The Republic of Thieves

[Aikahyppy. Ollaan kerrankin ikään kuin ajoissa paikalla.]

Kun sain jouluaatona käsiini  Scott Lynchin uuden teoksen, The Republic of Thieves, kaikki muu tippui tassuista.
Kun sain tänään loppuun Scott Lynchin uuden teoksen, The Republic of Thieves, huusin lisää. (With a rebel yell, etc. etc.)

Listaan alkuun kolme asiaa, joista haluan natkuttaa.

1. Sana "stories" oli kautta kirjan väärinkirjoitettu muotoon "storeys". Hyvä, etten silmiä raapinut päästä.
2. Kirjassa on kaksi tarinaa, toisiinsa punoutuneena. Joka toinen luku liittyy toiseen tarinaan, joka ensimmäinen sitten siihen ensimmäiseen tarinaan. Molemmat tarinat olivat tosi vetäviä, ainakin ensimmäisten lukujen jälkeen, ja se on hyvä ja kaunis asia. Valitettavasti se tarkoitti myös, että petyin hieman aina, kun luku vaihtui.
3. Kirjan keskiosalla on juonenkäänteellinen homma, joka pamahtaa lukijan kasvoille tyylillä ja hienovaraisesti kuin porsliinkauppaan putoava meteoriitti. Toisaalta on sanottava, että jatkokäsittely hoidetaan oikein hienosti.

Sitten haluan sanoa, että Scott Lynch on loistava ja pidin tästä lopulta niin, että henki meinaa mennä, ettette jää väärään ymmärrykseen.

Sitä paitsi, kuten huomaatte, lukuunottamatta kohtaa #1 natkutuksenaiheeni sisältävät myös kehun. Ansaitun kehun. Kummatkin kirjan tarinoista toimivat hienosti, ja Locken päästessä vauhtiin lukija oli vähintään yhtä riemastunut. Etenkin loppupuoli imaisi ongelmitta mukaansa. Nauroin ääneen useita kertoja. Rakastuin uudestaan Locke Lamoraan ja Jean Tanneniin. Diggasin jopa kirjassa vihdoin entreen tekevästä Sabethasta, vaikka alkuun hän olikin minusta vähän rasittava ja lopussa taas vähän pelkuri.

Siitä vielä vähän, että Lynchin fantasiamaailma tuntuu upealta. Isolta ja arvoitukselliselta ja kiehtovalta - koin pitkästä aikaa sen fiiliksen, jonka vuoksi joskus aikoinaan fantasiakirjallisuuteen rakastuin. Tämän takia, tällaisten kirjojen vuoksi.

Haluaisin sanoa, että The Republic of Thieves oli kaiken odotuksen arvoinen, mutta en todellakaan halua odottaa näin pitkään seuraavaa osaa. Hikikarpalot kihoavat otsalle pelkästä ajatuksesta.

Voi Scott Lynch. Lisää tällaista, pretty please.

A Place of Greater Safety

Jos ihminen kaipaa konkreettista muistutusta siitä, että elämäntilanne on muuttunut, sen saa esimerkiksi ottamalla lomalle mukaan tosipaksun kirjan ja huomaamalla, ettei saa sitä luettua loppuun vajaassa viikossa vaikka mitä tekisi. Ei vaikka matkaan kuuluu 2 x 10 h lentokoneessa istuskelua.

Voihan siinä sitten myös selitellä itselleen, että Hilary Mantelin A Place of Greater Safety ei ole kermavaahdon kepeä ja väljästi taitettu, isolla fontilla kirjoitettu danbrown-henkinen trilleri, vaan keskittymistä vaativa hieno kirja, mutta selittelyltähän se kuitenkin kuulostaa. Ei siitä kovin kauan ole, kun luin yhden Neal Stephensonin ihan vain lentokoneessa, eikä Stephenson takuulla häviä Mantelille mitä tulee paksuuteen ja fontin kokoon. Ja kyllä Stephensonkin on tosi hyvä, mutta IMAO Mantel on vielä parempi.

A Place of Greater Safety kuvaa Ranskan vallankumousta: miten tuohon sosiaalisten myllerrysten aikaan päädyttiin ja miten se eteni. Kirja oli kyllä koko lailla asiallista luettavaa sikälikin, että muistelen, ettei ala-asteemme (vai joko se oli yläastetta) historiankirjojen kahdella aukeamalla päästy aivan tällaiseen syy-seuraussuhteiden syvälliseen tarkasteluun. En ollut ihan suoraan sanottuna tätä ennen hahmottanut, ettei vallankumouksessa välttämättä lainkaan ollut kyse spontaanista kansannoususta vaan aateliston tarpeesta järjestää pelinappuloita uusiksi - ihan rahan avulla. Tasavaltalaisuusaate oli vallankumouksen alussa harvojen hourupäiden jutustelua.

Mantel käy vallankumousta kolmen keskeisen hahmon kautta läpi. Maximilien (de) Robespierre on tutuhko varmaankin kaikille, mutta hirmuhallinnon johtaja saa Mantelilta persoonan, ja miten uskottava se persoona onkaan. Sellainen, joka kompastuu omiin yleviin periaatteisiinsa (ja vainoharhaansa myös, se on sanottava.) Robespierren hirmuhallinnon jalkoihin lopulta jääneet Georges Danton ja Camille Desmoulins olivat itselleni niminä tuntemattomia kirjan alussa, mutta lopussa aivan tuttuja. Ihmisiä.

Inspiroiduin tämän lukemaan siksi että Booksykin, ja nyt haluaisin hieman uudelleen lausua jotain, jonka Booksy omaan tekstiinsä kirjoitti, mutta jota itsekin uima-altaan reunalla tapailin:

"Keskustelun seuraaminen vaatii keskittymistä mutta palkitsee vaivannäön."

