Slade House

David Mitchellin Slade House on jonkinlainen sisarteos The Bone Clocksille, vaikka sellaisena se on kyllä melko lailla kevyemmän tuntuinen.

On talo, jossain Lontoossa, jonka nimi on Slade House, johon yhdeksän vuoden välein katoaa joku. Kirjassa näiden jokujen tarinaa seurataan henkeä pidätellen, ja vaikka joissakin arvioissa teosta on pidetty hassuna, minusta se oli kyllä näiltäkin osin surullinen, sillä selvähän se, ettei siinä juuri kellekään hyvin käy.

Osa kirjan henkilöistä on tuttuja The Bone Clocksista, ja vaikka paikoin tämä tuttuus aiheuttaakin iiiiih-hetken lukijassaan, moinen metataso myös potkii lukijaa hieman tarinasta ulos, muistuttaa, että tämä on kaikki leikkiä nyt.

Öööö, en tiedä mitä sanoa. Viihdyin, mutten saanut selvää, oliko tarkoitus tehdä muutakin. Slade House sekoittaa harvinaisen uskottavia hahmoja hieman pöljään keitokseen, ja hullumminkin voisi olla.

The Library at Mount Char

Miksi en osta enää kirjoja:

Menen Akateemiseen, näen kirjan, innostun, kirjan nimessä on sana "library". Takuulla parasta ikinä! Rauhoitun hetken, päätän tsekata kirjaston valikoiman, jaha, sieltähän se e-kirjakokoelmasta löytyy, lainaanpa sieltä, jaha #2, ei ollutkaan parasta ikinä, ei vaikka nimessä oli sana "library", onneksi en ostanut omaksi, onpa hyvä juttu.

Kuten nyt tämä Scott Hawkinsin The Library at Mount Char, joka alkoi tosi hyvin - siis takakansiteksti oli tosi kiehtova, samoin kuin nimi - ja jota suunnattomasti alkuun inhosin, ja joka, se on sanottava, paransi menoaan kyllä loppua kohden kuin sika juoksuaan niin, että kun kirjan kirjastoon palautin, ei nyt suoranaisesti vituttanut siihen käytetty aika.

Mutta en silti haluaisi sitä omaan hyllyyni.

Kirjassa on Carolyn, ja tusinan verran muita mukeloita, jotka eräänä päivänä kauan sitten ovat tulleet adoptoiduiksi. Heidät adoptoi tyyppi, jota he kutsuvat Isäksi. Isä on melkoinen mulkku, sanotaan se nyt ihan suoraan, jonkin sortin jumalhahmo selvästi. Hän aikoo kouluttaa lapsistaankin jotensakin kaikkivoipia.

Sitten Faija katoaa, ja seuraa kaikenlaista valtapeliä. Ipanat ovat jo päälle kolmenkymmenen, ja heidän on vähän vaikea muistaa, millä tavalla ollaan ihmisiä.

Juoni vetää oikein mainiosti ja tarina on paikoin aika hauska. Samalla se on myös jokseenkin väkivaltainen, siinä määrin, etten oikein itse nähnyt kaikelle kauhealle ja kuvottavalle juurikaan mitään pointtia. Väkivalta ja ihmisten kylmyys olivatkin ehkä suurimmat syyt kokemaani vastenmielisyyteen.

Kohta alan suhtautua nuivuudella kirjoihin, joiden nimessä on sana "library".

P. S. Tämä kirja on sellainen, josta koko muu maailma on pitänyt, joten jos kiinnostaa, ei ehkä kannata tyytyä vain minun näkemykseeni.

The House of Shattered Wings

Aliette de Bodardin The House of Shattered Wings rupesi mahtavaksi jotakuinkin sillä hetkellä, jolla sain päästettyä irti ennakkokäsityksistäni. Onneksi ihan siinä alkupuolella.

The House of Shattered Wings kertoo langenneista enkeleistä, sodasta, joka maapallolla on käynyt ja Pariisista, jota enkeleiden huoneet melko julmasti hallitsevat, ja jonka kaduilla voimattomat jengit luikkivat selviytyäkseen.

