Vermilion

Molly Tanzerin Vermilion (The Adventures of Lou Merriwether, Psychopomp), on ollut viime aikojen riemastuttavimpia kokemuksia.

Siis sen ohella, että tyttäreni oppi pyöräilemään.

Kirjallisuuteen keskittyen, kuuntelin Vermilionin äänikirjana loppuun ihan tovi sitten, ja nyt en oikein osaa enää olla, kun en voi kuunnella Vermilionia. Asiaa ei yhtään auta se, että Tanzer kirjoitti tarinansa lopun avoimeksi - sillä tavalla, että jatkoa voisi tulla, mutta toisaalta myös sillä tavalla kuin elämä tuppaa olemaan.

Kirja siis kertoo Lou Merriwetheristä, joka jonkinlaisessa rinnakkaisuniversumissa manaa haamuja takaisin hautaan San Franciscossa. Lou on puoliksi kiinalaista syntyperää, puoliksi britti, ei oikein kotonaan missään - mutta kun kiinalaisia alkaa kadota mystisen rautatiehomman perässä, Lou saa mutsiltaan käskyn selvittää homma.

Sitten on jotenkin kauhean viehkoa länkkäriä maailmassa, jossa demoneita ja vampyyreja on oikeasti, mutta sen lisäksi myös puhuvia karhuja.

Herkullista.

Lou ei ole kaikkein helpoin matkatoveri, mutta sydän hänellä on paikallaan. Kirjan paras kohta oli matkakertomus, ja toinen paras kohta oli matkan pää mystisine parantoloineen, jossa kaikki ei näytä olevan ihan kosher.

Erityismaininta muuten äänikirjan lukijalle, Emily Woo Zellerille, joka hanskasi kirjan kaikki äänet sillä tavalla, että äänestä tiesi kuka kulloinkin on äänessä, hetkeäkään ei tarvinnut miettiä.

Mutta mille tässä nyt alkais, en tajua.

Beneath London

Todistin itselleni, että James P. Blaylockin teokset toimivat - ainakin mulle - paremmin luettuina kuin äänikirjoina.

Beneath London oli riemastuttava seikkailu - vaiko ehkä sittenkin sekoilu - jossa sympaattinen Langdon St. Ives sympaattisine, edistyksellisine vaimoinen tutkii kauheaa ja kummallista rikossarjaa ja yrittää siinä sivussa vähän tutkiskella kiintoisaa kaivantoa, joka on Lontoossa romahtanut ja paljastanut maanalaisen tunneliverkoston.

Kirjassa on roistokin, se, joka on vastuussa siitä kauheasta ja kummallisesta rikossarjasta - ja kerrankin tyyppi on sopivan roistomainen ja kauhea. St. Ives joutuu tilanteisiin, jotka tuntuvat aidosti epämiellyttäviltä lukijastakin - millä tarkoitan sanoa, että vaikka olin melko varma St. Ivesin selviävän, olin silti ajoittan hermostunut.

Hyvä seikkailu. Olen iloinen, että palasin Blaylockin paperiversioihin.

The Clockwork Dagger / Crown

Beth Caton The Clockwork Dagger oli Locuksen suosittelema, joten kun se kirjaston sähkökirjapalveluun putkahti, luin sen toki.

Siinä nuori parantajatar tekee matkaa ilmalaivalla sodan runtelemassa, höyrypunkilla ja asenteella toimivassa valtiossa. Tavallisesta toimipaikan vaihdoksesta tulee kuitenkin seikkailu, koska 1) komea ja salaperäinen ilmalaivastuertti 2) inha ja salaperäinen ulkovallan agentti 3) sankarittaren parantajan voimat, jotka ovat valtavammat kuin kukaan kuvitteli.

Kuulostan sarkastiselta, mutta tämä ensimmäinen osa, The Clockwork Dagger oli oikein mukiinmenevä seikkailu. Romanttinen mukiinmenevä seikkailu, ei täydellinen, mutta jollain tavalla aika raikas. Kirjassa on vahvasti yhteiskunnallinen ote, ja sankaritar on empaattinen tyyppi.

Mutta ensimmäinen kirja oli vain osa tarinaa; ja yhtäkkiä, kuten jatko-osa The Clockwork Crownin alussa kerrotaan, Caton piti kirjoittaa myös toinen osa.

