The Republic of Thieves

[Aikahyppy. Ollaan kerrankin ikään kuin ajoissa paikalla.]

Kun sain jouluaatona käsiini  Scott Lynchin uuden teoksen, The Republic of Thieves, kaikki muu tippui tassuista.
Kun sain tänään loppuun Scott Lynchin uuden teoksen, The Republic of Thieves, huusin lisää. (With a rebel yell, etc. etc.)

Listaan alkuun kolme asiaa, joista haluan natkuttaa.

1. Sana "stories" oli kautta kirjan väärinkirjoitettu muotoon "storeys". Hyvä, etten silmiä raapinut päästä.
2. Kirjassa on kaksi tarinaa, toisiinsa punoutuneena. Joka toinen luku liittyy toiseen tarinaan, joka ensimmäinen sitten siihen ensimmäiseen tarinaan. Molemmat tarinat olivat tosi vetäviä, ainakin ensimmäisten lukujen jälkeen, ja se on hyvä ja kaunis asia. Valitettavasti se tarkoitti myös, että petyin hieman aina, kun luku vaihtui.
3. Kirjan keskiosalla on juonenkäänteellinen homma, joka pamahtaa lukijan kasvoille tyylillä ja hienovaraisesti kuin porsliinkauppaan putoava meteoriitti. Toisaalta on sanottava, että jatkokäsittely hoidetaan oikein hienosti.

Sitten haluan sanoa, että Scott Lynch on loistava ja pidin tästä lopulta niin, että henki meinaa mennä, ettette jää väärään ymmärrykseen.

Sitä paitsi, kuten huomaatte, lukuunottamatta kohtaa #1 natkutuksenaiheeni sisältävät myös kehun. Ansaitun kehun. Kummatkin kirjan tarinoista toimivat hienosti, ja Locken päästessä vauhtiin lukija oli vähintään yhtä riemastunut. Etenkin loppupuoli imaisi ongelmitta mukaansa. Nauroin ääneen useita kertoja. Rakastuin uudestaan Locke Lamoraan ja Jean Tanneniin. Diggasin jopa kirjassa vihdoin entreen tekevästä Sabethasta, vaikka alkuun hän olikin minusta vähän rasittava ja lopussa taas vähän pelkuri.

Siitä vielä vähän, että Lynchin fantasiamaailma tuntuu upealta. Isolta ja arvoitukselliselta ja kiehtovalta - koin pitkästä aikaa sen fiiliksen, jonka vuoksi joskus aikoinaan fantasiakirjallisuuteen rakastuin. Tämän takia, tällaisten kirjojen vuoksi.

Haluaisin sanoa, että The Republic of Thieves oli kaiken odotuksen arvoinen, mutta en todellakaan halua odottaa näin pitkään seuraavaa osaa. Hikikarpalot kihoavat otsalle pelkästä ajatuksesta.

Voi Scott Lynch. Lisää tällaista, pretty please.

The Quantum Thief

Luin Hannu Rajaniemen esikoisteoksen normaaliin verrattuna salamannopeasti - tai siis jos tarkennetaan, luin sen normaalia vauhtia, mutta se pääsi nopeutettuun käsittelyyn, koska eräs ystävä sanoi haluavansa keskustella kirjan lopusta - herra Sivukirjastosta ei kuulemma ollut tässä suhteessa mitään iloa. (Nopeutettu käsittely: vain kuukausien jonotus. Otaksun, ettei toverini enää muista, mistä halusi keskustella.)

The Quantum Thief tuli talouteemme mutkan kautta - ehdotin sitä joululahjavinkiksi herra Sivukirjastoa ajatellen, ja ehdotus otettiin ilolla vastaan. Tapaninpäivänä sitten muistui mieleen, että tällainenkin joululahja oli tarkoitus antaa. No, sattuuhan sitä. Herra Sivukirjasto vaikutti vähintään yhtä hämmentyneeltä kuin isäpuoleni, lahjan antaja.

Että osaakin olla ruma kansi.

TQT:in juonta on varmaan turha ruveta sen kummemmin avaamaan, sen verran kirja on mediassa ja blogeissa pyörinyt. Itse olin kalibroinut odotukseni jotakuinkin täsmälleen oikein, ja kirja oli jotakuinkin juuri sellainen kuin olin ajatellutkin - mutta tämä nyt ei tarkoita, että se olisi ollut ennalta-arvattava.

Kvanttiteoria on vaikeaa - otaksuttavasti etenkin jos siihen ei ole viitsinyt yhtään perehtyä - ja siksi mikä tahansa scifi, joka nojaa siihen, ottaa aika ison riskin vaikeaselkoisuuden kuoppaan tipahtamisesta. Rajaniemen sympaattinen veijaritarina ei onneksi tähän sorru, ja juonen kuviot on helppo ottaa vastaan vaikkei kaikkea täsmälleen ymmärtäisikään. Päähenkilö jäi hahmona ehkä hieman valjuksi persoonana, vaikka ei kai veijareiden ole tarkoituskaan olla ihmisinä kokonaisia? Niin tai näin, siinä missä Rajaniemi punoo ainakin minusta varsin mainion juonen, ihmisten kuvaajana ei olla vielä ihan samalla tasolla. Mutta ehtiihän sitä, toivon - lisääkin luettavaa on käsittääkseni jatkossa tuleva.

Tykkäsin muuten suomenkielisten nimien ja termien käytöstä, vaikka ne aluksi hieman korvaan särähtivätkin.