Lock In

John Scalzin Lock In -trillerihkössä minusta ehkä hauskinta oli, että sain sen kirjastosta e-kirjana, mikä oli toki ihan tolkuttoman hauskaa ja vaikea sitä on toki lukukokemuksen ylittääkään...

...mutta jotenkin valjuksi jäi tämä tulevaisuudenkuva, jossa osa ihmiskunnasta makaa kehoihinsa lukittuina ja kokee ympäristönsä aina joko 1) robotillishenkisen laitteen tai 2) ihmis... erm... isännän kautta. Sitten sattuu murha, jota selvittämään tulee päähenkilömme, hän, joka on ensimmäistä päivää FBI:n leivissä uudessa hohtavassa robottikuoressaan.

Scalzi kirjoittaa melkoisen hyvin, kyllä, mutta jotain turhan siloiteltua koko tarinassa oli, kuin robotillishenkisen laitteen muovinen kuori. Ehkä tekstistä pitäisi käyttää termiä "sujuva", sillä sitä se oli, jos kohta ei sitten paljon muuta. Kontekstissaan Lock In on toki ihan toimiva trilleri, jonka erityislaatuinen asetelma vie whodunnit-teeman toiselle tasolle, mutta jotain rosoakin olisi voinut olla.

Kiinnostavinta opuksessa ovat ehkä yhteiskunnalliset ja vastuukysymykset, mutta voin varmaan olla itseni kanssa yhtä mieltä siitä, että ei niihin nyt kovin syvälle upottu.

Tämän on lukenut muuten myös Booksy.

No Harm Can Come to a Good Man

Mainion The Machinen jälkeen tartuin tähän James Smythen uudempaan kirjaan innoissani. No Harm Can Come to a Good Man -kirjassa on siinäkin mahtava premissi: entäs, jos olisi algoritmi, joka voisi ennustaa ... no, kaikkea.

Ja jos olisi algoritmi, joka voisi ennustaa kaikkea, sillähän voisi ennustella vaalituloksia, eikö niin? Ja sen kokevat - valitettavan karvaasti - Lawrence ja Deanna Walker. Lawrence on karvan päässä presidentinvaaliehdokkuudesta Jenkeissä, kun hänen mahdollisuuksiaan päätetään arvioida algoritmin avulla.

Ja sitten kaikki alkaa murentua. Ja kun murennutaan, murennutaan sillä tavalla, että lukijallakin vähän sydän käpristyy. (Mutta enemmän se käpristyy jo siinä kirjan alkupuolella, kun Walkerien perhettä koettelee toisenkinlainen tragedia.)

Lukukokemus muistutti hieman Lauren Beukesin Säkenöiviä tyttöjä, osin ulkoisten tekijöidensä vuoksi: oli kiehtova aiempi teos, ja nyt uusi, selvästi isommalle yleisölle markkinoitu opus. Ja valitettavasti jotain oli menetettykin, vaikka Beukes kyllä menetti selvästi enemmän.

Smythe pitää siis pakettinsa kasassa ja kirja on enimmäkseen vetävä. Osa jännitteestä tulee tosin siitä, että Smythe pitää paljon piilossa näennäisen päähenkilönsä luonteesta, enkä ole ihan varma, onko se nyt hyvä ratkaisu vai ei. Loppua kohden kaikki alkaa hieman murentua: väistämättä jäi vähän sellainen fiilis, että kirjoittaja ei itsekään ihan tiennyt, mitä tästä kaikesta nyt pitäisi ajatella ja miten kaiken pitäisi päättyä.

Kun The Machine voimisti otettaan lukijasta loppuaan kohden, No Harm Can Come to a Good Man ei todellakaan valitettavasti yllä samaan. Keskivertoa parempi kokemus silti, jos ei muuta, niin tiukan alkupuolikkaansa ansiosta.

Ja kun nyt hetken vielä ainakin aion vältellä Beukesia, seuraavaan Smytheeni voin kuitenkin tarttua vaikka ensi viikolla.

Erityispisteet muuten karmeaa asennetta heijastelevasta nimestä.

Homeland

Homeland ei alkanut kovin lupaavissa merkeissä. Ensinnäkin se oli jatkoa Little Brotherille, josta pidin ihan hurjasti, ja toisaalta olin vähän aiemmin lukenut Cory Doctorow:lta myös Pirate Cineman, josta en pitänyt niin hurjasti. Eikä alku ollut ihan kovin hyvä.

Mutta sitten kirja jotenkin asettui. Se oli yhtäkkiä ihan just sitä, mistä pidin niin hurjasti Little Brotherissa.

Homeland alkaa Burning Man -festareilta, jotka ihan oikeasti ovat olemassa, vaikka kuulostavat just siltä, että tosimaailmassa moinen ei onnistuisi. (Piti tämäkin googlata.) Homma vaikuttaa homeiselta namedroppailulta, vaikka Doctorow varmasti on vain aidon innoissaan asiastaan (ja kylmähaudutetusta kahvista, johon tässä vaiheessa suhtauduin jo avoimen vihamielisesti, vaikka se kyllä muuttui sittemmin.) Sitten vanha tuttu ilmestyy paikalle, tökkää päähenkilö Marcuksen käteen muistitikun, korvaan ohjeita ja tulee kidnapatuksi.

Tässä vaiheessa olin että hohhoijaa ja kirosana. Katsokaa kun Little Brotherissa kyse ei ollut tällaisista jutuista, salaperäisistä kohtaamisista ja sen sellaisesta. Se oli elämänmakuisempi.

Mutta onneksi Homeland parantaa menoaan kuin sika juoksuaan. Yhtäkkiä sekin on elämänmakuisempi. Takakannen nuljusta esittelystä poiketen Marcus poimii sellaisten ongelmien kanssa, jotka eivät ole kovin selvärajaisia. Vastoinkäymiset eivät ole kaunokirjallisen dramaattisia tai jotenkin ... juonenkuljetuksellisia. Tykkäsin siitä ihan hirveästi; Doctorow esittelee jälleen yhteiskunnan, joka ei - luojan kiitos - ole ihan vielä omamme, mutta ei valitettavasti kovin kaukanakaan. Ja siinä yhteiskunnassa kirjan henkilöt elävät, ja juoni toimii mainiosti arkisemmalla tasolla. Vaikka tietenkin tässäkin on tosi isoista jutuista kyse ja sitä rataa.

