Echopraxia

Echopraxia on jonkinlainen jatko- tai rinnakkaisosa Sokeanäölle.

Yhteisniteen kansi.

Valitettavasti se on saatavilla vain yhteislaitoksena Sokeanäön kanssa. (Englanniksi.) Tämä tuhti paketti täyttää ainakin grammamääräisen taiteen määritelmän. Lukumukavuutta se ei lisää.

Peter Wattsin lukeminen nyrjäyttää aina hieman ajattelutapaani: niin kävi nytkin. Minusta se on ihan hyvä juttu, välillä on hauskaa pohtia omia motiivejaan jotenkin sen ei-ilmeisimmän kautta. Minä, joka kuvittelen tietoisuuteni koko voimalla olevani tämän Liina-nimisen aluksen ruorissa, en välttämättä suinkaan tee päätöksiä.

Tietoisuuden nyrjähtäminen oli ehkä parasta, mitä Echopraxialla oli tarjota. Juonensa puolesta se tarjoaa hieman lisää vampyyreita; niiden lisäksi tarjolla on myös zombieita ja avaruusolentoja, pelottavia asioita, kylmiä ihmisiä, juonenkuljetusta, johon todella pitää keskittyä. Ja kyllä sekin kaikki oikein hyvin toimi.

En silti voi olla miettimättä, toiko Echopraxia Sokeanäköön jotain lisää - vai laimensiko se kokemusta. (Vastaus on epäselvä. Jos joku muu tietää, saa kertoa.)

Ai niin. Hyvää ja kirjallista uutta vuotta itse kullekin!

Anno Dracula - Johnny Alucard

Kim Newmanin Anno Dracula -kirjoja on kovin kehuttu, ja koska muistan pitäneeni joistakin aiemmista Newmaneista - ja koska Anno Dracula - Johnny Alucard oli Locuksen listalla - hyppäsin vampyyripomon kelkkaan tuosta noin vaan.

Huomatkaa nimessä oleva hauska sanaleikki. Heh heh. En tuntenut itseäni lainkaan torveksi kun tajusin homman vasta jossain puolivälissä, kun asiaa lukijalle alleviivattiin.

Tuota. Eeeen nyt kuitenkaan aivan rakastunut tähän. Kirja kertoo Draculan uudesta tulemisesta suunnilleen 80-luvulla, ja leikkii melkoisesti vampyyriaiheisella popkulttuurilla (Andy Warholin popkulttuurista puhumattakaan) ... ja vaikka opuksessa oli paljon hyvää, se oli minusta lopulta ja kuitenkin hieman pitkäpiimäinen. En voinut välttyä miettimästä, etteikö tätä kaikkea olisi voinut sanoa 300 sivussa melkein 500 sivun sijaan.

Tai no ei nyt varmaan sitä kaikkea olisi voinut sanoa, mutta enemmän ei ole aina enemmän.

Sitä paitsi 80-luku ei ole vuosikymmen, jonka pintoliitopiirien meiningistä juurikaan välittäisin lukea. Että siinä mielessä tämä oli toki ärjyvä suksee, sillä meno oli juuri niin nuivaa ja itsekeskeistä kuin voisi kuvitella. Aloin myös pohtia, josko kirjan määrittely kauhugenreen kuuluvaksi liittyy juuri tähän ihmisten väliseen kylmyyteen. Pakko liittyä. Ei se muutoin ole yhtään peloittava.

Blood Oranges

Kannessa kerrotaan, että Blood Orangesin kirjoittaja Kathleen Tierney on oikeasti Caitlín R. Kiernan. Huokaisin tosi syvään ja annoin periksi. Pitäkää typerät pseudonyyminne, typerät kirjailijat. Typerää.

Ainakaan Tierneyn nimessä ei ole hankalasti muistettavaa heittomerkkiä.

Blood Oranges on sellainen ... no ikään kuin paranormaali romanssi -tyyppinen kirja, mutta ehdottomasti ilman minkäänlaista romanssia, ja lisäksi todella kipeän tummasävyisesti. Tässä on vampyyri- ja ihmissusihommat sillä tavalla esitettyinä, että niissä ei ole tasan mitään hauskaa.

Siobhan Quinn on narkkari, joka tulee hankkineeksi itselleen ihmissuden ja vampyyrin puremat yhtä aikaa. Tämä ei tee hänestä alfahirviötä, vaan kujalla olevan väkivaltaisen narkkarin - jos kohta narkomanian kohde siirtyy välittömästi heroiinista vereen. Näyttää myös siltä, että joku haluaa Quinnin pään vadille tai ehkä Quinnin tarjoilemaan jonkun muun pään vadilla - pitää ottaa selvää!

