Bough Down

Kun kirjailija David Foster Wallace teki itsemurhan, suremaan jäi muiden muassa hänen leskensä, Karen Green.

Joitakin aikoja myöhemmin Green kirjoitti surustaan kirjan. Se ei ole romaani vaan pikemminkin sarja pieniä proosarunoja, viestejä ehkä jonnekin toisaalle (runojen ohella kirjassa on myös pikkuruisia kollaaseja, kuin postimerkkejä leimoineen.) (Tai ehkä ne ovat viestejä minulle. Sekin tuntui mahdolliselta.)

Bough Down on kaunein kirja, jonka olen aikoihin nähnyt. Se on tuo myös kuulaasti esiin surun yleiset piirteet - ja jokaisen surun yksityisemmätkin, sillä kaikkea Greenin kuvaamaan en tunnista omakohtaisesti. Inhimillisesti ehkä kuitenkin.

Kirjaa lukiessani itkin vähän, ja saatoin vähän virnistelläkin, sillä ei surukaan ole täysin yhtä sointua. Ei etenkään, kun yhtälöön lisätään muita ihmisiä. Eikä Green pelkää muita sointuja, antaa niiden tulla esiin, ei mieti, onko se nyt sopivaa tällaisen edessä.

"Ultimately, the loss becomes immortal and hole is more familiar than tooth. The tongue worries the phantom root, the mind scans the heart's chambers to verify its emptiness. There is the thing itself and then there is the predicament of its cavity."

Bough Down oli lohdullinen kirja, ja kuitenkin taideteos. Ei se kerro, miten päästään surusta yli, mutta jokaisen on muutenkin löydettävä oma tiensä.

The Snow Child

Eowyn Iveyn The Snow Child perustuu vanhaan venäläiseen satuun pariskunnasta, joka ei saa lasta ... ennen kuin pieni, lumesta tehty tyttö eräänä yönä herää eloon.

Jack ja Mabel elävät Alaskassa 1920-lukua ja tekevät kovasti töitä tilansa raivaamiseksi, sillä elämä on kovaa. Molemmat surevat lapsettomuutta ja ainoaa, kuolleena syntynyttä lastaan yksinään ja niin kauhean yksin - ja sitten eräänä iltana vanha pariskunta kuitenkin päätyy riehumaan lumessa ja tekemään pikkuisen tytön lumesta. Seuraavana aamuna Jack näkee ensi kertaa Fainan, pienen tytön, joka näyttää elävän yksinään metsässä.

The Snow Childissa on paljon hyvää. Ivey kirjoittaa kauniisti - Alaskan luonto herää eloon aivan samoin kuin Jackin ja Mabelin osin vaikea, osin kaunis suhde. Maistuu elämältä! Fantastiset elementit on kirjoitettu kauniisti osaksi kirjaa - tämähän lasketaankin kai yleisesti enemmän valtavirran kuin fantasian joenhaaran puolelle - eikä Ivey sorru turhaan selittelyyn. Paljon vastuuta jää lukijallekin: kuka Faina lopulta oikein on?

Jos olisin analyyttinen lukija tai pätevä kriitikko, osaisin ehkä kertoa, miksei The Snow Child kuitenkaan noussut perushyvää lukukokemusta vahvemmaksi. Ehkä koin Mabelin tuskan liian kipeänä (myönnän kyllä, että ahdistuin siitä melko lailla) enkä siten päästänyt kirjaa kovin lähelle. Ehkä kirjasta ei vain lopulta ollut tulemaan kovin lähelle.

Enkelten verta

Sain Sinisalon uusimman, Enkelten verta, joululahjaksi. Viime vuonna. Nyt luin sen.

Viime vuonna silmäilin ohimennen yhden jos toisenkin blogipostauksen, joissa annettiin ymmärtää, että Enkelten verta on erinomainen, muttei helppo. Ja sellainenhan se juuri olikin: minusta aivan hyytävän hieno kirja, josta jäi surullinen olo. Sinisalo kirjoittaa voimakkaasti.

Tarinaa kerrotaan isän ja pojan kautta: Orvo miettii, onko hänenkin mehiläispesiinsä iskenyt pesäkato, kun taas Eero harrastaa aktivistihommia. Juoni aukeaa pikkuhiljaa: Sinisalon tulevaisuus on pelottava, mutta jollain kummallisella tavalla vähän toiveikaskin. Sellainen, ettei kaikki tähän pääty, vaikka ihmiskunta päättyisikin.