Doctorow jättää monta juonen kuviota ihan auki kirjan lopussa, mutta hyvä niin. Sellaistahan elämä on.

Infodumppeja Doctorow jakelee myös aivan ilman ainuttakaan anteeksipyyntöä. Se on hyvä: ne toimivat. Ja siinä, missä Pirate Cinema oli jotenkin pikemminkin lannistava kuin innostava, Homeland on nimenomaan innostava.

Niin ja nyt kyllä aion kokeilla sitä kylmähaudutettua kahviakin.

Raising Steam

Aprikoin joskus, että jos Terry Pratchett nykyään kirjoittaa kirjansa sanelemalla, toimisivatkohan ne sitten paremmin kuuntelemalla.

No, eivät välttämättä.

Raising Steam on ihan tyypillinen Discworld-kirja. Haluaisin sanoa siitä fiksumpia asioita, mutta nyt on pakko myöntää, että äänikirja valui jotenkin vähän korvieni ohi. En aivan jaksanut keskittyä, eikä huumorikaan täten puraissut reippaasti kuin valkohai.

Kuten nimestä voi päätellä, Kiekkomaailmaan ollaan rakentamassa junarataa. Kirjassa fiittaavat Moist von Lipwig ja ruhtinas Vetinari, joista molemmista diggaan. Takapajuisten kääpiöiden lahko sen sijaan yrittää laittaa kapuloita rattaisiin. Niinpä kirjan teemoina ovat teknologia ja sen kehitys, terrorismi ja tasa-arvo. Muun muassa.

Pratchett sanoo kipakasti sen, mitä haluaa sanoakin. Minusta puolestani on ihanaa, että näissä kirjoissa on nykyään muutakin kuin niiden alkupuolen opusten hupailua. Huumorin kautta viesti menee perille. Tai, mikä on myös mahdollista, olen vain Pratchettin kanssa samaa mieltä.

En tosin voi olla miettimättä, josko vanhoilliset terrorismin ystävät kuitenkin jäävät viestiltä paitsi. Tuskin he näitä lukevat. Sääli.

Tätä postausta kirjoittaessani tajusin, että kyseessä oli myös sarjan neljäskymmenes kirja. Nyt tuntuu tosi väärältä, että kuuntelin sen, ja alaviitteet jäivät täten vaille ansaitsemaansa erityishuomiota.

Pirate Cinema

Pirate Cinema. Kirja, jota luin hartaasti ja pitkään, välissä jotain muutakin. Eikä se tietenkään opukselle pelkästään hyvää tehnyt.

Cory Doctorow:n vapaasti tarjolla oleva e-kirja ei siis iskenyt yhtä lujaa kuin Little Brother, mutta siitä toisaalta pidin niin paljon, että vaikea sitä on ylittääkään.

Pirate Cinema sijoittuu Englantiin, johonkin lähitulevaisuuteen, tiukkojen ja tiukentuvien tekijänoikeuslakien alle. Päähenkilö Trent ryssii perheensä nettiyhteyden tekemällä laittomia remiksattuja filkkoja taidolla, joka oli minusta fantastisin elementti kirjassa, muuttaa Lontooseen, rupeaa talonvaltaajaksi ja alkaa taistella tekijänoikeuslakeja ja jättikorporaatioita vastaan.

Tätä on nyt vähän vaikea sanoa, mutta jollain tavalla kirja tuntui piraattien omalta Disneyleffalta. Ja se on ihan kamalaa.

Tiedättehän: kun kirjailija selvästi haluaa sanoa jotain, olla inspiroiva, saada ihmiset ajattelemaan; hänpä kirjoittaa kirjan! Kirjan taistelusta tekijänoikeuslakeja vastaan ja ihmisoikeuksien puolesta! Ja sitten hän kirjoittaa sen kirjan, mutta sen sijaan, että kirja olisi (ainakaan yksinomaan) inspiroiva, se jättää jälkeensä lievän masennuksen siitä, että en minä tuohon pysty. Emme me tuohon pysty. Meillä ei ole apunamme puhuvia eläimiä (Disney) tai ohimennen tavattuja tietokonevelhoja, joiden varastosta löytyy KAIKKEA, jota juoni nyt sattuu kulkeakseen tarvitsemaan (Doctorow).

Vaikka tuskin Doctorow minua ajatteli, kun hän mietti, millaista jengiä barrikadien takaa voisi kurkkia. Luultavasti hän kirjoitti opuksensa teineille, joissa vielä voi ollakin voimaa ja kykyä löytää tietokonevelhojen mahtavia varastoja.

Enkä nyt silläkään, etteikö kirjassa olisi ollut paljon hyvää. Monella tavalla se oli tosi hyvä, ihan oikeastikin agitoiva, mutta samalla viihdyttävä - juoni kulki eteenpäin liukkaasti ja jännästi, ja okei, jopa minä, 586-vuotias ikäloppu, halusin hetkeksi asumaan Trentin sosialisoituun taloon, sillä siellä selvästi oli hyvä meininki.

Mutta ei kuitenkaan täysosuma, minulle.

Firebird

Joskus joku kirja tekee sellaisen laitataklauksen, jota ei osannut odottaa, ja sitten sitä jää vähän hömelönä katselemaan ympärilleen. Että saiskos lisää tällaista.

Jack McDevittin Firebird oli sellainen. Kävi nimittäin niin, että olin täyttä häkää aloittanut kuuntelemaan erästä äänikirjaa, josta hyvin pian tajusin, etten saa siitä mitään otetta. Se vilisi kaikenlaisia ihmisiä ja alieneita, jotka eivät kiinnostaneet, mutta jotka olisi pitänyt kyetä erottelemaan toisistaan.

Joten vaihdoin Firebirdiin vailla suuria odotuksia. Ja sitten se olikin ihan mainio! Mutta teille ei tule olemaan, sillä teillä on nyt suuret odotukset.