Tämäntyyppiselle kirjallisuudelle on varmasti lukijakuntansa, joka ei niin välitä paranormaalin hömpötyksen tarjoamasta eskapismista. Itse jäin miettimään, miksi luin tämän. (No tietenkin siksi, etten vielä tiennyt tulevani pohtimaan tällaista.) Sikäli kun tällaisia vampyyrinmetsästysgenren kirjoja ylipäänsä luen, syynä on yleensä puhdas eskapismin kaipuu. Haluan viihtyä.

Ja kyllähän Quinnin seikkailut sinänsä mukaansa tempaisivatkin. En vain ehkä juuri silloin halunnut tempautua sinne, minne Tierney minut kuskasi.

Tämä on muuten kirjasarjan ensimmäinen osa, no niinpä tietenkin on, ja seuraavakin on jo kirjastossa, mutta minäpä kuulkaa jätän sen nyt väliin. Tiedän sitten jatkossa, että on jotain, mihin palata, jos haluan rypeä synkeydessä.

The Coldest Girl in Coldtown

Holly Blackin kirjoja on noin lähtökohtaisesti kannattanut lukea, eikä The Coldest Girl in Coldtown tee poikkeusta - vaikka vähän muuta pelkäsinkin. Kirja nimittäin perustuu sellaiseen Blackin novelliin, josta en niin aikanani välittänyt.

Kas, on vampyyreita. Ja vampyyrit ja kaikki mahdollisesti tartunnan saaneet suljetaan loppuiäksi Coldtowneihin. Kylmäkylissä on käynnissä jatkuvat bileet, joista tulevat lifefeedit ovat saaneet vampirismin oikein mediaseksikkääksi ilmiöksi.

Ja kas, on tyttö, Tana, jonka äiti on mennyt ja kuollut vampyyrinpuremaan. Tana ei pidä koko hommaa mitenkään erityisen seksikkäänä, mutta eräänä aamuna hän herää kauheassa darrassa bileistä, joissa on ollut vampyyreja. Kylpyammeeseen sammuttuaan Tana on ollut turvassa - ehkä. Eräs toveri ei kuitenkaan ole, joten Tana roudaa tyypin lähimpään epäkuolleiden keskukseen. Ja siitä sitten seuraa kaikenlaista.

En useinkaan innostu vampyyriromantiikasta, mutta Black onnistuu tuomaan hommaan takaisin sitä kiehtovuutta, joka kimaltavien vampyyreiden myötä viimeistään kaikkosi. Loppupuolella olin jo valmis karjumaan Tanalla, että unohda järki ja seuraa vaistojasi. Mutta Black on parempi kirjailija kuin minä lukija - hän kysyy enemmän kuin kertoo. Se on hyvä valinta.

Olen myös jotenkin tosi iloinen siitä, että näin mainioita nuortenkirjoja kirjoitetaan. Sellaisia, joiden päähenkilöt eivät sievistele eivätkä käyttäydy kuten aikuiset tekopyhästi toivoisivat heidän käyttäytyvän, mutta jotka silti ovat todella inhimillisiä. Tana saattaa vetää lärvit tilaisuuden tullen, mutta ystäviään hän ei jätä pulaan.

Hide Me Among the Graves

Tim Powers, senkin hyypiö. Minä ajattelin, että sinä kirjoittaisit sellaisen kirjan, jollaisen minä halusin sinulta lukea. Ja sitten menitkin kirjoittamaan erilaisen kirjan. Vaikka kyllä olen yksipuolisesti sopinut, että ajattelet lähinnä minun herkkiä tunteitani kirjoittaessasi.

Suhteeni Powersin kirjoihin on ollut todella kaksijakoinen, mutta muistan pitäneeni viimeksi lukemastani ja muinaisesta Last Callista niin paljon, että rupesin heti faniksi. Ja sitten Powers kirjoittaa vampyyreista 1800-luvun Lontoossa, ja tavallaanhan siitä olisi pakko pitää.

Ja tavallaan kyllä pidinkin, mutta hommassa oli iso mutta. Tai kaksi.

Toinen iso mutta oli yleinen sekavuus. Maailman sisäinen logiikka ei minulle auennut.
Ensimmäinen iso mutta olivat vampyyrit, joiden toimintaperiaate ei minulle auennut.

(Ehkä voimme todeta, että ensimmäinen ja toinen iso mutta olivat tavallaan samaa muttaa.)

Kolmas mutta tulee tässä: mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Miljöö oli mainio ja kirja kyllä tempaisi mukaansa. Pidin myös melkoisesti siitä, että Powers oli valinnut yhdeksi päähenkilökseen Christina Rossettin, jos kohta paljon on vettä virrattava Thamesissa, ennen kuin voin lukea Rossettin runoja muistamatta Powersin vampyyreja.

