California Bones

Vuonna 2010 väitin odottavani suurella mielenkiinnolla Greg van Eekhoutin seuraavia edesottamuksia, ja jo vuonna 2015 toteutin uhkaukseni ja tartuin toiseenkin van Eekhoutiin. Ei sillä, olenhan minä niitä katsellut, mutta kun kirjastosta ei ole saanut ja ostan kirjoja nykyisin niin nihkeästi ... vaan California Bonespa tuli Audibleen. Ja äänikirjoja kyllä ostan.

Suuri mielenkiintoni laantui vähän meh-kokemukseksi. California Bones on kovin erilainen kuin norjalaissävytteinen maailmanloppu: Daniel Blackland asuu Kalifornian valtiossa ja suunnittelee kostavansa isänsä murhan. Mutta sillä välin vähän keikkaa, sillä pitäähän rehellisen varkaan jotenkin elää.

Sitten seurasi seikkailu, johon en oikein osannut kiinnittyä. Ei tavallaan ole mitään syytä, miksi en: kaikesta päätellen se oli sellaisena oikein hyvä. Ainakin siltä tuntui aina, kun huomioni kiinnittyi kirjaan tarpeeksi.

Suuri mielenkiinto, olit hauskaa seuraa, mutta nyt olet poissa.

A Man Lies Dreaming

En tiedä teistä, mutta itse toivon, että silloin kun todellisuus ja fiktio tuntuvat sekoittuvan, fiktio ei käsittelisi natseja ... mutta niin vain oli vaikea ajoittan kesällä erottaa, sattuiko olemaan 1930-luvun Saksassa vai Suomessa vuonna 2015.

Lavie Tidharin A Man Lies Dreaming oli siis hätkähdyttävä lukukokemus ei vain kirjallisten ansioidensa vaan myös tilanteen vuoksi.

Ihan vain kirjana opus oli oikein mainio. Tidhar ei pelkää käsitellä kauheaa asiaa jotenkin vähän vinksahtaneesti, pulp-fiktion keinoin. Hommasta ei kuitenkaan - minusta - tule sittenkään mikään farssi, sillä kauheus, joka on ihmisten mielissä, vetää mielialan synkeämmäksi kuin sinänsä klassisen synkeä kattaus, jossa Lontoon kylmillä kaduilla eräs etsivä hakee kadonnutta naista.

Etsivä, jonka nimeä ei varsinaisesti sanota, mutta kyllä me hänet kaikki tunnistamme.

Ja se, mitä etsivälle sitten lopulta käy, onkin todellinen yllätys.

Hyvä kirja, mutta ei välttämättä mukava kirja.

Karen Memory

Yhdysvaltain länsirannikolle vaihtoehtoiseen historiaan, hieman keksittyyn kaupunkiin sijoittuva Karen Memory on Elizabeth Bearin runsasta tuotantoa.

Teos kertoo reippaasta prostituoidusta, joka ottaa sipulisäkin omiin käsiinsä ja mätkii sillä pahikset tiehensä pahistelemasta. Karen Memory ei ole huono, mutta vähän välityön makuinen se on: aika puhdas seikkailu ilman sen enempää.

Itse koin kirjassa parhaana ajan ja paikan kuvauksen: Karenin kokemukset bordellissa ovat oikeasti kiinnostavia - olisin lukenut vaikka miten paljon ruoanostoretkistä tai aamupalan syönnistä tai mistä nyt ikinä. Seksikohtauksia kirjassa ei muuten ole, eikä asiakastyötäkään sen kummemmin kuvata, ei kauhistellen eikä retostellen; asenne, joka ainakin minusta toimii. Muu ei Karenin suusta olisi uskottavaakaan.

Tylsimmäksi puoleksi teoksessa nousi nähdäkseni varsinainen juoni, joka ei jotenkin onnistunut kiinnostamaan pätkääkään. Etenkään toimintakohtausten osalta.

Saatavilla kuitenkin kirjaston sähkökirjojen kokoelmasta, ken haluaa Karenin tarinan lukea.

My Real Children

Uusi Jo Walton on lähtökohtaisesti hyvä uutinen, ja pikkuruinen My Real Children oli ihan mahtava kirja.

Se kertoo Patriciasta, joka vanhainkodissa muistaa elämänsä kaksi erilaista polkua. Polut ovat eronneet, kun hänen kihlattunsa vaati puhelimitse vastausta: menisivätkö he naimisiin nyt vaiko eivät ikinä?

Ja se, mitä Patricia vastaa, vaikuttaa hänen elämäänsä merkittävästi.

