War Dogs / Killing Titan

Greg Bearin War Dogs oli lupaavasta ohkaisuudestaan huolimatta yllättävän töhkäistä luettavaa, ainakin alkuun.

Premissi sinänsä on kiehtova: maan sotilaat Marsissa, sotimassa vieraaksi jäävää vihollista vastaan, apunaan vain muutama Guru, jotka ovat toista muukalaislajia. Gurut ovat tuoneet muassaan ehdottoman käskyn sotia, mutta myös lahjana kaikenlaisia kiinnostavia teknologioita.

Ja näitä teknologioita hyväksikäyttäen Michael Venn (Vinnie) tovereineen leijuvat Marsiin, jossa tietenkin kaikki menee jotakuinkin hevonpaskaksi. Mutta miksi? Miksi kaikki Guruista alkaen haluavat tuhota Marsista löytyvän kaivoksen, jonne muuan Marsiin asettuneiden jälkeläinen Vennin & possen vie? Miksi näyttää siltä, että ihmistenkin keskuudessa on useampia toiveita?

Jos pitäisi osoittaa yhtä syytä siihen, että War Dogs oli töhkäinen kokemus, se olisi jonkinlainen tahallinen obfuskaatio. Bear ei luovuta hevillä mitään tiedonmurusta (ennen kuin luovuttaa.) Loppu on kuitenkin kiehtova, niin kiehtova, että luin jatko-osan, Killing Titanin, heti kun sen kirjastosta käsiini sain.

Killing Titan jatkaa Vennin tarinaa. Siinä Venn palaa Marsiin - ja matkaa siitä ennen pitkää myös Titaniin, jossa myös soditaan.

Juonen osalta en hyppää kirjaan sen enempää, sillä Killing Titan jatkaa War Dogsin teemoja aika suoraan. Seikkailuna se oli minulle suurinpiirtein samanlainen kuin War Dogs - sinänsä mainio, mutta paikoin melkoista takkuamista.

Se on muuten sanottava, että jotenkin Bearin tekstissä heräävät henkiin sekä Titan että Mars - kumpikaan ei varsinaisesti potentiaalisena lomakohteena, mutta molemmat kiehtovina ja kammottavina.

Olen kuitenkin tulkitsevinani, että jatkoa piisaa, ja jos näin on, olen ensimmäisenä jonossa.

The Quantum Thief

Luin Hannu Rajaniemen esikoisteoksen normaaliin verrattuna salamannopeasti - tai siis jos tarkennetaan, luin sen normaalia vauhtia, mutta se pääsi nopeutettuun käsittelyyn, koska eräs ystävä sanoi haluavansa keskustella kirjan lopusta - herra Sivukirjastosta ei kuulemma ollut tässä suhteessa mitään iloa. (Nopeutettu käsittely: vain kuukausien jonotus. Otaksun, ettei toverini enää muista, mistä halusi keskustella.)

The Quantum Thief tuli talouteemme mutkan kautta - ehdotin sitä joululahjavinkiksi herra Sivukirjastoa ajatellen, ja ehdotus otettiin ilolla vastaan. Tapaninpäivänä sitten muistui mieleen, että tällainenkin joululahja oli tarkoitus antaa. No, sattuuhan sitä. Herra Sivukirjasto vaikutti vähintään yhtä hämmentyneeltä kuin isäpuoleni, lahjan antaja.

Että osaakin olla ruma kansi.

TQT:in juonta on varmaan turha ruveta sen kummemmin avaamaan, sen verran kirja on mediassa ja blogeissa pyörinyt. Itse olin kalibroinut odotukseni jotakuinkin täsmälleen oikein, ja kirja oli jotakuinkin juuri sellainen kuin olin ajatellutkin - mutta tämä nyt ei tarkoita, että se olisi ollut ennalta-arvattava.