(Paljon sitä onkin virtaava, tällä runonlukutahdillani.)

Isoin ongelma oli oikeasti varmaan siinä, että pienessä päässäni olin muodostanut laskutoimituksen, jonka mukaan Powers + 1800-luvun Lontoo + vampyyrit = yleistä mahtavuutta, mutta sitten kävikin ilmi, että olin tehnyt jonkin laskuvirheen. Tulos poikkesi merkittävästi odotuksista, enkä koko kirjan aikana päässyt varmuuteen siitä, onko se hyvä vai huono asia.

Seuraavaksi* luen esiosan. Ehkä se helpottaa.

* Siis seuraavaksi, kun Powersia luen.

Team Human

Justine Larbalestierin ja Sarah Rees Brennanin Team Human oli mainio. Monella tavalla.

Kirjan päähenkilö Mel asuu vampyyreiden rakentamassa kaupungissa, muttei koe mitään tarvetta olla epäkuolleiden kanssa missään tekemisissä. Sitten kouluun saapuu torahammas ja paras kaveri Cathy on mennyttä naista. Vampyyri ja Cathy tuijottavat huokaillen toisiaan silmiin ja Melin on ilmiselvästi tehtävä jotain, sillä friends don't let friends date vampires. Samaan aikaan toisen ystävän, Annan, isä on mystisesti ottanut hatkat vampyyrisnaikkoisen kanssa, mutta jokin vaikuttaa vähän oudolta.

Team Human oli sekä hauska että aika humaani kirja. Mel ei tietenkään ole ennakkoluuloinen - no, ei oikeasti, eihän hänellä mitään vampyyreita vastaan ole, kunhan pysyvät kauempana - mutta kirjan kuluessa hänkin huomaa, ettei erilaisissa arvoissa ole välttämättä mitään väärää. Cathy haluaa elämältään asioita, joita Mel ei Cathylle halua. Oppimistilaisuuksia kyllä piisaa, mutta aivan luontevasti. Mel ei ole rasittavan härkäpäinen sankaritar vaan aika inhimillinen.

Myös Mel ihastuu kirjan aikana - mutta virkistävästi ei sillä teini-ikäisen dramaattisella tavalla, että kuolema vain on meidät erottava.

Tämän lisäksi Team Human oli sujuvaa luettavaa ja hauskakin vielä. Vampyyriromanssille nauraminen oli ihanaa.

Ystävät hämärän jälkeen

Takaisin Spefin sataan ja yhteen helmeen: John Ajvide Lindqvist on ollut itselleni jotain, mitä tapahtuu muille ihmisille. Tähän asti.

Ystävät hämärän jälkeen kertoo vampyyreista, mutta he eivät toden totta kimalla päivänvalossa. Itse asiassa Ystävät on aika synkeä, karu ja ankeakin kirja. Lähiö, jossa kaikki tapahtuu, vaikuttaa tutulta - jos sitä ei suoraan omaan lapsuuteen voi jäljittää, ainakin lukuisiin kirjoihin ja televisio-ohjelmiin kyllä. Lukiessa tuli lähes kylmä.

Kirjassa siis Oskar, jota kiusataan koulussa, tapaa Elin, josta tulee hänen ainoa ystävänsä. Valitettavasti samaan aikaan ihmisiä aletaan murhata ikävällä tavalla.

Näin. No. Läheisimmäksi kirjassa koin luullakseni miljöön, joka tosiaan tuli ihan iholle. Hahmot jäivät etäisemmiksi - ehkä siksi, että olin kuullut ikäviä asioita Oskarin koulukokemuksista enkä todellakaan aikonut päästää tyyppiä niin lähelle, että järkyttyisin. En sitten järkyttynytkään, vaikka vähän surulliseksi tulin kyllä.

Sujuvaa luettavaa kirja oli pituudestaan huolimatta. Saatan joskus uskaltautua lukemaan toisenkin Linqvistin, vaikka ensin pitää vähän lämmitellä kyllä.

(Hassua muuten, että suomennoksesta, joka sinänsä on kyllä oikein sujuva, vaivatta näkee alkukielen olleen englannin sijaan ruotsi. Ajatustapa on jotenkin toinen. Kyllä on monikielisyys hieno asia.)

The Twelve

Justin Croninin The Twelve on jatkoa The Passagelle: vampyyriapokalypsin ja siitä toipumisen merkeissä mennään.

Ei tästä kauheasti sanottavaa jäänyt. Alkupuoli on vähän sitä samaa vanhaa, samaa vanhaa: hypätään takaisin vampyyriapokalypsin ensipäiviin, mutta eri silmin. Loppupuoli menee vähän eri merkeissä, tarpeeksi piristävissä, että viihtyy ... mutta sellainen tietty yksilöllisyyden korostaminen ja kirjojen kummallinen mystiikka kävivät välillä vähän riipimään.