Toinen osa on sitten vähän nääh ja plääh, ainakin minulle. Seikkailu jotenkin menettää teränsä, vaikka yhteiskunnallinen ote on yhä vahvasti tallella. En jaksa välittää päähenkilöstä enkä hänen romantillisesta kiinnostuksestaan (joka yltää puisevimpien lukemieni romanssien tasolle). Loppu tuntuu loputtomalta.

Mutta loppui sekin, sitten. Ja ensi kerralla mietin toisenkin kerran, haluanko varmasti lukea myös jatko-osan.

Tai no, en tietenkään mieti. Eihän elämässä voi pettymyksiltä suojautua.

The Mechanical

The Mechanical kertoo Jaxista, joka on mekaaninen tyyppi, ja ranskalaisesta markiisitar Berenicesta,  joka ei ole, ja pastori Luuk Visseristä, ja maailmasta, jossa mekaanisia tyyppejä surutta hyödyntävä Hollanti on maailmanvalta ja Englannista ei puhuta sanallakaan, kuinka virkistävää, ja Hollannin vastapoolina on Atlantin toiselle puolelle paennut Ranskan hallinto, joka (kieltämättä vähän oma lehmä ojassa -henkisesti) vastustaa mekaanisten tyyppien hyväksikäyttöä, ainakin yksipuolista, vain Hollannin harjoittamaa hyväksikäyttöä. Ja kaikki tämä kunnon höyrypunk-aikakautena.

No jo oli pitkä ensimmäinen lause ja kappale. Enkä silti saanut edes kirjoittajaa mahdutetuksi mukaan: hän on Ian Tregillis. Ja The Mechanical on ensimmäinen osa oletettavasti kolmiosaista sarjaa.

Minulle The Mechanical oli konseptuaalisesti parempi kuin lukukokemuksellisesti, en tiedä, onko tuossa edes mitään järkeä, mutta näin kävi. Siinä on tosi paljon hyvää: uudenlainen maailmanjärjestys, pohdintaa vapaasta tahdosta, paljon erilaisia harmaan sävyjä ja vain hyvin vähän helppoja ratkaisuja, ja, ehkä tärkeimpänä, kutimoiva kersantti.

Valitettavasti (lukuunottamatta niitä kohtia, joissa fiittasi neulova kersantti, ja ne kohdat eivät prosentuaalisesti paljon tekstiä rasita) itse lukemisen prosessi ei jotenkin sujunut. Laskin kirjan käsistäni lähinnä helpottuneena siitä, että se vihdoin loppui.

Jatko-osaan mennessä pitää käydä itsensä kanssa tiukka keskustelu siitä, oliko konseptuaalinen niin hyvää, että se peittoaa lukukokemuksellisen raskauden. Se on nyt jo selvää, että jos jatko-osassa ei esiinny kersantteja neuletöidensä kanssa, tapahtuu kamalia.

Homunculus

Menin taas lukemaan James P. Blaylockia äänikirjaksi tulkittuna. Virhe, jonka olen ennenkin tehnyt.

Nyt voinkin teille luottavaisesti kertoa, että Homunculus on kirja, jossa on monta sanaa. Sanat muodostavat keskenään lauseita. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen Englantiin. Jossain on joku ilmalaiva, mutta sen suhteen lunttasin:

No, oppia ikä kaikki ja jos ei hyvällä niin pahalla sitten.

Noin. Nyt muistan ensi kerralla jättää äänikirjaversion omaan arvoonsa ja tarrata paperikappaleeseen. (Ja eikös vain tuo Homunculus löytynyt omastakin hyllystä kuollut puu -painoksena, ei olisi tarvinnut edes Audiblen krediittiä siihen törsätä hmph.)

(Toisaalta nyt voin lukea sen ja se tulee olemaan aivan uusi kirja minulle.)

Changeless

Viime vuoden loppupuolella tein päätöksen lukea vähemmän kirjoja, joista en erityisesti pidä. Niinpä kiikutin Gail Carrigerin Changelessin loppupuolella jatko-osat lukematta kirjastoon.

Changeless toki loppui järisyttävään cliffhangeriin, joka melkein sai katumaan päätöstä, mutta vain melkein.

Changelessissa on - minun kannaltani - sellainen ongelma, että sen päähenkilö Alexia Maccon, omaa sukua Tarabotti, on viittä vaille Mary Sue kaikessa täydellisyydessään. Tämä vaatii ilmeisesti sen, että monien Alexian ympärillä olevien on oltava idiootteja: Alexian paras ystävä Ivy kuvataan niin tylysti, että ihmetellä täytyy, miksi naiset missään universumissa olisivat ystäviä. Nyt suhde ei edes lähentele tasaveroista ystävyyttä vaan on pikemminkin holhoajan ja holhokin välinen. Toki Ivyn tarkoitus on olla ns. comic relief, mutta kun hahmoa ei kohdella oikein minkäänlaisella lämmöllä, huumori jää aika kylmäksi. Että ei naurata. Sama koskee Alexian äitiä ja sisaruksia. Ongelma vaivasi jo Soullessia lukiessani, mutten osannut silloin aivan tökätä siihen sormella.