Firebird sijoittuu johonkin miljardin vuoden päähän tulevaisuuteen ja se kertoo Alex Benedictistä, joka on jonkun sortin julkkisarkeologi, ja tämän luotettavasta apulaisesta Chase Kolpathista, joka on kirjan kertoja. Ja sitten siinä käsitellään tekoälyjen oikeuksia samalla, kun käydään planeetalla, jossa kaikenlaiset kodinkoneet ovat heittäytyneet villeiksi JA pelastellaan erikoisiin aikaluuppeihin juuttuneita matkustajia avaruusaluksista.

Vaikka meno olikin huimaa ja käänteet mainioita, debatti tekoälyjen oikeuksista nosti kirjan kuitenkin tavan seikkailun yläpuolelle. Oli hauskaa pohtia kirjan hahmojen ohella ja kanssa sitä, mitä se sitten olisi, jos tämä virstanpylväs saavutettaisiin ja tietokoneille saataisiin tietoisuudet. Olisimmeko me (me ihmiset) edes valmiita myöntämään, että muutkin meidän ohellamme saattavat olla ajattelevia, tuntevia ja koherentin minäkuvan omaavia? Nyt kun emme ainakaan sitä ole.

Arctic Rising

Kiintoisin huomio, joka minulla Tobias S. Buckellin kirjasta Arctic Rising on tarjota on tässä:

Kirjan äänikirjaversiossa lukija, jonka aksentit olivat sinänsä hienoja, jotenkin liu'utti repliikeissä kuullun murteen loppuvirkkeeseen, ja se oli vähän omituista.

Muutoin tämä oli sellainen ilmaston lämpeämisen jälkeiselle arktiselle alueelle sijoittuva ekologishenkinen jännäriseikkailu, joka ei erityisemmin nouse esille millään tasolla (ei tosin myöskään huonoudellaan.) Jäin kuitenkin miettimään, miksi mieskirjailijat aina kirjoittavat päähenkilöiksi lesboja - onko homoihin jotenkin vaikeampi suhtautua?

Kirjan parasta antia oli ehkä huomio teknologian pysyvyydestä - kun jotain kerran keksitään, siitä on hyvin hankala päästä eroon.

Ja nyt, kun olen vihdoin päässyt yli tästä kirjasta postaamisesta, saatatte saada jonkin asiallisenkin tekstin luettavaksenne ehkä vielä tämän vuoden puolella.

Mr. Penumbra's 24-Hour Bookstore

Olin jotenkin etukäteisnärkästynyt tälle Robin Sloanin Mr. Penumbra's 24-Hour Bookstore -kirjalle siitä, että se on kuitenkin kaavamainen ja typäre ja tuhlaa aikaani.

(Ai miksi luin? Siksi luin, että olin lainannut sen kirjaston uutuusluettelosta sillä perusteella, että se oli kirjaston uutuusluettelossa, ja kun se oli kotona, oli sille annettava mahdollisuus. Mikään ei ole kauheampaa kuin palauttaa hylkäyskokemusta itkevä kirja kirjastoon.)

No olihan se vähän, siis kaavamainen. Nuori jantteri päätyy duuniin kummalliseen kirjakauppaan, jota pitää vanha ja sympaattinen herra Dumbledore, tarkoitan, Penumbra. Kirjakaupassa käy kummallista sakkia ja söpö tyttö, joka on töissä Googlella, ja mitä voi ihminen enää kaivata jos kirjassa on sekä modernia tekniikkaa että pölyisiä opuksia? Joo, salaseuroja.

Mutta koska odotin ihan höperöä kirjaa, yllätyin positiivisesti. Opus oli kuitenkin ihan raikas ja ennen kaikkea aika hauska. Tai siis minuun puri kirjan huumori, otin lukunäytteenkin, jota en jaa kanssanne, koska en enää ollenkaan ymmärrä, miksi valitsin juuri sen kohdan.

Sloanin erityisalue on muuten nuoren rakkauden kuvaus, jossa hän sekä onnistuu että epäonnistuu. Päähenkilön ja päätypykän suhde tuntuu niin platoniselta, että välillä aivan unohtaa, ettei kyseessä ole pari 11-vuotiaita velhon alkuja, mitä pidän lievänä hutina. Toisaalta Sloan kuvaa suhdetta sikäli kivasti, ettei se suuresta (platonisesta) alkuhuumastaan huolimatta ole urpo ja elämää suurempi rakkaustarina, niitä onkin minusta tarpeeksi nähty.

Scrivener's Moon

Se, että luin Philip Reeven Scrivener's Moonin kertoo luultavasti ihan liikaa siitä, miten addikoitunut olen erilaisiin listoihin ja suosituksiin. Lisäksi havaitsin taas kerran olevani hieman hajamielinen - luulin lukevani jatko-osaa Fever Crumbille, mutta kyseessä olikin sarjan päätösosa. Välissä olisi ollut hyvinkin yksi osa - ellei enemmänkin.

Vaan mitäs tuosta, Reeve kyllä kertaa sarjan aiemmat tapahtumat ihailtavan yksityiskohtaisesti.

SM siis jatkaa Fever Crumbin tarinaa jossain hamassa tulevaisuudessa, paikassa jossa hienompien asuntojen lattiat ovat iPodeilla kivettyjä. Skippaan juonikuvauksen, koska se oli minusta vähän turhan säntäilypainotteinen, ja siirryn siihen, miksei Reeve oikein ikinä tunnu kolahtavan allekirjoittaneeseen täysillä. Sillä jos tyypillä on visio, jossa lattioita kivetään iPodeilla, pitäisihän siitä tulla kerrassaan mukaansatempaavaa kirjallisuutta, vai mitä?

Reeven tulevaisuus on aika synkkä ja tomuinen, ja kaikesta häneltä lukemastani välittyy väistämättä fiilis siitä, ettei herra juuri välitä ihmisistä. Hyvä on, ei kai meistä kukaan välitä ihmisistä aina, mutta Reeve (vaikka ehkä onkin lähinnä realisti) saa ainakin itseni enimmäkseen masentumaan synkällä näkemyksellään siitä, mihin ihmiskunta oikeastaan kelpaa. Kirja on dystopiakuvaus, jonka aito ahdistavuus kumpuaa ehkä siitä, että kirjassa kukaan ei ole vallassa - kukaan ei hanskaa yhtään mitään, vaan kaikki ovat yhtä peloissaan johtajista aina alimpiin duunareihin. Tiedon ja ymmärryksen rapautuminen ovat asioita, jotka Reeven yhteiskunnassa ovat arkipäivää, ja vaikka kirjailija sitä selvästi suree, hän myös tuntuu pitävän murenemista jollain tavalla väistämättömänä. 