Kirja saa kyllä myös tarkastelemaan kriittisesti omia kulutus- ja ruokailutottumuksia. Niiden kuluttavuutta ja itsekkyyttä.

Voisin lukea uudestaankin.

A Monster Calls

Patrick Ness kirjoitti itselleni tuntemattoman, syöpään menehtyneen nuortenkirjailija Siobhan Dowdin idean pohjalta kirjan A Monster Calls, joka on surullisimpia ja tärkeimpiä hetkeen lukemiani.

13-vuotias Conor näkee painajaista yö toisensa jälkeen. Ja eräänä yönä läheisen kirkon pihalta nousee puu, hirviö, joka kävelee Conorin luokse ja vaatii tätä kertomaan totuuden. Auttaakseen Conoria hirviö suostuu ensin kertomaan kolme tarinaa siitä, miten on rankaissut pahoja ihmisiä, mutta sitten on Conorin kerrottava oma tarinansa, oma totuutensa, tai käy huonosti. Ja huonosti voi käydä muutenkin, sillä Conorin yksinhuoltajaäiti on kemoterapiassa.

Luin kirjan loppuun alkuyöllä vessassa ja itkin.

Itse asiassa itkin melkein kirjan läpeensä. Ness on kahden lukemani kirjan perusteella huikea; tämä teki vielä suuremman vaikutuksen kuin aiemmin lukemani The Knife of Never Letting Go. Vaikka kirja on lyhyt, Ness sanoo paljon ja luo huikean tunnelman. Kirjassa on muuten kuvitus, joka sekin on käsittämättömän hieno.

Kirja kumosi lukijan odotukset niin monella tavalla, etten oikein osaa sitä edes kuvailla. Hirviön tarinoista jokainen antoi ajattelemisen aihetta, mutta tärkein tarinoista oli silti Conorin. Ja kirja sanoo jotain, jonka ainakin itse haluaisin muistaa aina: me ihmiset olemme hyvin ristiriitaisia olentoja, meillä on monenlaisia tunteita ja monenlaisia ajatuksia - eivätkä kaikki ajatuksista ole aina hyviä. Tärkeintä on kuitenkin lopulta se, mitä sanomme ääneen ja mitä teemme, ei se, mitä jätämme sanomatta. Pahat ajatukset saa antaa itselleen anteeksi.

The Illumination

Kämmenet hikosivat taannoin kun tajusin, että kirjastoon on hommattu Kevin Brockmeierin uusin teos, The Illumination, enkä minä edes tiennyt sellaisesta. Varasin sen tietysti heti, mutta toisissa olosuhteissa olisin varmaan ostanut empimättä (esimerkiksi, jos olisin törmännyt siihen ensin kirjakaupassa. Amazon, miksette koskaan suosittele minulle mitään hyvää?)

The Illumination alkaa, kun ihmisten kipu muuttuu valoksi, jonka kaikki voivat nähdä. Ilmiö on maailmanlaajuinen, eikä sille löydy selitystä - mutta tämä hämmentävä ja kauniilta kuulostava tapahtuma on osaksi vain taustaa itse kirjalle, joka kertoo kuudesta ihmisestä, jotka kaikki saavat käsiinsä rakkaudentunnustuksista koostuvan päiväkirjan. Sitä, miten oma tai muiden tuska sekä päiväkirja kutakin kirjan henkilöä muuttavat, onkin kirjassa keskeisintä.

Minua jäi hämmästyttämään se, miten huolettomasti Brockmeier törsää kaksi isoa ideaa yhteen kirjaan, ja vaikka kaikki eivät käsittääkseni ole tästä tuhlailevaisuudesta pitäneet, teki se kivun muuttumisesta valoksi ainakin itseni kohdalla jotenkin vielä kauniimpaa, korostaen samalla koko ilmiön surumielisyyttä. Keskivaiheilla tosin huomasin, etteivät kaikki kirjan hahmot kantaneet yhtä hyvin ja yhtä pitkälle kuin toiset, mutta lopulta mikään ei tuntunut liialliselta ja kirjan loppu oli mahtava. Pidin myös siitä, ettei kirjassa kukaan kokenut ihmeitä - hieman alakuloiset tarinat saattoivat päättyä ylävireisemmin tai yhtä surumielisinä kuin olivat alkaneetkin, mutta jotain oli kuitenkin aina tapahtunut.

Pidän Brockmeierista kirja kirjalta enemmän.