Tämän rinnalla tuntuu aika pieneltä se, ettei Carriger minusta oikein tavoita sellaista aitoa viktoriaanista henkeä: höyrypunkiahan tämä on, joten liekö tarkoituskaan.

Seikkailupuoli sinänsä on vauhdikas ja viihdyttävä, mutten todella aio kiusata itseäni enää Ivy-paran kustannuksella. Haluan koomiset sivuhenkilöni inhimillisinä ja lämmöllä kuvattuina.

The Secret of Abdu El Yezdi

Yhtäkkiä joka paikassa kehuttiin Mark Hodderin Burton & Swinburne -kirjoja, joissa on ihan kauheasti höyrypunkia ja jonkinlaiset vaihtoehtoversiot oikeastikin eläneistä Richard Burtonista ja Algernon Swinburnesta seikkailemassa.

Ottaen huomioon yllämainitut kehut ja sen, että - kuten ehkä muistatte - en voi vastustaa mitään, mikä on nimikoitu Burton & Swinburne -hengessä, tartuin rohkeasti ensimmäiseen kirjaan, joka kirjastolla tätä sarjaa oli tarjota.

Se oli toki vasta sarjan neljäs osa, mutta minun päätäni ei palella! Ei ainakaan sitten kun puikoilla oleva pipo valmistuu, mutta se on toinen tarina.

The Secret of Abdu El Yezdi oli tavallaan ihan pölö kohta aloittaa, tavallaan ihan hyvä. Tässä nimittäin on tapahtunut jotain kummallista siinä alussa, Swinburne ja Burton eivät muka tunnekaan toisiaan, kyllä se siinä jotenkin selviää - joten luultavasti vanhakin lukija oli vähän aikaa ihan pihalla. Uusi lukija nyt ainakin oli. Toisaalta ilokseni huomasin, että genren konventiot ovat jo sillä tavalla tuttuja, että heti hoksasin, että ahaaaa, vai tällaista peliä.

Se oli hauska hetki, se.

Noin muuten kirja kuului sarjaan "oivallinen seikkailu, josta pitäisi leikata neljäsosa pois". Jos seuraava - tai kolme aiempaa osaa - kävelevät vastaan, saatan lukea, mutta en aio hakeutua pois polultani ne käsiini saadakseni.

Tässä on kuitenkin pipojakin neulottavana.

Cold Magic

Aiemmat kokemukseni Kate Elliottin kirjoista eivät ole olleet varsinaisesti rohkaisevia, joten kun Locuksen suosituksiin putkahti Elliottin trilogian kolmososa, käärin hihat ja päätin - vähän huokaisten - antaa rouvalle vielä mahdollisuuden.

Onneksi! Tämä Cold Magic oli aivan vetävä fantasiaromaani - siinä määrin, että vaikka nykyään ajatus trilogiasta saa minut lähinnä uupuneeksi, nyt odotan seuraavaa osaa kirjastosta mieli aivan virkeänä.

Kirja sijoittuu jonkinlaiseen vaihtoehtoiseen historiaan (jos kohta niin kovasti vaihtoehtoiseen, että rinnakkaismaailmoissa saadaan siirtyä aika paljon vasemmalle, että tämä kohdataan, ihan ei olla kahden universumin päässä), jossa powers that be -osastoa edustavat normaalin ylimystön ohella maagit, jotka eivät ole parrakkaita ja hyväntahtoisia vaan omista ja huoneidensa eduista kiinni pitäviä mafiosoja. Serkukset Cat ja Bee asuvat jossain, joka voisi olla eteläistä Englantia, ja käyvät yliopistolla. Sitten käy ilmi, että suvun vanhimmat ovat menneet tekemään erikoisen sopimuksen, jossa sijaiskärsijäksi joutuu Cat.

Vaikka aika kovasti kirja keskittyy seikkailupuoleen, Elliott ei unohda myöskään yhteiskuntaa. Laukatessaan halki maaseudun ja kaupunkien suojattua, joskin hieman köyhtynyttä elämää eläneet Cat ja Bee huomaavat, ettei teollistuvassa maailmassa tavan työntekijällä ole mitenkään kauhean helppoa ja hauskaa. Levottomuudet lisääntyvät ja kaupunkien radikaalit lietsovat porukkaa kaduille tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden puolesta.