Se kertoo yhdestä huoneesta, jonka uusi johtaja Selene on jokseenkin voimaton muiden huoneiden paineen alla ja Philippestä, joka ei ole aivan niin onneton jengiläinen kuin voisi kuvitella.

Mutta lätinä siitä, mistä The House of Shattered Wings kertoo, ei ehkä jeesaa. Se on nimittäin hieno kirja, jota suosittelen kyllä kelle tahansa fantasiastaan pitäville. Tapahtumat liikkuvat vääjäämättä eteenpäin, tunnelma on tiivis ja teksti hienoa. Menneen loiston päivät ja menetys tulevat iholle.

Yksi viime vuoden parhaista kirjoista, aivan ehdottomasti.

Mayhem

Odoton jotenkin kauheasti Sarah Pinborough:n teosta Mayhem (lähinnä varmaan siksi, että kirjastossa oli sen jatko-osa, Murder, jota en katsonut voivani lukea lukematta ensin tätä, ja näin jälkikäteen en tajua, mitä ajattelin, mutta, no niin.)

Mayhem on sellainen vähän oopiumikäryinen dekkari viktoriaanisessa Londoossa, jossa Jack the Ripper kylvää tuhoa toisaalla ja toisaalla on sitten joku toinen murhaaja, jonka teot ovat Mayhem-teoksen pääosassa (ja joilla on ilmeisesti myös jonkinlaista totuuspohjaa.)

Koska Pinborough kirjoittaa spekulatiivista fiktiota, ja koska tämä on spekulatiivisen fiktion blogi, toisen murhaajan taustalla on ehkä muutakin kuin liikaa viinaa.

Oopium sen sijaan käryää toisen päähenkilön piipussa. Tohtori Thomas Bond jeesaa poliisia näiden työssä, ja hukuttaa huolensa oopiumin viihdekäyttöön vapaa-ajalla.

Mayhem ei ollut sitä, mitä odotin. Pinborough kirjoittaa välillä imevästi ja keveästi niin, että raskaampikin aihe vain jotenkin tarjoilee itsensä lukijalle, mutta Mayhemin kanssa en kohdannut tällaista.

Murhista lukeminen tuntui tunkkaiselta, eikä Lontoo usvineen herännyt oikein henkiin.

Mutta tietenkin se jatko-osakin odottaa hyllyssä. Ehkä se toimii paremmin, kun olen siihen jo valmiiksi pettynyt.

Touch

Claire Northin Touch oli pätevä spekulatiivinen trilleri, jota voin epäröimättä suositella pätevien spekulatiivisten trillerien ystäville.

Kepler elää toisten kehoissa. Hän voi siirtyä kehen tahansa, kunhan hän koskettaa. Toisten kehoissa eläessään hän pyrkii toimimaan ihan kohtuullisen siedettävästi: osa vanhoista kehoista on suhtautunut hommaan kuin bisnesdiiliin. Osa ei.

Eikä etenkään osa niistä, joiden kehoja pitkin Kepler pakenee murhayritystä.

Kirjassa pidetään koko ajan melkoisen tiukka vauhti, ja se toimii - opuksen ahmaisee sekunneissa. Kiinnostavampia kuin vauhti ovat silti Keplerin - ja kollegoiden - kohtaamat moraaliset kysymykset, jos kohta moni heistä (kuten moni meistäkin tekisi) - sivuuttaa moiset trivialiteetit varsin ikävinä. Kiinnostavaa on myös se, miten Kepler kehonsa näkee, ja kuka rakastaa ketä kun kehon kiintopistettä ei ole.

Susanin vaikutus

Herra Sivukirjasto luki Peter Høegin uutuusteoksen Susanin vaikutus ja tuntui pitävän siitä. Herra Sivukirjastosta on välillä hieman vaikea ottaa selvää, pitääkö hän vaiko ei, mutta nyt olin melko varma siitä, että fiilis oli paitsi myönteinen myös suositteleva, joten päätin lyödä kaksi lukijaa yhdellä laina-ajalla ja tartuin Susaniin heti kun herra Sivukirjasto irroitti siitä näppinsä.

Sitä paitsi on sietämätön ajatus, että hän lukisi jotain hyvää, jota minä en lukisi.

