The Folly of the World

Jesse Bullingtonin The Folly of the World oli hieman kaksijakoista luettavaa.

Se kertoo 1400-luvun Hollannista, tulvan aikaan. Täten se on kovin mutainen, enkä minä erityisemmin pidä mudasta. Melkein tuli kylmä jo lukiessa. Lisäksi se alkaa jotenkin kauhean kylmästi, siis ihmiset ovat kauhean kylmiä, meinasi tulla paha mieli.

Toisaalta se kuitenkin on melko riemastuttava seikkailu, jossa kolme sattumalta yhteen päätynyttä pikkurikollista yrittää saada haltuunsa aatelistittelin. Ja fantastisia elementtejä, niitäkin siinä on, vaikken tiedä, miten tarpeellisia ne lopulta olivat. Ehkä olivat. Ehkä juonta ei olisi muuten saatu toimimaan.

Ajoittain teksti tuntui raskaalta, välillä sitä suorastaan ahmi. Bullington onnistuu myös jotenkin elävästi kuvaamaan elämää 1400-luvun Hollannissa - no, enhän minä siitä mitään tiedä. Mutta tämä vaikutti uskottavalta, siinä määrin, että voin luottavaisesti yliviivata 1400-luvun Hollannin yli listalta neliulotteisessa avaruudessa sijaitsevia koordinaatteja, joissa haluaisin asua.

Toden sanoakseni en muista tästä enää paljonkaan. Paitsi, että parempi oli kuin ensivaikutelma antoi ymmärtää. Take it or leave it.

Angelmaker

No nyt, Hanna! Se uusi Harkaway: Angelmaker.

Seuraa osin fanityttöisä selostus: minä kyllä pidin tästä uudestakin Harkawaysta kovasti, mutta epäilen, että melkoista sontaa olisi Nick saanut rustata, jotten olisi pitänyt.

Angelmaker on hieman höyrypunkahtava teos, jossa eläkeikään ehtinyt agentti käynnistää maailmanlopun koneen ja gangsterin lempeä, kaidalla tiellä pysyttelevä poika, joutuu ongelmiin yrittäessään pelastaa maailman. Epäselvää on, siinä alkupuolella, keneltä maailma oikein pitikään pelastaa ja mikä on tarkalleen ottaen uhkan laatu - mutta kyllä se siinä selviää.

Ja välissä voi nauttia Harkawayn tekstistä, joka jälleen tuntuu siltä, että se on lähes liikaa - mutta ei se kuitenkaan ole, siitä nauttii aloituskappaleesta lähtien. Hitaasti mutustellen.

(Ja sitten kun vihdoin pääsee siihen maailmanlopun koneeseen asti: voi veljet, tämän takia juuri rrrrakstan Harkawayta. Kelle muulle tulisi mieleen löytää tällainen uhkakuva Heisenbergin epätarkkuusperiaatteesta?)

Mutta vähän jupistavaakin on. Päähenkilön, gangsterin pojan Joen, rakkauskuvion nainen on paperinohut supertytsy ja sellaisena hieman tylsä. Ehdottoman sääli onkin, ettei Harkaway saa supernaiseensa samanlaista ytyä ja luonnetta kuin eläköityneeseen agenttiinsa Edieen, joka onkin koirineen kirjan (tai ehkä kirjahyllyn) kiinnostavin hahmo. Pääroisto sen sijaan ei ollut ihan niin kiinnostava, etenkään siihen Heisenberg-ongelmaan verrattuna, joka oli parhaimmillaan hyytävä. Enkä minä siitäkään ollut aivan varma, miten Joe kirjan edetessä itsensä löysi. Olisi minusta voinut löytää itsensä toisellakin tavalla.

Niin tai näin, pidin silti kovasti. Täydellinen olisikin ehkä ollut liikaa sydänparalleni.

The Hound of the D'Urbervilles

The Hound of the D'Urbervilles oli ensitutustumiseni Kim Newmaniin ja myös - koska Doylenkin tuotanto on tuttua vain kuulopuheiden perusteella - professori James Moriartyyn.

THofD'U:issa kertojana toimii Sebastian Moran, joka (sen lisäksi siis, että on myös Doylen luomus) kertoo seikkailuistaan Lontoon alamaailmassa professori Moriartyn kanssa. Eräänlainen käänteinen Sherlock Holmes -tarina siis. Kirja koostuu useammasta lyhyestä tarinasta ... joista harmikseni noin puolet soljui oikein nätisti ohi korvien. En tiedä, olinko tässä keväällä tavallistakin hajamielisempi, vai eikö tämä Newmanin opus oikein kääntynyt äänikirjaksi, mutta kun kirja loppui, olin oikeastaan hieman pahoillani omasta huonosta keskittymisestäni.