Kirja sitoo ensimmäisen osansa kivasti pakettiin niin, että tähänkin voisi lopettaa - mutta kun etenkin yhteiskunnallinen puoli jättää kiinnostuneeksi siitä, mitä tuleman pitää, en todellakaan aio lopettaa.

The Rise of Ransom City

Höh. Luulin kirjoittaneeni tästä jo luonnoksen. En ollut.

Minä pidin tästä eräänlaisesta jatko-osasta The Half-Made Worldille koko lailla ykkösosaa enemmän. Felix Gilman on melko ässä kirjailija, ja vaikka tässä keksijä Harry Ransomin vaiheita seuraavassa tarinassa ei ollut aivan aloitusosan seikkailun tuntua ainakaan alkuun, se on lopulta vielä kutkuttavampi.

Olenko sekava? Niin minustakin. Siis: The Half-Made Worldin Liv ja John käyvät tässä jatko-osassa vähän fiittaamassa, mutta enimmäkseen seurataan sitä, mitä intomielinen keksijä Harry Ransom saa aikaan maassa, jossa Line ja Gun edelleen käyvät musertavaa sotaa. Ehkä hän saa aikaan paljonkin, kuten kirjan nimestä voidaan päätellä?

Alkuun, myönnän, pyörittelin hieman silmiäni ja ajattelin, etten ikinä kiinnostu tästä, mutta lopulta kiinnostus heräsi aika lyhyessäkin ajassa. Nyt Harryn ajatteleminen tuo edelleen hymyn huulille, sillä minäkertoja-Ransom on onnistunut hahmo. Hyvin inhimillinen.

En enää tiedä, mitä toivoa, jatkoa vaiko ei? Jatkoa, sillä haluaisin mielelläni vielä tietää, miten kaikki lopulta päättyi - ja ei jatkoa, sillä haluaisin jättää kaiken yhtä ihanasti avoimeksi kuin elämän ainakin.

The Rise of Ransom City oli siis kerrassaan riemastuttava ja jollakin tavalla hyvin ainutlaatuinen.

Kerjäläisprinsessa

Lainasin Kerjäläisprinsessan Finnconin kirjastobussista, koska sen kirjoittajalla oli niin käsittämättömän päheä hattu.

Vaikka olin kuullut myönteisiä asioita Gigi ja Henry -sarjasta, en silti enimmäkseen tiennyt, mitä odottaa. Seuraavalta kirjalta tiedänkin sitten odottaa hyvää. Magdalena Hain kelpaa patsastella käsittämättömän päheä hattu päässään, kun kirjoittaa näin mainiota seikkailua.

Tapahtumat käynnistyvät, kun Gigin kotiin lentää pommi. Joku on epäilemättä saanut selville, että Gigin perhe on pakosalla kuninkaallisten hommista vallankaappauksen jälkeen. Ja kun tapahtumat kerran käynnistyvät, ne eivät juuri pysähdy.

Tykkäsin. Kerjäläisprinsessa oli jotenkin juuri sitä lukemisen iloa, jota pohjimmiltaan aina hakee. Teksti soljui mukavan vaivattomasti ja dialogi toimi kamalan hyvin. Lopussa vähän järkytyinkin - Hai ei päästä meitä seikkailijoitaan aivan helpolla. Okei, itse otin lukijan roolissani vähiten osumaa, mutta kuitenkin.

The Digging Leviathan

James P. Blaylockin The Digging Leviathan oli hämmentävä kuuntelukokemus, sillä jossain välissä, joltain listalta (olen pakko-oireinen listaaja) selvisi, että olen lukenut sen joskus.

Siis aivan todellako? En muista opuksesta mitään.

Ja jotain siitä kyllä pitäisi muistaa, sillä siinä on yksi universumin parhaista vitsienkerrontakohtauksista (vitsi ei ole erityisen hyvä, mutta kerrontaan kuuluu esimerkiksi vitsinkertojan ennakoiva nauru, jonka kohdalla juoksulenkillä oleva kuulija, eli minä, meinasi juosta ojaan silkasta riemusta.)

Sitten kirja eteni hieman, ja huomasin ajatuksieni harhailevan. En aivan jaksanut keskittyä joka sanaan, ja joitakin kohtia jouduin jopa kelaamaan taaksepäin pysyäkseni edes jotenkin kärryillä.

