Anita

Anita on scifikirjailija Keith Robertsin 70-luvulla julkaisema kokoelma tarinoita Anita-nimisestä teini-ikäisestä noidasta. Kirja tuli tietoisuuteeni Audiblen kautta, jossa siitä oli tehty äänikirjaversio Neil Gaiman Presents -sarjassa.

Tämä kansi ei ole äänikirjan kansi, mutta tykkäsin tästä enemmän, eikä tässä lue missään Neil Gaiman.

Olen (tai ehkä en) tuonut täälläkin julki angstiani aiheesta Neil Gaiman, joten NGP-sarja ei suinkaan ollut mikään välitön suositus. Sanomattakin oli selvää, että kirja alkoi Gaimanin jorinalla äänikirjantekoprosessista - hermoni kiristyivät.

Sitten puikkoihin astui varsinainen lukija, Nicola Barber, joka (ärsytti myöntää) todella oli juuri niin hyvä kuin Gaiman oli luvannutkin.

Okei, itse kirja. Kyseessä on tosiaan setti löyhästi yhteenliittyviä tarinoita Anitasta ja hänen isoäidistään, joka toki on myös noita. Isoäidin hahmo on mainio, ja ajankuva 60- ja 70-lukujen Englannista on ihan huikea. Kirjaa kuunteli siksi eri mielellään. Anita hahmona oli myös ihan sympaattinen.

Kaikkiin tarinoihin en jaksanut keskittyä aivan täysillä ja muutamassa Anita teki jotain niin hiuksianostattavan kauheaa*, etten noina hetkinä oikein osannut nauttia kuuntelukokemuksesta, mutta muutoin kirja kyllä oli vallan mainio. Gaiman oli oikeassa. Taas ärsyttää.

* Ihmisten lähettäminen keskiajalle toimivien antibioottikuurien ulottumattomiin koska heillä on "keskiaikaiset kasvot" - WTF?

The Hidden Goddess

Nykyään käy aika usein niin, että sarjan X aloitusosa, kirja A, päätyy Locuksen suosituksien listalle, joten luen sen. Jatko-osa, kirja B, ei päädy, joten sitä en muista lukea. Aikomuksenani murtautua tästä noidankehästä luin päättäväisesti M. K. Hobsonin The Hidden Goddessin, joka päättää The Native Starissa aloitetun tarinan.

Jatko-osassa valmistellaan sankaritar Emilyn ja Dreadnoughtin häitä New Yorkista käsin. Emilyä yritetään tunkea pikkuvaimon rooliin kiukulla joka suunnalta; tuleva puoliso johtaa instituuttia melkoisen poissaolevalla asenteella. Ykkösosan juonittelut jatkuvat kakkososassa, ja kauhea kohtalo odottaa Emilyä henkilökohtaisesti ja koko maailmaa yleisesti, mutta mikä vielä pahempaa, Emily alkaa epäillä kihlattunsa luonteen olevan koko lailla toisenlainen kuin tuohon asti oli kuvitellut.

Tämä oli selkeästi jatko-osa. Ei ihan yhtä raikas ja uusi kuin ykkösosa, ja Emilyn kirjan alun alistuminen yhteisön odotuksiin suorastaan hieman vitutti. Tykkäsin kuitenkin siitä, että Hobson saa kuin saakin homman järjelliseen pakettiin.

Yhteenvetona voisi ehkä sanoa, että tulipahan luettua.

Earwig and the Witch

Poiketaanpas vähän lastenkirjallisuudessa; mainitsin taannoin ostaneeni Diana Wynne Jonesin viimeiseksi jääneen kirjan, Earwig and the Witchin. Tarkoitus oli säästellä sitä, mutta päädyin kuitenkin lukemaan sen, koska kirjahyllyssä odottaa vielä lukematonta Jonesia pahan päivän varalle. (Pahoja päiviä on varaa tulla YKSI.)

Kansi: HarperCollins

No, EatW kertoo Earwig-nimisestä orpotytöstä, joka nauttii orpokodissa olosta suunnattomasti. Kaikki tekevät, mitä hän haluaa. Sitten, onnettomuudekseen, hänet adoptoi paikallinen noita, joka ilmeisesti ei lainkaan suunnittele tekevänsä, mitä Earwig haluaa. Onneksi sankarittaremme on päättäväinen tyttö.

Rakstan Jonesin kirjoja ihan lähtökohtaisesti, ja pidin tästäkin hurjasti, mutta vähän välipalan fiilis siitä silti jäi. Kirja oli mainio, mutta niin turkasen lyhyt, että luultavasti olisin harmistunut jo kuusivuotiaana. Se on kuitenkin lämmin ja taianomainen kirja, ja Earwig on symppis päähenkilö.

Voi DWJ, meillä on niin ikävä.