Positive

Ajattelin, että kunnon zombimeijastus on aina tarpeen, ja ostin David Wellingtonin teoksen Positive Audiblesta. (Wellington on hyvä go-to -henkilö näissä hommissa. En itse asiassa tiedä, onko Wellington kirjoittanut mitään muita kuin zombiaiheisia kirjoja.)

Tässä eletään aikaa zombiapokalypsin jälkeen. Päähenkilö Finn asuu New Yorkin raunioilla yhteisössä, mutta saa fudua kun tila muuttuu ei-infektoituneesta mahdollisesti tartuntaa kantavaksi: positiiviset siirretään leirille ja sillä piste.

No, eihän mikään tietenkään niin suoraviivaista ole: Finn joutuu ihan tosissaan tekemään töitä päästäkseen sinne leirille, ja luodakseen itselleen jonkinlaisen paikan maailmassa.

Kirja oli ihan kiva ja viihdyttävä, mutta siinä se suunnilleen oli. Tarkoitan, että vaikka kuuntelin opuksen nyt tässä talvella, en oikein edes ihan muista, miten se lopulta päättyi. Eikä siinä sitä zombimeijastustakaan niin paljon ollut, vaan erilaisten ja eri tavalla vinojen yhteisöjen kuvausta.

Yleisfiilis siis vähän nojoo.

Aurora

Hyvä on, olen käynyt kirjaston uutuusluetteloissa. Kim Stanley Robinsonin Aurora on siitä vahva todiste.

Aurora oli vaikea aloittaa, sillä muistikuvani Robinsonista ei ole vain myönteinen, mutta sitten onneksi kirjaston varausjono houkutteli kuitenkin kokeilemaan - onneksi. Aurora kertoo sukupolvialuksesta, joka on matkustamassa toisaalle aikomuksenaan maankaltaistaa eräs kuu.

Asiat eivät tietenkään mene niin hyvin. Ihmisen voi ottaa pois planeetalta, mutta planeetta ei välttämättä ole mikään asunto, jota vaihdetaan kun edellinen käy ahtaaksi.

Aurora kuvaa matkustajiensa osaa lähinnä Freyan kautta (mutta ei kovin läheltä, enkä edelleenkään pidä Robinsonia minään yksilökertojana.) Matkalla Freya kasvaa lapsesta aikuiseksi ja näkee, kuinka unelma käy aika lähellä ja sitten loittonee. Hän valitsee puolensa aluksen asukkaita repivässä kamppailussa (joka tuntui kauhean todelta ja tältä hetkeltä, vaikka kuvasi aivan muuta aikaa - ehkä Robinson on mahtava ryhmäkertoja) ja näkee yhden puolen alkusen asukkaiden ratkaisussa.

Aurora katselee ihmisiään vähän etäältä, ja se jotenkin toimii. Tykkäsin kirjasta ja sen etäännytetystä kerronnasta kauheasti - osa tapahtumista tuli tällä tavalla jotenkin jopa enemmän iholle.

The Philosopher Kings

The Philosopher Kings jatkaa The Just Cityn tarinaa. Jostain syystä luulin aluksi, että kyse on samasta kirjasta, joka on julkaistu eri nimillä eri puolilla Atlanttia, tätäkin aika usein tapahtuu, mutta lukijan - eli minun - onneksi ei.

The Philosopher Kings ei minusta ole iiiiiiihan yhtä hyvä kuin The Just City ... mutta ei se kauas jää, ja toisaalta olisi ehkä reilumpaa sanoa, että se on vain erilainen. Siinä kaupungin tapahtumiin palataan pari vuosikymmentä myöhemmin, kun oppiristiriidat ovat repineet kaupungin palasiksi. Erisorttisia kaupunkeja on saarella nyt useampia, eikä elo suinkaan ole rauhanomaista.

Vaikka The Philosopher Kings pohtii isoja asioita - onko saaren asukkailla vastuuta muita ihmisiä kohtaan? Miten sotaan pitäisi suhtautua? - se ottaa myös ison askeleen hieman fantastisempaan suuntaan. Päähenkilöitä on taas kolme, joista uutena Apollon tytär Arete löytää itsestään muitakin voimia kuin voimaa hoitaa arkiaskareita. Joita nyt riittääkin, robottien ollessa mennyttä kalua.

Erityinen, ja erikoinen sekoitus fantasiaa ja pohdiskelua. Hieno kirja joka tapauksessa tämäkin, ja Jo Walton yksi lempikirjailijoistani.

Binti

Joku kustantamo, ehkä Tor, on aloittanut sarjan pienoisromaaneja, joista Nnedi Okoraforin Binti on mainio esimerkki ja hyvä tarina ja - huomio, huomio - löytyy myös kirjastosta.

Jos nyt pitäisi sanoa, sanoisin, että Binti käsittelee lähtemisen ja juurien säilyttämisen tematiikkaa (päähenkilön ottaessa hatkat kohti yliopistoa ja stipendiaattia) ja vieraan kohtaamista.