No niin. Olen aiemmin lukenut pari Høegia, mutta edelliset joskus pronssikaudella: Lumen tajusta pidin kuin hullu puurosta, mutta samaa kipakkaa ja purevan hauskaa otetta ei ollut niissä myöhemmissä.

No, pronssikaudesta on jo tovi, mutta tunnistin Susanin vaikutuksessa jotain siitä lukukokemuksesta, josta hurjasti pidin, joten rohkenen väittää, että se oli justiinsa se kipakkuus ja pureva hauskuus myös täysin sopimattomista asioista.

Susan on fyysikko, joka perheineen on vangittu Intiassa - kuka mistäkin syystä. Ja sitten käy, kuten joskus romaaneissa käy, että pääsee tutkimaan jotain asiaa, jotta perhe ei päätyisi takaisin vankilaan. Tarkalleen ottaen Susan päätyy tutkimaan jo toimintansa lopettaneen tulevaisuuskomission juttuja.

Joten: Susanin vaikutus on dystopia, trilleri ja fantasia. Fantastiset elementit ovat aika minimalistisia eikä niitä kenenkään pidä pelästymän (vaikka Susanin vaikutus on päässyt kirjan nimeen asti.) Dystopiaa sen sijaan pitää pelästymän, sillä tulevaisuuteen kannattaisi ehkä jonkinasteisella kunnioituksella suhtautua. Ja pelottavahan se on.

Trilleriosiokin vetää, Høeg kirjoittaa napakasti ja sanoinko jo, että hauskasti? Tai ehkä huumorintajuni on vain kummallinen eikä kukaan muu tirskunut kirjan äärellä?

Suosittelen ihan ehdottomasti kaikille ja etenkin sinulle, Valeäiti. Älä kysy miksi, en osaa selittää.

P. S. Jos sinä, kuten minä, mietit miten ø-merkki saadaan näppikseltä, suosittelen, että vain googlaat nimen ja kopioit merkin Wikipediasta.

The Darkest Part of the Forest

Äänestelin tuossa huvikseni Goodreadsin vuoden kirjapalkintoja. Nuorten fantsukategoriassa oli Holly Blackin The Darkest Part of the Forest. Olin, että hetki! Oonko mä lukenut tuon? Lähempi tarkastelu osoitti, että olen.

En vain ollut blogannut siitä vielä. Mutta että nyt suunnilleen tiedätte, millä muistin tasolla liikutaan.

The Darkest Part of the Forest oli hyvä ja varma Holly Blackin teos. Teiniangstinsa ohella hauska. Sopivasti fantastinen. Olisin varmaan tykännyt ihan hirveästi teininä:

Sisarukset Hazel ja Ben asuvat pikkukaupungissa, jonka metsissä asuu ... kaikenlaista tarunomaista. Hazel ikävöi aikaa, jolloin hän seikkaili veljensä kanssa metsässä - veljen, jonka kanssa aito yhteys katosi jo jonkin aikaa sitten. Ja metsässä on prinssi, nukkumassa lasiarkussa. Kunnes ei enää ole.

The Darkest Part ei kumminkaan ollut sellainen "nyt pitää vähän kiekua ihastuksesta" -teos, joita joskus Blackilta on tullut. Ei ainakaan minulle. Ja vaikka olen aikuinen, pidätän oikeuden kiekua ihastuksesta teinikirjoille, jos siltä tuntuu - ja ne sen ansaitsevat.

Ehkä tässä oli taas vähän liikaa teiniangstia ja vähän liikaa sitä, että ei puhuta edes niille lähimmille ja rakkaimmille, jotta teos olisi yltänyt oikeasti hienoksi.

Toisaalta koin yhtäkkiä tarvetta juoda kahvini ns. mason jarista, joten kai tällä jonkinlainen vaikutus elämääni oli.

Foxglove Summer

Foxglove Summerissa Ben Aaronovitch päästää Peterin pois Lontoosta. Tai käskee, sillä eihän kaupunkilaispoliisimme ole tietenkään onnesta aivan litteä maaseudulle joutuessaan.

Ne meistä, jotka jostain omituisesta syystä diggaavat Brittein saarista kaikissa niiden olomuodoissa sen sijaan ovat iloisia. Kuten minä.

