The Fourth Wall

Walter Jon Williamsin The Fourth Wall liittyy löyhästi This Is Not a Game -teokseen.

Päähenkilönä - meinasin kirjoittaa määhenkilönä, sekin olisi ollut osuva termi - on Sean Makin, hieman epäonnistunut näyttelijä, jota onnistaa isosti. Hän saa pääroolin Dagmar Shawn leffaprojektista. Sitten ympärillä alkaa tulla ruumiita.

Kirjassa oli joitakin tosi onnistuneita puolia. Ensinnäkin Sean Makin on mainio päähenkilö, käsittämättömän itsekeskeinen torvi. Hänestä on vaikea pitää, mutta voi miten virkistävää on lukea teosta, jonka päähenkilöstä ihan aidosti on vaikea pitää. Williams onnistuu tekemään Seanista kuitenkin hyvin uskottavan - ei hän ole paha, heikko vain, ja taitava valehtelemaan itselleen.

Toisaalta kuvauksena leffateollisuudesta kirja on tosi tyly. Hautaisin kaikki haaveet näyttelijänurasta tässä vaiheessa, jos minulla olisi sellaisia yhtään.

Kolmanneksi kirjan kuvaus augmented reality -teknologiasta on ihan hirveän masentava, ja sellaisena varmasti täydellisesti toteen osoittautuva. Viimeistä huutoa olevia AR-laseja käytetään ensisijaisesti - tietenkin - mainontaan.

Pääjuoni oli sen sijaan minusta hivenen, no, tylsä. Vaikka jengiä kuolee kuin kärpäsiä, heistä ei jaksa kiinnostua. Eikä paljon muistakaan kirjan juonikuvioista. Vaikutusta voi toki olla silläkin, että luin kirjaa kännykältä milloin muistin - mutta parhaat opukset kestävät tämänkin.

Fiilis on siis vähän outo - kirjassa on hurjasti hyvää, mutta myös hurjasti heikompia pätkiä, jotka eivät oikein jaksa kantaa juonta. Eikä juonessa edes olisi kauheasti kannettavaa. Voi sentään.

Deadline

Tässä sitä taas ollaan, zombiapokalypsin äärellä.

Deadline jatkaa sanoista kauneimmalla nimettynä Mira Grantin Newsflesh-sarjaa, ja minä jatkan sillä jo hieman kuluneella aiheella, että tunkekaa ne nimenvaihdot jne. (Grant on minusta kyllä paljon parempi kirjailija kuin käsittääkseni ensimmäinen minänsä Seanan McGuire.)

Shaun Mason jatkaa raportointia siitä, mihin edellisessä kirjassa jäätiin. Ykkösosan menetykset kaihertavat mieltä kovin, ja Shaun onkin väkivaltainen ääliösurussaan kieriskelevä, mielenterveydeltään horjahteleva nuori mies. Sitten CDC (eli tartuntatautiviranomainen) lähettää Shaunin tiimin syliin yhden nuoren tutkijansa, jolla on skuuppi: jengiä kuolee epämääräisistä, ei-zombihenkisistä syistä, ja sitten tempaudutaankin mukaan kieroiluun ja salaliittoihin ja vaaran tunteeseen.

Tuntuu, ettei tästä pitäisi millään muotoa pitää niin paljon kuin pidin, sillä teknisesti ottaen kirjassa on aika paljonkin ärsyttävää. Shaun on päähenkilö, jonka kuolemaa en jäisi itkemään, eikä minulla toden totta ole sekuntiakaan aikaa kuolleille sisaruksille, jotka jäävät hengaamaan lepakoiksi päähenkilön tapuliin. Kirjassa on ykkösosan tapaan hieman toisteisuutta ja höpöhöpökynnys ylitetään etenkin lopussa komealla loikalla.

Ja kuitenkin. Kuitenkin. Grant onnistuu luomaan paikoin todella hyytävän tunnelman - sellaisen, ettei kirjaa voi käsistään laskea. Teksti on sujuvaa ja viihdyttävää, eikä kaikkia juonenkäänteitä voinut ennalta arvata (ei sillä, että olisin kovasti yrittänytkään.) Zombiapokalypsin jälkeinen mediaa pursuava yhteiskunta on kiehtova kuin mikä, ja bloggaajineen todella aikamme kuva (vaikka näennäisesti sijoittuukin nelisenkymmentä vuotta tulevaisuuteen.) Zombit ovat tarpeeksi pelottavia, mistä huolimatta kirja ei itse asiassa ole edes kovin väkivaltainen (vaikka kauheat kuolemat ovatkin usein genrelle ominaisia.)