Ehkä tässä tuli vastaan se, jonka joskus olen aiemminkin ollut Blaylockin (ja hänen ilmeisesti jossain määrin sielunveljensä Tim Powersin) kirjoista huomaavinani - ne ovat paikoin hätkähdyttävän riemastuttavia, mutta väliajat voivat olla raskassoutuisempia.

Tässä 60-luvulle sijoittuvassa steampunkahtavassa seikkailussa kaksi possea yrittää rakentaa laitteen, jolla päästään onton maapallon keskipisteeseen. Rakennushommien keskiössä pyörii nuori nero, jonka erityinen nerokkuus tuntuu olevan siinä, että mahdoton toimii vain hänen käsissään.

Vaikka kirjassa oli siis jonkinasteisia ongelmiakin, ehkä, tai ehkä minulla oli vaikeuksia kiinnittyä tekstiin, en tiedä miksi, nautin kuitenkin kuuntelukokemuksesta parhaimmillaan hurjasti. Blaylockin hullut tiedemiehet ovat parhaita - kelle muulle tulisi edes mieleen yrittää sivistää hiiriä ja aksolotleja pukemalla niille pieniä vaatteita? Niin, sitä minäkin, joten aion nyt mennä hankkimaan lisää Blaylockia äänikirjastooni.

Clockwork Princess

Clockwork Princess lopettaa Cassandra Claren steampunkahtavan trilogian piiiitkän kaavan mukaan.

Sivujuonesta sen verran, että ikävä pahis Mortmain nostaa jälleen ruman päänsä ja nuoriso Lontoon instituutista joutuu kamppailemaan nephilimin tuhoa ja mitä kaikkea vastaan.

Pääjuoni tuntuu puolestaan käsittelevän päähenkilö Tessan monimutkaista rakkaussuhdetta Williin ja Jemiin, jotka ovat parhaat ystävykset ja molemmat - tietenkin - korviaan myöten rakastuneita Tessaan.

Huomasin taas olevani liian vanha, sillä minusta kirjassa riitti juonta kuudensadan sivun sijasta vain noin kolmeensataan, enkä voinut olla toivomatta reipasta tiivistystä. Toisaalta tajusin kuitenkin, että teini-iässä olisin hyvinkin nauttinut hitaasta temposta ja kaikenlaisesta jahkailevasta dialogista, joka tavallaan luo tunnelmaa - ei kai se kirjan vika varsinaisesti ole, etten minä kokenut tunnelmaa sellaiseksi, että olisin halunnut siinä viivähtää.

Varsinainen epäonnistuminen kirjassa on minusta kuitenkin se, että Tessa on muka rakastunut sekä Jemiin että Williin. Tessan ja Willin suhde vaikuttaa kaikessa kliseisyydessään olevan jotenkin aito, mutta Tessan rakkaus Jemiin vaikuttaa lähinnä sääli-ihastukselta kuolemansairasta poikaparkaa kohtaan.

Haluaisin luvata harkitsevani tarkemmin ensi kerralla, kun uutuusluettelossa tulee vastaan Claren seuraavan trilogian aloitusopus, mutta luultavasti rikkoisin lupaukseni kuitenkin.

A Conspiracy of Alchemists

Myönnetään, minusta on tullut liian vanha. Liesel Schwartzin A Conspiracy of Alchemists ei ollut yhtään niin kutkuttava kuin se olisi ollut teini-iässä.

Kirjassa ollaan 1900-luvun alkupuoliskolla seikkailemassa kaikenlaisissa kriittisissä paikoissa. Seikkailun hoitaa reipas ja itsenäinen naisihminen, erm, pitää luntata, Elle, ja romanttinen sankari, ylimystön jäsen, mahtisuvun vesa ja ensinäkemältä tietenkin kauhean ärsyttävä herra Marsh. Meneillään on jonkinlainen taistelu taikuuden ja tieteen välillä.

Ollakseen reipasotteinen ilmalaivan kapteenitar Elle oli minusta kyllä melkoisen pelastettava tipunen. Herra Marshkaan ei ollut minusta kovin kiinnostava edes sellaisena sankarina, jonka pääfunktio on pelastella sankaritarta ja kietoa tämä murskaavaan syleilyynsä.

Lisäksi kirja oli täynnä virheitä - ei pelkästään kirjoitusvirheitä vaan myös ihan hutiloitua toimitusta. (Tai kirjoitusta.)