Foxglove Summer on aika perusvarma Aaronovitch. Suuri juoni ei ihan järkyttävästi etene, mutta kirjan juoni on sujuva ja Aaronovitchin teksti mainiota. Vähän päästään käsittelemään Peterin fiiliksiä ystävän ja toveripoliisi Lesleyn vahingoittumisen vuoksi; tässä en voinut olla miettimättä, kuinka paljon (minusta osin turhakin) kritiikki Peter-Lesley -suhteesta on hommaan vaikuttanut. Jotenkin olen silti aina kokenut, että Aaronovitch ei turhaan kaunistele kenenkään fiiliksiä, ja se on hyvä se.

Jos näistä tykkää, tykkää varmaan tästäkin, ja mä tykkäsin tästä muistaakseni enemmän kuin edellisestä.

Shadow Unit 1

Shadow Unit on Emma Bullin, Sarah Monetten, Will Shetterlyn ja Elizabeth Bearin ja niin edelleen ja niin edelleen, tuota, no, kirja. Sarja. Hauskanpitoväline. Jotain.

Ja Shadow Unit 1 aloittaa sarjan: siinä on tarinoita FBI:n omituisuusryhmästä, joka tutkii anomalioita ja niihin liittyviä rikoksia.

Haluaisin vetää tässä Salaiset kansiot esiin, sillä jotain samaa fiilistä tässä on, ja sitä paitsi Shadow Unit toimii kuin kirjoitettu tv-sarja. Tekstit ovat siis vetäviä, ja ne on helppo kuvitella tunnin mittaisiksi tv-episodeiksi. Tästä kai koko homma käsittääkseni ponnistikin: tarpeesta pitää kirjallisesti hieman hauskaa ja kokeilla telkkarin kirjoittamista huvikseen. Moni hommaan osallistuneista kirjailijoista kun tuntuu fanittavan erinäköisiä sarjoja.

Shadow Unit meinasi muuten olla ensimmäinen sitä sarjaa e-kirjoja, joita luen kännykällä työpaikan ruokalassa. Jostain syystä tarina jäi kuitenkin aikanaan kesken - johtui ehkä formaatista. Sarjaa voi nimittäin lukea vapaasti webitse maksa mitä jaksat -periaatteella. Hauskaa, mutta epäkäytännöllistä!

Toisella kierroksella maksoin siis varjoryhmästäni Amazonin kautta. Edelleen hauskaa ja paljon käytännöllisempää!

Minusta tämä oli toimiva kokonaisuus, enkä ollenkaan epäile, ettenkö jatkaisi sarjan parissa tuonnempanakin.

One-Eyed Jack

Elizabeth Bearin One-Eyed Jack oli jotenkin vähän kummallinen kokemus. Luulin lukevani kirjaa, joka sijoittuu nykyhetkeen, mutta oikeasti se sijoittuu vuoteen 2002 (jolloin se oli kai kirjoitettukin, vaikka julkaisu tapahtui aivan vastikään). Ja tässä sitä taas huomaa, miten lähimenneisyyteen sijoittuminen ja etenkin lähimenneisyyden teknologia jotenkin oudosti vanhentaa teosta.

Ei sillä, että kirja muutoin olisi erityisen tomuinen. One-Eyed Jack sijoittuu Las Vegasiin, jonne kokoontuu melkoinen kavalkadi myyttisiä henkilöitymiä taistelemaan kaupungin herruudesta. Tämä osa toimii hyvin.

Mutta mutta. Bear on kirjoittanut jotain, joka on lähinnä pitkitetty sisäpiirin vitsi. Kirja on täynnä viittauksia esimerkiksi tv-sarjoihin, joiden henkilöitä en tunnistanut alkuunkaan. Tarina sinänsä toimii erinomaisesti meille daijummillekin, mutta vähän käy tökkimään kun koko ajan tuntuu siltä, että tajuaa vitsistä korkeintaan 30 prosenttia. (Tietenkin, jos olisin tajunnut viittaukset, tämä olisi minusta epäilemättä hauskinta ikinä.)