... Minusta teksti kokonaisuudessaan vaati huimasti keskittymistä, mutta voi minkä palkinnon siitä saa.

Kirjan lopussa järsin pöytää silkasta harmistuksesta: A Place of Greater Safety on Mantelin esikoisteos (tämäkin vielä), joka oli jäänyt hyllylle vuosiksi rouvan siirryttyä kirjoittamaan epähistoriallista fiktiota. Mutta minä haluan lisää tällaista! Lisää! Lisää! Lisää!

Bring Up the Bodies

Hilary Mantel on minusta niin hyvä kirjailija, että haluaisin oikeastaan puhua asiasta kaikkien kanssa. Lähettelen tekstareita ympäri maata ihastellakseni Mantelin tekstiä.* En halua tietää muusta maailmasta mitään lukiessani Mantelin tekstiä.

Ajatus siitä, että lukisi lisää Mantelia on kauhean pelottava. Entä, jos pettyisin?

Bring Up the Bodies ei todellakaan ollut mikään pettymys. Se kertoo siitä näennäisesti jännästä ajanjaksosta, jolloin kuningas pettyy ja kyllästyy vaimoonsa, Anne Boleyniin. Eihän se tietenkään oikeasti ollut jännää, se oli surullista ja väistämätöntä ja kauheaa. Kirjassa tilaa saakin Cromwellin pimeämpi puoli; se, joka pelkää ja joka saa hänet janoamaan kostoa rakkaittensa kärsimysten tähden.

Voihan, kuulkaa. Ei tunnu siltä, että olisin edes arvollinen tästä mitään sanomaan. Hypistelin jokaista lausetta. Itkin ja nauroin. Ihastelin Mantelin taitoa tehdä kauheista asioista kauheita tekemättä niistä kuitenkaan verisiä ja inhottavia.

Lopuksi tekstinpätkä siitä, millainen olisi voinut olla naisen asema ja voima Cromwellin Englannissa, yhteiskuntaluokasta riippuen:

For what can a woman like Jane Rochford do when circumstances are against her? A widow well-provided can cut a figure in the world. A merchant's wife can with diligence and prudence take business matters into her hands, and squirrel away a store of gold. A labouring woman ill-used by a husband can enlist robust friends, who will stand outside her house all night and bang pans, till the unshaven churl tips out in his shirt to chase them off, and they pull up his shirt and mock his member. But a young married gentlewoman has no way to help herself. She has no more power than a donkey; all she can hope for is a master who spares the whip.

* Hyvä on, oikeasti tekstasin vain Booksylle, en keksinyt muita ymmärtäjiä.

Kirjabloggaajien joulukalenteri: 14. luukku

Kirjabloggaajien joulukalenterin 14. luukku avataan täällä Sivukirjastossa. Eilen joulufiilikset tarjosi Eniten minua kiinnostaa tie ja huomenna on vuorossa Tarinoiden taikaa.

Mainitsin aiemmin, etten lue kirjoja kovin usein uudestaan, mutta yksi harvoista poikkeuksista on Susan Cooperin Pimeä nousee, jonka jälleen luin tässä joulun alla. Sillä tosin pääsee joulufiilikseen vaikka kesäkuussa, Stantonin perheen joulutraditiot ovat sen verran tunnelmallista luettavaa.

Klassikoksi väittämässäni nuortenkirjassa 11-vuotias Will Stanton pääsee syntymäpäivänään osaksi Ikivanhoja, jotka taistelevat Valon puolella Pimeää vastaan. Kirjan tapahtumat kulkevat talvipäivänseisauksesta loppiaiseen.

Tänä jouluna, kun lunta on tullut aivan valtavasti, kirja on erityisen osuva: lunta sataa Thamesin laaksossakin, mutta siellä päästään joulun jälkeen jo katastrofitunnelmiin.

Vaan olipa joulunaika sitten valkea tai musta, en muutenkaan osaa nähdä kirjassa kerrassaan mitään vikaa. Cooper on minusta onnistunut joka tasolla, ja vaikka nyt luin kirjaa hieman toisin kuin nuorempana, tavoitin silti maagisen fiiliksen.

Yksi erityisen onnistunut kohta kirjassa on minusta muuten se, kun Stantonin lapset kiertävät laulamassa joululauluja:

Ilma oli purevan kylmä ja heidän hengityksensä höyrysi paksuna valkoisena pilvenä. Silloin tällöin taivaalta leijui lumihiutaleita. Barbara ja Mary jatkoivat lörpöttelyään aivan kuin istuisivat edelleen kotosalla, heidän jutteluaan säesti vain koko joukon askelten narina kovaksi paakkuuntuneessa lumessa. Will oli onnellinen ja hyrisi tyytyväisenä joulusta ja siitä ilosta että sai laulaa joululauluja.
(s. 107)

Niinpä lopuksi vielä joku kuoro* esittää yhden suosikkijoululauluistani Once in Royal David's City, jonka Stantonin sisarukset lauloivat rouva Pettigrewille, leskeksi jääneelle postinhoitajalle.)

* Olisin halunnut, että se joku kuoro olisi ollut Cambridgen King's Collegen kuoro, mutta siinä oli kauhea äänitys.

Wolf Hall

Tähtien asennot olivat sellaiset, että marraskuun puolella kävi selväksi Hilary Mantelin Wolf Hallin olevan seuraavana lukulistalla, halusin tai en. Kaikki osoitti kohti Wolf Hallia, ja vaikka voi olla liioittelua sanoa, että kohtalo määrää kun itse käy tonkimassa esiin sen, mitä Booksy aiheesta sanoi, väitän kuitenkin, että tässä kävi juuri niin.