Tota. Sopii ihmisille, jotka lähtökohtaisesti diggaavat vampyyri- tai zombiapokalypseista. Tuskin muille.

The Outcast Blade

Jon Courtenay Grimwoodin The Outcast Blade on jatko-osa The Fallen Bladelle, ja juuri kun luulin upottaneeni tassuni jälleen yhteen trilogiaan, sarja päättyykin käsittääkseni tähän. Ainakin juoni saatiin kirjan lopussa jotensakin kasaan.

Jos piti ykkösosan juonitteluista ja veitsellä tuikkaamisista ja vampyyreista ja Venetsiasta, pitää tästäkin. Pätee käänteisesti myös. Jos ei ole lukenut ykkösosaa, suosittelen aloittamaan siitä, vaikka tässä kieltämättä on tyylikkäämpi kansi.

The Fallen Blade

Rakkaat. Allekirjoittanut käy jälleen töissä. Arvatkaa, mitä se tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että päivään on yhtäkkiä ilmaantunut 40 minuuttia lukemiseen varattua aikaa: työmatkat. Näin kesällä passaa lukea kävellessäkin (talvella voi sormia paleltaa tuulisessa Ruoholahdessa.)

Jon Courtenay Grimwoodin The Fallen Blade sen sijaan tuli luettua enimmäkseen lastenhoidon ohessa. Venetsiaan sijoittuva juonittelu olisi kelvannut minulle sellaisenaan, mutta mukaan on sotkettu vielä vampyyrejakin.

Nyt tuli sellainen tunne, että juonesta pitäisi ehkä selostaa vielä jotain, mutta eiköhän tuo ylläoleva asian summaa aika hyvin - kirjassa on monta henkilöä ja juonessa monta mutkaa. Poliittiset vaikuttimet käyvät selvästi esille - ja ovat kerrankin jotenkin ymmärrettäviä. Vampyyrijuonenkäänne ei sen sijaan lupaavasta alusta huolimatta sitten kuitenkaan ihan toiminut, mutta koska TFB on sarjan ensimmäinen osa, paljon voi vielä muuttua.

Kohtuullisen pätevä perusfantasia siis, ja itselläni oli sen parissa vallan hauskaa.

Definitely Dead ja pari sanaa arvostelukappaleista

Ensi alkuun maininta kirjablogeja viime aikoina kiertäneestä aiheesta nimeltä arvostelukappaleet. Täällä niitä ei nimittäin lueta. Kerran kyllä eräs esikoiskirjailija sellaista tarjosi; ilahduin valtavasti, mutta siinä sitten oli kaikenlaista enkä ikinä saanut vastattua. Hävettää vieläkin niin, että tekisi mieli mennä pöydän alle piiloon. Toisaalta tämä luultavasti tiivistää komeasti sen, miksi täällä ei lueta arvostelukappaleita: luen täysin satunnaisessa järjestyksessä. Välillä kirjaston kirjoja, välillä omia, juuri hankittuja kirjoja, välillä vanhemmilta juuri äsken tai kymmenen vuotta sitten lainattuja kirjoja ja välillä kirjoja joita ostin 1900-luvun puolella.

Minulle kyllä saa lähettää arvostelukappaleita, mutta en välttämättä lue niitä heti, tai edes samalla vuosikymmenellä. Luultavasti minulle ei siis kannata lähettää arvostelukappaleita. En ole myöskään ikinä pyytänyt yhtään arvostelukappaletta - en ole tajunnut, että niinkin voisi tehdä, ja sitäpaitsi haluan tietenkin olla niin merkittävä bloggaaja, että kustantamot lähettävät rojua pyytämättä. (Koska bloggaan suomeksi enimmäkseen englanninkielisestä spefistä, olen melko lailla alusta asti tiennyt, että tämä on taas niitä unelmia, jotka eivät toteudu. Ikinä. Listalla on myös haaveet jostain siististä (ei kiusallisesta) Ryhmä X -henkisestä mutaatiosta, kuten vaikkapa lentotaito, ja teleport-laitteen keksimisestä myönnetty fysiikan Nobel.)

Aion tuutata tähän samaan postaukseen myös Charlaine Harrisin omalla listallani seuraavan Sookie Stackhousen, joka kulkee nimellä Definitely Dead. Lainasin sen äänikirjana kirjastosta epätoivon puuskassa, ja sain jotakuinkin sitä, mitä odotinkin: Sookien seikkailuja miesten ja yliluonnollisten olentojen parissa.