No, ehkä se on kasvattavaa. Osaan nyt mahdollisesti asettua paremmin tyttäreni asemaan. Hänestä, 3-vuotiaasta, saattaa tuntua koko ajan siltä kuin tajuaisi vitsistä korkeintaan 30 prosenttia.

Suosittelen heille, jotka pitävät urbaanista fantasiasta ja tykkäävät bongailla viittauksia.

Books of the Fey and the Fallen

Luin kesällä Stina Leichtin kirjan Of Blood and Honey. Tein tämän siksi, että itseäni hoputtaakseni olin lainannut teoksen jatko-osan kirjastosta ja jatko-osan eräpäivä lähestyi. Jatko-osan nimi on And Blue Skies from Pain, ja luin senkin, sillä pidin ensimmäisestä osasta kovasti.

Of Blood and Honey kertoo Liamista, joka yrittää elää nuoren miehen elämää Pohjois-Irlannissa 70-luvulla. Liam olettaa isänsä olevan protestantti, mikä toki on häpeällistä sinänsä, mutta lukija hiffaa nopeasti, että oikeasti isä ei ponnista protestanttien vaan mytologisten olentojen rivistä. Ja että on käynnissä jonkinlainen taistelu näiden olentojen ja demonien välillä ja niin edelleen.

Of Blood and Honey kuvaa kuitenkin Liamin tarinaa äitinsä kodista omaan kotiinsa, IRAssa toimimista ja sen sellaista. Koska Pohjois-Irlanti on minusta kiinnostavaa aluetta, nielin joka sanan ja nautin lukemastani - vaikka totuuden nimissä on sanottava seuraavat seikat: 1) kirja on minusta kuitenkin huonosti tasapainotettu, eikä sen maagisemmille puolille annettu tarpeeksi tilaa (en välittänyt tästä, sillä Pohjois-Irlanti!) ja 2) vähän epäilyttää, että näinköhän Texasissa asuva Leicht saa nämä Irlantihommat ihan kuntoon.

Mitä kohtaan #1 tulee, joku voisi argumentoida, että mitään magiaa ei tarvita, mutta se on mielipideasia. Ei sitä tarvita, mutta jos se on kuitenkin päätetty mukaan ottaa, en käsitä, miksi homma vaikuttaa enemmän siltä, että se on unohdettu editoida lopullisesta versiosta pois. Ja mitä taas kohtaan #2 tulee, nyt kun luin Strange Horizonsin arviota kirjasta, kävi ilmi, että ei, Leicht ei saa Irlantihommia ollenkaan kuntoon.

No mutta SILTI. Kaikesta tästä huolimatta minä pidin kirjasta: siinä oli paljon hyvää. Liamin elämä tuntui ajoittaisesta maagisesta realismista huolimatta todelta ja lähestyttävältä. Hänelle toivoi vain hyvää. Toisaalta juoni vältti monet ilmeiset sudenkuopat ja kaavamaisuudet, joiden useita kertoja kuvittelin olevan tulossa. Itse asiassa kirja kulki ihan raikkaasti omia polkujaan.

Sitten luin And Blue Skies from Painin. Se on vähän niin kuin sama kirja uudelleen, mutta huonommin kirjoitettuna.

Silloin vähän harmitti.

Red Moon

Benjamin Percyn ihmissusieepoksessa - hahaha - käsitellään kaikenlaisia sosiaalisia ongelmia ihmissusilinssin läpi.

Kas, on ihmissusia. Pitkään he ovat olleet hyljeksittyjä, omissa yhteisöissään, juuri ja juuri siedettyjä. Osalle ei moinen sovi, heistä tulee terroristeja tahi vapaustaistelijoita. Lopuista tulee, tällaisten asioiden sietämättömällä logiikalla, vainottuja omassa kotimaassaan.

Oman kotimaan ollessa Yhdysvallat, mutta kyllähän te sen sanomattakin tiesitte.

Jollain tasolla siis Red Moon on mainio. Se on säälimätön ja ihmissusistaan huolimatta todentuntuinen.

Toisella tasolla se on vähän sotkuinen ja - no - tylsäkin ajoittain. Juonenkuljetus ei aivan pelaa, eikä henkilöhahmoihin varsinaisesti kiinny. Yritystä on, mutta kirja ei jää mieleen minään erityisenä mestariteoksena: kiinnostava kyllä, eikä sen lukeminen varsinaisesti kaduta, mutta vähän jäi lopulta käteen.