Mutta kuulkaa, lukekaa itse, ei tässä kauan vanhene ja sillä voi saada jotain ihan mainiota itselleen. Sitä paitsi tämä on lyhyt, Siina, kuuletko?

The Bees

Laline Paullin The Bees tuntui jotenkin suorastaan väijyvän lukulistalleni pääsyä. Lopulta annoin periksi ja varasin opuksen kirjastosta.

Alun alkaen en siis ollut kovin kiinnostunut. En juuri välitä antropomorfismista (ja nyt, kun tämän sanon, varmasti muistan heti kohta kuusitoista kirjallista esimerkkiä, joita rakastan juuri antropomorfismin vuoksi) enkä täten tippaakaan innostunut kirjan kuvauksesta, jossa ensivaikutelmani mukaan rohkea ja itsenäinen mehiläinen jotain jotain jotain. (Ja nytpä saitte siis jonkinlaisen käsityksen myös siitä, millä tarkkuudella täällä kirjan kuvauksia luetaan.)

No mutta mitenkäs Paull sitten inhimillistää mehiläisensä?

Vastaus omalla kohdallani oli: siedettävästi. Vaikka kirjassa on muutama aidosti veretseisauttavan kiusallinen kohta (etenkin Isä meidän -rukous mehiläiseksi väännettynä sai jälleen hapuilemaan suomennosta sanalle cringeworthy), Paullin pörryköissä on inhimillistyksen ohella myös jotain aidosti vierasta. Flora 717:n, pääsiivekkäämme, tarina onnistuu etenkin parviälyn ja feromonien vaikutuksen kuvaamisessa.

Ja nämä vierauden hetket olivat juuri se, mikä hommaa kannatteli.

Kirjan rakenteesta tuli ajoittain sellainen olo, että Paull halusi huolellisesti käydä läpi kaiken sen jänskän, mitä mehiläispesässä ikinä voi tapahtua. Koska Flora 717 oli lähes millä tahansa mittapuulla hyönteismaailman supersankari, häntä voitiin näppärästi käyttää kuvaamaan kaikkea alkaen pesän lattioiden kuuraamisesta kuningatartreffien kautta ruoanhakureissuille. Yksilökeskeisen kuvaamistavan heikkoudet olivatkin ehkä nimenomaan tässä - vaikka voi toki olla, että sankarikeskeisessä maailmassamme useamman pölyttäjän seuraaminen ei olisi ollut ollenkaan sellainen suksee kuin The Bees käsittääkseni on ollut.

Kirjan luettuani aloin pohtia suhdettani antropomorfismiin - no, oikeastaan aloin pohtia sitä luettuani Guardianin arvion Paullin kirjasta, sen, jossa huomautettiin parhaiden eläinfantasioiden olevan tarinoita ihmisyydestä. Ja ehkä näin, mutta entäs jos siinä käy sitten niin, että ei tee oikeutta eläimelle tai ihmiselle? Voisiko vieras ja vaikeasti ymmärrettävä kertoa ihmisyydestä heijastelematta itse inhimillisiä piirteitä? (Voisiko sellaista ylipäänsä kirjoittaa tai lukea?)

Ja sekin, että pitääkö kaiken kertoa ihmisyydestä, voi hyvän tähden sentään?

Kaiken tämän jälkeen päällimmäinen ajatus kirjan suljettuani oli, että nyt pitäisi aloittaa tarhaushommat.

Walking the Tree

Walking the Tree on vähän hassu. Mutta ihan hyvällä tavalla.

En ole varma, miten tätä Kaaron Warrenin kirjaa pitäisi kuvailla: tavallaan se on post-apokalyptinen, mutta kuitenkin niin post, että oikeastaan yhteiskunta on päässyt jo jaloilleen. Aika jännittävänä vaan, asutaan suuressa puussa ja sen ympärillä pienissä yhteisöissä.

Yhteisöillä ihan ehdoton tabu on yhteisön sisällä lisääntyminen, joten jengillä on tapana lähettää nuoret naiset kiertämään puuta. Matkalla on useita tarkoituksia, joista kaikkiin suhtaudutaan reippaan avoimesti: 1) tarkoitus on oppia muista yhteisöistä ja niiden tavoista (kierrokselle otetaan mukaan myös lapsia oppilaiksi), 2) kierroksella on tarkoitus oppia lasten tekemistä ja 3) ehkä asettua johonkin toiseen yhteisöön - tekemään niitä lapsia.