Tällä kertaa Sookie sekaantuu juoneen vampyyrikuningatarta vastaan ja kohtaa menneisyytensä Debbie-nimisen haamun; deittipuolella on vuorossa ihmistiikeri Quinn. Sookie on edelleen höpsö, kirjan juoni on väistämättä joka paikassa hortoileva ja hieman epäkoherentti - ainakin kuunneltuna - ja Harrisilla on edelleen ilmiömäinen taito kuvata pikkutarkasti jokapäiväisen elämän yksityiskohtia. Taito, joka ehkä tekee kirjoista itseni kannalta kiinnostavia - on hauskaa päästä seuraamaan jonkun elämää erilaisessa kulttuurissa niin tarkasti, olkoonkin, että tämä joku on täysin fiktiivinen. Ei siis mitään uutta auringon alla - viihtyihän siinä paremman puutteessa.

Historiantutkija

Olen viime aikoina ehtinyt lukea ihan hävyttömän vähän, ja suuri osa siitäkin, mitä olen lukenut, on tuntunut jotenkin keskinkertaiselta tahi tahmealta. Harmittaa - en tiedä, olenko valinnut kirjoja, jotka ovat keskinkertaisia ja/tai tahmeita, vai onko oma mielentilani keskinkertainen ja tahmea. Onko kukaan kokenut samaa? Miten tästä pääsee yli?

Akateemisen alesta hankkimani Elizabeth Kostovan Historiantutkija oli minusta niin keskinkertainen ja tahmea, että pelkäsin muuttuvani tahmatassuksi ja purevani joltakulta nenän irti. Lähtökohdan piti olla mitä mainioin: kirjastoissa ja vanhoissa luostareissa luuhaava vampyyriromsku, mikä muka voisi mennä pieleen?

Minun kohdallani kaikki meni pieleen. En pitänyt yhdestäkään ankeuden ja synkeyden suvereenilla taidolla yhdistävästä päähenkilöstä, kirjastot ja luostarit onnistuivat jollain ihmeen ilveellä olemaan tylsiä, juoni nojasi epäuskottavaan määrään idioottimaisia sattumia, kirjassa käytettiin vakavalla naamalla termiä "paha kirjastonhoitaja" ja pääpahis (itse Dracula) epäonnistui surkeasti vampirismin kaikilla olennaisilla osa-alueilla, jotka - kuten kaikki tietävät - ovat 1) pahaenteisyys 2) kiinnostavuus ja 3) tyylitaju.

Ja tämä on sitten ollut myyntihitti jossain Jenkkilässä. HAUKOTUS.

Olen legenda

Otsikko viittaa siis Richard Mathesonin klassiseen vampyyridystopiaan Olen legenda sen sijaan, että olisi oire hallitsemattomasti paisuneesta egostani.

Olen legenda on suomennettu (kertoo Wikipedia) vasta vuonna 2007, ja tästä kulttuuriteosta vastasi Vaskikirjat, josta pidän enenevässä määrin (lähtökohtaisen asenteenikin ollessa positiivinen.)

Itse kirjalta en osannut odottaa oikein mitään, sillä olin mennyt pilalle katsomalla Will Smithillä ryyditetyn leffaversion aiheesta. Se oli tietenkin virhe - Smithin leffa oli unettavan huono, mutta Mathesonin kirja oli hämmästyttävän hyvä ja ihan älyttömän hyvin ajassa pysynyt. Kirja kertoo siitä, miten - oletettavasti - viimeinen ihminen, Robert, linnoittautuu vampyyreita vastaan taloonsa, yrittäen samalla selvittää vampirismin syitä ja mahdollisia parannuskeinoja. Kirja on ennen kaikkea kiinnostava matka pakosta erakoituneen Robertin alitajuntaan, mutta vampyyri- (tai zombi-)dystopiaksikin se on erinomaisen raikas - on helppo nähdä, mihin koko genre pitkälti nojaa. Harva aiheeseen liittyvä kirja on kuitenkaan tätä voittanut.

Hämmästyttävää kirjassa oli myös se, miten lyhyt se oli, mutta miten paljon siihen mahtui. Suosittelen varauksetta kaikille aiheesta vähänkään pitäville. Lisäksi: iso peukku Vaskikirjoille!

Amerikan vampyyri

Herra Sivukirjastolla oli taannoin suuri tarve hoitaa eräs saamamme tehtävä Akateemisessa kirjakaupassa. Ensin luulin, että monsieur yrittää vain estää minua menemästä Akateemiseen kirjakauppaan, mutta myöhemmällä tarkastelulla selvisi, että herra Sivukirjastolla oli oma vampyyri ojassa.

"Jos Egmont tekee tällaisen kulttuuriteon, on sitä tuettava", asiaa kommentoitiin myöhemmin. Ja vielä hieman myöhemmin: "Lue toi."