Anno Dracula - Johnny Alucard

Kim Newmanin Anno Dracula -kirjoja on kovin kehuttu, ja koska muistan pitäneeni joistakin aiemmista Newmaneista - ja koska Anno Dracula - Johnny Alucard oli Locuksen listalla - hyppäsin vampyyripomon kelkkaan tuosta noin vaan.

Huomatkaa nimessä oleva hauska sanaleikki. Heh heh. En tuntenut itseäni lainkaan torveksi kun tajusin homman vasta jossain puolivälissä, kun asiaa lukijalle alleviivattiin.

Tuota. Eeeen nyt kuitenkaan aivan rakastunut tähän. Kirja kertoo Draculan uudesta tulemisesta suunnilleen 80-luvulla, ja leikkii melkoisesti vampyyriaiheisella popkulttuurilla (Andy Warholin popkulttuurista puhumattakaan) ... ja vaikka opuksessa oli paljon hyvää, se oli minusta lopulta ja kuitenkin hieman pitkäpiimäinen. En voinut välttyä miettimästä, etteikö tätä kaikkea olisi voinut sanoa 300 sivussa melkein 500 sivun sijaan.

Tai no ei nyt varmaan sitä kaikkea olisi voinut sanoa, mutta enemmän ei ole aina enemmän.

Sitä paitsi 80-luku ei ole vuosikymmen, jonka pintoliitopiirien meiningistä juurikaan välittäisin lukea. Että siinä mielessä tämä oli toki ärjyvä suksee, sillä meno oli juuri niin nuivaa ja itsekeskeistä kuin voisi kuvitella. Aloin myös pohtia, josko kirjan määrittely kauhugenreen kuuluvaksi liittyy juuri tähän ihmisten väliseen kylmyyteen. Pakko liittyä. Ei se muutoin ole yhtään peloittava.

Wake

Katastrofitarinoiden genressä on usein vallalla sellainen oletus, että kun kaikki romahtaa, eloonjääneet alkavat käyttäytyä toisiaan kohtaan kuin, no, kuin, äh, en keksi mitään eläinvertausta, eläimet vaikuttavat usein tosi kivoilta ihmisiin nähden. Mutta kurjasti kuitenkin aletaan käyttäytyä näissä tarinoissa, niin se on.

Elizabeth Knoxin Wake on siitä jännä, että siinä tapahtuu jotain, josta jää kourallinen ihmisiä eloon ja eristyksiin, ja he käyttäytyvät toisiaan kohtaan enimmäkseen kuin sivistyneet ihmiset ja he myös katuvat jälkikäteen jos joskus käyttäytyvätkin huonosti.

Ja siinäpä on yksi hyvä syy lukea Wake.

Toinen hyvä syy on se, että Wake sijoittuu Uuteen-Seelantiin, jota ikään kuin etäältä vähän fanitan. Sinne sijoittuu myös lapsuuteni suosikkikirja, Noitavaellus.

Kolmas hyvä syy on se, että Wake on tarjolla Helmet-kirjastojen Overdrive-palvelussa e-kirjana.

Eikä se siis ole ollenkaan pöhkömpi kirja, vaikka jälkikäteen ajatellen itse katastrofi ehkä on vähän pöhkö.

The Golem and the Djinni

Helene Weckerin esikoisteos The Golem and the Djinni kertoo kahdesta New Yorkiin 1900-luvun taitteessa joutuvasta ulkopuolisesta.

Toinen ulkopuolisista on naisenhahmoinen juutalaisen mytologian golem, toinen taas lamppuun sullottu, miehen hahmoon pakotettu arabialaisen mytologian djinni. Golemin ja djinnin on olosuhteiden pakosta opeteltava elämään ihmisten keskellä ja rakennettava oma tiensä.

Eihän se tietenkään helppoa ole.

