The Last President

Ilmeisesti The Last President ei sittenkään ollut John Barnesin mammutihkon sarjan viimeinen osa. (Tämä postaus kandee ehkä jättää lukematta, jos on aikeissa lukea viimeisestä presidentistä. En osaa sanoa, spoilaanko - yritän olla spoilaamatta, mutta.)

En tiedä, mitä ajatella kirjasta. Sarjasta. Tästä kaikesta.

Kirja oli kyllä kiinnostava, mutta erinomaiseksi en menisi haukkumaan. Henkilöhahmot ovat edelleen jonkinlaisia pahvimalleja, jotka voivat muuttaa luonnettaan radikaalistikin tuosta noin vaan, että juoni saadaan kulkemaan. Sellaista en arvosta.

Loppupuolen juonenkäänteidenkin kanssa oli vähän niin ja näin.

Yllättäen päällimmäinen ja vahvin fiilis jäikin siitä, kun eräässä kohdassa muutama em. pahvinen ikkunankoriste päättää luovuttaa. Ei kaiken kanssa, mutta juuri siinä, mitä ovat tärkeimpänä ja olennaisimpana työnään pitäneet. Siinä, sillä hetkellä, Barnes saavuttaa jotain kovin todellista.

En yhtään tiedä, miten tästä eteenpäin. Ilmeisesti Barnesilla on jotain kustannuksellista kähinää: loppuosat on Wikipedian mukaan tarkoitus julkaista omakustanteina. En ole ollenkaan varma, tulenko lukemaan näitä, jos ei äänikirjassa löydy - eikä äänikirjassa välttämättä löydy, jos taustalla ei ole kustantajaa.

Huokaus.

Directive 51

John Barnesin Directive 51 on post-apokalyptisen sarjan aloitusosa, joka itsessäänkin on pitkä kuin nälkävuosi.

Tässäpä kansi, joka onnistuu näyttämään harvinaisen suttuiselta kuvassa.

Tällä kertaa kyseessä ei ole zombiapokalypsi tahi epidemia joka surmaa suuren osan väestöstä, vaan netissä leviävä aate, joka saa muutamat aktivistit tarttumaan ... labravälineisiin ja rakentelemaan epäspesifejä nanoötököitä, jotka hyökkäävät kursailematta kaiken muovisen tai öljyn kimppuun. Ja lisääntyvät. Moderni yhteiskunta - tahtoo sanoa, Yhdysvallat - ei moista montaakaan päivää kestä, ja D51 kuvaakin tyypilliseen top-down -katastrofikirjan tapaan sitä, miten homma käynnistyy, mitä siitä seuraa, ja miten hallinto yrittää estää ja hidastaa tapahtunutta ja miten lopulta maata yritetään johtaa 1800-luvulle taantuneen teknologian kanssa.

D51:ssa on olevinaan päähenkilöitä, mutta Barnes toimii kuin genren muutkin edustajat ja tekee päähenkilöistään vain silmiä tapahtumien keskelle. Tapahtumia seurataan enimmäkseen valtion virkanaisen, Heatherin, kautta, mutta eihän tällainen kirja olisi mitään ellei etenkin alkupuolella seurattaisi myös terroristeiksi ryhtyneiden kadunmiesten ja -naisten toimintaa: oikeamielistä uhoa ja sitä, miten paha saa palkkansa kun erään aktivistin lapsen astmaa ei hoidetakaan muovinsyöjänanojen mädättämillä inhalaattoreilla. Tällaiset kohtaukset olivat odotettavissa noin sivulta yksi enkä voinut useinkaan välttyä fiilikseltä siitä, että nyt mentiin kyllä siitä, mistä aita on matalin.

Minusta teknologinen dystopia on sekä kiehtova että karmiva aihe - omalla tavallaan D51 on paljon pelottavampi ajatus kuin zombiapokalypsi, sillä - kuten ehkä olette aiemminkin täältä lukeneet - en ole itse likimainkaan valmis siirtymään 1800-luvun teknologian piiriin tai polttamaan kirjojani lämmitysaineina. D51 keskittyy jälleenrakennuksen sijaan kuitenkin tiiviisti presidenttipeliin ja poliittiseen juonitteluun (kirjan nimikin viittaa jenkkein lainsäädännön pykälään, jonka tarkoitus on taata hallinnon jatkuvuus katastrofin sattuessa) ja vaikka varmasti voidaan argumentoida, että jälleenrakennukseen liittyy keskeisesti toimiva hallinto ja sen tekemät päätökset, jäi minulle kuitenkin sellainen olo, että kirja olisi voinut olla kaikin puolin elegantimpi paketti, mikäli tätä suhmurointia olisi nähty vähemmän.