Walton kirjoittaa elämästä ihanasti. Patrician kaksi erilaista elämää ovat vuoroin ilosta pursuavia, vuoroin itkettävän surullisia, mutta kumpaankaan elämään ei mahdu vain yhtä sävyä. Kaikki tuntuu kovin uskottavalta, sellaiselta, että tuotahan elämä on kaikkine suruineen, iloineen, riitoineen ja hyvine hetkineen. Kun kirjan loppupuolella Patrician muisti alkoi pettää, tunsin ihan aitoa kauhua yhdessä päähenkilön kanssa.

Mutta Patrician elämän ohella myös aikajanat menevät eri tavoilla. Kirjan lopussa nouseekin esiin kysymys siitä, kuinka paljon sillä on väliä, mitä yksi ihminen tekee - etenkin ruohonjuuritasolla, jossa helposti näyttää siltä, että sillä ei paljon väliä ole.

Huomaan tässä kesän 2015 kirjoista kirjoittaessani, että kirjakesäni oli mahtava. Mikä onni on olla lukutaitoinen.

The Evolution of Inanimate Objects

Harry Karlinskyn The Evolution of Inanimate Objects kertoo Charles Darwinin fiktiivisestä nuorimmasta pojasta, joka keksii keittiövälineiden kehityksen olevan evoluution tulosta; se on case-kertomus, jossa kanadalaisen mielisairaalan pääjehu kiinnostuu nuoresta Thomasista ja haluaa selvittää tämän erityislaatuisen tarinan; lisäksi se on lyhyt.

Haluaisin, että tämä oli pieni jalokivi kirjaksi, mutta vaikka kerran nauroin itseni tärviölle mielenterveysongelmien diagnosointiohjeiden johdosta, puhumme korkeintaan korukivestä. Kiinnostava, mutta ehkä vielä kiinnostavammaksi se olisi noussut, jos Thomasin ajatuskuvioilla olisi uskallettu vähän leikkiä.

Any Day Now

Terry Bissonin Any Day Now alkaa sillä tavalla, että mietin, että mitäs hittoa tämä on tehnyt Locuksen listoilla, lasketaanko happopäinen hippielämä nykyään fantasiaksi.

Sitten kävi sillä tavalla, että Arthur C. Clarke ohimennen heitti henkensä - kirjassa siis - mutta James Dean jäi henkiin. Ja niin alettiin pikku hiljaa erkaantua siitä aikajanasta, jota elämme, ainakin muistaakseni elämme, minulla on erinomainen taito olla kiinnittämättä huomiota uutisiin, organisaatiomuutoksiin ja maailmanhistoriaan, mutta sen kyllä muistin, että Arthur C. Clarke oli elossa vielä kun 2001:stä tehtiin äänikirjaversio.

Ahem. Anteeksi harhailuni. Se johtuu enimmäkseen siitä, etten tiedä, mitä sanoa Any Day Now:sta. Huijasin. Tiedänpäs, se oli oikein hyvä kirja, mutta samalla epäilen, että siitä pitäisi vetää joku pidemmälle menevä johtopäätös, eikä sellaista nyt oikein irtoa.

Kirjassahan siis maailman- ja etenkin Jenkkien historia menee toisin kuin omalla aikajanallamme. Sillä tavalla, että Robert Kennedy selviää murhayrityksestä ja asettuu ehdolle presidentinvaaleissa ja ottaa varapresidenttiehdokkaakseen Martin Luther Kingin ja tämänhän voisi ajatella olevan kultaisen ajan alku, mutta näinköhän vain.

Tykkäsin tässä myös ihan hurjasti siitä, että enimmäkseen happopäinen hippikommuunimme (oikeasti ne käyttävät lähinnä peyotea) elää elämäänsä ja yrittää saada asumuksensa eristettyä talven varalta ja isot tapahtumat vain tapahtuvat, jossain muualla, ne esitetään jotenkin sivuhuomioina. Ja sellaistahan elämä juuri on! Vain tosi harvoin elämä on sellaista, että on kaikkien maailmanpoliittisten tapahtumien keskiössä, vaikka joskus kirjallisuudesta ja elokuvataiteesta voisi muuta päätellä. Esim. oma elämäni ei ole ollut sellaista ikinä.

The Walled City

Kun Daturan jälkeen lupailin erityishyvien kirjojen putken katkenneen, en oikeastaan ajatellut Kraussia vaan Ryan Graudinin The Walled Cityä.

The Walled City on nuortenkirja, jossa jossain pseudo-Hong Kongissa on eräänlainen lainsuojattomien alue, jossa ei (ilmeisesti - sen verran ongelmitta ainakin kirjan päähenkilöt viuhtovat sisään ja ulos) ole seiniä vaikka kirjan nimestä voisi niin päätellä. Tällä vapaakauppa-alueella asuvat konnat, jotka eivät kaupungistaan koskaan astu ulos, ettei lain koura heitä tavoittaisi. Alueen insipiraationa on ihan oikea mesta, Kowloon, joka on sittemmin purettu.