Kansi: HarperCollins

Olin lumoutunut jossain sivulla 19, ja vaikka voin jossain määrin allekirjoittaa näkemykset siitä, että oli kohtia, joissa olisi voinut ehkä tiivistää, en toisaalta sitten kuitenkaan voi.

Juoni, jos sitä sellaiseksi voi sanoa, käsittelee Henry VIII:n hallinnon aikakautta ja niitä vaimoja - Thomas Cromwellin näkökulmasta. Tudorit ja erityisesti tietenkin Henryn VIII:n vaimojen karmea kohtalo ovat olleet minusta jotenkin kauhealla tavalla kiehtovia, mutta vähälle on jäänyt niistä lueskelu - ehkä siksi, että homma tuntuu helposti sosiaalipornon historiavastineelta.

Mutta. Mantel on hurmaava. Cromwellin kautta tarkasteltuna kyse tuntuu olevan elämästä - ja siksi juuri tämän kirjan kohdalla tuntuu hassulta puhua juonesta. Siksi en kuitenkaan osaa allekirjoittaa huomioita siitä, että jostain olisi voinut tiivistää.

Cromwell on - minusta - yksi onnistuneimpia kohtaamiani henkilöitä. Ajattelutavaltaan moderni ja selvästi hyvin älykäs, muttei suinkaan kuitenkaan tunteeton - ja vaikka kuningaskunnan etu on vahvasti Cromwellin mielessä, hän ei ole täysin epäitsekäskään.

Wolf Hallia lukiessani itkin ja nauroin. Odottamattoman koskettava hetki oli se, kun Cromwell ensimmäistä kertaa näkee muotokuvansa - miten mahtavaan asemaan noussut mieskin haluaisi olla kaunis, edes jonkun silmissä.

Olen ihan järjettömän iloinen siitä, että luin teoksen nimenomaan englanniksi. En minä sillä, etteikö suomennos olisi varmasti niin hyvä kuin vain on mahdollista. En vain tiedä, kääntyykö tämä kovin hyvin - jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. Mantelin kieli oli minusta kaunista, ja onnistuu korostamaan sitä, miten kieli on ajattelun väline. Ja kun kieli muuttuu, muuttuu ehkä ajatuksen luonnekin.

Jaksan harvoin ottaa lukunäytteitä ylös, mutta tämä tekstinpätkä on sieltä alkupuolelta kun Cromwell keskustelee kardinaali Wolseyn kanssa. Siitä rakastumisen ensihetkiltä.

The servants efface themselves, melting away towards the door. "What else would you like?" the cardinal says.
"The sun to come out?"
"So late? You tax my powers."
"Dawn would do."
The cardinal inclines his head to the servants. "I shall see to this request myself," he says gravely; and gravely they murmur, and withdraw.

Toiskohan joulupukki jatko-osan? Tai jos ei joulupukki, kaupunginkirjasto varmasti.

Odysseus

Keulin nyt hieman - tässä välissä on tullut luettua muutakin - mutta haluan kertoa tästä heti.

Luin siis James Joycen Odysseuksen vihdoin loppuun, ja tykkäsin siitä kuin hullu puurosta. Loppua kohden hämmästelin, miksei jengi lue sitä enempää - se on oikeasti mainio kirja. Mainioista kohdista piti kertomani jo aiemmin, mutta olikin kiire lukea Odysseusta, joten en malttanut koneelle.

Kansi: Tammi

Kuten ehkä tiedättekin, Joyce on käsitellyt kieltä hyvin kokeellisesti, ja kirjan jokainen jakso on kirjoitettu hieman eri tyylillä. Tajunnanvirtaa käytetään hyväksi muutamassa paikassa, mutta muutakin löytyy. Lisäksi jaksot (ja niiden kirjoitusasu) on löyhästi sidottu Homeroksen Odysseiaan. Haastetta sinänsä siis piisaa, mutta itse (kuten aiemminkin mainittua) luin Odysseusta Hannu Riikosen selitysteoksen kanssa. Se oli hyvä idea - Riikonen auttoi pahimpien karikoiden yli, ja itse sain keskittyä kieleen ja kirjaan.

Henkilökohtaisesti hihityttänyt tekstinäyte jostain kirjan alkupuolelta:

Duke lanella syöläs terrieri oksensi rystyisen möykyn mukulakiville ja ahmi sen suihinsa uudella innostuksella. Ylensyömistä. Palautetaan kiitoksin sen jälkeen kun sisältö on sulatettu täydellisesti. Ensin herkullista sitten maukasta. Bloom kiersi varovaisesti. Märehtijöitä.

Jostain syystä, ehkä siksi, että Odysseus on vaikea kirjan maineessa, oletin, että se olisi myös kuivakka ja varmaankin aika tylsä. Eipä ole. Odysseus on hauska, paikoin houreinen, paikoin realistinen, tunnelmallinen ja sanalla sanoen tosi hieno. Otetaan nyt esimerkki: loppupuolen ns. Kirke-jakson ja sitä seuraavan Eumaios-episodin (nämä kuuluvat kirjassa jo eri osiinkin) välinen kontrasti on sellainen, että toden totta lukijastakin tuntuu siltä, kuin vuoden parhaiden bileiden loputtua yhtäkkiä iskisi laskuhumala. Enkä tarkoita, että Eumaios-episodi olisi niin ankea - se on mainio episodi, ja ehkäpä yksi kirjan helppolukuisimmista - vaan sitä, että kielellä on Odysseuksessa aivan poikkeuksellinen voima. (Edellä mainittu Kirke-jakso oli muuten kirjan vaikeammin tulkittavia jaksoja, mutta otin ja suhtauduin siihen samalla tavalla kuin kuulemma jazziin tulisi: heittäydyin mukaan. Päätin, ettei sillä niin väliä ole, mitkä houreista tapahtuvat oikeasti.)

