Coming Home & Seeker

Nurinkurin mennään, mutta ei se haittaa: luin ja kuuntelin lisää Jack McDevittiä.

Coming Home tuli kirjastoon, ja sen luin ensinnä ja iloisna. Kävi ilmi, että Coming Home saattaa lopettaa tämän Alex Benedict -sarjan, mitä henkilökohtaisesti pidän suurena vahinkona siitä huolimatta, että tämä nimenomainen opus oli minulle toistaiseksi huonoin McDevitt-kokemus.

Miksi? En tiedä. Aloin pohtia, voisiko kyse olla siitä, että tähän asti olen kuunnellut Alex Benedictit äänikirjoiksi luettuina, ja että teksti vain toimisi niin paljon paremmin äänikirjana - mutta niin tai näin, kirjan kahdesta pääjuonesta vain toinen onnistui olemaan kiinnostava. Toinen sijoittui osin Maahan ja avaruusmatkailun alkuvuosisatoihin, mikä vähän läsähdytti tunnelmaa osaltani. Yksi lempparijutuistani tähän asti on ollut se, miten epäolennainen Maa on sarjassa ollut.

Seeker Alex Benedict -sarjan keskivaiheilta puolestaan kertoo siitä, miten Chase ja Alex selvittävät kauan sitten kadonneen siirtokunnan vaiheita ja kohtaloa. Tämän kuuntelin äänikirjana, ja hitto vie, tämä taas upposi kuin kuuma veitsi voihin. Mysteeri on kiehtova, välireportaasit viihdyttäviä, juonenkäänteet ja Chasen kertojaääni ilahduttavia - tässä oli aika lailla kaikki, mitä McDevittiltäni toivon, vaikkei kirjassa olekaan yhtä isoja ja kiinnostavia kysymyksiä kuin taannoin kuuntelemassani Firebirdissä.

City of Stairs

Olen lukenut joitakin Robert Jackson Bennettin kirjoja varsinaisesti repimättä pelivarusteitani silkasta riemusta; kun uutta City of Stairsia ylistettiin siellä täällä, ajattelin oikeastaan, että ... no niin, ajattelin, että siinä on käyty kavereita juottamassa paremmalla viskillä coneissa.

Vaan piru vie, nytpä voisinkin repiä pelivarusteeni silkasta innosta: City of Stairs on tosi hyvä.

Jollain tavalla siitä tulee mieleen jopa China Miévillen Toiset - tunnelmaltaan, ehkä - vaikka City of Stairs on kyllä ihan todella paljon helpommin lähestyttävä. Ja, no, okei, ehkä Toiset on kuitenkin parempi sillä tavalla absoluuttisella asteikolla. Mutta ikävä on vertailla kahta hyvää lukukokemusta, lopetetaan moinen heti.

On siis kaupunki, Bulikov, keskellä mannerta. Mannerta, jonka väki aikaisemmin jumaltensa avulla valloitti muita, siis etenkin Shaypurin, ja käyttäytyi aika ikävästi, näin voidaan kyllä nähdäkseni sanoa. Vaan nyt ovat osat kääntyneet, jumalat kuolleet ja muut, siis shaypurilaiset, ovat vallanneet mantereen.

Tiedustelupalvelussa mantereella duunissa oleva shaypurilainen Shara lähetetään Bulikoviin tutkimaan historiantutkijan kuolemaa. Tai oikeastaan hän lähettää itse itsensä. Koska voi.

Sitten seuraa mysteeri, joka ei oikeastaan ole mikään mysteeri, vaan tapahtumien sarja: kun menneisyydestä ei osata päästää irti, ei mantereella eikä Shaypurissa.

City of Stairs on surumielinen ja kaihoisa, mutta ei pelkästään sitä: se on myös tunnelmallinen ja aika toiveikas.

Ja arvatkaa mitä! City of Stairs on myös e-kirjastossa lähellä sinua, niin, juuri sinua! Onnenpäivää!

The Forever Watch

David Ramirezin The Forever Watchia oli laajalti kehuttu, joten tartuin siihen odotuksin, joiden päällä olin hyppinyt, jotta mahtuisivat pienille odotuksille varaamaani laatikkoon.