Niinpä tein työtä käskettyä ja luin Scott Snyderin ja Stephen Kingin* kirjoittaman ja Rafael Albuquerquen kuvittaman Amerikan vampyyrin, ja suosittelen muillekin. Sarjakuvan käsittääkseni ensimmäisessä osassa kuvataan ensimmäisen uudella mantereella vampyyriksi muuttuneen rikollispomo Skinner Sweetin muodonmuutosta ja myöhempiä edesottamuksia. Skinner ei nimittäin ole mikään tavallinen yön lapsi: mantereen ensimmäisestä vampyyrista tulee jotain ihan muuta kuin eurooppalaiset, aristokraattiset kalpeanaamaisänsä.

Sarjakuvan tarinoista puolet seuraa Skinnerin tarinaa 1800-luvun lopulla ja puolet erään neiti Pearl Jonesin seikkailuja 1920-luvun Hollywoodissa. Itse diggasin enemmän Snyderin kirjoittamista Pearl-tarinoista, mutta kyseessä oli lähinnä henkilökohtainen preferenssi - villi länsi on minusta aiheena ehkä hieman kaluttu, mutta 20-luvun glamour viehättää neiti Jonesin lisäksi myös rouva Sivukirjastoa.

Mainittakoon vielä, että kuvitus on kerrassaan upea. Jään odottamaan kiinnostuksella jatkoa, ja toivon kyllä, että tällaisia käännöskulttuuritekoja nähdään jatkossakin.

* Hyvä on, kaikki King ei ole täysin pannassa.

Viides maailmanvalta

Bongasin Viktor Pelevinin teoksen Viides maailmanvalta Jonkun Toisen Blogin kommenttilaatikosta - olen tietysti lahopäisyydessäni unohtanut, minkä. Modernit vampyyrit Venäjällä + satiiri kuulosti kuitenkin niin mielenkiintoiselta kombolta, että oli pakko kokeilla.

Enkä nyt sitten tiedä. Eri genrejen hyväksikäyttö on käsittääkseni tyypillistä Peleviniä, eikä Viidennessä maailmavallassa tietenkään ollut kyse vampyyreista vaan siitä, miten fiktiivisten hirviöiden kautta voi nyky-yhteiskuntaa ja sen menoa kuvata. Pelevin viiltää erityisen terävästi kulutusyhteiskuntaa käsittelemällä glamouria ja diskurssia, modernin maailman yinia ja yangia, jossa glamourin tarkoitus on antaa ihmisille aina vain uutta tavoiteltavaa samalla, kun diskurssin avulla varmistetaan jatkuva tyytymättömyys omaan olemassaoloon*. Nyky-yhteiskunnan lähes tuskallisen synkeän kuvan ohella Pelevin kuljettaa toki eteenpäin myös kirjan kehystarinaa, jossa nuori venäläismies muuttuu vampyyriksi, tutustuu nuoreen vampyyrittareen ja ottaa paikkansa vampyyriyhteisössä - mutta kirpaisevan maailmankuvan ohella tämä tarina ei tunnu niin kiinnostavalta.

Vaikka kirja on sinänsä paikoin hauska, jotenkin Pelevinin synkeän kyyninen maailmankuva ei oikein purrut, haha, vaan pikemminkin masensi. Pelevinin käyttämien viitteiden bongailu oli sinänsä kyllä hauskaa.

Suomennos sinänsä oli mainio, mutta loppuun sijoittuva nettislangin käyttö oli jotenkin hieman vaivaannuttavaa. Voi tietysti olla, että ongelma on omani ja IRC-Gallerian iloinen nuoriso oikeasti käyttää nykyään sellaista kieltä. Mene tiedä. Niin, ja kirjan kansi on karsea.

* Tai jotain sinnepäin.

Hunting Ground

Odotellessani Patricia Briggsin uutta Mercy-kirjaa kirjaston valikoimiin olin tarpeeksi epätoivoinen tarttuakseni Alpha and Omega -sarjan seuraavaan osaan, Hunting Groundiin joka laskutavasta riippuen on toinen tai kolmas (sarjan ensimmäinen tarina oli ilmeisesti pienoisromaani ja osa jotain kokoelmaa.)

Anna matkustaa miehensä kanssa Seattleen, kokoukseen muiden kansojen (suomalaiset mainittu whoo! Hyvin epäimartelevasti mutta silti whoo!*) ihmissusien kanssa aiheesta "kaapistatulo". Ranskalaisten pomo on varsinainen ylipahis, joka hieman odottamatta päätyy heittämään henkensä epäilyttävällä tavalla kesken konffan. Anna joutuu avustamaan murhan selvitystöissä.