Moderni Odysseus, hieman ulkopuolinen pikkuporvarillinen Leopold Bloom on paikoin sydäntäsärkevä sankari (tai ehkä tässä tulisi käyttää termiä antisankari) mutta samalla hyväsydäminen ja omalla tavallaan vahva. Joyce esittää Bloomin useasta näkökulmasta, välillä aika koomisenakin hahmona, eikä kirjaa lukiessa päähenkilöön samaistu ainakaan minkäänlaisen fantasiaminän kautta. Toisaalta Bloomin ulkopuolisuus puhutteli ainakin minua - se oli jotain, minkä jollain tasolla tunnistin, ja jäin miettimään, onko tunne ehkä yleisempi kuin kuvittelisikaan.

Niin, jäikö jotain ymmärtämättä? Varmasti vaikka mitä, mutta koska lukijana olen minä enkä kukaan muu, otan Odysseuksesta tällä kertaa mukaani sen, mitä siitä irti nyt sain, ja se on paljon se. Luultavasti palaan vielä teoksen pariin myöhemmin - en aivan heti, mutta joskus, sillä uusikin suomennos hieman nyt polttelee. Eniten teoksesta ehkä saisi irti alkukielellä lukemalla*, mutta kehaisen silti vielä hieman Saarikosken käännöstä, joka on ainakin minusta ihan hillittömän hyvä (ja olikos peräti Akateemisessa alennuksessa? Vai joko se oli viime kuussa?) Vahinko, että Saarikoski on kuollut, kun olin neljä - nyt olisi lähtenyt fanipostia.

Jos nyt kenkään innostuu toukokuussa Marjiksen masinoimaan lukupiiriin osallistumaan, suosittelen jonkin Odysseus-selitysteoksen tai edes Wikipedian hyväksikäyttöä. Niin, ja sitä, että antaa itselleen tilaa nauttia, ymmärtää ja olla ymmärtämättäkin välillä.

* Kerran meinasin, ja olin jo Akateemisessa ostoksilla. Ulysses löytyi hyllystä, ja päätin muitta mutkitta ottaa pinon päällimmäisen teoksen. Kävi ilmi, että päällimmäinen teos oli pino. Masennuin hieman ja päätin kokeilla suomeksi.

How to Make Friends with Demons

Anteeksi radiohiljaisuus - se johtuu lähinnä siitä, että minusta on pelottavaa kirjoittaa kirjoista, joista eniten pidän. Kuten Graham Joycen How to Make Friends with Demons -kirjasta, joka nosti Joycen kategoriasta "hyvä, mutta ei minun juttuni" luokkaan "briljantti" yhdellä hujauksella.

How to Make Friends with Demons kertoo William Heaneysta, joka Lontoossa sijaitsevan, sosiaalityön ministeriökuvioihin liittyvän päivätoimensa lisäksi väärentää ensipainoksia vanhoista kirjoista kolmen miehen koplassa ylläpitääkseen kodittomien majaa ja näkee demoneita, jotka seuraavat ihmisiä. Ja voi, miten mahtava - paikoin purevan sarkastinen, paikoin täynnä tunnetta - HtMFwD onkaan. Se itketti ja nauratti ja rakastuin siihen niin kuin vain kirjaan voi rakastua.

Nyt ei varmaan kenellekään ole ylläri se, että suosittelen kirjaa lämmöllä.

HtMFwD on myös kirja, jonka olen - ilman omaa syytäni, nähdäkseni - onnistunut ostamaan duplikaattina. Kirja on nimittäin jossain päin maailmaa julkaistu (mikä hauska pikku kepponen) nimellä Memoirs of a Master Forger, kirjoittajana - niinpä tietenkin - William Heaney. Olen tavallaan hieman pahoillani, että luin kirjan Joycen nimellä, koska otaksun, että kirjan tietynlainen realistisuus olisi tehnyt siitä kiehtovan lukukokemuksen, jos edes hetken aikaa olisi voinut leikkiä ajatuksella siitä, että teos onkin oikeasti omaelämäkerrallinen.

Varjojen kirja

Oi onnea, minulle! Synttäripäivä on huippu päivä, etenkin jos sattuu saamaan tällaisen lahjan:

En tiedä, miten herra Sivukirjasto aina onnistuukin hommaamaan parhaat lahjat, mutta niin vain käy. Don Patersonin aforismit ovat hykerryttäviä. Tässä yksi lemppareistani (tähän asti, kun kaivoin tätä kirjasta, törmäsin tietysti sataan muuhun helmeen):

En pysty lukemaan mitään Hartley Coleridgen tai John Claren kirjoittamaa enempää kuin yhden rivin, en edes katkelmaa kirjeenvaihdosta, muistamatta mitä Rilke tunsi koiria kohtaan: hän rakasti koiria niin paljon ettei kestänyt olla samassa huoneessa niiden kanssa, häntä kauhistuttivat "nämä luontokappaleet... joita olemme auttaneet saavuttamaan sielun, jota varten ei ole taivasta", ja niiden kirottu kyky tuntea kaikkea. John Clare, John Clare, jo hänen pelkkä nimensäkin pieksee minut.
- Don Paterson, Varjojen kirja, s. 44

Olen lukenut aforismeista osan englanniksikin, ja on pakko saattaa tietoonne vielä jotain muutakin: suomentaja Anni Sumari on onnistunut hommassaan erinomaisesti. Kiitos kääntäjä Sumarin, aforismit ovat paikoin nautinnollisempia (ja niistä saa enemmän irti) suomeksi kuin englanniksi - ja tässä kehu, jonka voi harvoin suustaan päästää.