Niin, no, ehkä Reeven tuotanto masentaa minua siksi, että paikoin se tuntuu aivan liian realistiselta.

Kaikkein eniten Reeven tuotannossa kuitenkin harmittaa se ihmeen tuntu, josta en ainakaan itse saa kiinni - mutta jonka pitäisi jotenkin olla siinä, ihan nurkan takana ... eikä kuitenkaan ole.

Daybreak Zero

Koska en usko vähästä, kuuntelin kuin kuuntelinkin Daybreak Zeron, tuon keskinkertaisen Directive 51:n jatko-osan.

Yhdysvaltain (kyllä, edelleen Yhdysvaltain, ei maailman) jälleenrakennukseen keskittyvä D0 on sekä parempi että huonompi kuin D51.

Parempi se on siksi, että se keskittyy siihen jälleenrakennuspuoleen: on kiehtovaa lukea siitä, miten yhteiskunta pyristelee jälleen jaloilleen teknologian lahottua ja keskellä poliittista kriisiä. Selkäpiitä karmivan kiehtovaa oli myöskin Daybreak-meemin toiminnan pohtiminen ja seuraaminen - vaikka siinä piili selkeästi kirjan scifein osa. Haluaisin niin mielelläni nyhtää teidän fiiliksiänne aiheesta, mutten kuitenkaan halua spoilata siltä varata, että joku muukin näihin erehtyy tutustumaan. Meemi (vai virukseksiko sitä tulisi sanoa) on kuitenkin kirjan parasta antia.

D0 kuitenkin myös toistaa D51:n ongelmista kaikki. Päähenkilöt eivät ole kiinnostavia itsessään (ja tämä on paljon sanottu tuoreehkolta äidiltä, kun keskeinen henkilögallerian jäsen jopa saa kirjassa vauvan) vaan pelkkiä ikkunoita tapahtumien keskelle. Sitäpaitsi kirja on välillä aivan leuat venähdyttävän tylsä. Mietin parikin kertaa kuunnellessani, miten tällaisesta aiheesta voikin saada aikaan jotain näin tylsää, mutta taito kai se on sekin.

Jos vuoden päästä kuuntelen väistämättä edessä olevan sarjan päätösosan, voitte kalauttaa minua päähän nanoteknologialla.

Bone Dance

Luin Emma Bullin Bone Dancea kännykän Kindlellä pitkään ja hartaasti.

BD kertoo Sparrowsta, joka elää jonkinlaisen apokalypsin jälkeisessä suurkaupungissa. Sähköstä on pulaa, ja teknologian kanssa on vähän niin ja näin - ajalta ennen mullistusta peräisin olevat videot ja kasetit (!!! ilmeisesti BD on kirjoitettu joskus 1600-luvulla) ovat suurta huutoa keräilijöiden keskuudessa. Sparrow ansaitsee leipänsä tekkihommilla ja toimittamalla näitä nauhoitteita esimerkiksi kaupunginjohtajalle, joka kovasti diggaa leffoista. Sankariamme kuitenkin vaivaavat kummalliset muistikatkot ja kaupunkiin saapuvat muukalaiset, jotka laittavat kaiken sekaisin.

En ihan hirveästi pitänyt Sparrow:sta henkilönä. Tyyppi oli erakoitumisessaan hieman rasittavanpuoleinen, jos nyt sitten syystä - ja syy käy ilmeiseksi kirjan edetessä. Bull on siis saanut aikaiseksi melkoisen johdonmukaisen pahvisen päähenkilön, ja siitä kai pitää nostaa hattua. Kirjassa on myös paljon voodoota ja muuta hipahtavaa fantasiakamaa, ja vaikka videokasetit tuntuvat tästä näkökulmasta yhtä lailla steampunkilta kuin höyryveturi, jollain tavalla teknologian ja fantasian yhdistelmä kuitenkin toimii. Silti, syystä tai toisesta odotin kirjalta kuitenkin hieman enemmän. Nyt kävi välillä aika pitkäksi.

Watch

Heippa! Harmittaa pitkäksi venähtänyt blogitauko. Inspiraatio otti lopputilin enkä ole vielä löytänyt uutta, mutta onneksi pitkin talvea näivertäneeseen väsymykseen löytyi luullakseni helppo syy hemoglobiinin pikatestissä, ja epäzombioidun pikkuhiljaa.

Hoiperrellessani väsyneenä Herttoniemessä (jos näitte naisen, joka lykki kärryjä kuin ne olisivat puhdasta lyijyä, se olin minä) kuuntelin äänikirjoja. Esimerkiksi Robert J. Sawyerin WWW-trilogian toisen osan, Watchin.

Saanko ihan alkuun huomauttaa, että on vähän kiusallista kirjailijalta viitata kirjassa omaan teokseensa (tässä tapauksessa telkkarisarjaksikin käännettyyn Flashforwardiin)? Kiitos. Helpotti.

Ja sitten. Watch jatkaa siitä, mihin Wake* jäi - Caitlin on saanut näkönsä takaisin ja hengaa webissä spontaanisti syntynsä saaneen tekoälyn, Webmindin, kanssa. Tekoälylle pitää opettaa hieman ihmisyydestä, mutta on tietysti tiettyjä riskejäkin - erinäiset hallitukset tulevat pikkuhiljaa tietoisiksi Webmindista eivätkä ennakoitavasti ole hyvillään (etenkään, tietenkään, jenkit.)