Weckerin todellinen onnistuminen on minusta lopulta ehkä siinä, miten erilaisia henkilöitä hänen goleminsa ja djinninsä ovat. Sattuman oikusta toisensa kohtaavat olennot eivät tunnista toisistaan sielunsisarusta, mutta kokemuksissaan he ovat yhteneväiset. Toisaalta vuosisadan takainen New York on kiehtova sekin. Jatkuvana virtana maahanmuuttajia vastaanottava kaupunki kuhisee elämää, jonka tuntee lukijakin.

Nautin myös kovasti Weckerin tekstistä - ja juutalaisen ja arabitaustaisen mytologian edessä olen aina lähes voimaton, pidän niistä niin kovin.

Ei kirja kuitenkaan ainakaan minulle aivan täysosuma ollut. Jokin tökki; ehkä sivuhenkilökaartin runsaus; ehkä aavistuksenomainen tunne siitä, että tälle juonelle myös hieman vähemmän kirjaa olisi ollut riittävästi; ehkä lievä ärtymys siitä, etteivät ajoittain huonosti voivat golem ja djinni ikinä kuin leiki ajatuksella lähteä New Yorkista (vaikka maailma ympärillä olisi miten valtava tahansa.)

Kokonaisuudessaan kuitenkin mainio teos - kiinnostuksella odotan Weckerin myöhempää tuotantoa.

The Shadow of the Soul

Tuota. Ilmeisesti olin pitänyt Sarah Pinborough:n A Matter of Blood -kirjasta siksi paljon, että päätin tutustua myös sarjan myöhempiin osiin.

Tutustuttuani yhteen myöhempään osaan herää kysymys: miksi?

The Shadow of the Soul sisälsi kaiken sen, mistä en muistaakseni ykkösosassa niin välittänyt, mutta ei juuri mitään vastineeksi. Päähenkilö Cass Jones on edelleen puupäänsä kokaiinipussiin tunkeva törppö, mutta kun kaikki muutkin keskeiset henkilöt ovat tunnekylmiä kuin katiskaan kuollut hauki, vaikuttaa Cass lähes miellyttävältä .... NO EIKÄ VAIKUTA. Törppö mikä törppö.

Sarjan isompi juoni on jotenkin mukiinmenevä, mutta pienempi, opiskelijaitsemurhia käsittelevä juoni vain väsyttävä. Tavallaan olen tosi pahoillani kirjan roistohahmojen puolesta, mutten niin pahoillani, että ottaisin selvää, käykö heille hyvin vai hyvin huonosti.

Elämä on yksinkertaisesti liian lyhyt.

London Falling

Paul Cornellin London Falling oli sellainen keskitasoinen paranormaali poliisihomma.

Paranormaalit poliisihommat erottaa paranormaalista romantiikasta sillä tavalla, että poliisihommissa kaikki ovat masentuneita eikä kellään ole kivaa. Kukaan ei myöskään rakastu.

Noin, nyt kun se ero on tehty selväksi, tehdäänpä selväksi sekin, että tällaisista ihankiva-kirjoista on välillä vähän vaikea kirjoittaa. Kun oli ihan kiva, ja varmasti aikansa olisi voinut käyttää huonomminkin, vaikkapa pesemällä ikkunoita, mutta ei siitä sitten sen enempää jäänyt käteen.

Tästä varmaan tykkää, jos suhtautuu suopeasti Lontooseen ja jos ei kovasti vierasta jalkapalloa. Jos sen sijaan kovasti vierastaa lapsia, joille käy kovin huonosti, suosittelen ehkä pysymään aika kaukana London Fallingista - vaikka itselleni armollisesti Cornell etäännyttää lapsiuhrit lukijastaankin aika kauas.

Kirjassa on muuten karmaisevin ja vaikuttavin muistiin liittyvä temppu ikinä. Että jos sellaisesta pitää, suosittelen. Minä pidin siitä.

Blood Oranges

Kannessa kerrotaan, että Blood Orangesin kirjoittaja Kathleen Tierney on oikeasti Caitlín R. Kiernan. Huokaisin tosi syvään ja annoin periksi. Pitäkää typerät pseudonyyminne, typerät kirjailijat. Typerää.

Ainakaan Tierneyn nimessä ei ole hankalasti muistettavaa heittomerkkiä.