Suosittelen varauksetta kaikille (mutta en luettavaksi putkeen, vaan silloin tällöin ja hitaasti nautiskeltavaksi.)

Redemption in Indigo

Oi-joi-joi. Karen Lordin esikoisteos jätti sanattomaksi. Erityisen sanattomaksi se jätti, koska kuuntelin sen äänikirjana, ja kokonaisuus toimi niin hyvin, että melkein kuuntelin sen uudestaan saman tien. (Robin Miles, sinäkin voit tulla meille asumaan ja lukemaan iltasatuja.)

Redemption in Indigo pohjautuu - ainakin osittain - senegalilaiseen kansansatuun, mutta ymmärsin jostakin, että tosiaan vain osittain. Niin tai näin, ahmattimiehensä jättävästä ja kaaoksen voimat käsiinsä saavasta Paamasta kertova tarina on kiehtova, lämmin ja toiveikas, ja sitä lukee ilokseen, sillä (kuten kannessakin sanottiin) sanaakaan ei toivoisi tarinasta muutettavan, ei mistään syystä.

Lukekaa Redemption in Indigo, lukekaa! Siitä tulee onnellinen ja hyvä mieli! Ja jos mahdollista, älkää vain lukeko, vaan kuunnelkaa, sillä kirjan äänikirjaksi lukenut Robin Miles on huikean hyvä kertoja jonka jumalaiseen ääneen voisi upota tuntikausiksi (ei sillä, ettenkö olisi uponnutkin.)

Jos ette usko minua, Tor.comin sivuilla on tarjolla pieni maistiainen tekstistä. Minä jään odottamaan Karen Lordin seuraavaa teosta, toivon sen ilmestyvän mieluiten huomenna.

Our Tragic Universe

Scarlett Thomasin Our Tragic Universe käsittelee (muun muassa) tarinatonta tarinaa, ja ehkä yrittää ollakin sellainen. Tämän siitä saa kun ei opiskellutkaan kirjallisuutta yliopistossa; en tajua eri narratiiveista mitään. Sen tiedän, että pidin OTU:sta ihan hirveästi.

Kirjan päähenkilö Meg elää karmeassa parisuhteessa ja yrittää kirjoittaa suurta romaaniaan; henkensä pitimiksi Meg joutuu kuitenkin suoltamaan genrefiktiota (toden totta, huudahtaa genrelukija. Mikä kaamea kohtalo!) ja kirjoittamaan arvioita lehtiin. Erilaisten sattumien kautta Meg päätyy arvioimaan kirjan, jonka kirjoittajan mielestä olemme kaikki jo kuolleet ja nyt meillä on mahdollisuus, omaa sankaritarinaamme elämällä, pyristellä kohti ikuista elämää. Mutta Meg ei halua elää ikuisesti - ja kukapa nyt oikeasti haluaisi?

Kaikista tavoistani poiketen kirjoitin muistiin kirjasta pätkän, joka nähdäkseni aukottomasti todistaa Megin parisuhteen olevan vähintäänkin tasoa "julma ja epätavallinen rangaistus". Kas näin:

"Almost a week later, on New Year's Day, I'd woken up in the house in Dartmouth, pressed my leg against Christopher's and then watched as he got up without looking at me and left the room. He'd clearly been unsettled by Christmas too, although he hadn't yet said why. The day ahead was gaping like a black hole. I couldn't go to the library, because it wasn't open. I couldn't read a book, because Christopher thought you should spend a day reading a book only if you were ill, or if someone was paying you to do it."

- Scarlett Thomas, Our Tragic Universe, sivu jotain 

Se, että pidin OTU:sta paljastaa varmaan täydelliseksi valheeksi usein huutelemani väitteeni siitä, että vihaan metafysiikkaa. (Siis sikäli tietenkin, että yhtään ymmärrän, mistä metafysiikassa on kyse.) OTU on mahtava kirja elämästä, kuolemasta, tarinoista, kirjoittamisesta, koirista ja neulomisesta. Se huomauttaa, vallan osuvasti, ettei kaikkien tässä elämässä ole suinkaan pakko olla sankareita - toisten on pakko olla hirviöitä tai muita arkkityyppejä. Siinä neulotaan sukkaa (sivumennen sanoen, halusin aika usein hypätä kirjaan Megin seuraksi, jos ei muutoin niin kertoakseni, että sukan neulominen on helppoa kuin heinänteko.) Siinä kasvetaan, muttei mihinkään erityiseen suuntaan, vaan pikemminkin kohti vapautta. Ja mikä parasta, OTU:n sivuille oli ihana uppoutua.

Luen nykyään harvoin kirjoja uudestaan, mutta OTU on varmaan pakko hankkia omaankin kirjahyllyyn, jotta voin sukeltaa sen maailmaan vähintään kerran vuodessa. Nythän lukukokemuksen tarjosi - tietenkin - kirjasto.

PS. Our Tragic Universen voi varmaan huoletta lukea, vaikka vihaisikin genrefiktiota. Kirjan fantastiset elementit olivat niin vähäiset, että vastaavaa voi löytää mistä tahansa mainstreamiksi luettavasta.