Yhteisöjen suurimmat pelot liittyvät sairauksiin, ja kirja rakentuukin tavallaan yhden lapsen ja yhden nuoren naisen yhteisen salaisuuden päälle: skidi saattaa olla sairas, ja se pitää piilottaa. Nuori nainen, Lillah, kokee tiettyä ärtyneisyyttä joutuessaan roudaamaan yhtä lasta halki yhteisöjen, vaikka oikeasti hän haluaisi vain pupsia poikien kanssa hormonipäissään. Lopulta päähenkilö kuitenkin päätyy ehkä tuomaan jotain uutta yhteisöjen elämään.

Kirja on aika episodimainen ja sellaisena ihan toimiva. Kävelemisestä on syystä tai toisesta mukava lukea, vaikka varsinaista matkantekoa tässä ei niin hurjasti ollutkaan - kyse on selvästi enemmän yhdestä yhteisöstä toisen jälkeen. Vaikka opettajien matka on jokseenkin kiiluvasilmäisen seksipainotteinen, Warren keskittyy seksin sijaan sellaiseen lähes antropologiseen ihmisyhteisöjen kuvaukseen, joka kyllä toimii.

Se, mikä ei niin toimi, on kirjan loppu - se on jotenkin läpilaukatun oloinen.

Itse kuuntelin tämän äänikirjana: lukija, Kate Rawson, on NERO.

P. S. Lunttasin kaikenlaiset kirjoitusasut sun muut Raijalta, joka myös luki kirjan ja kirjoitti siitä omaani paremman teksti. Menkää sinne.

The Inferior

Peadar Ó Guilínin The Inferior on joku muinainen Locus-suositelma, jonka luin vihdoin, kun se saatiin sähköisenä lisänä kirjaston kokoelmiin.

En voi väittää mainittavasti pitäneeni teoksesta. Se tuntuu jollakin tavalla olevan jonkinlainen tosi-tv -ilmiön tummapintainen peili: Stopmouth edustaa ihmislajia, jolla ei mene kovin hyvin. Joka puolella on petoja, joita pitää metsästää ennen kuin ne metsästävät takaisin. Heimo on ensisijainen, eikä yksilöllä ole niin väliä: heidät, joilla ei enää jalka nouse, vaihdetaan empimättä jonkun petojen heimon kanssa. Joka puolella suhisee jotain satelliitteja, joista käy selväksi noin ensisekunnilla, että kameroitahan ne.

Sitten maahan syöksyy yksi satelliitti ja sen sisältä löytyy nainen.

Koska tosi-tv -väännös taustalla on niin ilmeinen, menee hetki, ennen kuin tajuaa, että kirjoittaja on myös siirtänyt teoksensa aika kauas tulevaisuuteen. Pelkällä lihalla pärjäävät ihmiset eivät toden totta ole ihan nykymenon mukaisia - mietin pitkän tovin, miksei kellään ole keripukkia. Taustatarina jää kuitenkin kauhean monimutkaiseksi ja epäselväksi. Ó Guilín ei tunnu edes yrittävän kertoa, mitä on tapahtunut ja miksi, enkä minäkään enää jossain vaiheessa halunnut siitä sen enempää tietää. Näin eritoten siksi, että tosi-tv -viihde (kuten sentään selviää) on kehitetty nimenomaan sirkushuveiksi kansalle, jolla ei itselläänkään mene kovin hyvin. Ankeutta siellä, ankeutta täällä, ja kaikki tämä yleinen ankeus oli aika raskasta luettavaa.

Suosittelen kaikille, jotka pitävät ylenpalttisesta ankeudesta.

Ai kamala, tulipa syyllinen olo, kun kirjoitin näin negatiivisesti tästä.

Wool Omnibus

No niin, nyt sitten tämä Hugh Howeyn-jolla-on-helposti-väärinkirjoitettava-sukunimi maailmanmenestysteos Wool. Eli Siilo, suomeksi.

Haluaisin sanoa, että rrrrakstin tätä kirjaa ihan kauheasti, koska jos aivan rehellinen olen, halusin rrrrakstaa sitä kauheasti. Mutta suuret odotukset, pienet fiilikset, niin on ollut ennenkin ja niin on nytkin.

Wool kertoo siilosta ja siellä asuvista ihmisistä. Tunnelma on klaustrofobinen, joskaan ei ehkä sitäkään aivan siinä määrin kuin aluksi odotin: siilo on kerta toisensa jälkeen isompi kuin kuvittelisi. Silti, ajatus siitä, ettei koskaan näkisi tähtiä, saa vähän tärisemään.

Oikeasti tässä kävi sillä lailla, että kirjan alku oli niin helkkarin hieno, että loppu ei voinut olla olematta vähän antikliimaksi, vaikkei sekään ollut huono. Ja oli siinä lopussakin hienoja hetkiä, sellaisia, joiden kohdalla tuli ahmimistarve. Mutta mikään ei aivan yltänyt sen alun tasolle.