Se, mitä kirjasta kuulin, oli hauskaa ja toimi paikoin erinomaisesti - paikoin oli kuitenkin ehkä jopa hieman tylsää. Epäilen kuitenkin, että kirjaan olisi ollut helpompi keskittyä, jos sen olisi lukenut kuuntelemisen sijaan, enkä nyt oikein tiedä, pitäisikö tässä ottaa ja hankkia kirja vielä paperisenakin versiona ... entäs, jos se ei parane? Vaihtoehto 2: luen tämän uudestaan kunhan olen ensin tehnyt taustatyön, ie. lukenut Sherlock Holmes -tarinat. Niin, se voisi olla ehkä vielä parempi ratkaisu.

Epämääräisestä fiiliksestä johtuen jätän numeerisen arvion antamatta.

The Straight Razor Cure

Daniel Polanskyn The Straight Razor Cure rikkoo genrensä tapoja vain yhdellä tavalla: se on fantasiaa. Muutoin kyseessä on melko tavanomainen ensimmäisessä persoonassa kerrottu poliisitarina. Tiedätte varmaan mistä puhun: poliisi tahi etsivä on omien sanojensa mukaan hirvittävä, ruma lurjus (mutta yhteisönsä silmissä komea, sydämellinen yksilö), joka juo unohtaakseen karmean menneisyyden (yksi moka). Sitten mahdollisimman viattomille alkaa käydä huonosti, ja niinpä päähenkilömme Warden siirtyy päivätyöstään huumediilauksesta selvittämään, miksi joku tappaa lapsia. Muuten tietenkään ei olisi liikuttanut, mutta kun ne lapset.

Eipäs nyt siellä kuvitella, ettei TSRC viihdyttäisi tietystä kaavamaisuudestaan huolimatta. Minulla oli sen parissa kovasti hauskaa: kertojan ääni oli viihdyttävä ja se tapa, jolla loppuratkaisuun päädyttiin toimi myös (vaikka itse ratkaisu tuskin on yllätys kellekään kirjaa sata sivua lukeneelle.)

Esikoisteokseksi TSRC on suorastaan mainio, ja muutenkin sen verran toimiva paketti, etten pahastu vaikka loppu on lievä cliffhanger ja jatkoa on tulossa.

Rule 34

Rule 34 kuuluu seuraavasti: If it exists, there is porn of it.

Strossin sääntö kolmenelosen mukaan nimetyssä kirjassa päähenkilö, poliisitar Liz Cavanagh, vetää yksikköä, joka selvittää nettirikollisuutta - eritoten meemejä ja niihin liittyviä ongelmia Skotlannissa parinkymmenen vuoden päässä tulevaisuudessa. Maailma näyttää aika lailla erilaiselta, ja pikkurikolliset ovat löytäneet uusia tapoja ansaita ... ja sitten Liz törmää johonkin hieman epäilyttävään: ihmisiä alkaa kuolla tavoilla, joka saa koko homman muistuttamaan eräänlaista meemiä.

Stross käy tapahtumia läpi useamman henkilön perspektiivistä, joten vaikka ylläolevassa juonikuvauksessa on mainittu lähinnä poliisin kulma, henkilöitä on useampia. Juoni on kumminkin niin kirotun monimutkainen, että sen yhteenveto tässä olisi ajanhukkaa - nopeammin luette kirjan itse - ja sitäpaitsi koko hommaa oli hieman vaikea hahmottaakin. Kun takakansi laskeutui viimeisen sivun jälkeen kiinni, en ollut aivan varma, olinko tajunnut homman oikein, mutten myöskään piitannut asiasta aivan tarpeeksi pohtiakseni sitä enempää.

En kuitenkaan tarkoita, ettenkö olisi viihtynyt. Strossin tulevaisuudenkuva on kiinnostava ja teksti toimii, joten tämän lukee ongelmitta lähitulevaisuuteen sijoittuvana vauhdikkaana .. trillerinä? En ole varma, voiko sanaa trilleri tässä yhteydessä käyttää, mutta saatte varmaan ajatuksesta kiinni.

Moon Over Soho

Seuraavakin Ben Aaronovitch jaksoi ilahduttaa: Moon Over Soho on ilahduttava urbaani poliisiaiheinen fantasia, sellainen jolle tulee välillä naureskeltua ääneen (tervetuloa, perheen kummeksuvat katseet, olenkin ikävöinyt teitä.)