Mutta miljööt sentään olivat etäisesti kiinnostavia. Samoin kuin Ellen ilmalaiva.

Tulipa luettua.

Angelmaker

No nyt, Hanna! Se uusi Harkaway: Angelmaker.

Seuraa osin fanityttöisä selostus: minä kyllä pidin tästä uudestakin Harkawaysta kovasti, mutta epäilen, että melkoista sontaa olisi Nick saanut rustata, jotten olisi pitänyt.

Angelmaker on hieman höyrypunkahtava teos, jossa eläkeikään ehtinyt agentti käynnistää maailmanlopun koneen ja gangsterin lempeä, kaidalla tiellä pysyttelevä poika, joutuu ongelmiin yrittäessään pelastaa maailman. Epäselvää on, siinä alkupuolella, keneltä maailma oikein pitikään pelastaa ja mikä on tarkalleen ottaen uhkan laatu - mutta kyllä se siinä selviää.

Ja välissä voi nauttia Harkawayn tekstistä, joka jälleen tuntuu siltä, että se on lähes liikaa - mutta ei se kuitenkaan ole, siitä nauttii aloituskappaleesta lähtien. Hitaasti mutustellen.

(Ja sitten kun vihdoin pääsee siihen maailmanlopun koneeseen asti: voi veljet, tämän takia juuri rrrrakstan Harkawayta. Kelle muulle tulisi mieleen löytää tällainen uhkakuva Heisenbergin epätarkkuusperiaatteesta?)

Mutta vähän jupistavaakin on. Päähenkilön, gangsterin pojan Joen, rakkauskuvion nainen on paperinohut supertytsy ja sellaisena hieman tylsä. Ehdottoman sääli onkin, ettei Harkaway saa supernaiseensa samanlaista ytyä ja luonnetta kuin eläköityneeseen agenttiinsa Edieen, joka onkin koirineen kirjan (tai ehkä kirjahyllyn) kiinnostavin hahmo. Pääroisto sen sijaan ei ollut ihan niin kiinnostava, etenkään siihen Heisenberg-ongelmaan verrattuna, joka oli parhaimmillaan hyytävä. Enkä minä siitäkään ollut aivan varma, miten Joe kirjan edetessä itsensä löysi. Olisi minusta voinut löytää itsensä toisellakin tavalla.

Niin tai näin, pidin silti kovasti. Täydellinen olisikin ehkä ollut liikaa sydänparalleni.

Railsea

Epäilen, että China Miéville syö tosi kiinnostavia lääkkeitä.

Railsea on tarina nuoresta orvosta Shamista, joka on lääkärin oppipoikana junassa, joka raiteiden merellä jahtaa jättimäistä ... myyrää. Puhdasverinen seikkailu siis, kuolevassa, dystooppisessa maailmassa.

Onpas tästä hankala kirjoittaa. Toisaalta Railsea on ihan mahtava: miljöö on vinksahtanut, ja siitä lukee ihan ilokseen. Miéville kirjoittaa vetävästi, vaikka hieman ärsyttävästi korvaakin kaikki "ja"-sanat &-merkillä, & tarina on toden totta kunnon seikkailu.

Toisaalta (mutta ei huonojen puolien listauksena) tarina on selvästi jonkinlainen versiointi tai parodia tai kunnianosoitus Moby Dickille, sen näen jopa minä, joka en ole Melvilleä lukenut. (Hmm - Melville, Miéville ... valikoituikohan Moby Dick kohteeksi kirjoittajien nimien samankaltaisuuden vuoksi?) Ja kun tarinassa sinänsä ei ole mitään ihan kauhean yllättävää, vaan koko hommaa kantaa enimmäkseen kummallinen raidemeri ja sen ympärille ja raiteille rakentuneet yhteisöt (sinänsä kyllä oikein hyvin), kirjasta jää vähän sellainen välityön fiilis.

No, tosi hyvän välityön. Ehkä jopa erinomaisen silmänkääntötempun.

Goliath

Tämä kirjabloggaaminen ei oikein meinaa onnistua. En muista enää mitään kirjoista siinä vaiheessa, kun ne pääsevät Sivukirjastoon asti; tämän valitusvirren osaan sen sijaan ulkoa, ja veikkaan, että tekin osaisitte, ellette luultavasti olisi jo sulkeneet selaintanne tympääntyneenä.