Blood Oranges on sellainen ... no ikään kuin paranormaali romanssi -tyyppinen kirja, mutta ehdottomasti ilman minkäänlaista romanssia, ja lisäksi todella kipeän tummasävyisesti. Tässä on vampyyri- ja ihmissusihommat sillä tavalla esitettyinä, että niissä ei ole tasan mitään hauskaa.

Siobhan Quinn on narkkari, joka tulee hankkineeksi itselleen ihmissuden ja vampyyrin puremat yhtä aikaa. Tämä ei tee hänestä alfahirviötä, vaan kujalla olevan väkivaltaisen narkkarin - jos kohta narkomanian kohde siirtyy välittömästi heroiinista vereen. Näyttää myös siltä, että joku haluaa Quinnin pään vadille tai ehkä Quinnin tarjoilemaan jonkun muun pään vadilla - pitää ottaa selvää!

Tämäntyyppiselle kirjallisuudelle on varmasti lukijakuntansa, joka ei niin välitä paranormaalin hömpötyksen tarjoamasta eskapismista. Itse jäin miettimään, miksi luin tämän. (No tietenkin siksi, etten vielä tiennyt tulevani pohtimaan tällaista.) Sikäli kun tällaisia vampyyrinmetsästysgenren kirjoja ylipäänsä luen, syynä on yleensä puhdas eskapismin kaipuu. Haluan viihtyä.

Ja kyllähän Quinnin seikkailut sinänsä mukaansa tempaisivatkin. En vain ehkä juuri silloin halunnut tempautua sinne, minne Tierney minut kuskasi.

Tämä on muuten kirjasarjan ensimmäinen osa, no niinpä tietenkin on, ja seuraavakin on jo kirjastossa, mutta minäpä kuulkaa jätän sen nyt väliin. Tiedän sitten jatkossa, että on jotain, mihin palata, jos haluan rypeä synkeydessä.

The Mall of Cthulhu

Jos kirjan nimi on The Mall of Cthulhu, siitä voi päätellä, että nimi (kieltämättä aika hyvä) tulee olemaan parasta, mitä kirjalla on tarjota.

Sori, Seamus Cooper. Idea olisi voinut toimia lyhyen novellin ajan. Ei lyhyen romaanin.

Broken Homes

Kuvittelin, syystä tai toisesta, että Ben Aaronovitchin Broken Homes olisi Peter Grant -sarjan viimeinen osa. Tunsin etukäteen ärtymystä sarjan loppumisen vuoksi.

Kun lukiessa selvisi, että kyseessä oli kaikkea muuta kuin viimeinen osa, tunsin ärtymystä jälleen. Eikö se nyt lopukaan? Miten tässä voi mihinkään suhtautua kun sarjat eivät lopu silloin, kun sanotaan?

Tällä kertaa en höröttänyt ääneen Peterin kanssa. Sääli. Toisaalta pidän Peterin Lontoosta edelleen kovasti. Ei tämä kuitenkaan ollut minusta parasta Aaronovitchia, jos kohta tulen takuuvarmasti lukemaan seuraavankin osan. Pitäähän minun tietää, miten Lesleyn kasvoille käy.

Luin muuten keskustelua, jossa Aaronovitchia kovin paheksuttiin siksi, että Peter on kovin epäkypsä sankari, sellainen, joka ei pysty katsomaan ihastuksensa (ollen Lesley) kauhean kasvovamman ohi. Minä siinä ajattelin, että Peter on jotenkin niin inhimillinen ja epäkypsä. Eihän hän paha ihminen ole, hyvä ihminen on, kovin nuori vain. Kyllä minusta otettaisiin loikka urbaanista fantasiasta jonnekin eeppisen tuolle puolelle, jos Peter kykenisi katsomaan ihastuksensa kauhean kasvovamman ohi (etenkin kun ihastuksen turhuus käytiin alleviivaten läpi jo osassa yksi. Lesleytä ei kiinnostanut.) Aloinkin miettiä, eikö moinen paheksunta kerro lähinnä siitä, että kirjallisuuden haluttaisiin esittävän vain idealisoituja sankareita? Mutta onko sellaisesta hauska lukea? Minä nautin nykyään mieluummin sankarini ihmisinä.

Lesleylle kyllä toivon hyvää. Vaan saapa nähdä.