The Magicians

Olin ollut aikeissa lukea Lev Grossmanin trilogian toisen osan heti tämän ykkösosan perään, mutta tuolla se yhä vuoroaan odottelee. Niinpä The Magicians saa nyt enemmän tilaa.

Kirja kertoo nuoresta velhosta, Quentinista, joka tavallaan horjahtaa velhojen yliopistoon ja päättää opetella taikuutta taloustieteen sijaan. Kaikki ei kuitenkaan maagisessa maailmassa ole aivan hyvin: sankareita on liikaa, hirviöitä liian vähän. Tarkoituksettomuus vaivaa siitäkin huolimatta, että Quentinin ryhmä joutuu opinahjossaan jonkinlaisen pedon hyökkäyksen kohteeksi. Quentin haaveileekin pääsystä Filloryyn, melko ohuelti verhottuun Narnian vastineeseen, sillä Filloryssa on takuulla seikkailuja - sieltä löytyy elämälle tarkoitus.

En riemastunut taikureista aivan niin paljon kuin olin odottanut. Valinta voi Grossmanin osalta olla tarkoituksellinen, mutta Quentin on todella rasittava päähenkilö - elämänsä tarkoituksen muille ulkoistanut nuori mies, joka ei ole koskaan mihinkään tyytyväinen, koska ei mistään ota myöskään vastuuta. Ehkä Grossman haluaa käyttää Fillorya pohtiakseen sitä, missä määrin on ok haaveilla elämän tarkoituksen löytyvän taianomaisesti joko Tylypahkasta tai Narniasta tai vaikkapa vain toisesta kaupungista - Quentin uskoo onnensa löytyvän Fillorysta siinä määrin sitkeästi, että hitaammallekin käy ilmi Grossmanin kanta. En kuitenkaan itse koe saavani mitään irti siitä, että satu - kuten vaikkapa Narnian tarinat - revitään väkisin kohti realismia (tiedän, hupsua sanoa tällaista fantasiaa realismiksi, mutta näin nyt kuitenkin on - Grossmanin kautta Quentin päätyy pohtimaan Fillorynsa politiikkaa tavalla, josta sadunomaisuus on kaukana.)

En ole aivan varma, pidinkö siitäkään, miten alleviivattuja kirjalliset viitteet kirjassa olivat. Kyseessä ei varmastikaan ole vahinko, mutta kirjailijan perimmäinen tarkoitus jäi ainakin itselleni (ykköosan perusteella) hieman hämäräksi; toisaalta naamalle väkisin hyppivä intertekstuaalisuus esti jossain määrin kirjasta nauttimisen puhtaasti tarinan tasolla. Okei, intertekstuaalisuus olisi estänyt jos Quentinin persoona ei olisi tehnyt tarinasta riipivää - harvoin olen kohdannut kirjaa, joka on tällä tavoin suorastaan pakottanut lukijansa miettimään tekstin eri tasoja.

Among Others

Ilahdutan teitä toisellakin postauksella tänään, lähinnä testatakseni, johtuvatko Facebookprofiiliini tuplana syötetyt postaukset jollain ihmeen tavalla uudistuneesta Bloggerista (niin, en keksi enää muutakaan ja alan olla sekä kärttyisä että epätoivoinen - jos joku osaa Networked Blogsia, saa ilmoittautua.)

Yritän rauhoittua ajattelemalla Jo Waltonin Among Othersia, jonka kuuntelin elokuussa.

Among Others kertoo teini-ikäisestä, Walesissa asuvasta Morista, jonka äiti on noita, ja jonka kaksoissisko on kuollut, koska tytöt taistelivat äitiään vastaan. Nyt Mori on paennut kotoa isänsä ja tämän kolmen, hieman erikoisen sisaren luo, ja joutunut sieltä sisäoppilaitokseen. Sisäoppilaitoksessa ja läheisessä kylässä Mori oppii elämään ihmisten keskellä - myös niiden, jotka eivät näe keijuja - ja kohtaa kaltaisiaan (kaltaisiamme) höperöitä, jotka rakastavat scifiä ja fantasiaa. Vuoden aikana Mori tekee myös viimeisen palveluksen sisarelleen.

Among Others oli kirja, johon oli hirveän helppo samaistua - olen itsekin ollut hieman ulkopuolinen teini-ikäinen, se, joka höpsähti lohikäärmekirjoihin ja oli muista hieman outo (mutta minun äitini ei ole ilkeä tai noita. Ja kuten ehkä olette huomanneet, en suinkaan lukenut Heinleinejani herkässä teini-iässä, mikä nyt hieman harmittaa.) Rakastin kirjassa etenkin kirjallisuuskommentointia - Mori puhuu lukemistaan kirjoista kuin lukutoukka ainakin, ja innostuu uusista löydöistä ja uusista kirjakaupoista niin, että - arvaatte varmaan - itsellekin tulee tarve lähteä koluamaan kirjakauppoja brittiläiselle maaseudulle (joskin näinä kirjakauppaketjujen aikoina on varmaan vaikea kokea ihan vastaavaa löytämisen iloa.) Morin kohtaama taikuus ja ymmärrys taikuudesta on hyvin hienovaraista - lukijalle jää hieman epäselväksi, onko taikuutta itse asiassa lainkaan, mutta tässä kirjassa ratkaisu toimii hienosti.

Tuntuu siltä, etten oikein osaa antaa kirjasta kovin hyvää kuvaa - luulen, että tämä puhuttelee monia, jotka ovat joskus kokeneet* kirjat helpommaksi seuraksi kuin ihmiset. Toisaalta, jos inhoaa päiväkirjamuotoa, ei ehkä kannata vaivautua.

* Tai kokevat joskus yhä. Köh.