Minä, kuten Booksykin, luen usein e-kirjoja puhelimesta aina ehtiessäni, mutta minä - toisin kuin Booksy - en tainnut löytää aikaa tai tarvetta tempaista kirjan loppua missään vaiheessa kerralla. Tällainen paloissa lueskelu toki vaikuttaa lukukokemukseen, mutta parhaat kirjat voittavat sellaisetkin esteet. Wool ei ihan siihen pystynyt.

The Drowned Cities

Paolo Bacigalupin nuorille suunnatun dystopia...sarjahkon toinen osa, The Drowned Cities, oli minusta himpun verran ykkösosaa toiveikkaampi ... vaan kyllä osaa tässäkin ihminen olla ihmiselle susi. Tai ehkä rotta.

(Niin, tai ehkä odotukseni olivat virittyneet niin sopivasti, että näin toivoa sielläkin, missä sitä ei todellakaan ollut.)

Mahlia ja Mouse ovat orpolapsia, joiden kylään tulee sotilaita ja eläimen ja ihmisen hybridi, tappaja Tool. Mouse on joskus muinoin pelastanut Mahlian, jonka onkin puolestaan harjoitettava itsetutkiskelua siitä, mitä tarkoittaa vastuu toisesta ihmisestä, kun Mouselle meinaa käydä kalpaten.

Kylän humaanin lääkärin suojatteina molemmat lapset, mutta etenkin Mahlia, kärsivät käsittämättömästä julmuudesta kyläläisten taholta, ja Mahlia kyllä haluaa olla se metsä, joka vastaa vielä vähän kovemmin kuin tuli huudettua.

Meinasin kirjoittaa tähän muminaa ja jupinaa siitä, että mitenkä tällaista nuorille kirjoitetaan, mutta sitten tajusin herkistyneeni väkivallalle vasta vanhemmiten. On ehkä vaarallista näin kolmenkympin yläpuolella kuvitella tietävänsä mitään siitä, millä mielenliikkeillä potentiaalinen 16-vuotias tätä lukee - tai, jos on rehellinen, on syytä myöntää itselleen, että silloin saattoi olla jopa joitakin tuhansia asteita kovapintaisempi kuin nyt on. Luultavasti olisin silloin osannut nauttia Bacigalupin synkkyydestä; se, etten enää osaa, ei tarkoita sitä, etteikö tämä olisi potentiaalisesti hieno nuortenkirja ... aikuisille TDC voi kyllä olla liian raju.

Tästä voitaneen vetää myös jatkojohtopäätös, jonka mukaan vanhempani tekivät oikein antaessaan minun valita itse luettavani - tie, jolta en omankaan lapseni kohdalla aio poiketa.

Dark Eden

Nyt tässä taas kävi niin, että ehdin ikään kuin unohtaa sen, mitä Chris Beckettin tieteiskirjasta Dark Eden voisi kertoa - juonta spoilaamatta.

Kerron sen verran, että se kertoo pienestä yhteisöstä ja siitä, miten yhteisö pääsee irti menneisyydestään - ja miten se samalla löytää väkivallan. Kirja on samalla kertaa toiveikas ja surullinen.

Beckett tuntuu myös keksineen jotain hyvin vierasta - miljöö ei tunnu vain viritellyltä planeetta Maalta, vaan joltain aidosti vieraalta. Myöskään Beckettin kuvaama yhteisö ei tunnu aivan tavanomaiselta, mutta toimii kuitenkin uskottavasti omilla säännöillään.

Kirjan lopussa tuli kuitenkin sellainen olo, että ihmiskuntaa oli vaikea olla ajattelematta jonkinlaisena tehokkaana viruskantana, joka syö elinympäristönsä paljaaksi, mutta ehkä Beckett tässä oli saavuttanut vain kiusallisen totuuden eikä yrittänytkään olla erityisen miellyttävä.

Suosittelen - Beckettin paratiisi on aidosti tummanpuhuva.

Starfish

NO NIIN. Täällä Sivukirjastossa olemme (olen, mutta kuulostaa tavallaan paremmalta, jos annan ymmärtää, että tämän blogin takana on kokonainen leegio mahtavia ihmisiä, eikä vain kokoelma erilaisia persoonallisuudenpiirteitäni, joita yhdistää huono huumorintaju) kerrankin ajankohtaisia, sillä Finnconiin tulee vieraaksi Peter Watts, ja minä olen nyt lukenut Peter Wattsin kirjan.

(Valitettavasti kirjailijoiden näkeminen irl ei yleensä niin kiinnosta, mutta olenpahan kuitenkin ajankohtainen.)

Kansi: Tor

Starfish olikin oikein hyvä kirja, se sijoittui veden alle, ja minulla on sellainen juttu veden alle sijoittuvista kirjoista. Ja sarjassaan tämä oli kerrassaan passeli, jännittävä mutta kuitenkin ajattelevainen: lauma huonosti sopeutuvia ihmisiä oli modattu ja lähetetty meren pohjaan suorittamaan joitakin energialaitoksen huoltotöitä. Pinnan alla porukka muodostaa kuitenkin omat sosiaaliset sääntönsä ... ja alkaa muutenkin käyttäytyä hieman erikoisesti.