The Iron Duke

Bongasin Meljean Brookin kirjan The Iron Duke eräältä vuodenvaihteen Locuksen best of 2010 -listalta, ja jäin kuvittelemaan kyseessä olevan nuorille aikuisille suunnatun teoksen - jos nyt ilmeisesti kohtuullisen, erm, vauhdikkaan nuorille aikuisille suunnatun teoksen.

Lukiessani TID:a mietin paikoin, että kyllä on ya-osaston tarjonta muuttunut sitten minun päivieni. (Mutta lopulta kävi ilmi, että kyseessä oli ehkä oma väärinymmärrykseni.)

TID on steampunk-romanssi, jossa Brook yhdistää iloisesti nanoteknologiaa ja höyrykoneita valloittajien ikeen alta vapautuneessa Englannissa, jossa ei mene kovin voittoisasti. Kirjan sankaritar, etsivä Mina, törmää kansalliseen ikoniin, rautaherttua Rhysiin, joka on aikoinaan auttanut saarivaltiota saavuttamaan itsenäisyyden, kun joku tiputtaa kuolleen ja jäätyneen miehen rautaherttuan portaille. Seuraa nopeatempoinen seikkailu, jossa fiittaavat ilmalaivat ja erikoisvarustellut haikalat - okei, hait ovat aika pienessä roolissa, mutta satun pitämään niistä - ja juonen etenemisen puolella ei ainakaan minulla ollutkaan valittamista.

Se, mistä en niin pitänyt, oli Minan ja Rhysin romanssi (ei, tämä ei ole spoileri), joka on monella tapaa suorastaan häiritsevä. Vaikka sankareidemme keskinäinen balanssi muuttuu loppua kohti ja molemmista löytyy uusia puolia, en ole lainkaan varma, riittikö tämä korvaamaan alun kohtaukset, jotka muistuttivat sekä kirjoitustyylinsä että asenneilmastonsa puolesta aika lailla harlekiiniromantiikkaa. Tämän seurauksena koin ainakin itse kirjan hot and steamy -osiot lähinnä vaivaannuttaviksi, vaikka yleensä en moisista häiriinny.

Romanssin ja päähenkilöiden jonkinasteinen kökköys on vähän sääli, sillä Brookin maailma ja miljöö ovat kiehtovia ja niistä lukisi mielellään lisääkin.

The Dervish House

Ian McDonaldin The Dervish Housesta on vaikeahko kirjoittaa, koska se jostain syystä on niitä kirjoja, joiden kohdalla jää epäilemään, että jotain tosi hienoa jäi ymmärtämättä - vaikka pidin siitä TDH:sta kyllä todella paljon, joten ehkä voin kirjoittaa siitä hienosta, jonka ymmärsin.

Nythän on niin, että tulevaisuuden Istanbuliin sijoittuva TDH - ehdokas lukuisissa genren vuoden parhaat -kilpailuissa - punoo yhteen monta tarinaa, joiden yhteys toisiinsa ei aluksi ole ilmeinen, mutta lukija aika alusta asti olettaa, että yhteys on, koska tämäntyyppiset kirjat nyt vain toimivat niin. Yhteys löytyykin, välillä nopeammin ja välillä hitaammin, ja paikoin tarinat punoutuvat toisiinsa melkoisen kekseliäästi. TDH nimittäin kertoo nanoteknologiasta, mutta samalla se puhuu hieman yhteiskunnasta ja ihmisyydestä. Teknologiapuolella sitä jotenkin jää vain odottamaan, että kirjan visiot viitsisivät toteutua - haluan ainakin sellaisen apinarobotin - mutta se hieno, jonka minä parhaiten ymmärsin, oli Istanbul.

Täältä Sivukirjastosta ei ole koskaan tehty visiittiä Turkkiin*, mutta jos joku herää kirjassa eloon, on se Istanbulin kaupunki. Halusin niin kulkemaan hikisenä Istanbulin kaduille, juomaan kahvia jonkin pikku aukion kahvilaan ja heräämään vanhasta dervissien talosta (vaikka viimeksimainittu, ja luultavasti toiseksikin mainittu, eivät ole tavalliselle turistille mahdollisia aktiviteetteja.)

En kuitenkaan täysin rakastunut TDH:en, sillä henkilöhahmot eivät muodostuneet itselleni aivan yhtä olennaisiksi kirjan kannalta kuin miljöö.

Olen aiemmin lukenut McDonaldilta suomennetun teoksen Kivi-Paperi-Sakset, ja olin löytävinäni TDH:sta hieman samaa, ihmismielen saloihin liittyvää tematiikkaa. Jostain syystä olen kuitenkin epäröinyt tarttua McDonaldin muihin teoksiin - mutta se loppui nyt.

* Voi olla, että puijasin, ehkä herra Sivukirjasto on joskus käynyt Turkissa. Pitääpä kysyä.