Ready Player One

Ernest Clinen Ready Player One on luultavasti nörttikirjojen nörttikirja, enkä sano tätä pahalla. Kirja on käytännössä videopeli (paitsi ettei se ole interaktiivinen), ja juoni on sen mukainen.

Damn. Tänä vuonna tuleekin tiukka kisa rumimmasta kannesta.

Tulevaisuuden yhteiskunta on synkkä, ja suurin osa jengistä hengaa virtuaalimaailmassa, jonka on perustanut nyttemmin edesmennyt nero. Nero, joka on jättänyt koko massiivisen perintönsä sille, joka ensinnä onnistuu selvittämään ... *drumroll* ... kolme haastetta. Esiin astuu sankarimme, osaton ja onneton nörde, jolle virtuaalitodellisuus on kaikki kaikessa, koska oikea elämä niinsanotusti imee golfpalloja puutarhaletkun läpi. Ja loppu on historiaa.

RPO on oikeasti aika viihdyttävä, vaikka juoni on ennalta-arvattava ja kaavamainen. Cline juoksee videopelien ja 80-luvun popkulttuurin läpi onnellisena, heittää viittauksia tuolla ja selittää juurta jaksain täällä, eikä mokaa suuremmin missään. Toisaalta on hyvä, että Cline vaivautuu paikoin selittämään asioita juurta jaksain, koska itse en muistaakseni ollut kaikista viittauksista kärryillä ... toisaalta voisin kuvitella, että eniten kiksejä tästä saavat juuri ne tyypit, jotka ovat lapsuudessaan etsineet kaikki Commodore64-konsolinsa pelien pääsiäismunat, eivätkä täten kaipaa minkäänlaisia selityksiä - ja muita ei voisi vähempää kiinnostaa. Jos kirjan luette, huomaatte kyllä, että moni tunnettu scifikirjailija on saanut tästä ilmeisesti juuri suunnitellunkaltaiset voimaannuttavat sävähdykset ja antanut hommasta loistavan arvion. Ja jos kirjan luette, huomaatte senkin, että teoksena se on kuitenkin lähinnä vahvaa keskitasoa.

Suositellaan: meille nördeille. Hurraa me!

This Is Not a Game

Joitakin vuosia sitten, kun kesämökillämme riippumatto riippui vielä optimaalisella paikallaan ja aurinko paistoi koko kesän, lojuin edellämainitussa riippumatossa niinikään edellämainitun kesän, söin Safari-keksejä* ja luin Walter Jon Williamsin Metropolitan-sarjaa (ja muutamia muita kirjoja, koska Metropolitan-sarja käsittää kaksi ei-niin-kovin-pitkää kirjaa.) Pidin sarjasta kovasti, ja niinpä Walter Jon Williamsin nimi liittyy siis minun päässäni vieläkin aurinkoon, riippumattoon, keksitaivaan tähtiin ja hyvään scifiin.

Siksipä, vaikka Williamsin This Is Not a Game ei ollut huono kirja, se oli kuitenkin lievä pettymys.

TINaG (lyhennettä käytetään muuten kirjassakin) ei liity konsoli- tai roolipeleihin, vaan eräänlaisiin vaihtoehtoistodellisuuspeleihin, joihin pelaajat heittäytyvät mukaan arkielämänsä puitteissa. Kirjan päähenkilö Dagmar suunnittelee tällaisia pelejä, ja kun läheinen ystävä murhataan, hän joutuu käyttämään pelaajayhteisön apua selvittääkseen, mistä oikein on kysymys.

Vaikka oli kiva lukea siitä, miten eräänlainen ryhmämieli auttaa ratkaisemaan vaikeatkin tilanteet kauhealla vauhdilla, ei kirja kuitenkaan tuntunut oikein edistyvän mihinkään. Mysteerit eivät tuntuneet niin kovin kauheilta ja pelottavilta, joten ei niistä jaksanut juuri kiinnostuakaan. Suuria yllätyksiä ei kirja tarjoile. Teksti on toki sujuvaa ja lukeminen mukavaa, mutta valitettavasti siihen se sitten jääkin.

*Meinasin tarjoilla teille linkin Safari-keksien sivuille, mutta käytyäni siellä itse ymmärsin, ettei kukaan halua tietää, montako kaloria yhdessä keksissä on. ETENKÄÄN jos on ikinä elänyt niillä kokonaisen kesän.