Loppu muistaakseni hieman lässähti, mutta oli tämä Starfish sen verran mieluisa kokemus, että luen kyllä lisääkin Wattsia, tosin ehkä sitten kun hän ei ole enää niin ajankohtainen.

The Hammer

Minulla on sellainen käsitys, että K. J. Parker on paitsi hyvin salaperäinen, myös kovin suosittu fantasiakirjailija. Voin toki olla väärässäkin, ehkä hän on suosittu vain Locuksen henkilökunnan keskuudessa.

Eikä tämä The Hammer mitenkään huono ollutkaan. Paikoin se tuntui jopa nerokkaalta (mutta toisin paikoin tylsältä.) Siirtokuntaan karkotetun aatelisperheen vesa päättää ottaa hatkat ja paeta perhettään läheiseen kaupunkiin, johon aatelisperheen pää, isä ja yksinvaltainen diktaattori pitää suhteita yllä lähinnä rosvouksen muodossa. Kaupungissa päähenkilö Gignomai aloittaa teollisen vallankumouksen. On hänellä jokin muukin suunnitelma, mutta sitä ei moni näe.

Edellinenkin lukemani Parker keskittyi teolliseen vallankumoukseen (ja oli minusta enemmän tylsä kuin nerokas), joten epäilen, että tämä teollistuminen on rouvan / herran one true love.

No, The Hammer on tiukkaan kirjoitettu ja siinä on mahtava juoni. Henkilöhahmotkin toimivat - on pakko ihailla Parkerin tapaa kirjoittaa sisäisesti johdonmukaisia hahmoja. Gignomai on nerokas mutta  häikäilemätön. Lukijalle jää pohdittavaksi, onko hän lopulta pikemminkin roisto kuin sankari.

Lukijana en yleensä jaksa riemastua juonenrakennustekniikasta, joka toimii siten, että sivulla n kerrotaan jotain hirveää tapahtuneen, ja sivulla n+370 vihdoin paljastetaan tämä kauheus (kun sitä on ensin heiluteltu lukijan silmien edessä kuin porkkanaa harvinaisen hitaalle aasille koko kirja.) Tässä oli yksi isompi tällaista ärtymystä aiheuttava hetki, mutta onneksi vain se yksi.

Eeppistä fantsua etsivät tulevat muuten tämän kanssa pettymään. Yhtään ei juosta karttaa läpi, eikä taikuuttakaan kirjasta löydy.

Sisäinen pakko-oireinen kirjastonkäyttäjäni tilasi toisenkin Parkerin kirjastosta vain siksi, että se oli tarjolla, joten katsomme, miten tämä jatkossa toimii.

The Twelve

Justin Croninin The Twelve on jatkoa The Passagelle: vampyyriapokalypsin ja siitä toipumisen merkeissä mennään.

Ei tästä kauheasti sanottavaa jäänyt. Alkupuoli on vähän sitä samaa vanhaa, samaa vanhaa: hypätään takaisin vampyyriapokalypsin ensipäiviin, mutta eri silmin. Loppupuoli menee vähän eri merkeissä, tarpeeksi piristävissä, että viihtyy ... mutta sellainen tietty yksilöllisyyden korostaminen ja kirjojen kummallinen mystiikka kävivät välillä vähän riipimään.

Tota. Sopii ihmisille, jotka lähtökohtaisesti diggaavat vampyyri- tai zombiapokalypseista. Tuskin muille.

The Golden Age

Olen taas päättänyt ottaa lukutahdin kiinni blogissa - huomaatteko? Se olen minä, joka floodaan. Onneksi lapsi menee nykyään nukkumaan suhteellisen aikaisin, ja onneksi keuhkoputkentulehdus estää kaikenlaiset pois koneen ääreltä vievät harrastukset, kuten juoksemisen. Yhä. No, siitä olen jokseenkin katkera.

Locuksen suosituksesta lukuun päätyy kaikenlaista kummallista, kuten tsekkiläisen Michal Ajvazin opus The Golden Age. Hankin sen e-kirjana, vaikka vähän meinasi mennä pissa sukkaan kun verkkokaupassa joku rinnasti tämän sanallisen labyrintin esmes erääseen Joyceen.

The Golden Age kertoo niin kummallisesta saaresta, että lievätkö sen asukkaat ihmisiä lainkaan. Ajvaz punoo saaren rauhallisen tunnelman verkoksi, johon lukija uppoaa - ja siirtyy sitten kertomaan saarella luetusta ja kirjoitetusta kummallisesta kirjasta, joka on tekstuaalinen labyrintti ihan oikeasti. Rauhallinen fiilis rikkoutuu kun lukija uppoaa Ajvazin labyrinttiin.