Tässä mestassa kaikilla on kurjaa eikä siellä myöskään koskaan paista aurinko. Ainakaan Graudinin versiossa. Jälkimmäiseen on ilmeisesti syynä jonkinlainen arkkitehtoninen ratkaisu, jossa kaupunki kasvaa ylöspäin.

The Walled City ei ole erityisen huono, mutta se on niin keskinkertainen, että jukopliut. Kun yksi päähenkilöistä esittelee itsensä kertomalla olevansa "paha ihminen", lukija parkaisee ääneen tietäen välittömästi, että tyyppi tulee etenemään halki kirjan toimien kuin nuorukaisista hyveellisin ... ja niinhän siinä käy.

Päähenkilöitä on kolme. Yksi on myyty prostituoiduksi (mutta kuitenkin niin, että siveellisyys lähestulkoon säilyy kun asiakkaita on vain yksi omistushaluinen), toinen on etsimässä sisartaan (arvannettekin jo, kenestä on kyse) ja kolmas on kultaisen sydämensä kanssa maanpaossa.

Ja sitten on romanssi, joka perustuu ehkä tavallistakin löperömmille tiedoille.

Jos siis etsii sellaista ihan sydämenpysäyttävän laadukasta nuortenkirjallisuutta, voi ehkä jatkaa etsintöjään. Jos haluaa löperön romanssin ja kevyen nuorisolaistrillerin, tässä on se kirja.

Erityishuomio: kirjaan käytetty paperi oli kamalaa. Juuri sitä laatua, joka raapii talvikuivat kädet verille.

Bitter Seeds

Ian Tregillisin Bitter Seeds on saanut todella myönteisiä arvioita lähes kaikilta, jotka ovat sen lukeneet.

Että vähänkö nyt harmittaa, kun itse olin sen kanssa, että meh.

Formaatti on ehkä osin ongelmana: olen sanonut ennen ja jankutan vasta, etteivät aivan kaikki kirjat kestä kunniakkaasti sitä satunnaislukua, jota e-kirjojeni kanssa harrastan. Ehkä Bitter Seeds olisi pitänyt ahmaista.

Toinen ongelma on kuitenkin se, että kirja kertoo .... aaaaivan. Vaihtoehtoiseen universumiin sijoittuvasta toisesta maailmansodasta. Olen kurkkuani myöten täynnä toista maailmansotaa. En myöskään voi olla miettimättä, miksen selvitä kirjasta edes tällaista peruspremissiä ennen kuin ostan sen, mutta en ole mietinnöissäni vielä tuloksia saanut.

Kirjassa saksalaiset kehittävät jonkinlaisia yliluonnollisia voimia omaavia ihmisaseita erään hullun tohtorin käsiinsä hankkimista sotaorvoista; samalla brittiläiset yrittävät vastata omin, yliluonnollisin mutta kovin kalliiksi tulevin keinoinsa.

Päähenkilöitä löytyy molemmilta puolin: on Klaus, saksalainen, jos ette nimestä arvanneet, joka yrittää tehdä palveluksen maalleen, kansalleen ja sekopääsisarelleen (Gretelille, joka muuten on kirjan kiinnostavin hahmo) ja on Marsh (miksiköhän muuten britistä puhutaan sukunimellä mutta saksalaisista ei? Vaikutelma on heti jotenkin infantiilimpi jälkimmäisten kohdalla), joka tekee kaikkensa, muiden kaiken ja vähän ylikin voittaakseen sodan ja kostaakseen.

Bitter Seeds aloittaa sarjan. Loppupuolella kirjaa olin jo visusti päättänyt, että pidä sotasi, Tregillis - mutta sitten käy ilmi, että sota saadaan kirjan aikana sodittua. Seuraavassa ollaan päästy jo ajassa eteenpäin. Pidin kirjasta sen verran, että kaksikymmentä vuotta myöhemmin -vaihe hieman kutkuttelisi. Saatan siis piipahtaa e-kirjakaupassa tässä joskus.

Luin muuten arvioita, joissa on kehuttu Tregillisin tapaa käyttää sanaa. Ehkä. Itse en muista kokeneeni ihmetyksen hetkiä kirjan parissa, mutta se voi johtua siitä, etten ole natiivi englanninpuhuja.

The Death of Grass

Mmh. Odottakaa, lunttaan, mitä Raija tästä kirjoitti ja peesaan sitten.

No joo. Luin The Death of Grassin Spefin 101 helmen vuoksi, ja luettuani olen sitä mieltä, että kirja siellä kyllä paikkansa ansaitsi: 60-luvulla kirjoitettu dystopia, jossa yhteiskunta romahtaa ruoan puutteen vuoksi (tulee virus, joka niittää ruohokasveja kuin, no, kuin heinää, hahaha) on oikeasti karmivan todentuntuinen. Ja ajankuvassaankin tavallaan kovin aito. Ei tällaista kukaan enää kirjoittaisi.

