Foxglove Summer

Foxglove Summerissa Ben Aaronovitch päästää Peterin pois Lontoosta. Tai käskee, sillä eihän kaupunkilaispoliisimme ole tietenkään onnesta aivan litteä maaseudulle joutuessaan.

Ne meistä, jotka jostain omituisesta syystä diggaavat Brittein saarista kaikissa niiden olomuodoissa sen sijaan ovat iloisia. Kuten minä.

Foxglove Summer on aika perusvarma Aaronovitch. Suuri juoni ei ihan järkyttävästi etene, mutta kirjan juoni on sujuva ja Aaronovitchin teksti mainiota. Vähän päästään käsittelemään Peterin fiiliksiä ystävän ja toveripoliisi Lesleyn vahingoittumisen vuoksi; tässä en voinut olla miettimättä, kuinka paljon (minusta osin turhakin) kritiikki Peter-Lesley -suhteesta on hommaan vaikuttanut. Jotenkin olen silti aina kokenut, että Aaronovitch ei turhaan kaunistele kenenkään fiiliksiä, ja se on hyvä se.

Jos näistä tykkää, tykkää varmaan tästäkin, ja mä tykkäsin tästä muistaakseni enemmän kuin edellisestä.

Shadow Unit 1

Shadow Unit on Emma Bullin, Sarah Monetten, Will Shetterlyn ja Elizabeth Bearin ja niin edelleen ja niin edelleen, tuota, no, kirja. Sarja. Hauskanpitoväline. Jotain.

Ja Shadow Unit 1 aloittaa sarjan: siinä on tarinoita FBI:n omituisuusryhmästä, joka tutkii anomalioita ja niihin liittyviä rikoksia.

Haluaisin vetää tässä Salaiset kansiot esiin, sillä jotain samaa fiilistä tässä on, ja sitä paitsi Shadow Unit toimii kuin kirjoitettu tv-sarja. Tekstit ovat siis vetäviä, ja ne on helppo kuvitella tunnin mittaisiksi tv-episodeiksi. Tästä kai koko homma käsittääkseni ponnistikin: tarpeesta pitää kirjallisesti hieman hauskaa ja kokeilla telkkarin kirjoittamista huvikseen. Moni hommaan osallistuneista kirjailijoista kun tuntuu fanittavan erinäköisiä sarjoja.

Shadow Unit meinasi muuten olla ensimmäinen sitä sarjaa e-kirjoja, joita luen kännykällä työpaikan ruokalassa. Jostain syystä tarina jäi kuitenkin aikanaan kesken - johtui ehkä formaatista. Sarjaa voi nimittäin lukea vapaasti webitse maksa mitä jaksat -periaatteella. Hauskaa, mutta epäkäytännöllistä!

Toisella kierroksella maksoin siis varjoryhmästäni Amazonin kautta. Edelleen hauskaa ja paljon käytännöllisempää!

Minusta tämä oli toimiva kokonaisuus, enkä ollenkaan epäile, ettenkö jatkaisi sarjan parissa tuonnempanakin.

The Shadow of the Soul

Tuota. Ilmeisesti olin pitänyt Sarah Pinborough:n A Matter of Blood -kirjasta siksi paljon, että päätin tutustua myös sarjan myöhempiin osiin.

Tutustuttuani yhteen myöhempään osaan herää kysymys: miksi?

The Shadow of the Soul sisälsi kaiken sen, mistä en muistaakseni ykkösosassa niin välittänyt, mutta ei juuri mitään vastineeksi. Päähenkilö Cass Jones on edelleen puupäänsä kokaiinipussiin tunkeva törppö, mutta kun kaikki muutkin keskeiset henkilöt ovat tunnekylmiä kuin katiskaan kuollut hauki, vaikuttaa Cass lähes miellyttävältä .... NO EIKÄ VAIKUTA. Törppö mikä törppö.

Sarjan isompi juoni on jotenkin mukiinmenevä, mutta pienempi, opiskelijaitsemurhia käsittelevä juoni vain väsyttävä. Tavallaan olen tosi pahoillani kirjan roistohahmojen puolesta, mutten niin pahoillani, että ottaisin selvää, käykö heille hyvin vai hyvin huonosti.

Elämä on yksinkertaisesti liian lyhyt.

London Falling

Paul Cornellin London Falling oli sellainen keskitasoinen paranormaali poliisihomma.

Paranormaalit poliisihommat erottaa paranormaalista romantiikasta sillä tavalla, että poliisihommissa kaikki ovat masentuneita eikä kellään ole kivaa. Kukaan ei myöskään rakastu.

Noin, nyt kun se ero on tehty selväksi, tehdäänpä selväksi sekin, että tällaisista ihankiva-kirjoista on välillä vähän vaikea kirjoittaa. Kun oli ihan kiva, ja varmasti aikansa olisi voinut käyttää huonomminkin, vaikkapa pesemällä ikkunoita, mutta ei siitä sitten sen enempää jäänyt käteen.

Tästä varmaan tykkää, jos suhtautuu suopeasti Lontooseen ja jos ei kovasti vierasta jalkapalloa. Jos sen sijaan kovasti vierastaa lapsia, joille käy kovin huonosti, suosittelen ehkä pysymään aika kaukana London Fallingista - vaikka itselleni armollisesti Cornell etäännyttää lapsiuhrit lukijastaankin aika kauas.

Kirjassa on muuten karmaisevin ja vaikuttavin muistiin liittyvä temppu ikinä. Että jos sellaisesta pitää, suosittelen. Minä pidin siitä.

Broken Homes

Kuvittelin, syystä tai toisesta, että Ben Aaronovitchin Broken Homes olisi Peter Grant -sarjan viimeinen osa. Tunsin etukäteen ärtymystä sarjan loppumisen vuoksi.

Kun lukiessa selvisi, että kyseessä oli kaikkea muuta kuin viimeinen osa, tunsin ärtymystä jälleen. Eikö se nyt lopukaan? Miten tässä voi mihinkään suhtautua kun sarjat eivät lopu silloin, kun sanotaan?

Tällä kertaa en höröttänyt ääneen Peterin kanssa. Sääli. Toisaalta pidän Peterin Lontoosta edelleen kovasti. Ei tämä kuitenkaan ollut minusta parasta Aaronovitchia, jos kohta tulen takuuvarmasti lukemaan seuraavankin osan. Pitäähän minun tietää, miten Lesleyn kasvoille käy.

Luin muuten keskustelua, jossa Aaronovitchia kovin paheksuttiin siksi, että Peter on kovin epäkypsä sankari, sellainen, joka ei pysty katsomaan ihastuksensa (ollen Lesley) kauhean kasvovamman ohi. Minä siinä ajattelin, että Peter on jotenkin niin inhimillinen ja epäkypsä. Eihän hän paha ihminen ole, hyvä ihminen on, kovin nuori vain. Kyllä minusta otettaisiin loikka urbaanista fantasiasta jonnekin eeppisen tuolle puolelle, jos Peter kykenisi katsomaan ihastuksensa kauhean kasvovamman ohi (etenkin kun ihastuksen turhuus käytiin alleviivaten läpi jo osassa yksi. Lesleytä ei kiinnostanut.) Aloinkin miettiä, eikö moinen paheksunta kerro lähinnä siitä, että kirjallisuuden haluttaisiin esittävän vain idealisoituja sankareita? Mutta onko sellaisesta hauska lukea? Minä nautin nykyään mieluummin sankarini ihmisinä.

Lesleylle kyllä toivon hyvää. Vaan saapa nähdä.