Moon Over Soho on jatkoa Rivers of Londonille, ja päähenkilöitä on tässäkin oikeastaan kaksi: nuori poliisi Peter ja Lontoon kaupunki, jotka ovat jotakuinkin yhtä sympaattisia. Juonessa ei nytkään ole oikeastaan päätä eikä häntää - sanalla sanoen, jazzvampyyreita - mutta ei sillä niin väliä. Itse asiassa välillä toivoisi, että kirjailija keskittyisi fiilistelemään Lontoota ja sivuuttaisi mokomat juonelliset pakot tyystin. En yhtään ihmettele, että nämä keikkuvat kaikkien brittikirjakauppojen "tästä varmasti pidät" -listoilla, jotain sympaattista Aaronovitchin kirjoissa on.

Se, mitä jäin miettimään, on päähenkilö Peterin afrikkalainen tausta. Peter, joka toki on paljasjalkainen lontoolainen, kohtaa jossain määrin rasismia - seikka, joka saa hieman mietteliääksi. Sitä niin helposti ajattelee, että iso city on tällaisissa asioissa jo sivistyneempi, mutta ainakin Aaronovitchin Lontoossa tummaihoinen henkilö on paikoin samanlainen kummajainen kuin perussuomalaisten Helsingissä. Sääli. Toisaalta pohdin myös Aaronovitchin melko sympaattisesti kuvaamia afrikkalaisia perheitä, joissa naiset (etenkin äidit, voimaa äideille sanon minä) ovat hyvin voimakastahtoisia. Koska pidin kovasti perhekuvauksista, haluaisin tietysti ottaa tämän ihan silkkana totuutena, mutta kuten nimestäkin voitte päätellä, kirjailija ei itse ole afrikkalaistaustainen - väkisinkin jää miettimään, missä määrin kirjailija voi uppoutua vieraaseen kulttuuritaustaan. Onko se ihan reilua kyseisen kulttuurin edustajille? Onko siinä riski siitä, että muiden kulttuurien edustajat määritellään stereotypioiden - vaikka kyse olisi kuinkakin mukavista stereotypioista, eivät ne nähdäkseni ole sen parempia kuin ikävät vastinkappaleensakaan - kautta?

Äh, ehkä mietin liikaa. Ehkä Aaronovitchilla on afrikkalainen vaimo tai ystäviä. Ehkä joskus pitäisi ottaa viihde viihteenä.

Kolmas konstaapeli

Päätin lainata Flann O'Brienin jo ammoin (kannesta päätellen, vuonna viiksi ja takatukka) suomennetun teoksen Kolmas konstaapeli Booksyn 101 spefin helmeä -listan innoittamana (ja, kuten aiemmin mainitsin, siinä toivossa, että saisin luettua listan kirjoista yli puolet ennen kuin alan mainostaa sitä, mutta meni jo. Nyt olen lukenut 101 kirjasta 49.)

Kolmas konstaapeli on hieman surrealistinen kuvaus irlantilaismiehestä, joka päätyy toverinsa kanssa murhaamaan rikkaan miehen. Valitettavasti toveri ehtii kätkeä rahat, ja kun kertoja vihdoin pääsee selville rahojen olinpaikasta, hän törmääkin murhaamaansa mieheen täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Lyhyen keskustelun jälkeen kertoja suuntaa paikalliselle poliisiasemalle, jota kumma kyllä ei ole koskaan aiemmin nähnyt, ja törmää eriskummallisiin teorioihin maailmankaikkeuden toiminnasta.

Kolmatta konstaapelia on hieman vaikea selittää, ja parasta onkin vain heittäytyä mukaan. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, ja suomentaja on tehnyt hienoa työtä! Itse tykkäsin mahdollisesti eniten päähenkilön fiksaatiosta tiedemieheen nimeltä de Selby, ja siitä, miten O'Brien tiedemiehen saavutuksia ja myös tämän kokemaa kritiikkiä käsittelee.

Voin melko luottavaisesti sanoa, että Kolmas konstaapeli ansaitsee paikkansa 101 spefin helmeä -listalla - ja uskallanpa vielä väittää, että karseasta kannesta huolimatta (miksi, WSOY, miksi? Scifisarjanne kansi on tehnyt hallaa koko genrelle kotimaassamme, väitän) Kolmas konstaapeli kannattaa lukea nimenomaan suomeksi. Kiitos vielä, Booksy!

PS. Arvatkaa mitä? Nyt se tapahtui. Luin tämän kirjan loppuun eilen - sain vihdoinkin backlogin tyhjennettyä! (No, yhtä kirjaa lukuunottamatta, mutta se on teemaltaan hieman erilainen ja palaan siihen myöhemmin.) Nyt teidän ihan oikeasti pitää odottaa, että saan jotain luettua.