Tavallaan siis hyvä kirja. Jota inhosin.

Mutta älkää antako vahvan tunnereaktion hämätä. Luulen, ettei John Christopher suinkaan itsekään sympannut käsittämättömän tylyksi äityvää päähenkilöään. Epäilen, että hän halusi nimenomaan osoittaa, miten hyvästä tyypistä tulee paha tyyppi. Olen melko varma, onhan toinen nimeni Sherlockholmes, että kirjailija ei ollut kirjoittamassa hyvän mielen kirjaa alunperinkään.

Nykyaikana hommassa oli tietenkin se toinen kiukun ja vitutuksen taso, joka liittyi kirjan naiskuvaan. Naiset olivat oikein kunnon kotirouvia, eikä kirja missään nimessä ole mikään tasa-arvon julistus. Juonen edetessä naisten asema itse asiassa ottaa kunnolla vauhtia liukumäessä niin, että naisista tulee kotirouvien sijaan omaisuutta. Se kylmäsi. (Ja tätä kirjoittaessani se kylmää vielä enemmän. Olenhan juuri lukenut kolumnin siitä, miten keskiaika voi vaikka tehdä paluun - en halua edes ajatella, mitä tämänkaltainen kehityssuunta tekisi naisen asemalle. Olen sentään tyttären äiti.)

No, nämä sikseen - tahattomina tai tahallisina kauhukuvina Christopherin visiot ovat oikein onnistuneita. Se, mistä noin juonellisesti en pitänyt, oli selviytymiseen keskittyminen. Raija kirjoittaa tästä, että olisi (tässä ajassa jo niin kuluneen) ihminen vastaan ihminen -asetelman sijaan nähnyt mieluummin ihminen vastaan maapallo -asetelman, ja siinäpä hän hienosti kiteyttää omatkin tuntemukseni. Kun tajusin kirjan alkupuolella, että tästä tulee jälleen vain selviytymistarina, melkein voihkaisin pettymyksestä. Tai siis voihkaisin. Että jos näitte Herttoniemessä kuulokkeet korvillaan voihkivan lyhyen naisen, se olin minä. Luultavasti.

Silti: voin jopa kuvitella lukevani tämän toistamiseen, sillä vaikka en erityisemmin pitänyt kirjasta, se oli jollain tavalla minusta oikein toimiva.

Nedut

Finnconin kirjastobussin saalis oli myös J. Pekka Mäkelän Nedut, johon olin kiinnittänyt huomiota joskus aiemminkin, mutta jättänyt välistä, koska neandertalilaiset eivät silloin kiinnostaneet.

Kirjamaun suhteen tuntuu välillä, että kasvoin aikuiseksi joskus viime vuonna tai jotain - tai ehkä senkin osalta vain kuvittelen. Neandertalilaiset eivät kiinnostaneet aiemmin, koska niissä ei ollut mitään erityisen sähäkkää. Onneksi olen sittemmin tajunnut, että tämänkaltaisella asenteella missaa vaikka mitä siistiä. Onneksi luin Nedut, joka oli rauhallinen mutta mukaansatempaava kirja maasta, jonne neandertalin ihmiset ovat jostain ulkoavaruudesta paenneet. Jolle on entinen muusikko, nykyinen graafikko, joka taistelee pitääkseen päänsä pinnan puolella kun velkojat hengittävät niskaan. Yksinäinen mies suostuu auttamaan erästä neduista ja tulee samalla oppineeksi jotain itsestään ja toisista.

Olen lukenut Mäkelältä pari kirjaa, joista ensimmäinen hämmästytti (koskapa en ollut odottanut mitään niin hyvää). Tämä toinen ei enää hämmästyttänyt, ilahdutti vain - ja aivan varmasti tulen ottamaan ohjelmaani lisää Mäkelää. Ensin luultavasti Alshain - Alas -kaksikon, jotka käsittääkseni liittyvät toisiinsa jotenkin.

This Shared Dream

Joku käsittämätön torvi tässä blogissa lukee kirjoja nopeammin kuin ehtii niistä kirjoittaa. Häntä pitäisi kovistella. Onneksi se torvi oli kirjoittanut joitakin muistiinpanoja Kathleen Ann Goonanin kirjasta This Shared Dream, joka jatkaa jotakuinkin siitä, mihin In War Times jäi.

Mutta unohdetaan In War Times. Siitähän minä en niin välittänyt. Ja tavallaan tämä This Shared Dreamkin jätti kummallisen kaksijakoisen fiiliksen. Toisaalta en niin välittänyt, toisaalta rakastin ihan koko sydämestäni.