Sawyer itse kehaisee kirjan alkupuheessa, ettei yllättyisi, vaikka Wake olisi trilogiansa paras kirja, eikä se tosiaan hullumpi olekaan. Tietoisuutta käsitellään monelta eri kantilta, ja erityisesti matematiikan fanittaminen on aika siistiä. Sawyer myös esittelee esimerkiksi peliteoriaa juurta jaksain (ja kylläpä se kuulostaakin kylmältä). Äänikirjassa Caitlin saa teinityttömäisemmän äänen kuin ehkä luettuna, mikä on oikein hauska ratkaisu. Toisaalta Caitlin on myös hieman liiaksi nörttipoikien wishfulfillmentia välttääkseen tietyn rasittavuuskertoimen, mutta kuka nyt ei silloin tällöin haluaisi kuvitella olevansa nörttijumalatar? Niinpä.

Nyt pitää varmaan lukaista se trilogian viimeinenkin osa.

* Kas, olen aloittanut myös Wake-postauksen sanalla heippa. Onpa kiusallista.

What Technology Wants

Bloggaan yleensä lukemistani kirjoista tiukassa aikajärjestyksessä, mutta teen tällä kertaa poikkeuksen, jotta muistan edes jotain siitä, mitä ajattelin. Sain isäpuoleltani lahjaksi Wired-lehden perustajan, Kevin Kellyn, kirjan What Technology Wants, ja se kannattaa lukea, jos ikinä on miettinyt sitä, mikä on teknologian rooli omassa elämässä tai yhteiskunnassa.

...minä en kauheasti tällaisia ole miettinyt, sillä suhtaudun teknologiaan lähtökohtaisen myönteisesti. Pidän matkapuhelimista ja antibiooteista ja siitä, että voin ostaa lankaa lankakaupoista. Myönteisesti teknologiaan suhtautuu myös Kelly, mutta hän on pysähtynyt kuitenkin esittämään muutamia hyviä kysymyksiä ja myös omia näkemyksiään siitä, miten näihin kysymyksiin voisi vastata. Kelly lähestyy aihettaan hyvin laajasti, ja aloittaa ensin määrittelemällä teknologian. Selväähän nimittäin on, että jo ensimmäinen puukeppi, jonka ihminen on käteensä ottanut käyttääkseen sitä johonkin, on jo ... teknologiaa.

Kelly näkee teknologisen kehityksen osana sitä suurempaa historiallista kaarta, johon kuuluu myös elämän kehittyminen maapallolla. Hän esittää seikkaperäisesti sen, miten teknologinen kehitys on tietyllä tavalla väistämätöntä: se noudattaa samoja periaatteita, joiden mukaan myös elämä on ensiaskeleistaan lähtien muuttunut erilaistuneempaan ja monimutkaisempaan suuntaan. Tämä voi kuulostaa vaikealta niellä, mutta Kelly kyllä puhuu aiheestaan uskottavasti. En mene tähän sen syvemmin, sillä nähdäkseni jopa teknologian universaalia roolia kiinnostavampaa ovat yhteiskunnalliset vaikutukset (vaikkei teknologian roolia orgaanisen elämän luonnollisena jatkumona kannatakaan sivuuttaa; samoilla linjoilla oli myös tunnettu teknologisen kehityksen vastustaja, Unabomber, jonka kanssa Kelly on monesta asiasta samaa mieltä mutta jonka dystooppista tulevaisuudenkuvaa ei kuitenkaan jaa).

Kelly näkee teknologisen kehityksen jollain tapaa väistämättömänä - seikka, jota tukee pitkä historia keksintöjä, jotka moni ihminen on itse asiassa tehnyt lähes yhtäaikaa. Juuri mikään ei ole yksittäisen keksijän neronleimaus - moni tuskin tietää, että Alexander Bell ja Elisha Gray hakivat molemmat patenttia puhelimelle samana päivänä, Gray muutamaa tuntia aiemmin (mutta luopui sittemmin hakemuksesta asianajajansa neuvosta...) Tästä väistämättömyydestä seuraa, että jarruttamisen sijaan teknologista kehitystä on syytä ohjata haluttuun suuntaan. Mikään teknologian tukahduttamisyritys ei toistaiseksi ole toiminut pitkällä aikavälillä, vaikka sosiaalisista syistä moista on usein yritetty. Kelly on esimerkiksi sitä mieltä, että geeniteknologia väistämättä kehittyy suuntaan, jossa tulemme kaikki analysoimaan geenejämme mahdollisesti päivittäin. Sen sijaan, että moinen kielletään epäilyttävänä ja mahdollisesti ongelmallisena on syytä miettiä, miten teknologiaa ohjataan suuntaan, jossa se tukee yhteiskuntia ja yksilöitä - siis suuntaan, jossa sen vaikutukset ovat mahdollisimman positiiviset.

Kelly ei muuten suinkaan kiellä sitä, etteikö teknologisesta kehityksestä seuraisi myös haittoja. Hänen näkemyksensä on, että hyödyt ovat tyypillisesti hieman haittoja suuremmat - tämä on selvää jos ei muusta niin ainakin siitä, että teknologia koko ajan kehittyy. Jos haitat olisivat hyötyjä suuremmat, olisimme varmaan jo jättäneet leikin kesken. Lisäksi Kelly huomauttaa, että tämän päivän ongelmia ratkaistaan huomisen teknologialla, ja vaikka huomisen teknologia aiheuttaa omat ongelmansa, on niitä siis korjattava ylihuomisen teknologialla.

Kelly myös huomauttaa, ettei kelloa varsinaisesti voi kääntää taaksepäin. On mahdotonta ottaa askel takaisin johonkin tiettyyn vaiheeseen teknologista kehitystä ja pysähtyä siihen; eikä mikään vaihe tulen keksimisen jälkeen olisikaan toista loogisempi paikka pysähtyä. Ne ihmiset, jotka pitävät teknologiaa orjuuttajana ja puoltavat paluuta luontoon eivät yleensä pysty esittämään kovin hyvää tapaa siirtymän suorittamiseen - on selvää, että moinen tarkoittaisi sitä, että suurin osa maapallon asukkaista heittäisi henkensä. Teknologiasta luopuvat yksilötkin voivat yleensä tehdä näin vain siksi, että muu yhteiskunta ei teknologiasta luovu - tästä hyvänä esimerkkinä juurikin Unabomber Ted Kaczynski, joka muutti mökkiin metsän keskelle ja eli alkukantaisesti. Mitä nyt kävi autolla hakemassa varastoihin täydennystä lähikaupungista. Mitä hän olisi tehnyt, jos lähikaupunkikin olisi luopunut kaikesta teknologiasta? Tai jos Kaczynski olisi aatteilleen uskollisena luopunut myös autosta?