The Illumination

Kämmenet hikosivat taannoin kun tajusin, että kirjastoon on hommattu Kevin Brockmeierin uusin teos, The Illumination, enkä minä edes tiennyt sellaisesta. Varasin sen tietysti heti, mutta toisissa olosuhteissa olisin varmaan ostanut empimättä (esimerkiksi, jos olisin törmännyt siihen ensin kirjakaupassa. Amazon, miksette koskaan suosittele minulle mitään hyvää?)

The Illumination alkaa, kun ihmisten kipu muuttuu valoksi, jonka kaikki voivat nähdä. Ilmiö on maailmanlaajuinen, eikä sille löydy selitystä - mutta tämä hämmentävä ja kauniilta kuulostava tapahtuma on osaksi vain taustaa itse kirjalle, joka kertoo kuudesta ihmisestä, jotka kaikki saavat käsiinsä rakkaudentunnustuksista koostuvan päiväkirjan. Sitä, miten oma tai muiden tuska sekä päiväkirja kutakin kirjan henkilöä muuttavat, onkin kirjassa keskeisintä.

Minua jäi hämmästyttämään se, miten huolettomasti Brockmeier törsää kaksi isoa ideaa yhteen kirjaan, ja vaikka kaikki eivät käsittääkseni ole tästä tuhlailevaisuudesta pitäneet, teki se kivun muuttumisesta valoksi ainakin itseni kohdalla jotenkin vielä kauniimpaa, korostaen samalla koko ilmiön surumielisyyttä. Keskivaiheilla tosin huomasin, etteivät kaikki kirjan hahmot kantaneet yhtä hyvin ja yhtä pitkälle kuin toiset, mutta lopulta mikään ei tuntunut liialliselta ja kirjan loppu oli mahtava. Pidin myös siitä, ettei kirjassa kukaan kokenut ihmeitä - hieman alakuloiset tarinat saattoivat päättyä ylävireisemmin tai yhtä surumielisinä kuin olivat alkaneetkin, mutta jotain oli kuitenkin aina tapahtunut.

Pidän Brockmeierista kirja kirjalta enemmän.

Luonto pakastimessa

Olen hieman pelännyt tämän postauksen kirjoittamista, koska pidin Anu Silfverbergin Luonto pakastimessa -kirjasta ihan kauheasti, enkä oikein uskalla sanoa siitä mitään, ettei se vaikka mene pilalle jonkun silmissä. Tai sanottakoon nyt kaiken uhallakin*, että pidän Anu Silfverbergin kirjoituksista yleensä ihan kauheasti - viikon paras päivä on tähän asti ollut joka toinen perjantai, jolloin Silvferbergin kolumni ilmestyy Nyt-liitteessä (kuten kaikki Facebook-ystäväni kyllä tietävät), paitsi että ei enää ilmesty. Kaiken lisäksi ihailen Silfverbergiä esim. siksi, että hän on vienyt ajatuksensa käytäntöön asti (toisin kuin tekopyhä minä) ja on vegaani - itse en ole edes kasvissyöjä, vaikka lihansyönnin vähentäminen on jatkuva ja loppumaton pyrkimys.

No, Luonto pakastimessa on osaksi (muttei häiritsevässä määrin) samaa tekstiä kuin Nytin kolumnit ja se on jaettu useampaan osaan jotka käsittelevät eläimiä, ihmisiä, naisia, työtä, elämää ja uskontoa, noin muutaman esimerkin mainitakseni. Luonto pakastimessa sekä itketti että nauratti - etenkin Eläin-osio riipaisi Sivukirjastossa syvältä samalla kun puolet ajasta hihitytti ihan kauheasti: Silfverberg käsittelee osuvasti ja (koiranomistajan kohdalla) kipeästikin sitä, miten jakomielisen lempeästi ja julmasti ihmiset eläimiin suhtautuvat, ja sitä, miten esimerkiksi koirien kohdalla nämä käyttäytymismallit koskevat samaa eläintä - asia, jota jossain määrin olen itsekin miettinyt (ja tätä kautta surrut myös sitä, onko koiran hankkiminen ylipäänsä ollut ... no, oikein. Vaikken kyllä piskistä enää millään luopuisikaan, ja olisiko sekään sitten sille parempi, että tässä sitä ollaan.) No siis mutta että laittoi ajattelemaan. Eikä vain eläimiä.

Luin Luonnon pakastimessa kirjaston kappaleena, mutta haluaisin ostaa sen omaankin hyllyyni. Koin nimittäin jossain määrin, että se kirkkaus jolla Eläin-osio kirjan avasi hieman himmeni loppua kohden, mutta en ole varma, oliko kyse kirjasta sinänsä vai pikemminkin siitä, että luin sen sairaslomalla päivässä - eikä mitään paljon ajatuksia herättävää pitäisi tällä tavalla hotkaista. Luonto pakastimessa on luullakseni parhaimmillaan teoksena, johon voi palata ja palata uudestaan, lukea hieman silloin tällöin ja siitä nautiskellen.

* Siis sen uhalla, että saan kaikki Suomen miesasiamiehet kimppuuni. Vai mitä ne nyt on. No, kyllä te tiedätte.

Les Non-Dupes refusé!

Luin hiljattain Jonathan Lethemin uutuuden, Chronic Cityn. En ollut aikaisemmin lukenut mitään Lethemiltä joten odotukseni olivat jotakuinkin tasolla "luultavasti jotain vaikeaselkoista".

Jälkeenpäin elämä tuntui tyhjältä.