This Shared Dream on luullakseni lähimpänä utopiaa kaikista lukemistani kirjoista. Eikä sen utopia ole tylsä, lattea paratiisi. Sen utopia on vasta kehittymässä, pikku hiljaa, enkä minä osaa nähdä sen kääntöpuolella kauheaa dystopiaa huolimatta siitä, miten dystopian ja utopian sanotaan olevan saman kolikon eri puolia. (Vaikka ehkä joku osaisi? Ei kai?)

Goonan visioi kirjassaan Hadntzin laitteen, joka toimii q:lla ja joka muuttaa ihmisiä perusteellisesti - empaattisempaan suuntaan. Tätä osaa rakastin koko sydämeni voimalla.

Tätä ajatusta vasten Dancen perheen aikuisten lasten elämän seuraaminen samalla, kun q muuttaa maailmaa, on vain jonkinlainen väline vision esiintuomiseksi. Ehkä osin jälleen hieman tylsä väline. Mutta tällä kertaa en voi Goonanille siitä motkottaa.

Lopussa itketti. Voi jos jostain saada voisin yhden Hadntzin laitteen, kyllä kääntäisin päälle sen. Mutta koska en voi, yritän olla empaattisempi ilman apuvälineitä. Ehkä joku muukin siitä innostuu. Koulutuksen merkitystäkin intouduin pohtimaan - Goonan arvostaa selvästi Montessori-pedagogiikkaa yli kaiken, mutta minä jäin pohtimaan enemmän sitä, miten osaisin aikanaan lapselleni välittää ymmärryksen siitä, millainen etuoikeus koulutus oikeastaan on. Kun sen ymmärtäminen tuntuu olevan välillä niin hukassa sekä yhteiskunnallisella että yksilön tasolla (niinpä niin, kuinka monesta yliopistokoulutuskin tuntuu vain loputtomalta suolta, jonka läpi on tarvottava? Ahem.)

Muutakin oli, erilaisia aikajanoja ja sellaista, mutta niistä en niin perusta, kaiken maailman ajassa matkustelua pah. Menevät vielä aivot solmuun.

(Ja jos kenkään ikinä kysyy, miksi luen kirjoja loppuun vaikka alussa eivät tuntuisi sen arvoisilta, kiskon tämän esille. Tämän takia luen. Tällaisten visioiden.)

The Mirage

Olen lukenut jotain Matt Ruffilta aiemminkin, muistaakseni kirjan nimeltä Bad Monkeys, ja muistaakseni pidin siitä. Ennakko-odotukseni uutuusteokselle The Mirage olivat siis verrattain korkealla, mutta ne nyt perustuivat suurinpiirtein siihen, että "Hei, uusi kirja Matt Ruffilta! Onpa sievä kansi!"

 

Tarkemmin kun tutkii, tajuaa, että kirja on vaihtoehtoinen historia, jossa Yhdysvaltojen sijaan kovassa kurssissa ovat olleet Arabivaltiot. Kristityt terroristit ovat tehneet ikävän terrori-iskun Bagdadiin (lensivät lentokoneilla korkeisiin torneihin, ajatella) ja nyt ollaan sitten sodassa.

Ensi alkuun vitutti parikin asiaa: 1) Ruff on peilannut historiaa turhankin uskollisesti. Arabiversio CSI-sarjasta tuntui suunnilleen yhtä hauskalta kuin kompastuminen: rytmi katoaa ja menettää uskon tekstiin tai omiin jalkoihinsa. 2) Olen kurkkuani myöten täynnä vuoden 2001 terrori-iskujen terapiakirjallisuutta. Kurkkuani myöten.

Vaan sitten kävi niin, että lukija huomasi Ruffilla olleen taustalla jotain muuta kuin pelkkää historian peilausta. Ehkä kaikki ei olekaan aivan niin suoraviivaista kuin miltä näyttää, sillä pidätetty kristillinen terroristi tuntuu muistavan toisen todellisuuden. Ja kolmen poliisin kautta kerrottu tarina saakin aivan uutta potkua.

Lopulta pidinkin kirjasta siis kovasti. Islamilaisen kulttuurin kuvaus kiinnostaa yhä, vaikkei se jenkkikirjailijan kynästä ikinä aivan autenttiselta vaikuta, ja toisaalta juoni oli juuri sopivan muikea, sellainen, joka tarjosi hyvän syyn alun kompasteluille.

Ja sievä kansikin on! Mutta saattoi The Mirage se silti olla 2001-terapiakirjallisuutta, siitä en mene takuuseen.

Glimmering

Glimmering lienee ensimmäinen lukemani Elizabeth Handin kirja - julkaistu alunperin joskus 90-luvulla ja nyt uutena versiona jälleen kaupassa.

Ai siis miksi jälleen kaupassa? No, kirjoitushetkellä kirja ainakin esipuheiden mukaan vaikutti tieteiskirjallisuudelta, mutta vuosituhannen jälkeen vaihtoehtohistorialta tai jopa tarkkanäköiseltä profetialta. No, ehkä liioittelin hieman, mutta ainakin rouva kirjailijatar itse alkupuheessaan sanoo, ettei olisi millään osannut arvata, miten nopeasti asiat ovat muuttuneet kirjan suuntaan.