Scott Westerfeld kirjoitti jossain vaiheessa nuortenkirjallisuutta, joka oli niin huiman kiehtovaa, että odotukset tätä Leviathan-sarjaa kohtaan kasvoivat turhan suuriksi. Ensimmäinen osa, Leviathan, olikin siis jokseenkin pettymys: steampunk ei toiminut, eikä oikein mikään muukaan tuntunut toimivan. Toinen osa oli jo selvästi parempi, ja sarja on parantanut menoaan kuin kana lentoaan kun päästiin kolmanteen osaan, Goliathiin.

Pidin kovasti maailmasta Leviathanilla; ilma-alus parani kirja kirjalta. Niin paranivat kaikki muutkin öttiäiset, etenkin hieman arvoitukselliset, puhetta hanskaavat lorit - jotka olivat aivan käsittämättömän riemastuttavia muutenkin, saaden aikaan vilpittömiä hörähdyksiä.

Koska sarja ainakin tämän tarinan osalta paketoitiin kirjassa, en mene juoneen sen syvemmin. Henkilöt olivat päässeet ykkösosassa vaivaavasta kulmikkuudestaan. Tästäkään huolimatta en oikein osannut paeta tunnetta siitä, että Deryn ja Alex ovat kymmenen kieppeillä eivätkä ensimmäisiä rakastumisiaan läpikäyviä teinejä, niin lapsisankareiden oloisia olivat. Tai ehkä minä olen jo ikivanha. Okei, on todennäköistä, että olen jo ikivanha, mutta väitän silti, että Westerfeldin aiemman tuotannon teinit ovat olleet uskottavammin aikuisuuden kynnyksellä.

Scrivener's Moon

Se, että luin Philip Reeven Scrivener's Moonin kertoo luultavasti ihan liikaa siitä, miten addikoitunut olen erilaisiin listoihin ja suosituksiin. Lisäksi havaitsin taas kerran olevani hieman hajamielinen - luulin lukevani jatko-osaa Fever Crumbille, mutta kyseessä olikin sarjan päätösosa. Välissä olisi ollut hyvinkin yksi osa - ellei enemmänkin.

Vaan mitäs tuosta, Reeve kyllä kertaa sarjan aiemmat tapahtumat ihailtavan yksityiskohtaisesti.

SM siis jatkaa Fever Crumbin tarinaa jossain hamassa tulevaisuudessa, paikassa jossa hienompien asuntojen lattiat ovat iPodeilla kivettyjä. Skippaan juonikuvauksen, koska se oli minusta vähän turhan säntäilypainotteinen, ja siirryn siihen, miksei Reeve oikein ikinä tunnu kolahtavan allekirjoittaneeseen täysillä. Sillä jos tyypillä on visio, jossa lattioita kivetään iPodeilla, pitäisihän siitä tulla kerrassaan mukaansatempaavaa kirjallisuutta, vai mitä?

Reeven tulevaisuus on aika synkkä ja tomuinen, ja kaikesta häneltä lukemastani välittyy väistämättä fiilis siitä, ettei herra juuri välitä ihmisistä. Hyvä on, ei kai meistä kukaan välitä ihmisistä aina, mutta Reeve (vaikka ehkä onkin lähinnä realisti) saa ainakin itseni enimmäkseen masentumaan synkällä näkemyksellään siitä, mihin ihmiskunta oikeastaan kelpaa. Kirja on dystopiakuvaus, jonka aito ahdistavuus kumpuaa ehkä siitä, että kirjassa kukaan ei ole vallassa - kukaan ei hanskaa yhtään mitään, vaan kaikki ovat yhtä peloissaan johtajista aina alimpiin duunareihin. Tiedon ja ymmärryksen rapautuminen ovat asioita, jotka Reeven yhteiskunnassa ovat arkipäivää, ja vaikka kirjailija sitä selvästi suree, hän myös tuntuu pitävän murenemista jollain tavalla väistämättömänä. 

Niin, no, ehkä Reeven tuotanto masentaa minua siksi, että paikoin se tuntuu aivan liian realistiselta.

Kaikkein eniten Reeven tuotannossa kuitenkin harmittaa se ihmeen tuntu, josta en ainakaan itse saa kiinni - mutta jonka pitäisi jotenkin olla siinä, ihan nurkan takana ... eikä kuitenkaan ole.

The Hidden Goddess

Nykyään käy aika usein niin, että sarjan X aloitusosa, kirja A, päätyy Locuksen suosituksien listalle, joten luen sen. Jatko-osa, kirja B, ei päädy, joten sitä en muista lukea. Aikomuksenani murtautua tästä noidankehästä luin päättäväisesti M. K. Hobsonin The Hidden Goddessin, joka päättää The Native Starissa aloitetun tarinan.