Jätän vertailut muille. Minä pidin TGA:sta lopulta kovasti, vaikka aivan ensialkuun meinasin hermostua kummalliseen verkkaiseen tahtiin ja ärsyttävyyteen asti omituisiin saaren asukkaisiin. Ajvaz todella onnistuu luomaan erikoisen ja erityisen tunnelman, josta on helppo nauttia. Etenkin sitten, kun tajuaa säätää kännykän lukuohjelman fonttia pienemmäksi: kaikkien kirjojen kohdalla näin ei ehkä ole, mutta TGA vaatii isompia tekstipintoja (toivottavasti ymmärrätte, mitä tarkoitan. Itse kuvittelen ymmärtäväni, mutta ei sekään ole ihan varmaa.)

En tosin uskalla suositella tätä kellekään. Joyceen vertaaminen pelotti pois varmasti ne harvatkin kiinnostuneet, vaikka minusta tämä on kyllä helpompi - tai sitten en vain ymmärtänyt puoliakaan, en saanut viittauksista kiinni ja olin pihalla. Vaan vähät minä siitä. Sitä ottaa mukaansa, mitä saa - tästäkin. En ole kovin analyyttinen lukija, enkä edes osaa pitää sitä erityisen pahana.

Brain Plague

Ilmeisesti kirjastoaineiston selailu onnistuu virtuaalisestikin - hain jotakin kirjaa kirjaston webisivuilta, ja vaikka hakemaani kirjaa ei löytynyt, löytyi Joan Slonczewskin Brain Plague ikään kuin siitä vierestä. Häkellyin moisesta sattumasta niin, että varasin kirjan toki saman tien.

Jollain tavalla Brain Plaguen väitetään kytkeytyvän huikeaan A Door into Oceaniin, jonka viime kesänä kuuntelin, mutta itse en kytköstä huomannut. No, välissä on toki useita teoksia.

Brain Plague käsittelee ihmisyyttä ja oikeuksia jännällä tavalla: on mikrobeja, jotka muodostavat yhteisöjä, ja jotka hengaavat ihmisen kallossa. Isäntä voi näiden mikrobien kanssa kommunikoida - ymmärtäen toki, että muutama ihmisen kuukausi on pienelle mikrobille elinkaari, ja suhde luodaankin pikemminkin yhteisöön kuin yksilöön. Toimivina yhdyskuntina mikrobeista on hyötyä, kuten uransa alussa takkuava taiteilija Chrysoberyl saa huomata - mutta jos yhdyskunta ei toimi, se muuttaa ihmisen tahdottomaksi endorfiinivasteen orjaksi virittämällä hieman hormonituotantoa. Väärin toimivien yhdyskuntien orjia on Chrysoberylin kaupungissa yhä enemmän ja enemmän; rutoksi asti.

BP oli mainio opus, vaikka päähenkilön ajoittainen vatuloiva ote elämään hermostuttikin hieman. Onneksi Chrysoberyl on enimmän aikaa ihan reipasotteinen nainen, joka joutuu miettimään oikein tosissaan sitä, miten kohdella pään sisällä asuvaa yhteisöä, joka pitää häntä jumalanaan. Onko heitä oikeus rankaista esimerkiksi juurikin endorfiinivasteen käpistelystä, ja jos on, miten? Entäs se yksi siirtolainen, joka ei lainkaan pidä sankaritartamme jumalana - mitä hänelle tulisi tehdä?

Ihan yhtä paljon en Brain Plagueen rakastunut kuin aiempaan lukemaan Slonczewskiin, mutta tässäpä silti selvästi kirjailija, jonka teoksiin kannattaa perehtyä laajemmaltikin. Hyvä; yksi odottaakin jo hyllyssä.

The Cloud Roads

Martha Wells on ollut yksi lemppareitani, mihin nähden uutuusteos The Cloud Roads oli suoraan sanottuna pettymys.

TCR kertoo maailmasta, jota asuttavat jotakuinkin humanoidit rodut - toisistaan kovastikin eroavat rodut elävät enemmän tai vähemmän rauhanomaisesti rinnakkain. Päähenkilö Moon ei kuitenkaan tunnu kuuluvan näistä roduista mihinkään, sillä hänellä on kaksi muotoa, joista toinen, siivekäs, näyttää tottumattoman silmään liiaksi paikalliselta pahisrodulta. Niinpä elämä sujuu lähinnä ihmishahmoiseksi tekeytymällä muiden rotujen keskellä - ja sitten Moon tapaa toisen oman rotunsa edustajan ja epäluuloistaan huolimatta päättää palata kansansa pariin.

