea.) Ja nyt juuri luin, että jatkoakin on tulossa ja haluaisinkin nyt hetken juosta ympyrää ja huutaa ilosta.

JA AINIIN! Saatte tämän kirjastosta e-kirjana. Kyllä on elämä hyvä.

Metatropolis

Kuuntelin taannoin Metatropolis: Green Space -teoksen, josta diggasin sen verran, että palasin sarjan alkulähteille ja kuuntelin ykkösosankin. Sen nimi on puhtaasti Metatropolis.

Nyt täytyy sanoa, että tämä ykkönen oli ihan kultaa, ja tätä vasten katsoessa oli selvää, että kolmososaan oli sekoitettu sitten melko lailla hiekkaa. Kirjoittajakaartikin on ykkösosassa suppeahko: mukana ovat Elizabeth Bear, Tobias Buckell, Jay Lake, Karl Schroeder ja John Scalzi.

Metatropolis on parhaimmillaan jonkinlainen manifesti tulevaisuudelle: kauhea ja innostava. Se herättää toivoa, pelkoa ja halun hommata pikaisesti fillari.

Oikeastaan haluaisin, että kaikki uuden hallituksemme ministerit ottaisivat ja lukisivat opuksen oitis ja tarkkaavaisesti. Tulevaisuus tulee varmasti olemaan toisenlainen kuin nykyisyys, ja meistä on paljolti kiinni, minkälainen.

Lukekaa. Kuunnelkaa.

Orfeo

Richard Powersin uusin, Orfeo, on kai jotenkin dystopiaksi laskettavissa - mutta vain sikäli, että elämme siellä jo. Tai ehkä ihan naapurissa.

On eläkkeellä oleva säveltäjä, Peter Els nimeltään, tämä ei teitä kiinnosta, mutta minä haluan viitata päähenkilöön etunimellä myöhemmin tekstissä, joka kemistinharrastuksistaan narahtaa valtiollisesta turvallisuudesta vastaaville tahoille ja syystä tai toisesta ei jää selittelemään tekosiaan vaan ottaa hatkat.

Juoni on rakennettu sillä tavalla ei-yllättävästi, että yksi säie käsittelee Peterin elämää tähän asti ja toinen Peterin elämän nykytapahtumia. Kunnes tapahtuu konvergenssi.

Opus on kyllästetty musiikilla, ja se todella sai minut pohtimaan musiikin luonnetta yleensä ja taidemusiikin luonnetta erityisesti. Tai ylipäänsä ilmiötä, jonka voisi englanniksi tuntea nimellä acquired taste, mutta jonka suomennokseksi keksin vain kökköjä termejä.

Ja toki yhteiskuntaakin tuli pohdittua, ja sen sellaista, vaikka siltä osin Powers ei ehkä jaksa niinkään asiaa miettiä vaan näyttää turvallisuusorientoituneen maailman suoralta kädeltä melko hupaisana. (Koen pakottavaa tarvetta kertoa, että tämä luenta voi edelleen kertoa lähinnä itsestäni, mutta kyllähän sen tietää.)

Lopulta kirja oli minusta ihan mainio, mutta myönnän, että alku- ja keskivaiheilla oli hetkiä, jolloin se ... no. Ei se ollut huono, milloinkaan, mutta enemmän ehkä taidokas konstruktio kuin jotain, joka olisi oikeasti koskettanut.

Mutta loppua kohden kosketti ihan oikeasti.

Lock In

John Scalzin Lock In -trillerihkössä minusta ehkä hauskinta oli, että sain sen kirjastosta e-kirjana, mikä oli toki ihan tolkuttoman hauskaa ja vaikea sitä on toki lukukokemuksen ylittääkään...

...mutta jotenkin valjuksi jäi tämä tulevaisuudenkuva, jossa osa ihmiskunnasta makaa kehoihinsa lukittuina ja kokee ympäristönsä aina joko 1) robotillishenkisen laitteen tai 2) ihmis... erm... isännän kautta. Sitten sattuu murha, jota selvittämään tulee päähenkilömme, hän, joka on ensimmäistä päivää FBI:n leivissä uudessa hohtavassa robottikuoressaan.

Scalzi kirjoittaa melkoisen hyvin, kyllä, mutta jotain turhan siloiteltua koko tarinassa oli, kuin robotillishenkisen laitteen muovinen kuori. Ehkä tekstistä pitäisi käyttää termiä "sujuva", sillä sitä se oli, jos kohta ei sitten paljon muuta. Kontekstissaan Lock In on toki ihan toimiva trilleri, jonka erityislaatuinen asetelma vie whodunnit-teeman toiselle tasolle, mutta jotain rosoakin olisi voinut olla.

Kiinnostavinta opuksessa ovat ehkä yhteiskunnalliset ja vastuukysymykset, mutta voin varmaan olla itseni kanssa yhtä mieltä siitä, että ei niihin nyt kovin syvälle upottu.

Tämän on lukenut muuten myös Booksy.

No Harm Can Come to a Good Man

Mainion The Machinen jälkeen tartuin tähän James Smythen uudempaan kirjaan innoissani. No Harm Can Come to a Good Man -kirjassa on siinäkin mahtava premissi: entäs, jos olisi algoritmi, joka voisi ennustaa ... no, kaikkea.

Ja jos olisi algoritmi, joka voisi ennustaa kaikkea, sillähän voisi ennustella vaalituloksia, eikö niin? Ja sen kokevat - valitettavan karvaasti - Lawrence ja Deanna Walker. Lawrence on karvan päässä presidentinvaaliehdokkuudesta Jenkeissä, kun hänen mahdollisuuksiaan päätetään arvioida algoritmin avulla.

Ja sitten kaikki alkaa murentua. Ja kun murennutaan, murennutaan sillä tavalla, että lukijallakin vähän sydän käpristyy. (Mutta enemmän se käpristyy jo siinä kirjan alkupuolella, kun Walkerien perhettä koettelee toisenkinlainen tragedia.)

Lukukokemus muistutti hieman Lauren Beukesin Säkenöiviä tyttöjä, osin ulkoisten tekijöidensä vuoksi: oli kiehtova aiempi teos, ja nyt uusi, selvästi isommalle yleisölle markkinoitu opus. Ja valitettavasti jotain oli menetettykin, vaikka Beukes kyllä menetti selvästi enemmän.

Smythe pitää siis pakettinsa kasassa ja kirja on enimmäkseen vetävä. Osa jännitteestä tulee tosin siitä, että Smythe pitää paljon piilossa näennäisen päähenkilönsä luonteesta, enkä ole ihan varma, onko se nyt hyvä ratkaisu vai ei. Loppua kohden kaikki alkaa hieman murentua: väistämättä jäi vähän sellainen fiilis, että kirjoittaja ei itsekään ihan tiennyt, mitä tästä kaikesta nyt pitäisi ajatella ja miten kaiken pitäisi päättyä.

Kun The Machine voimisti otettaan lukijasta loppuaan kohden, No Harm Can Come to a Good Man ei todellakaan valitettavasti yllä samaan. Keskivertoa parempi kokemus silti, jos ei muuta, niin tiukan alkupuolikkaansa ansiosta.

Ja kun nyt hetken vielä ainakin aion vältellä Beukesia, seuraavaan Smytheeni voin kuitenkin tarttua vaikka ensi viikolla.

Erityispisteet muuten karmeaa asennetta heijastelevasta nimestä.