Täten siis teknologia, jota käytämme, luo mahdollisuuksia sekä meille että muille, ja Kellyn mukaan olennaista onkin, että me kaikki pyrimme teknologisia valintoja tehdessämme valitsemaan siten, että voimme sekä täyttää omaa potentiaaliamme että auttaa tässä muitakin. Ajatelkaa, jos Mozart olisi syntynyt ennen pianon keksimistä, sanoo Kelly, tai Shakespeare ennen kirjoitustaitoa. (Tai eräs interaktiosuunnittelija Liina ennen tietokoneita, nettiä ja moderneja mobiililaitteita? Puistattaa ajatellakin.) (Edit. En nyt tässä yritä sanoa olevani oman alani Mozart, vaan että koen todella löytäneeni oman alani - jotain, jossa omat vahvuuteni tulevat käyttöön. Ja se on jotain, jonka soisi kaikille.) Teknologinen kehitys tarjoaa enemmän mahdollisuuksia meille kaikille.

Koska, kuten sanottua, itsekin suhtaudun teknologiaan lähtökohtaisen myönteisesti, koin What Technology Wantsin sekä hyödylliseksi että kiinnostavaksi. Paikoin se menettää hieman teräänsä - esimerkiksi pitkähkö keskustelu Unabomberin näkemysten kanssa tuntui kaipaavan vähän stilisointia - mutta kokonaisuudessaan kirja on ehdottomasti lukemisen ja hartaan pohdinnan arvoinen. Itse asiassa haluaisin lukea kirjan saman tien uudestaan, mutta perheeni jonottaa sitä.

Tämän postauksen mahdolliseksi tekivät muuten ilmeisten internet- ja tietokoneteknologioiden ohella modernisoitu versio kantoliinasta ja tutti.

Terminal World

Ainoan Alastair Reynolds -kokemukseni on tähän asti tarjonnut Jäänpuskijat, josta pidin kohtuullisen paljon. Niinpä odotin Terminal Worldilta hieman samanlaista, mukaansatempaavaa elämystä. En ihan saanut sitä.

Ensinnäkin - tämä oli varmaankin lukijan moka - odotin, että kaikki Reynoldsit olisivat galaktista scifiä, mutta TW ei ollenkaan ole. Kyseessä on pikemminkin steampunk-kirja, joka sijoittuu kauas, kauas tulevaisuuteen (koska kirjassa viitataan kotiplaneettaan nimellä "Earth", oletin toki, että kyseessä on Maa, mutta Wikipedian neropatit tietävät kertoa, että kyseessä on oikeastaan Mars, mikä selittää aika paljon kirjan miljöön kohtuullisen ahdistavasta karuudesta). Genrevalinta yllätti, vaikka sinänsä kyllä höyrypunkista pidänkin.

Tarina alkaa Spearpointista, spiraalinmuotoisesta, ylempiin ilmakehän kerroksiin sijoittuvasta kaupungista, jossa teknologian toimiminen riippuu siitä, millä alueella kulloinkin satutaan olemaan. Alueet saattavat myös liikkua, eivätkä ihmiset täysin ongelmitta sopeudu aluemuutokseen - aina eivät sopeudu ollenkaan, kuten päähenkilö Quillon hyvin tietää. Quillon saa kuulla, että hänen vanhat liittolaisensa ja kansansa edustajat (nykyiset vihulaiset) ovat hänen kannoillaan, ja pakenee Spearpointista yhdessä Meroka-nimisen tytön kanssa. Spearpointin ulkopuolella avautuu maailma, joka on laajempi kuin Quillon tiesikään. Erinäisten, tyypillisen uskottavien sattumusten kautta Quillon ja Meroka päätyvät Swarm-nimisen zeppeliinilaivaston kynsiin, ja hyvinkin puolet kirjasta vietetään Swarmin sisäpolitiikkaan tutustuen.

Tykkäsin kirjassa eritoten niistä kohdista, joissa pureuduttiin planeetan historiaan ja selityksiin siitä, miksi teknologian toimintavarmuus vaihtelee niin rajusti - nämä kun eivät ihan lukiofysiikalla olleet mitään itsestäänselvyyksiä (tai ehkä ne nykylukiolaisille olisivat, mene tiedä.) En välittänyt juurikaan itse tarinasta - se oli ehkä hieman hidastempoinen, ja päähenkilönä Quillonista oli kyllä todella vaikea kiinnostua. Lisäksi koin kirjan ympäristön sen verran ahdistavana, etten oikein päässyt minkäänlaista lukemisen flow-elämystä lähellekään TW:n kanssa.

Pointsit kuitenkin niistä tarkkaan mietityistä fysiikan visioista. Tykkään. (Ja tämä on muuten käsittääkseni ilmestymässä suomeksi joskus syksyllä. Olisinpa tiennyt.)

Zendegi

Pysytään Lähi-Idässä. Minulla ei ollut minkäänlaista hajua siitä, mistä Greg Eganin uutuusteos Zendegi kertoo - edellinen lukemani, Incandescence, oli kaikkea muuta kuin mitä odotin mutta sellaisena huikea. Zendegin kanssa yritin pitää samaa yllätysmomenttia yllä, mutta ihan vastaavaan huikaisevuuteen ei päästy.

Jostain syystä Eganin kirjojen ulkoasu ei vetoa. Katsokaa nyt, miten ankea kansi, ja miten ankea typografia kirjailijan nimen kohdalla.

Zendegi kertoo Martinista, australialaistoimittajasta, joka päätyy lähitulevaisuuden Iraniin, rakastuu ja jää maahan, sekä paluumuuttaja ja aivotutkija Nasimista, joka keksii, miten luoda tekoälyjä, jotka mallintavat kohdettaan hyvin tarkasti. Näitä proxyja istutetaan Iranin suosituimpaan - mutta muualla horjuvaan - virtuaalimaailma Zendegiin. Sitten Martin kuulee, ettei hän ehkä elä nähdäkseen poikansa kasvavan aikuiseksi, ja kohtaa vaikean kysymyksen: miten varmistaa, että pojalla kaikesta huolimatta olisi isän tuki aikuistumisen vaikean tehtävän aikana?