Kvanttiteoria on vaikeaa - otaksuttavasti etenkin jos siihen ei ole viitsinyt yhtään perehtyä - ja siksi mikä tahansa scifi, joka nojaa siihen, ottaa aika ison riskin vaikeaselkoisuuden kuoppaan tipahtamisesta. Rajaniemen sympaattinen veijaritarina ei onneksi tähän sorru, ja juonen kuviot on helppo ottaa vastaan vaikkei kaikkea täsmälleen ymmärtäisikään. Päähenkilö jäi hahmona ehkä hieman valjuksi persoonana, vaikka ei kai veijareiden ole tarkoituskaan olla ihmisinä kokonaisia? Niin tai näin, siinä missä Rajaniemi punoo ainakin minusta varsin mainion juonen, ihmisten kuvaajana ei olla vielä ihan samalla tasolla. Mutta ehtiihän sitä, toivon - lisääkin luettavaa on käsittääkseni jatkossa tuleva.

Tykkäsin muuten suomenkielisten nimien ja termien käytöstä, vaikka ne aluksi hieman korvaan särähtivätkin.

Marsbound

Ensimmäinen tutustumiseni scifikirjailija Joe Haldemaniin oli (äänikirjan muodossa) Marsbound.

Marsbound kertoo - ylläri - Marsia perheensä kanssa asuttamaan matkustavasta Carmenista. 18-vuotias Carmen ei pitkän valmistautumisen jälkeen enää olekaan lähdössä Marsiin kovin innoissaan, mutta pitkällä lennolla elämä asettuu uomiinsa. Marsissa Carmen joutuu yhdyskuntaa vetävän naisen silmätikuksi välittömästi - kiitos eräiden matkan aikana sattuneiden seksikohtausten - ja lähtee lopulta raivoissaan pikku kävelylle vain törmätäkseen vieraaseen elämänmuotoon. Loppu on diplomatiaa.

Marsboundin alienit ovat hyvin ihmismäisiä, kuten kai tämäntyyppisessä avaruusseikkailussa on lähes väistämätöntä. Se jos mikä tekee hyvin selväksi, että kirja on kevyehkö eikä varsinaisesti kauhean vakavasti otettavaa kovaa scifiä. Vaikka Marsboundin parissa viihtyy hyvin, ja esimerkiksi sukkulalento punaiselle planeetalle ja avaruushissi ovat molemmat kiinnostavia, pari pikkuasiaa jäi vaivaamaan. Ensinnäkin, Carmen päähenkilönä oli hivenen outo sekoitus teiniä ja erittäin kypsää nuorta naista: kiukkuinen ja typerä Marskävely ei oikein sovi samaan kuvaan mimmin kanssa, joka on alle parikymppisenä kykenevä aloittamaan suhteen 15 vuotta itseään vanhemman miehen kanssa. Tai ehkä aikuistuminen onkin kummallinen sekoitus kypsää ja epäkypsää; tästä huolimatta koko suhde tuntui minusta hieman kiusalliselta. Jäin myös miettimään, vaivasiko asia minua enemmän siksi, että Carmenin ratkaisut olivat lähtöisin seitsemänkymppisen miehen kynästä vai olisinko kokenut samaa epämukavuutta jos Carmenin ratkaisut olisi paperille (ja nauhalle) saattanut joku nainen. Toiseksi, kirjan juoni oli hieman omituinen: siinä, missä aluksi Marslentoa ja avaruushissiä kuvailtiin hyvinkin yksityiskohtaisesti, käsiteltiin lopussa pitkiäkin ajanjaksoja aika ylimalkaisesti. Kolmanneksi, siirtokunnan johtaja on pahis sellaiseen jenkkien perheleffojen lähes karikatyyrimaiseen tyyliin, vailla ainuttakaan hyvää puolta.

Muutamasta pikku ongelmasta huolimatta Marsbound on varsin viihdyttävä; lähden nyt hieman tutkimaan itseäni ja miettimään, miksi pienen Carmenin ihmissuhde häiritsi minua lukijana näinkin paljon.