Lukukokemus oli sekä odotettu että odottamaton. Odotettu siksi, että se oli tavallaan hyvin tuttua Briggsiä hyvässä ja pahassa: erityisen viihdyttävä, kyllä, päähenkilön kaikki edellisessä osassa otetut kehitysaskeleet nollattu, kyllä, romantiikkaa ja miehistä pullistelua, kyllä. Odottamaton siksi, että kirjan takakansitekstin kirjoittaja ei ollut ilmeisesti lukenut teosta. Onneksi, sillä takakannen mukaan pääaiheena on Annan viaton mutta murhasta syytetty mies. Inhoan viaton syytetty -tarinoita yli kaiken, ja olen todella iloinen siitä, että HG:issa oli oikeasti melko lailla muutakin sisältöä.

Vaikka Anna reipastui kirjassa melko lailla, en silti diggaa tästä sarjasta ihan yhtä paljon kuin Briggsin Mercy Thompson -sarjasta.

* Otaksun tämän täyttävän patriotismin minimivaatimukset.

Soulless

Tämän vuoden eka kirja oli Gail Carrigerin Alexia Tarabotti -sarjaan kuuluva Soulless, joka onkin hengästyttävä reissu viktoriaaniseen Lontooseen.

Alexia asuu äitinsä, isäpuolensa ja sisarpuoltensa kanssa varsin mukavasti Lontoossa eikä paljon odota loppuelämältään, koska voimakastahtoisena ja fiksuna naisena on jäämässä vanhaksipiiaksi. Sitten vampyyri käy Alexian kimppuun eräillä kutsuilla huonoin seurauksin. Huonoin seurauksin vampyyrille, sillä Alexialla ei ole sielua, ja tämä nyt jotenkin liittyi jonkinlaiseen immuniteettiin yliluonnollisilta olennoilta. Tai ehkä Alexia vaan hermostui - en oikein muista enää, koska luin tätä aika kuumeessa. No, asioiden kehittyessä sankaritar tempaistaan mukaan tutkimukseen oudoista vampyyrikatoamisista, joita johtaa eräs aivan kaamea lordi Maccon. Käsi ylös ne, jotka eivät näe, mihin tämä johtaa.

Pidin ja en pitänyt Soullessista. Tarinassa ja tekstissä oli muutamia omituisuuksia, jotka kävivät hieman nyppimään. Toisaalta melko vauhdikas tahti ja kaikkea muuta kuin viktoriaaniset kohtaukset Alexian ja lordi Macconin välillä pitivät huolta siitä, että tylsää ei ehtinyt tulla. Niinpä epähuomiossa, ja koska tunsin tarvetta ostaa kirjan, ostin myös sarjan seuraavan osan - tulkitsen itseäni siten, etten ainakaan kehota ketään välttämään Soullessia. Päinvastoin, jos haluaa viihtyä, Soulless on mainio valinta.

Pari Sookieta vielä

Ihmiset, olen ollut eri laiska postaaja. (Ei tämä ole uutisblogi, sanotte te, mene asiaan. Selvä pyy.)

Kuuntelin syksyllä pari seuraavaa osaa Sookie Stackhouse -sarjasta. Voisi kuvitella, että se muodostaa jonkinlaisen ongelman jos samalla katsoo True Bloodia (vampyyri Eric!) mutta ei. Jollain tavalla sarja ja kirjasarja liittyvät toisiinsa koko ajan vähemmän päässäni.

Kuunnellut kirjat olivat siis Dead to the World ja Dead as a Doornail*.

(Joudun lunttaamaan Wikipediasta, hetki.) Aivan, DttW on kirja, jossa sattuu ja tapahtuu. Sookie on näyttänyt ovea poikaystävälleen vampyyri Billille (hienoa, sanon minä) ja törmää töistä palatessaan muistinsa menettäneeseen Ericiin. Ericiä suojellessaan Sookie sotkeutuu sotaan noitajoukkiota vastaan ja suhteeseen muistiongelmaisen suojattinsa kanssa.

DaaD:issa Sookien veli Jason ottaa ja muuttuu ihmispantteriksi. Muu ihmispantterilauma ottaa Jasonin avosylin vastaan, kunnes joku alkaa ammuskella muodonmuuttajia. Jason joutuu epäilyksenalaiseksi ja Sookien pitää selvittää oikea syyllinen. Juoni ei sinänsä ole kovin monimutkainen, mutta onneksi sivujuonia riittää. Osa näistä sivujuonteista on selvästi tarkoitettu jatkumoiksi sarjan juonessa, joten voinemme odottaa yhteenottoa tulevaisuudessa ainakin lähikaupunkin ihmissusilauman uuden johtajan kanssa. Siis jos jatkamme sarjan parissa.