Kirja lähtee liikkeelle suunnilleen näin: entinen lapsitähti Chase Insteadman elää traagisessa suhteessa avaruuteen juuttuneen astronautin kanssa tavatessaan sattumalta aiemmin lupaavan kriitikon, Perkus Boothin, ja tempautuessaan mukaan Perkuksen hivenen omalaatuiseen todellisuuskäsitykseen. Samaan aikaan paennut tiikeri aiheuttaa tuhoa Manhattanilla - mutta enpä sanokaan enempää, sillä juoniselostus on tämän kirjan kohdalla tavallistakin höpsömpää.

Ei muuten pidä ymmärtää väärin, CC oli luultavasti nimenomaan vaikeaselkoinen, mutta ei ärsyttävällä tavalla. Luin huvikseni muutamia arvosteluja jälkikäteen ja ymmärsin, että puolet kirjasta meni ilmeisesti minulta yli hilseen. Osa arvioitsijoista oli nauranut ääneen joka sivulla: minä vain kymmenkunta kertaa. Sellainen on vieraan kulttuurin voima: kaikkia hassuja viittauksia ei vaan tajua. Mutta ei surra sitä, koska hyvään lukukokemukseen tarvitaan lukija ja hyvä kirja, ja ne ehdot täyttyivät - lukukokemus oli hieno ja rakastin kirjaa. Vaikeaselkoisuus tässä voisi siis tarkoittaa sitä, että jos kirjan lukisi uudestaan, siitä löytäisi lisää tasoja - Chronic City on ehdottomasti jossain välissä hommattava omaankin hyllyyn.

The Gone-Away World

Olen ... sanaton. Saattaa kuulostaa teeskentelyltä: luin Nick Harkawayn kirjan The Gone-Away World kuukausi sitten, joten enää ei varmaan pitäisi olla sanaton, mutta olenpa vain kuitenkin. Olen myös suositellut TGAW:ia oikealle ja vasemmalle ja suosittelen sitä vastedeskin lähes jokaiselle jonka ylipäänsä arvioin olevan lukutaitoinen.

Olin ostanut TGAW:in omaan hyllyyn pari vuotta sitten, mutta se oli yhä jokseenkin giganttisessa to-read -pinossani. Sitten ystäväni löysi kirjan sattumalta eräästä paremmasta pääkaupunkiseudulla toimivasta kirjakaupasta, luki takakannen, ajatteli "ninjoja ja merirosvoja, oh my" ja keräsi kirjan parempaan kotiin - alkaen lähes välittömästi pommittaa minua "Lue se nyt heti, se on ihan loistava. Ei kohta, vaan HETI!" -viesteillä.

Tästä syystä siis rikoin Erehtymättömän Seuraavan Kirjan Valintaperustelogiikkani, ja otin TGAW:in eräälle työmatkalle mukaan.

TGAW:issa nimetön kertojamme selvittää, kuinka ei-niin-kaukaisessa tulevaisuudessa käydään sota nimeltä Go-Away War. Tässä sodassa tuhoutuu iso osa todellisuutta, ja ihmiset elävät vähäisiä todellisuudenrippeitä ylläpitävän Jorgmundin putken varrella. Vaan nyt on putki tulessa, ja sen sammuttamiseen kutsutaan Haulage & HazMat Emergency Civil Freebooting Company - ryhmä, johon sekä kertoja että tarinan toinen päähenkilö Gonzo Lubitsch kuuluvat.

Juoni ei ole lineaarinen, mutta se toimii. Henkilöhahmot ovat mahtavia.

Kerronta ... jos sanon, että teksti toimii, vähättelen. Kulutin noin viidensadan sivun lukemiseen luultavasti kolme viikkoa - en siksi, että teksti olisi ollut vaikeaa, enkä siksikään, että se olisi ollut tylsää. Mutta teksti on loistavaa, siihen pitää kuluttaa aikaa - tätä kirjaa ei tulisi lukea hotkaisten, tai menettää luultavasti 95% lukunautinnosta. (On se sittenkin varmaan ihan hyvä, mutta ei ehkä niin briljantti.)

TGAW kuuluu niihin kirjoihin, jotka saavat ainakin minut nauramaan ääneen julkisilla paikoilla ja käyttäytymään muutenkin epäilyttävästi.

En voi suositella tarpeeksi, luulen, joten lukekaa se nyt vain.

Darkmans

Taisin aiemmin mainita, että Nicola Barkerin Darkmans kannattaa lukea?

Toivottavasti kaikki uskoivat. Darkmans on mainio. (Se on myös jonkin tahon ... erm ... Guardianin listalla niistä (luullakseni) SF/F-kirjoista joita pitää lukea. Listoja ei ole pakko uskoa, mutta joskus kannattaa.)

Noin, nyt kaikki sulut on suljettu. Minä lainasin Darkmansin sen listan perusteella. Darkmansin kannessa lukee jotain sen suuntaista kuin "Luettuani nämä 837 sivua olisin halunnut vielä 837 sivua lisää". Ymmärtänette, että lyhyiden kirjojen kannatusyhdistyksen jäsenenä olin skeptinen.

Mutta oikeassa olivat. Darkmansia olisi lukenut lisääkin.

Itse juoni on hieman ... jopa ... vaikeasti selitettävä. Kirja kertoo useammasta ihmisestä, joiden elämät ovat kietoutuneet yhteen, ja joiden elämässä vaikuttaa suoraan keskiajalta peräisin oleva kaaos. Kirjoitustyyli on omintakeinen, mutta sopiva.

Mahtava kirja.

The Last Wish

En oikein tiennyt mitä odottaa Andrzej Sapkowskin kirjalta The Last Wish, jota kirjastossa oli tasan yksi kappaletta ja joka edelläni varausjonossa olevien lukunopeudesta päätellen oli TYL-SÄ mutta jota kuitenkin oli kehuttu ...