Suuntaan ehkä, mutta vielä ei siellä olla. Glimmering on oikein apokalyptinen, tanssii maailmanlopun liekeissä. Ja kun vielä esipuheessa mainitaan, että yhtenä innoittajana oli myöhemmin tv-sarjaksi kääntynyt näytelmä Angels in America, on sanottava, että koko homma on todella jotenkin kovin yhdeksänkymmentälukua.

Jotain on siis muuttunut sitten Glimmeringin epätoivoisesti kimaltavien päivien, mutten ehkä juuri tässä ajassa osaa sanoa, mitä.

Asiaan. Suomalaiset, nuo rotat, ovat kehittäneet ponnekaasun, joka ei vahingoita otsonikerrosta - mutta sitten käy niin, monimutkaisen ketjureaktion jälkeen, että taivas syttyykin yhtäkkiä kimaltamaan kuin olisi tulessa. Otsonikerroksen ohella mennyttä on muun muassa vakaa sähkön- ja ruoantuotanto ja kaikenlainen yhteiskuntajärjestys.

Kartanossaan New Yorkin jossain kolkassa elelee keski-ikäistyvä, AIDSiin sairastunut mies, jonka nimen olen nyt unohtanut, ja sitten toisaalla keskellä Amerikkaa yleisöä villitsee teinityttöjen idoli, joka saa jonkinlaisen eksistentiaalisen kriisin, olen unohtanut hänenkin nimensä, eikä se ehkä ole tärkeää. Tärkeää kai tässä on pikemminkin tunnelma, joka jää kirjasta voimakkaana mieleen, vaikka yksittäiset tapahtumat tai henkilöhahmot mielestä haipuisivatkin.

Voimakkaasta tunnelmastaan huolimatta Glimmering ei ole minusta aivan täysosuma. Kirja ei ainakaan minua imaissut mukaansa. Keski-ikäistyvä AIDS-potilas oli sympaattinen hahmo, mutta tyttöjen villitsijä ja laulaja oli enimmäkseen rasittava kloppi. Ymmärrettävä, mutta rasittava silti.

Harkitsin hetken kirjoittavani loppuun sepustuksen siitä, kannattiko Glimmering lukea, mutta sitten tajusin, etten ole tainnut koskaan oikeastaan katua minkään kirjan lukemista, poislukien Manaaja liian herkässä ja varhaisessa iässä. Jos nyt kuitenkin olisin tyyppi, joka kaduskelisi lukemista, en silti katuisi Glimmeringiä, sillä jälkimaku oli mainio vaikka lukiessa kokemus oli paikoin tavanomainen.

Wake Up and Dream

Ian R. MacLeodin Wake Up and Dream tuli kuunneltua äänikirjana.

Kirja sijoittuu vaihtoehtoiseen historiaan, 1940-luvun Hollywoodiin, jossa eräs Clark Gable on ryhtynyt yksityisetsiväksi sen jälkeen, kun ura tyssäsi leffateollisuuden muututtua feelieteollisuudeksi. Feeliet välittävät näyttelijöiden tunteetkin katsojille - kiinnostavia yhteiskunnallisia implikaatioita tiedossa. Herra Gable saa erikoisen ja hieman liian helpolta tuntuvan toimeksiannon, josta tietenkin seuraa kaikenlaisia vaikeuksia.

Kirjasta tuli melkoisen toimiva film noir -fiilis (myönnän tosin heti kättelyssä, etten ole kovinkaan kummoinen leffafriikki; minut varmasti tämän väitteen myötä naurettaisiin ulos film noir -ihmisten kokoontumisajoista. Jos moisiin uskaltautuisin.) MacLeod vaikuttaa kirjailijana myös ammattitaitoiselta, sillä esimerkiksi vaihtoehtohistoria rakennellaan harkiten ja pikkuhiljaa. Kaikkea ei rysäytetä lukijan naamalle ikään kuin listana: näin romaanimme 40-luku eroaa omastamme!

Aiemmin lukemieni MacLeodien tapaan tämäkin kuitenkin käynnistyi hieman hitaasti - ensialkuun en ollut kovin kiinnostunut. Loppua kohden tunnelma kuitenkin tiivistyi ja kirjasta jäi mainio fiilis.

Lukijahavainto: en aivan tavattomasti välittänyt kirjan lukijasta, Jeff Hardingista - paitsi silloin, kun hän luki naisääniä. Niitä täysin feikkejä ääniä olisin kuunnellut ilokseni maailman tappiin. Teidän ei tarvitse sanoa sitä, tiedän olevani sekaisin.