En voi varsinaisesti kehuskella jääneeni koukkuun. Harrisilla on jännä tapa rakentaa juonta, enkä ole ihan varma, pidänkö siitä vai en. Suhtaudun asiaan kuitenkin varovaisen positiivisesti, kunnes teen lopullisen päätöksen. Kuunteluun nämä sopivat sinänsä ihan mainiosti, ja viihdyttäviäkin ovat, mutta joku taas tökkii, ja se joku on mahdollisesti liika toisto - taidan pitää ainakin hetken taukoa Sookien kanssa.

* Sarjan kirjojen nimet ovat ihan sikakökköjä. Aaaargh! Kieriskelen myötähäpeästä.

The Fall

Joskus alkuvuodesta tykkäsin kohtuullisesti Guillermo del Toron ja Chuck Hoganin yhteistuotoksesta Vitsaus. Nyt sille on ilmestynyt jatkoa ainakin englanniksi, nimellä The Fall.

Jos Vitsaus olikin ihan toimiva vampyyriapokalypsi, The Fall oli vain ankea ja rasittava jatko-osa. Yllätysmomentti on menetetty ja alta paljastuu melko lailla ei mitään. Tutut päähenkilöt jatkavat epätoivoista taistelua vampyyripomoja vastaan, mutta kirja on selkeästi trilogian väliteos, koska siinä ei tapahdu oikeastaan juuri mitään (lukuunottamatta sitä, että päähenkilöille tarjotaan lukuisia tilaisuuksia olla ärsyttävän typeriä ja lukijalle tarjotaan lukuisia tilaisuuksia toivoa vampyyreiden pikaista voittoa.) Kirjoitusteknisesti jäi vieläpä sellainen fiilis, että The Fall otti hieman takapakkia siitä, mihin Vitsaus (The Strain) loppui niin, että kun Vitsauksen lopussa kuvataan vampyyriapokalypsin lopputapahtumia, nyt The Fall onkin yhä keskellä  niitä.

En suosittele; jos vampyyriapokalypsit kiinnostavat, Justin Croninin The Passage on selkeästi parempi.

The Passage

Törmäsin ensimmäisen kerran viittauksiin Justin Croninin The Passage -kirjasta jotakuinkin yhteydessä "tässä meillä mainstream-kirjailija, joka tekee kaiken, jota genressä on tehty jo vuosia mutta joka saa siitä huomiota". Kirottu Justin Cronin.

Paitsi, että ei nyt ihan. Herra Cronin kirjoittaa vampyyriapokalypsista, jossa vampyyrit ovat jotakin tuntemiemme vampyyri Lestatien ja Billien sekä zombieiden välimaastossa. Ei se mitään - kirjan kiehtovuus ei oikeastaan ole siinä, miten kaikki alkaa mennä pieleen, vaan siinä, mitä sitten tapahtuu. Ollaanpa rehellisiä - tyypillisessä zombijuonessa, johon myös The Passage kovin nojautuu, kiinnostavinta on se hetki, jolloin kulissit alkavat kaatuilla ryminällä. Sen jälkeen tulee yleensä veri- ja aivokudosbalettia, jonka kuvottavuuden peittoaa vain sen ylenpalttinen tylsyys.

Mutta Justin Cronin, pitkähkön alkuosan jälkeen, kuvailee varsin elävästi vampyyreita vastaan puolustautuvaa pientä yhdyskuntaa, yhdyskuntaa, joka aluksi näyttää idylliseltä, ja sitten vähemmän idylliseltä. Yhdyskuntaan saapuu nuori tyttö, Amy, joka tuntuu olevan avain kaikkeen - mutta miten?

Ollaanpa rehellisiä. Kirjassa on ongelmansakin. Se ei ole oikein scifiä, eikä se ole juonenkuljetuksen kannalta kovin ehjää fantasiaakaan. Epäusko on laitettava päättäväisesti hyllylle pariin otteeseen, tyypillisesti etenkin Amyn ollessa mukana kuvioissa. The Passage on silti kiehtova ja mukaansatempaava, enimmäkseen henkilöhahmojensa takia, ja niiden takia se kannattaa myös lukea. 766 sivua menee rattoisasti. (Tähän uskoo myös WSOY, joka suomentaessaan The Passagen nimellä Ensimmäinen siirtokunta minusta kyllä valitsi fiksummin kuin del Toron ja Hoganin yhteistuotoksen julkaissut Tammi. Siinähän trilogian ensimmäinen kirja käsitteli juuri sitä kiinnostavaa hetkeä, kun korttitalo alkaa huojua, mutta kakkososa oli varsinainen rimanalitus. Siitä lisää myöhemmin.)