Alku oli legendaarisen takkuinen. Ramirezin tapa kirjoittaa tuntui läheiseltä vasta kirjan loppupuolella. Vaikka teksti ei sinänsä ollut vaikeaa, en vain oikeastaan halunnut tarttua koko kirjaan moneen päivään.

Yksi syy vaikeudelle oli tässä: olen viime aikoina lukenut melkoisesti kritiikkiä siitä, miten monissa spefi-genren kirjoissa naispäähenkilö on raiskauksen uhri. Tai hyväksikäytön. Tai molempien. Ja nyt kun ilmiön on huomannut, sen huomaa joka paikassa, eikä sitä täysin osaa ymmärtää. Niin, arvatkaa, mikä oli lähestulkoon ensimmäinen kohtaus, jossa käsiteltiin The Forever Watchin Hana Dempseyn taustaa? Aivan. Raiskaus.

NO JOKA TAPAUKSESSA. Kirja on siis sukupolvialukselle sijoittuva mysteeri, jossa jengiä kuolee omituisesti. Dempsey ihastuksensa Barrensin kanssa alkaa selvitellä, mikä aikoinaan teilasi Barrensin pomon.

Ja, joo, kaikilla on psi-voimia.

Ja ihan hirveästi on salaisuuksia laivalla.

Vaikka lukukokemukseni parani loppua kohden merkittävästi, kirjasta löytyi edelleen on joitakin asioita, joista haluaisin narista: 1) Pääjuoni oli minusta aivan turhan mutkikas ("turhan" siinä mielessä, että vähempikin olisi riittänyt ja kirja olisi silti ollut aivan vaikuttava) ja 2) Ramirez käyttää salaisuuksien paljastelussaan - tai paljastamatta jättäessään - vähän tympeitä kikkoja: "Olen selvittänyt salaisuutemme, mutta tämä on niin raskasta, niin raskasta, ette halua tietää."

Kaikesta tästä huolimatta kirjassa on paljon hyvää. Kun Ramirezin kirjoitustyylin kanssa pääsee sinuiksi (ja muistuttaa itseään, ettei jokaista taistelukohtausta ole pakko lukea suurennuslasilla) teoksesta kasvaa itse asiassa oikein haikea ja kaunis tarina. Asiat loksahtavat paikoilleen hienosti. Hanan on pakko selvittää suhteensa tiedon ja sen vapauden kanssa: onko kaikilla oikeus tietää kaikkea?

The Forever Watch ei siis ollut täydellinen, mutta oli se kuitenkin melkoisen kunnianhimoinen ja mainio. Suosittelen tarttumaan, jos tummasävyinen ja surumielinen spefi kiinnostaa.

A Talent for War & Polaris

Kun taannoin luin Firebirdin, Booksy paljasti, että koko Alex Benedict -sarja on lukemisen arvoinen. Kävimme (ihan myönteisessä sävyssä) pienen keskustelun siitä, onko kohtuullista pitää tällaisia kirjallisia salaisuuksia, ja sitten lähdin äänikirjaostoksille.

A Talent for War on kirjoitettu hyvän aikaa ennen muuta sarjaa, ja siinä kertojaäänenä on Alex, joka on juuri perinyt setänsä omaisuuden ja mission: hänen pitää selvittää loppuun se mysteeri, jota setä ennen katoamistaan hoiteli. Jokseenkin vastentahtoinen Alex tempautuu selvitystyöhön mukaan, kun sedän talossa on käynyt murtovaras ja muutenkin näyttää siltä, että universumi ei kysele, huvittaako vaiko ei. Samalla Alex tapaa Chase Kolpathin, josta tulee merkittävä hahmo sarjassa, ja kiinnostuu ihmisten ja muukalaisten välillä käydyn muinaisen sodan sankarista.

A Talent for War oli oikeinkin passeli. Aluksi keskittyminen tuntui vähän raskaalta, mutta McDevitt osaa kirjoitushommat. Tarinasta kiinnostui väkisinkin. Ihan Firebirdin tasolle ei minusta päästy, mutta sitten tuli...