World War Z

Terkkuja vaan täältä sairastuvalta. Potilaana olen sekä minä että tietokone, jonka mielestä on ihan ookoo olla toimintakykyinen kahtena päivänä seitsemästä.

Zombiasiaan. Vaikka zombit kiinnostavatkin Sivukirjastossa tasolla "viittä vaille pakkomielle", olin sujuvasti sivuuttanut Max Brooksin tuotokset aiheesta. Ehkä siksi, että miehellä oli Brooksin zombiapokalypsikalenteri työpaikalla, ulottumattomissani, mikä suututti tietenkin. Sitten Artsi luki World War Z:n ja totta kai minä perässä. Lopulta lähinnä siksi, että Max Brooks on ilmeisesti maailmankaikkeuden ehkä parhaan elokuvan, Blazing Saddlesin, ohjanneen Mel Brooksin poika. Varmasti on huonompiakin syitä lukea kirja.

World War Z ei minusta ollut yhtä kiinnostava kuin Blazing Saddles, mutta se ei vielä sano paljon. WWZ kertoo zombiapokalypsista lähinnä zombisodan ajalta ja sen jälkeen, ja periaatteessa, periaatteessa, kaiken pitäisi olla kunnossa ja kiinnostavaa, mutta silti. Teksti oli jotenkin turhankin kuivakkaa, ja vaikka sille on tietysti syynsä - kirja on olevinaan virallinen raportti - kuka nyt oikeasti haluaa lukea virallisia raportteja työmatkalla? Vaikka kuinka käsittelisivätkin zombisotaa. Lisäksi opus oli jotenkin aika jenkkikeskeinen, mikä ehkä ihan semisti riipi - ymmärrän kyllä senkin (jonkun suomalaisen käsissä teoksesta olisi varmaan tullut "Zombit ja Suomen talvisota") mutten silti välttämättä aina jaksaisi.

Pitää varmaan pian lukea Mira Grantia, jospa se saisi rakkauteni zombigenreen taas roihahtamaan metsäpalon asteelle.

Edit. Kommentit suljettu spämmitulvan vuoksi.

Conqueror

Jokseenkin pakko-oireisiin taipuvaisena yksilönä olen äärimmäisen huono jättämään kirjoja tai kirjasarjoja kesken. Tai okei, en mä tietenkään tiedä, että se johtuu pakko-oiretendenssistäni, mutta epäilen.

Ja sitten tuli vastaan toinen osa Stephen Baxterin Time's Tapestry -sarjaa, Conqueror, ja yhtäkkiä tajusin, että nyt on varmaan vaan pakko unohtaa upotetut kustannukset ja antaa sarjan kanssa periksi.

Kyse ei ollut niinkään siitä, että kirja oli tylsä vaan siitä, että se oli täynnään hyvin visuaalista väkivaltaa. Ihan sama, millaisiin eeppisiin sfääreihin jatko-osat ehkä yltävät - saavat yltää sinne ilman minua.

Goliath

Tämä kirjabloggaaminen ei oikein meinaa onnistua. En muista enää mitään kirjoista siinä vaiheessa, kun ne pääsevät Sivukirjastoon asti; tämän valitusvirren osaan sen sijaan ulkoa, ja veikkaan, että tekin osaisitte, ellette luultavasti olisi jo sulkeneet selaintanne tympääntyneenä.

Scott Westerfeld kirjoitti jossain vaiheessa nuortenkirjallisuutta, joka oli niin huiman kiehtovaa, että odotukset tätä Leviathan-sarjaa kohtaan kasvoivat turhan suuriksi. Ensimmäinen osa, Leviathan, olikin siis jokseenkin pettymys: steampunk ei toiminut, eikä oikein mikään muukaan tuntunut toimivan. Toinen osa oli jo selvästi parempi, ja sarja on parantanut menoaan kuin kana lentoaan kun päästiin kolmanteen osaan, Goliathiin.

Pidin kovasti maailmasta Leviathanilla; ilma-alus parani kirja kirjalta. Niin paranivat kaikki muutkin öttiäiset, etenkin hieman arvoitukselliset, puhetta hanskaavat lorit - jotka olivat aivan käsittämättömän riemastuttavia muutenkin, saaden aikaan vilpittömiä hörähdyksiä.

Koska sarja ainakin tämän tarinan osalta paketoitiin kirjassa, en mene juoneen sen syvemmin. Henkilöt olivat päässeet ykkösosassa vaivaavasta kulmikkuudestaan. Tästäkään huolimatta en oikein osannut paeta tunnetta siitä, että Deryn ja Alex ovat kymmenen kieppeillä eivätkä ensimmäisiä rakastumisiaan läpikäyviä teinejä, niin lapsisankareiden oloisia olivat. Tai ehkä minä olen jo ikivanha. Okei, on todennäköistä, että olen jo ikivanha, mutta väitän silti, että Westerfeldin aiemman tuotannon teinit ovat olleet uskottavammin aikuisuuden kynnyksellä.