Wells onnistuu kiinnostavasti kuvaamaan Moonin yhteisön, joka muistuttaa enemmän mehiläispesää kuin ihmisyhteisöä, ja saa muutenkin kirjaansa aitoa erilaisuuden tunnetta - planeetan asukkaat eivät ole vain ihmisiä, joilla on vihreät hiukset tai suipot korvat. Jotain kuitenkin jäi puuttumaan, enkä oikein osaa edes nimetä mitä. Moon sankarina oli rasittava eikä sympaattinen, eikä Wellsin yleisenä vahvuutena ollut ryhmädynamiikka oikein pääse esille - kaikki tapahtumat kuvataan Moonin silmien kautta, ja tuntuu kuin tämän interaktiot tapahtuisivat pahvimallien kanssa. (Mmmm, pahvimallit, muistaako kukaan Buffy the Vampire Slayerin neloskauden Rileyta? Tuli vain mieleen.)

Kiehtova miljöö, kaikki muu aiheutti lievän pettymyksen - voi Martha. Viitsinkö sarjan seuraavaakaan osaa lukea?

Across the Universe

Beth Revisin Across the Universea on luettu siellä ja täällä; ensimmäisenä mieleen tulee Aamuvirkun yksisarvisen Tessa, joka kirjoitti kirjasta eri hyvän jutun.

Siitä on jo hetki, kun lukaisin AtU:n, ja pidin siitä enemmän kuin odotin. Kirjassa nuori Amy lähtee sukupolvialuksen kyydissä asuttamaan kaukaista planeettaa, mutta kesken matkan jokin menee pieleen ja Amy herää unestaan melko lailla ennen saapumista.

Kirjassa kertojana vuorottelevat Amy ja Elder, aluksen päälliköksi treenaava teini-ikäinen poika. Kuulette ehkä romanttisten rumpujen kuminaa? Jep? Jep. Nyt näiden kahden teinin pitäisi siis selvittää, kuka herätti Amyn ja miksi. Sitäpaitsi aluksella tuntuu muutoinkin olevan villakoira haudattuna ja siitä olisi pikku hiljaa syytä päästä selvyyteen.

Revisin opus oli minusta huomattava kahdesta syystä: 1) se herätti juoksukuumeeni (Amy harrastaa intohimoisesti juoksua) ja 2) kirjan fiilis on aidosti ja hyvin pelottavasti klaustrofobinen. Amya ei todellakaan käy kateeksi. (Tämä kohta kaksi on luultavasti yleisemmin merkittävä, joten voitte ehkä keskittyä siihen.) Aluksen oma pienoisdystopia on sen sijaan paikoin turhankin alleviivattu.

Kyllä kyllä, luen kakkososankin, sen verran kiinnostavaan paikkaan tarina keskeytyi.

A Strong and Sudden Thaw

Kaivoin tiedon R. W. Dayn kirjan A Strong and Sudden Thaw jostain, ja itse kirjan kirjastosta, ja sen premissi kuulostaa jokseenkin mielipuoliselta. Ekokatastrofin jälkeistä elämää ja ... lohikäärmeitä?

Tänäkin vuonna Rumin Kansi -kisan voittaja on selvillä jo nyt.

David elää pikkukaupungissa jossain Jenkeissä. Yhteiskuntaa sellaisena kuin me sen tunnemme ei enää ole; uuden jääkauden tultua väki on taantunut pitkälti agraariyhteiskunnaksi. Kirjat ovat harvinaisia, vaikka sivistyksen syrjässä yritetään vielä rimpuilla kiinni. Sitten tulevat lohikäärmeet, hyökkäävät karjan ja lasten kimppuun, eikä keskushallinnosta tunnu olevan mitään apua. Davidilla on kuitenkin muutakin ajateltavaa, sillä alas kylään on muuttanut uusi parantajan oppipoika, Callan, johon David rakastuu. Hankalampi homma, sillä kylä on asenteidensakin puolesta taantunut melkoisesti - homous on jälleen syntiä.

ASaST oli mainio kirja, vaikka ... kannen nähtyäni minulla oli asiasta epäilykseni. Davidin ja Callanin romanssi oli sympaattinen - jos nyt 17-vuotiaan löytämä elämän rakkaus on yhtä jännittävä konsepti, oli kyseessä sitten homo- tai heterosuhde. Dayn kuvaama yhteisö toimii ja on kohtuullisen uskottava lähes koko kirjan ajan; vain lopussa siirrytään nähdäkseni satuilun puolelle. Kiehtovinta kirjassa onkin muistutus siitä, miten ohut pintakerros sivistys meissä on ja miten helposti taannumme tilaan, jossa muiden kontrollointi syystä toisesta on yhtäkkiä ihan ok.

Niin ja ne lohikäärmeet - nekin toimivat teoksessa, eivätkä yritäkään rosvota pääosaa.

BONUS: Odysseus-päivitys, haluatte kuitenkin tietää. Olen lukenut Odysseusta rauhallista tahtia parisataa sivua, eikä homma ole ollut ollenkaan pakkopullaa - päinvastoin, olen tykännyt kirjasta kovasti.