Zendegi oli hieman surumielinen eikä kovinkaan toiveikas kuvaus virtuaalimaailmoista ja tekoälystä. Se kysyy, aiheellisesti, mitä on olla ihminen, ja lasketaanko ihmiseksi myös tekoäly, jolle on annettu ihmisen ominaisuudet. Entäs mitä tapahtuu tekoälylle, joka on virheellinen, tai sellaiselle joka ymmärtää olevansa lopulta ihmisten armoilla oleva virtuaalikonstruktio?

Oman kiinnostavan mausteensa Zendegiin tulee miljööstä, mutta siinä missä The Dervish Housen Istanbul oli suorastaan viettelevä, on Zendegin Iran kylmä ja pölyinen eikä houkuttele vierailulle. En myöskään varsinaisesti ihastunut päähenkilöihin, mutta Zendegin pohdinta ihmisyydestä oli paikoin niin kylmäävän hienoa, että lopulta tuomitsin kirjan neljän tähden arvoiseksi.

Zendegi on muuten persiaa ja tarkoittaa elämää. Kaunis sana.

The Dervish House

Ian McDonaldin The Dervish Housesta on vaikeahko kirjoittaa, koska se jostain syystä on niitä kirjoja, joiden kohdalla jää epäilemään, että jotain tosi hienoa jäi ymmärtämättä - vaikka pidin siitä TDH:sta kyllä todella paljon, joten ehkä voin kirjoittaa siitä hienosta, jonka ymmärsin.

Nythän on niin, että tulevaisuuden Istanbuliin sijoittuva TDH - ehdokas lukuisissa genren vuoden parhaat -kilpailuissa - punoo yhteen monta tarinaa, joiden yhteys toisiinsa ei aluksi ole ilmeinen, mutta lukija aika alusta asti olettaa, että yhteys on, koska tämäntyyppiset kirjat nyt vain toimivat niin. Yhteys löytyykin, välillä nopeammin ja välillä hitaammin, ja paikoin tarinat punoutuvat toisiinsa melkoisen kekseliäästi. TDH nimittäin kertoo nanoteknologiasta, mutta samalla se puhuu hieman yhteiskunnasta ja ihmisyydestä. Teknologiapuolella sitä jotenkin jää vain odottamaan, että kirjan visiot viitsisivät toteutua - haluan ainakin sellaisen apinarobotin - mutta se hieno, jonka minä parhaiten ymmärsin, oli Istanbul.

Täältä Sivukirjastosta ei ole koskaan tehty visiittiä Turkkiin*, mutta jos joku herää kirjassa eloon, on se Istanbulin kaupunki. Halusin niin kulkemaan hikisenä Istanbulin kaduille, juomaan kahvia jonkin pikku aukion kahvilaan ja heräämään vanhasta dervissien talosta (vaikka viimeksimainittu, ja luultavasti toiseksikin mainittu, eivät ole tavalliselle turistille mahdollisia aktiviteetteja.)

En kuitenkaan täysin rakastunut TDH:en, sillä henkilöhahmot eivät muodostuneet itselleni aivan yhtä olennaisiksi kirjan kannalta kuin miljöö.

Olen aiemmin lukenut McDonaldilta suomennetun teoksen Kivi-Paperi-Sakset, ja olin löytävinäni TDH:sta hieman samaa, ihmismielen saloihin liittyvää tematiikkaa. Jostain syystä olen kuitenkin epäröinyt tarttua McDonaldin muihin teoksiin - mutta se loppui nyt.

* Voi olla, että puijasin, ehkä herra Sivukirjasto on joskus käynyt Turkissa. Pitääpä kysyä.

C

Diudiu. Tom McCarthyn C meni vähän niinku toisesta silmästä sisään ja toisesta ulos. Ei sillä, että se olisi ollut huono, kun ei ollut, muttei se nyt ollut erityisen huikeakaan, ainakaan siinä mielessä kuin sen käsittääkseni kaikkien muiden Guardianin arvostelijan mielestä on. Ehkä - luultavasti - todennäköisesti - olen vain keskittymiskyvytön.

Jonkinlainen vaihtoehtoinen historia tai historiallinen fantasia C (jonka eduksi on luettava, ettei sen nimeä ainakaan tarvitse lyhentää) kertoo Serge Carrefaxista ja tämän vaiheista aina lapsuudesta ensimmäisen maailmansodan kautta 20-luvun Egyptiin. Tiukasti tarinan tasolla se on paikoin kiehtova ja mukaansatempaava, paikoin hidas kuin mikä. Symbolinen taso olisi ehkä vaatinut enemmän pohdintaa kuin minulta irtosi: omasta näkökulmastani homma käsitteli usein viestintää sekä teknologian että puhtaammin yhteyden näkökulmasta. Päähenkilö Serge oli kummallisen tunteeton, eikä siksi herättänyt ainakaan minussa lukijana tunteita - ja kun tapahtumia kuvattiin hieman etäisen Sergen kautta, ne myös tuppasivat jäämään sekä etäisiksi että osin selittämättömiksi.

Koska C on käytännössä vailla sen kummempaa juonta (siitäkin huolimatta, että Guardianin mielestä koko kirjassa on valtaisa ylätason rakenne, jonka ilmeisesti pitäisi kiinnittää lukijan intohimoinen huomio juonen puutteessakin), loppu tuntui melkoiselta antikliimaksilta - vaikeammat ja raskaammat kappaleet olivat nimenomaan kirjan lopussa. Sitäpaitsi itse haluaisin tuntea jotain kirjaa lukiessani - lähes täysin kylmäksi jättävä opus vaan .. no. Tuntuu turhalta.

Surface Detail

Innostuin lukemaan lisää Iain M. Banksia. Päätin, että jotain niissä on oltava, ja valitsin kohteeksi viime vuonna ilmestyneen Surface Detailin. Sehän olikin oikein viihdyttävä. Puhdasverinen avaruusooppera.