Ja sitten se olikin ihan MAINIO. Hykerryttävä. Riemastuttava. Ihana. Halusin heti ostaa sen omaksi, mutta päätin odottaa kunnes rikastun tai Akateemisessa on pokkariale, kumpi nyt ensin tuleekaan.

Kannattaa lukea, ihan ilman muuta. Se näyttää tältä, että tunnistatte sen kaupassa tai kirjastossa:

Mestaritonttu

Olen TAAS jäljessä, kirottua. Yritän hoitaa nämä nyt aikajärjestyksessä.

En missään nimessä myönnä suhtautuvani kovin nostalgisesti lapsuuteen - olkoonkin, että silloin sekä kesät että kirjat olivat pidempiä, limsa parempaa ja sarjakuville aikaa - mutta silloin tällöin luen uudestaan lempparikirjojani, joista ihan ehdottomasti yksi oli Aili Somersalon Mestaritontun seikkailut. (Enkä näköjään ole yksin: Hesarin äänestyksessä Mestaritonttu kohosi suosituimmaksi kotimaiseksi lasten- ja nuortenkirjaksi.)

Luin sen uudestaan taas hiljattain, ja olin hieman masentunut ainoastaan siitä, miten paljon kirja oli lyhentynyt. Muutoin se ylsi kyllä hyvinkin samalle tasolle kuin vuonna, erm, kaheksankytjotain kun sain sen äidiltä.

Kirjahan on jatkoa hyvin lyhyelle satukirjalle Päivikin satu. Mestaritonttu on kuitenkin jännittävämpi noitineen ja tonttuineen ainakin minusta. Kyöpelinvuori vaikutti yhä yhtä kiehtovalta, jos nyt ei enää niin kovin pelottavalta. Mestaritonttu tuntuu myös hyvin suomalaiselta - mikä on tietenkin ihan taivaallista, kun yleensä suomalainen sadunkerronta jää anglosaksisen perinteen jalkoihin niin että hujahtaa. Kielenkäyttö on sitäpaitsi ihanaa: kuka enää sanoo "Älä ole milläsikään" - ja kuka voi olla nauttimatta tuon lukemisesta?

Alas taikavirtaa!

Haa. Halusin vain tiedottaa, että Otava on tehnyt kulttuuriteon ja julkaissut uusintapainoksen Alas taikavirtaa -kirjasta. Eikä SILTI pidä meteliä itsestään. Jos minä olisin saanut Alas taikavirtaa -kirjan julkaistua uudelleen, myöntäisin itselleni palkinnon vuoden parhaasta teosta hetimiten. Ja kansikin on pysynyt samana! Pajarit lohikäärmeen selässä, sydämeni on täysi.

Myös Fedja-setä, kissa ja koira -teoksen saa kovakantisena. Kansi on tosin Fedja-sedällä uudistunut.
Suomennokset ovat pysyneet samoina, AFAIK, ja se on hyvä se.

Sekä Alas taikavirtaa että Fedja-setä ansaitsevat täydet 10 pistettä viisiportaisella asteikolla, niin hyviä ne ovat.

Nyt on hyvä tilaisuus täydentää kirjahyllyä, siltä varalta että

1. aikoo ikinä hankkia lapsia
2. ei aio ikinä hankkia lapsia, mutta ymmärtää hyvin varustetun kirjahyllyn merkityksen
3. vanhat kappaleet Uspenskin kirjoista ovat usean sukupolven hellästi pureskelemia, ja haluaa vielä lukea niitä.

Tämä nyt kuulostaa vähän maksetulta mainokselta, mutta ... olisikin :D

Kun vapaus liukuu käsistä: Farthing

Tiedän lukevani hirveästi genrekirjallisuutta, ja tiedän myös, että se ei kaikkia kiinnosta lainkaan.

Jo Waltonin Farthing ei kuitenkaan ole genrekirja, vaan se pitäisi - tai ainakin kannattaisi - kaikkien lukea. Jos genren haluaa määritellä, se on ehkä vaihtoehtoinen historia.

Farthingissa eletään vuotta 1949, Isossa-Britanniassa. Hitler on vallannut Manner-Euroopan, vaan mitäs tuosta kun rauhassa sentään Reichin kanssa eletään. Juutalaisten olot ovat Englannissa paremmat kuin muualla Euroopassa - ja muualla ne ovat niin huonot kuin olettaa voi - vaikka asenteet alkavat sielläkin pikku hiljaa kiristyä.
Lucy, kirjan toinen päähenkilö, on englantilainen aristokraatti, joka on kaikkien järkytykseksi mennyt naimisiin juutalaisen miehen kanssa. Lucy on miehensä kanssa vanhempiensa maatilalla Farthingissa, kun tapahtuu murha.

Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään ihan pelkkä whodunnit. Kirja on hienovaraisempi ... ja paljon pelottavampi. Vapaus lipuu käsistä niin kauhean helposti; ja vääriä valintoja on niin helppo tehdä. Huomaatte kyllä; loppu laittaa oikeasti ajattelemaan.
Sen lisäksi, että kirja on suorastaan hyytävä, sitä on myös hirveän kiva lukea. Kirjassa Lucyn näkökulma on kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa, ja etsivä Carmichaelin - sen toisen päähenkilön - näkökulma puolestaan kolmannessa. Ratkaisu toimii jostain syystä todella hyvin, ainakin minulle.

Ei voi kuin suositella, ja satun muuten tietämään, etten ole yksin tämän näkemyksen kanssa. Meinasin ensin ostaa tämän itselleni, mutta sitten huomasin, että se löytyy kirjastosta ja ajattelin säästää ... mutta nyt ehkä kuitenkin joudun ostamaan sen.