Santa Olivia

Iloinen veronmaksaja täällä hei. Seuraa poliittinen kannanotto: kirjastolaitoksen lisäksi Sivukirjasto kannattaa lämpimästi myös Yleisradion toiminnan rahoittamista ja on iloinen siitä, että hommalle löydettiin nyt malli. Kommenttiboksissa voi vapaasti halutessaan vääntää kättä siitä, onko vai eikö ole reilua se, että Ylen toiminnasta pitää maksaa vaikkei telkkaria omistaisikaan, mutta sanottakoon nyt ihan ensi alkuun, että minusta on ihan reilua sekin, että maksan vanhustenhoidosta, vaikken tällä hetkellä käytä niitä palveluita edes välillisesti (tarvitsemalla laitosta, johon viedä lähipiirin vanhuksia hoitoon.)

Tällä alustuksella pyrin naamioimaan sen, ettei minulla ole paljonkaan sanottavaa Jacqueline Careyn kirjasta Santa Olivia.

Kuva: Mistä lie internetistä, ilmeisesti kustantaja ei juuri webistä välitä.

Carey on luonut uudehkossa sarjassaan yhteisön, jolla ei ole Yleä, eikä paljon muitakaan palveluita (noilla onnellisilla ei ole edes verotusta! Paratiisi whee!) - Yhdysvaltain ja Meksikon rajalle on jäänyt pieni kaupunki, joka ei ole enää kummankaan maan alueella. Suojeluspyhimyksensä mukaan nimetty Santa Olivia sisältää sotilastukikohdan ja lähinnä järjestäytyneen rikollisuuden ympärille rakentuneen siviiliväestön, eikä siitä todellakaan kerrota mitään Yhdysvaltain kansalaisille, jotka luulevat olevansa sodassa Meksikon kanssa, ja saattaisivat paheksua. Tässä kaupungissa kasvaa nuori tyttö, Loup, jonka isä on jonkinlainen geeniteknologian taidonnäyte. Loup onkin jonkinlainen superihminen, ja jouduttuaan asumaan kirkon huomiin muiden orpojen kanssa hän alkaa jakaa (oman käden) oikeutta lainvalvonnan ulottumattomissa olevassa kaupungissa.

Santa Olivia oli synkeämpi ja myös kevyempi kuin Careyn edelliset kirjat - ainakin ihan silkassa paperin massassa mitattuna. Viihdyin tämän parissa kyllä, mutta jäin hieman kaipaamaan Kushiel-sarjojen kiemuraisuutta ja esteettisyyden palvontaa. Silti, ihan mukava dystooppinen välipala.

Heroes of the Valley

Jonathan Stroudin Bartimaeus-sarja on varmaan monellekin tuttu, mutta kauheasti en ole nähnyt puhuttavan pari vuotta sitten ilmestyneestä Heroes of the Valley -kirjasta, joka ei liity djinneihin mitenkään.

Kansi: Random House/Corgi

HotV:n sankari on nuori Halli, joka on koko pienen ikänsä kuunnellut tarinoita esi-isänsä Sveinin sankariteoista, sukunsa suuruudesta ja siitä, miten ylämaiden kukkuloiden suojaavien kivien takana elävät pelottavat hirviöt, trowt. Näiden hirviöiden vuoksi ei kukaan ikinä poistu siitä laaksosta, jossa Hallin suvun lisäksi elää ja maata viljelee kymmenkunta muutakin suurta sukua. Sitten alkaa tapahtua: Halli tapaa Aud-tytön, jonka jano seikkailuille on vähintäänkin yhtä suuri kuin Hallin oma. Aud ei sitäpaitsi usko mihinkään hirviöihin, vaan pitää niitä vain tapana pitää kansa kurissa. Lisäksi Halli todistaa murhan ja lähtee omalle, yksityiselle seikkailulleen tarkoituksenaan kostaa - mutta tapahtumat karkaavat Hallin käsistä.

Stroud onnistuu jotenkin yhdistämään hirviöiden luomaa aitoa uhkaa lähes slapstick-henkiseen komediaan. Halli on itseriittoinen - etenkin alkuun - ja saattaa itsensä ja etenkin muut tilanteisiin, joille on pakko hihittää itsekseen sohvan nurkassa. Välillä Stroudin tarinoinnista tuli mieleen jopa kansantarujen trickster-arkkityyppi ja niihin liittyvät tarut, sillä Hallissa oli kyllä ainesta vaikka tällaiseksikin sankariksi.

Tarinan edetessä Halli toki kasvaa ja joutuu ottamaan vastuuta teoistaan; vastaavasti hän myös huomaa, että asioilla on usein kaksi puolta, eikä juuri mikään ole niin yksinkertaista kuin päällisin puolin voisi luulla.

Tykkäsin HotV:sta vähintäänkin yhtä paljon kuin aiemmista Stroudeista - jollain tavalla tämä kirja, vaikka tunnistettavasti Stroudia, on kuitenkin jotain ihan muuta.