Tässä puhuttiin sellaisesta viiden tähden rajamailla hiipivästä lukukokemuksesta, ystävät, enkä oikein osaa edes selittää, miksi. Vain mainitsemani hypähdys höperyyden puolelle lopussa häiritsi sen verran, että kokonaisarvio rojahti vaatimattomaan neljään tähteen.

Onneksi seuraava osa istuu jo kirjahyllyssä.

Feed

Mira Grant on ei-kovin-salainen-salanimi Seanan McGuirelle, jonka October Daye -sarjaa on Sivukirjastossakin luettu ja kuunneltu. Ilmeisesti nimen vaihto liittyy jotenkin genren vaihtoon, sillä Feed (ensimmäinen Grantin nimen alla ilmestynyt kirja) on mainio zombitarina, jonka kuuntelin äänikirjana. Feedille pitäisi tulla vielä kaksi jatko-osaa, sillä se aloittaa Newsflesh-nimisen trilogian.

Feed kertoo Georgia ja Shaun Masonista, sisaruksista jotka yhdessä teknikkonsa Buffyn kanssa muodostavat kolmen hengen bloggaajatiimin zombiapokalypsin jälkeisessä maailmassa. Zombivirus on puhjennut kahden lääkkeen yhteisvaikutuksesta, ja muuttaa kuolleet - ja elävät - ennen pitkää epäkuolleiksi. Tyypilliseen tapaan epäkuolleen surmaamalla zombista pääsee, mutta pieninkin verikosketus on vaarallinen ja yhteiskunta on muuttunut neljän seinän sisällä asuvien linnoituksiksi, jossa suuria kokoontumisia vältellään. Bloggaajat ovat vallanneet alaa perinteisen median rinnalta, ja kun republikaanien presidenttiehdokkaaksi pyrkivä senaattori Ryman ryhtyy kampanjoimaan, hän kutsuu mukaansa Georgian ja Shaunin blogipossen. Ilmeisesti joku yrittää kuitenkin sabotoida äärikarismaattisen Rymanin kiertuetta pikkuannoksilla zombivirusta. Katastrofeja seuraa.

Feed oli tosi hyvä. Se oli myös paikoin hieman toisteinen, ja kertojaäänenä suurimman osan kirjasta toiminut, omasta uutisbloggaajan objektiivisuudestaan (osin turhaan) vaikuttunut Georgia oli joskus hieman rasittavakin. Kirja oli myös hieman hämmentävä: Georgian suhde veljeensä Shauniin (joka keskittyi uutisbloggaamisen sijaan zomppien tökkimiseen kepillä, eli toisin sanoen viihteeseen) oli vaivaannuttavan läheinen. Strange Horizons tarjosi kuitenkin aiheesta kiinnostavan tulkinnan: jos Georgian ja Shaunin suhteen kuvauksen lukee uutisten ja viihteiden liiallisena läheisyytenä täysin kirjaimellisen tulkinnan sijaan, koko hommaan tulee uutta mieltä. (Tällaisina hetkinä toivoisin, että meidänkin koulujärjestelmässämme vaadittaisiin hieman tarkempaa teosten eri kerrosten pohdintaa; suoraan sanottuna tällainen ei olisi tullut ikinä mieleenikään ellen olisi törmännyt SH:n arvioon.) Se oli kuitenkin minullekin selvää, ettei Feed ole pelkkää zomppifiktiota vaan se kannattaa ilman muuta lukea myös tulkintana omasta yhteiskunnastamme ja siitä, mihin me olemme yhteiskuntana menossa.

Jäin myös miettimään äänikirjan eroja mediana perinteiseen paperiversioon: SH:n arvostelijan mielestä Feedin lopun vauhdikas tapahtumasarja ei rakenna tunnelmaa vaan pikemminkin latistaa sitä, mutta - mahdollisesti, koska itse kuuntelin kirjan - itse olin paikoin aika järkyttynytkin. Toivoisin, että voisin järjestää kokeen itseni kanssa ja verrata ensikuuntelukokemusta ensilukukokemukseen.