SD kertoo Lededjestä, entisestä orjasta, joka on joutunut isäntänsä pahoinpitelemäksi, kunnes käy jotain hieman odottamatonta. Lededjen janotessa - ja metsästäessä - kostoa Kulttuurin laivueista käsin, käydään universumissa myös virtuaalista sotaa virtuaalisten helvettin puolustajien ja vastustajien kesken. Kirjan luvut edistävät juonenpalasia - joilla toki on löyhähkö yhteys - aina yhden päähenkilön näkökulmasta.

Viihdyin, etten paremmin sano. Banks kirjoittaa mukaansatempaavaa scifiä, ja vaikka vendetta ei sinänsä motiivina jaksa ihan kauheasti kiehtoa - joskus epäilen, että henkilökohtainen kasvu johtaisi mielenkiintoisempaan lopputulokseen - oli Lededjen matka kohti viimeistä sanaa kuitenkin ... niin ... haluaisin sanoa viihdyttävä, mutta alkaa tuntua siltä, että kaipaan kustannustoimittajaa.

Vilkaisin muuten huvikseni, mitä kirjasta sanottiin Wikipediassa ja hämmennyin. Siellä nimittäin sanottiin, että yhden SD:n päähenkilön nimi on anagrammi siitä ja tästä sarjan alkupuolella tavatusta hahmosta - ja sitten oli hieman spekulaatiota siitä, mitä se sitten tarkoittaa. Kuka näitä jaksaa tarkistaa? Vaadin selitystä.

Selitystä odottaessa saatan lukea lisääkin Kulttuurista.

Fever Crumb

Luin joitakin vuosia sitten Philip Reeven Mortal Engines -sarjan ekan osan; nuorten fantasiaa, jota oli kovasti kehuttu. Itse en niin jaksanut innostua, joten onnistuin jotenkin unohtamaan koko kirjailijan nimen, ja vasta kun hain Fever Crumbin kirjastosta ja avasin sen, tajusin, miksi kirjailijan nimi tuntui niin epämääräisen tutulta.

Tässä vahva kilpailija vuoden 2011 karseimmasta kannesta.

Fever Crumb sijoittuu samaan maailmaan (jonkinlainen rinnakkaistodellisuus tai tulevaisuudenkuva meidän maailmallemme) kuin Mortal Engines, mutta aiempaan aikaan. Fever, kirjan päähenkilö, on insinöörien Lontoossa hyvin rationaaliseksi kasvattama tyttö, joka lähetetään auttamaan yhtä kantakaupungissa asuvista arkeologeista. Arkeologin hoteissa Feverin menneisyydestä alkaa paljastua yhtä sun toista. Samaan aikaan Lontoota lähestyy vaeltavan kaupungin armeija, ja Lontoon sisällä jahdataan entisiä vallanpitäjiä, jollaiseksi Feveriäkin luullaan.

FC oli minusta alkuun vauhdikkaampi ja kiinnostavampi kuin aiemmin lukemani Reeve, mutta jossain välissä tahti muuttui ja kiinnostukseni herpaantui: arkeologiset ominaisuudet kirjan puolivälissä olivat jotenkin tosi kiehtovia, ja kun meno muuttui enemmän ympäriinsä juoksenteluksi, kirja menetti paljon. Tai lukija menetti. Kirjan loppu jäi todella auki, ja voimme selvästi olettaa, että a) jatkoa seuraa tai b) nimi Fever Crumb on kaikille Mortal Enginensä lukeneille niin tuttu, että kummempia selityksiä ei kaivata.

Jotenkin sääli, etten vaan onnistu innostumaan näistä juurikaan. Ensinnäkin, Philip Reeve hymyilee jotenkin niin aseistariisuvasti Wikipedia-kuvassaan, että hänen kirjoistaan haluaisi pitää, ja toiseksi, konseptin tasolla pidänkin. Toivoisin vain, että ne olisivat mukaansatempaavampia.

The Golden City

Luin John Twelve Hawksin uusimman tuotoksen, The Golden Cityn, koska olin lukenut Fourth Realm -sarjan aiemmatkin osat. Olen ehkä vähän yksinkertainen, ja todennäköisesti myös järisyttävä masokisti, mutten oikein osaa jättää kirjoja kesken ja sarjojenkin kanssa sinnittelen usein katkeraan loppuun saakka.

The Golden City jatkaa tarinaa kahdesta veljeksestä, Gabrielista ja Michaelista, Gabrielia suojelevasta harlekiini Mayasta, ja muutamasta sivuhenkilöstä. Gabriel taistelee vastarinnan puolella pahaa Veljeskuntaa vastaan, kun taas Veljeskunnan riveissä Michael yrittää tehdä maailmasta kontrolloidun dystopian.

Nyt, kuulkaa, ärsyttää. TGC on tosi kökkö. Todella kökkö. Itse asiassa koko sarja on ihan käsittämättömän huonosti kirjoitettu, ja kaikki henkilöhahmot ohuita ja kiinnostavia kuin vessapaperi, johon on painettu rakkausrunoja. Ja se on ihan kauhea sääli, sillä Twelve Hawksilla on paljon ja tärkeää sanottavaa siitä, miten yhteiskunta on jossain määrin koko ajan luisumassa kohti kontrolloitua vankilaa, jossa vapaudesta luovutaan turvallisuuden nimissä. Ja jos Twelve Hawks olisi sattumalta erityisen hyvä kirjailija, näillä kirjoilla voisi olla laajempaakin painoarvoa - mutta Twelve Hawksin tapa käsitellä aihetta on hienovarainen vähän samaan tapaan kuin megafonilla korvaan huudettu komento on.

Arvokysymys, tiedän, mutta minusta aiheista, joista Twelve Hawks kirjoittaa, pitäisi puhua paljon enemmän. En itse usko, että turvallisuuden tulisi olla se johtotähti jonka mukaan elämä muutoin rakennetaan, ja pelkään, että jos sen annetaan sellaisena toimia, elämme kaikki kohta vankilassa jossa "viattomilla ei ole mitään salattavaa" tai jossa lasten liikkeiden jatkuva seuranta (luottamuksen sijaan) on ihan normaalia ja hyvän vanhemman piirre, sillä mitä tahansahan voi tapahtua ja joka puskassa vaanii vaara.

Ärh.