...Polaris, sarjan seuraava osa. Tässä kertojana on jo Chase, ja mysteerinä muinaisen Marie Celesten kaltainen tapaus: vuosikymmeniä aiemmin avaruusalus Polariksesta katosivat miehistö ja matkustajat. Pian Alex ja Chase huomaavat selvittävänsä tapausta.

Polaris oli ihan mahtava. Ensinnäkin sen mysteeri oli toimiva - McDevitt kertoo kirjan alussa, että hän olisi asettanut itselleen tiettyjä rajoja sille, miten kaikki on voinut tapahtua. Ei helppoa poispääsyä, eikä kukaan saa herätä ja huomata, että kaikki olikin unta.

Mysteerin ohella Polaris käsitteli kuitenkin jälleen isoja teemoja. Nyt tekee tiukkaa olla käsittelemättä niiden herättämiä ajatuksia, niin mainio kuuntelukokemus tämä jälleen oli - mutta vastustan kiusausta. Kirjoittaja kun johdattaa lukijansa (ja kuuntelijansa) niin taitavasti eteenpäin, että teemat ja mysteeri kietoutuvat toisiinsa saumattomasti.

Pidän muuten näissä McDevittin kirjoissa kovasti siitäkin, että vaikka juonet ovat sinänsä elegantteja, ne ovat myös inhimillisiä eivätkä jonkun puolijumalan siloisiksi taputtelemia.

Ainoa Alex Benedict -kirjoissa toistaiseksi korvaan särähtänyt homma on ollut tulevaisuuden yhteiskunnan jokseenkin kasarilta vaikuttava rakenne sukupuolinormistoineen, mutta olen onnistuneesti jättänyt sen huomiotta, sillä se nyt vaan ei tämän kaiken rinnalla tunnu missään.

Paljon huolestuneempi olen sen sijaan siitä, että nyt minulla on enää neljä Alex Benedictiä lukematta. NELJÄ! Mitä teen kun ne loppuvat!!

Jack Glass

Adam Roberts on minusta vähän vaikea kirjailija; pidin Yellow Blue Tibiasta niin paljon, että kaikki sen jälkeen on ollut melkoinen sarja pettymyksiä.

No, Jack Glass oli kuitenkin mainio, vaikkei tietenkään niin hyvä kuin Yellow Blue Tibia, mutta mikäpä olisi. Jack Glass on pahamaineinen murhamies ja kirja kertoo murhasta kolmella tavalla, kuten heti alussa selvitetään.

Kirjassa ihmiskunta on levittäytynyt toisille planeetoille ja asteroidivyöhykkeille - rangaistusvangit louhivat asteroideja ontoiksi, ja näistä sitten tehdään kivoja koteja keskiluokalle. Köyhät asuvat kuplissa avaruudessa; onnettomuuksia sattuu paljon, eikä köyhyydestä ole helppoa päästä eroon. Ja sitten on Jack, joka tappaa, ja jota ei saada kiinni ... mutta miksi hän tappaa?

Robertsin kirjoitustyyli ei nyt aivan suoranaisesti edelleenkään vetoa minuun - tätä ei tullut ahmineeksi. Juonensakin puolesta kirja oli paikoin outo ja vähän ärsyttävä, vaikka epäilen, että juonellisesti outo ja vähän ärsyttävä tekisi hyvää itse kullekin. On nimittäin sanottava, että on myös kovin virkistävää lukea teosta, joka ei ole juonensa puolesta kuin sileä pallo.

Huikeaa sen sijaan oli Robertsin yhteiskuntakuvausten ohella se hetki, jolloin mysteerin ratkaisu paljastui. Ai ai. (Olen ottanut erivapauksia niiden ystävieni suhteen, joiden epäilen jättävän kirjan joka tapauksessa lukematta ja surutta spoilannut lopun saadakseni huitoa käsilläni ja sanoa "Mieti! MIETI!")

The Hound of the D'Urbervilles

The Hound of the D'Urbervilles oli ensitutustumiseni Kim Newmaniin ja myös - koska Doylenkin tuotanto on tuttua vain kuulopuheiden perusteella - professori James Moriartyyn.