Journeys

Ian R. MacLeodin tarinakokoelma Journeys tuli vihdoin, vihdoin kirjastoon. Ja oli kaiken sen eri laimean odotuksen arvoinen, tai ehkä vähän parempikin.

Kuten ehkä tunnettua, en rakasta novellikokoelmia aivan varauksetta, mutta Journeys toimi monin paikoin yllättävän hyvin. Tykkäsin unenomaisesta aloitustarinasta, joka kertoi mylläristä ja tuulista. En tykännyt tarinasta, jossa Englanti oli Mongolian keisarikunnan vallan alla; juttu oli yksinkertaisesti tylsä. Kokoelman pari lyhyempää tarinaa eivät olleet niin ytimekkäitä, että olisivat toimineet muutaman sivunsa varassa, mutta pitkähkö ja hyytävä The Camping Wainwrights jäi kalvamaan mieleen pidemmäksikin aikaa.

Kehtaa tätä siis punastumatta suositella.

Vaan nyt takaisin kesäkirjapinon luo. Lomareissulle intoa ja melkoista uhoa puhkuen ottamastani pinosta on luettu häkellyttävät 12,5% (eli yksi kirja), joten nyt on skarpattava. Etenkin, jos ikinä haluan palauttaa ne loputkin kirjastoon.

Emperor

Stephen Baxterin Emperor käsittelee Rooman vallan aikaista Britanniaa ja sitä, miten paikalliset ja roomalaiset asukkaat pyrkivät etenemään yhteiskunnassa - ja edistämään mystisen ennustuksen toteutumista.

Kirjassa rakennetaan Hadrianuksen muuria ja yritetään useampaan otteeseen surmata visiitillä oleva caesar. Kolmessasadassa sivussa käydään läpi noin neljänsadan vuoden ajanjakso ja useamman henkilön näkökulma.

Tykkäsin kirjassa Rooman valtakunnan kuvauksesta (olletikin, että lähinnä pysyttiin Brittein saarilla) ja sikäli lukemani oli oikein kiehtovaa. Valitettavasti käsitykseni alueen historiasta etenkin Rooman vallan ajalta on siksi hutera, etten juurikaan pystynyt arvailemaan, missä vaihtoehtoinen historia korvasi todellisen. Wikipediahan sen tietenkin olisi kertonut, mutta kyllä menee kaunokirjallinen kokemus moisessa pilalle.

Wikipedia kuitenkin kertoi sen verran, kun jälkikäteen asiaa tutkiskelin, että sarja pohtii sitä, miten vaihtoehtoisesta menneisyydestä päästään tulevaisuudesta käsin tapahtuvien interventioiden (eli sen ennustuksen) kautta nykyhetkeen. Yritän olla ajattelematta tuota liiaksi, sillä a) kuolen kohta nauruun ja b) voihan olla, että Baxterilla on tähän kaikkeen jokin syy. Tirsk.

Teksti ei ollut mukaansatempaavinta mahdollista, mutta ei missään nimessä myöskään lukukelvotonta. Aion lukea jatko-osatkin siinä toivossa, että tunnistan jostain edes yhden kohdan, joka on historiana sitä vaihtoehtoa.

The Hidden Goddess

Nykyään käy aika usein niin, että sarjan X aloitusosa, kirja A, päätyy Locuksen suosituksien listalle, joten luen sen. Jatko-osa, kirja B, ei päädy, joten sitä en muista lukea. Aikomuksenani murtautua tästä noidankehästä luin päättäväisesti M. K. Hobsonin The Hidden Goddessin, joka päättää The Native Starissa aloitetun tarinan.

Jatko-osassa valmistellaan sankaritar Emilyn ja Dreadnoughtin häitä New Yorkista käsin. Emilyä yritetään tunkea pikkuvaimon rooliin kiukulla joka suunnalta; tuleva puoliso johtaa instituuttia melkoisen poissaolevalla asenteella. Ykkösosan juonittelut jatkuvat kakkososassa, ja kauhea kohtalo odottaa Emilyä henkilökohtaisesti ja koko maailmaa yleisesti, mutta mikä vielä pahempaa, Emily alkaa epäillä kihlattunsa luonteen olevan koko lailla toisenlainen kuin tuohon asti oli kuvitellut.

Tämä oli selkeästi jatko-osa. Ei ihan yhtä raikas ja uusi kuin ykkösosa, ja Emilyn kirjan alun alistuminen yhteisön odotuksiin suorastaan hieman vitutti. Tykkäsin kuitenkin siitä, että Hobson saa kuin saakin homman järjelliseen pakettiin.

Yhteenvetona voisi ehkä sanoa, että tulipahan luettua.