Jatko-osassa valmistellaan sankaritar Emilyn ja Dreadnoughtin häitä New Yorkista käsin. Emilyä yritetään tunkea pikkuvaimon rooliin kiukulla joka suunnalta; tuleva puoliso johtaa instituuttia melkoisen poissaolevalla asenteella. Ykkösosan juonittelut jatkuvat kakkososassa, ja kauhea kohtalo odottaa Emilyä henkilökohtaisesti ja koko maailmaa yleisesti, mutta mikä vielä pahempaa, Emily alkaa epäillä kihlattunsa luonteen olevan koko lailla toisenlainen kuin tuohon asti oli kuvitellut.

Tämä oli selkeästi jatko-osa. Ei ihan yhtä raikas ja uusi kuin ykkösosa, ja Emilyn kirjan alun alistuminen yhteisön odotuksiin suorastaan hieman vitutti. Tykkäsin kuitenkin siitä, että Hobson saa kuin saakin homman järjelliseen pakettiin.

Yhteenvetona voisi ehkä sanoa, että tulipahan luettua.

Clockwork Prince

Lupasin itselleni jättää seuraavan Cassandra Claren rauhaan, mutta tässä sitä taas ollaan.

Kolmen tähden kirjat ovat vähän vaikeita. Esimerkiksi tämä sarjan kakkososa, Clockwork Prince, on selvästi parempi kuin ykkösosa, Clockwork Angel, mutta ne ovat silti molemmat kolmen tähden kirjoja. Ja CP oli jo sen verran ok, että tiedän melkoisella varmuudella lukevani sarjan viimeisenkin osan.

Tässä sarjan kakkososassa Tessa Gray jatkaa hengailua Lontoon Instituutissa pyrkien selvittämään omaa alkuperäänsä samalla, kun tuskailee mahdonta rakkauttaan kahteen eri poikaan. Will, toinen pojista, selvittää omia ongelmiaan (tiesimmehän kaikki, että niitä kyllä on) ja ratkaisuja löytyykin - täytyy sanoa, että paikoin Clare osasi olla aidosti hauska. Samalla tietysti instituuttia johtavat Charlotte ja Henry ovat menettää paikan hallinnan, ja koko posse yrittää löytää trilogian arkkivihollista todistaakseen nykyjohdon pätevyyden. Peruskauraa. Olennaisinta oli, että teksti viihdytti, paikoin jopa nauratti ja kidutettu romanssi oli jätetty aika lailla kirjan loppupuolelle, jossa se oli niin absurdin ilmeistä, ettei se oikein edes onnistunut ärsyttämään.

Tänne vaan seuraavakin.

Ja sitten siihen varsinaiseen syyhyn, joka sai minut tarttumaan näppäimistöön: Odysseus-päivitys. Olemme ohittaneet puolimatkan krouvin, ja meno on edelleen mukavaa. Sanon "olemme" siksi, että luen Joycea välillä ääneen neiti Sivukirjastolle - teksti on vaihtelevaa, ja osa siitä sopii mainiosti ääneenluettavaksi.

Clementine

Aion nyt lakata selittelemästä sitä, etten pysty aina keskittymään kaikkiin äänikirjoihin täysipainoisesti - olen päättänyt, että hyvä äänikirja imaisee mukaansa niin, ettei siinä muista ostoslistaa miettiä.

Tässä valossa steampunksarjaa jatkava Cherie Priestin Clementine on keskinkertainen äänikirja. Höyrypunk on genrenä hankala - niin paljon hukattua potentiaalia. Tässäkin seikkaillaan ilmalaivoilla niin, että oksat pois, ja silti tuli miettineeksi ostoslistoja vähän liiankin kanssa.

Juoni summattakoon seuraavasti: Sarjan ykkösosastakin tutun kapteeni Haineyn ilmalaiva on anastettu, ja se on saatava takaisin pikimmiten. Toisaalta, Chicagosta, lähetetään entinen Etelävaltioiden ykkösvakoojatar neiti Boyd varmistamaan mystisellä ilmalaivalla saapuvan lastin perille pääsy. Nämä kaksi reipasotteista yksilöä tapaavat kirjan keskivaiheilla ja päätyvät tietenkin yhdistämään voimansa.

Clementine liittyy vain löyhästi ykkösosaan, Boneshakeriin, eikä se ole missään nimessä likimainkaan yhtä kiinnostava - mutta onpahan ihan mukava, höyryävä välipala.