THofD'U:issa kertojana toimii Sebastian Moran, joka (sen lisäksi siis, että on myös Doylen luomus) kertoo seikkailuistaan Lontoon alamaailmassa professori Moriartyn kanssa. Eräänlainen käänteinen Sherlock Holmes -tarina siis. Kirja koostuu useammasta lyhyestä tarinasta ... joista harmikseni noin puolet soljui oikein nätisti ohi korvien. En tiedä, olinko tässä keväällä tavallistakin hajamielisempi, vai eikö tämä Newmanin opus oikein kääntynyt äänikirjaksi, mutta kun kirja loppui, olin oikeastaan hieman pahoillani omasta huonosta keskittymisestäni.

Se, mitä kirjasta kuulin, oli hauskaa ja toimi paikoin erinomaisesti - paikoin oli kuitenkin ehkä jopa hieman tylsää. Epäilen kuitenkin, että kirjaan olisi ollut helpompi keskittyä, jos sen olisi lukenut kuuntelemisen sijaan, enkä nyt oikein tiedä, pitäisikö tässä ottaa ja hankkia kirja vielä paperisenakin versiona ... entäs, jos se ei parane? Vaihtoehto 2: luen tämän uudestaan kunhan olen ensin tehnyt taustatyön, ie. lukenut Sherlock Holmes -tarinat. Niin, se voisi olla ehkä vielä parempi ratkaisu.

Epämääräisestä fiiliksestä johtuen jätän numeerisen arvion antamatta.

A Matter of Time

Kirjastoreissulla - päämäärätön selailu on selvästi vaarallista - bongasin Glen Cookin scifikirjan A Matter of Time. Pidän Cookin fantasiasta kovasti, joten tartuin tähän aikaparadoksiaiheiseen kirjaan jokseenkin innolla.

Ah ja voi. Tulin havainneeksi tiettyjä seikkoja, joista olisin mieluummin ollut onnellisen tietämätön:

1. Vihaan yhä aikaparadokseja.
2. Cookin näkemys naisista on karsea - seikka, joka ei haittaa, kun luetaan militanttia fantasiaa, jossa ei naista näy mailla eikä halmeilla, mutta joka kyllä haittaa kun naiset ovat pelkästään miesten himon kohteita tai rasittavia vaimoja, joiden pettäminen on ok niiden ykköskategorian naisten kanssa.

Juoni on monitahoinen ja pöljä: 70-luvulla poliiseja hämmentää tyhjästä ilmestynyt ruumis, joka on selvästi 50 vuotta aiemmin kadonnut retku - tosin yhä täsmälleen samanikäisenä kuin 50 vuotta sitten. Toisaalla Vietnamin sodassa sotavangiksi jäänyt poliisin poika joutuu aivopesun uhriksi. Lisäksi päättömimmässä juonenpätkässä totalitaarisesta tulevaisuudesta menneisyyteen joutuu kolme pakolaista ja heitä vainoava hullu, joiden taistelu huipentuu 70-luvulla paikallisten poliisien avustamana.

Päähenkilönä kirjassa toimii poliisi (jonka nimen olen autuaasti, ja kun sanon autuaasti, tarkoitan sitä todella) unohtanut. Tyyppi selvittää lopulta täysin idioottimaiseksi paljastuvaa mysteeriä menetelmin, jotka tuskin ovat olleet kovin tyypillisiä poliisin toimintatapoja edes 70-luvun Yhdysvalloissa. En todellakaan voi sanoa sen kummemmin pitäneeni yhdestäkään henkilöstä, mutta uhrasin kyllä muutamankin ajatuksen sille, olivatko henkilöt ehkä kuitenkin uskottavia esityksiä ihmisten asenteista puolivälissä 70-lukua. Niin tai näin - koska kirjassa oli tosi vähän asioita, joista oikeastaan olisin erityisemmin pitänyt, uskottavakaan esitys ei oikeastaan pelasta mitään.

Historiantutkija

Olen viime aikoina ehtinyt lukea ihan hävyttömän vähän, ja suuri osa siitäkin, mitä olen lukenut, on tuntunut jotenkin keskinkertaiselta tahi tahmealta. Harmittaa - en tiedä, olenko valinnut kirjoja, jotka ovat keskinkertaisia ja/tai tahmeita, vai onko oma mielentilani keskinkertainen ja tahmea. Onko kukaan kokenut samaa? Miten tästä pääsee yli?

Akateemisen alesta hankkimani Elizabeth Kostovan Historiantutkija oli minusta niin keskinkertainen ja tahmea, että pelkäsin muuttuvani tahmatassuksi ja purevani joltakulta nenän irti. Lähtökohdan piti olla mitä mainioin: kirjastoissa ja vanhoissa luostareissa luuhaava vampyyriromsku, mikä muka voisi mennä pieleen?

Minun kohdallani kaikki meni pieleen. En pitänyt yhdestäkään ankeuden ja synkeyden suvereenilla taidolla yhdistävästä päähenkilöstä, kirjastot ja luostarit onnistuivat jollain ihmeen ilveellä olemaan tylsiä, juoni nojasi epäuskottavaan määrään idioottimaisia sattumia, kirjassa käytettiin vakavalla naamalla termiä "paha kirjastonhoitaja" ja pääpahis (itse Dracula) epäonnistui surkeasti vampirismin kaikilla olennaisilla osa-alueilla, jotka - kuten kaikki tietävät - ovat 1) pahaenteisyys 2) kiinnostavuus ja 3) tyylitaju.

Ja tämä on sitten ollut myyntihitti jossain Jenkkilässä. HAUKOTUS.

The Sorcerer's House

Luin ensimmäisen Wolfeni joskus Sivukirjaston alkuaikoina*, enkä tuolloin osannut sanoa aiheesta mitään järjellistä; en edes sitä, minkä yhä muistan: en pitänyt The Wizard Knightin päähenkilöstä juuri lainkaan. Enää en ole edes sitä mieltä, että Neil Gaiman ei voi olla väärässä (vaikka hänkin pitää äänikirjoista), mutta kun kirjastosta valitettavasti löytyi Locuksen suosittelema The Sorcerer's House, Wolfelle piti antaa toinen mahdollisuus.

 

Ei se sitten ollutkaan ihan niin valitettavasti. Ensinnäkin, tärkeimpänä, TSH on kolmisensataa sivua pitkä, mikä on mielestäni hyväksyttävä mitta Gene Wolfelle ja aika monelle muullekin kirjailijalle. Toiseksi, TSH oli urbaania fantasiaa, joka esitettiin kirjeenvaihdon muodossa, mikä oli virkistävää.

TSH:ssa päähenkilö Baxter vapautuu vankilasta ja päättää muuttaa autioon taloon. Eriskummallisten sattumusten kautta hän pian huomaa omistavansa erikoisen talon, jolla on seudulla hyvin outo maine. Rahaton ja nälkäinen Baxter kohtaa talossa nuoren pojan - tai kaksi, sillä pojat ovat identtiset kaksoset - ja onnikin alkaa pikku hiljaa potkia. Kaikesta kokemastaan Baxter kertoo kirjeissä entiselle sellitoverilleen, kylmälle veljelleen ja veljensä vaimolle.

Wolfen kirjoitustyyli on armollisen kevyttä, ja vaikken juuri ihastunut Baxteriinkaan päähenkilönä, pidin kuitenkin kirjeenvaihtoajatuksesta: kirjeen kautta kerrottu tarina jättää aina epäilyksen päähenkilön luotettavuudesta, ja tämä onkin kirjan paras puoli. Kirjan juoni osoittautui hyvin erilaiseksi kuin alun perusteella kuvittelin, enkä valitettavasti voinut kuitenkaan täysin välttyä tunteelta siitä, että olisin mieluummin lukenut sen toisen kirjan - sen, jonka kuvittelin. Mainittakoon vielä, että loppu on niin kiero, että jos olisin viitseliäämpi, lukisin kirjan saman tien uudelleen - jos luette tämän, ajatus kannattaa pitää mukana.

* Nämä ovat niitä hetkiä kun tekisi mieli tuhota, sanotaanko, satakunta ensimmäistä postausta, mutta jos välttämättä haluatte tutustua Sivukirjaston aika noloihin alkuhetkiin: The Wizard Knight. Antakaa anteeksi, olin nuori ja ymmärtämätön enkä uskaltanut sanoa mitään, millä olisi merkitystä.