Bone Gap

Bone Gap alkoi pulpahdella esiin internetissä siellä täällä, kunnes lopulta varasin sen kirjastosta. Nyt sen oli onneksi varannut kirjastosta joku muukin - onneksi, sillä:

1. Tuli luettua tämä mainio kirja
2. Joku muukin tulee ehkä lukeneeksi tämän mainion kirjan, mikä on hieno juttu sekä kirjan että lukijan kannalta

Laura Rubyn Bone Gap oli sellainen kirja, joita joskus tulee vastaan ja joihin haluaisi vain upota. Sellainen, jossa elämää katsotaan myönteisesti mutta ei ruusuisesti; sellainen, jossa on vähän taikaa mutta ei liian helppoja ratkaisuja.

Se kertoo pojasta, joka asuu pienessä kaupungissa, on vähän huono kasvojen kanssa ja joka löytää ja menettää ihmisiä, ja ehkä löytää jälleen. Mutta se kertoo myös niistä ihmisistä, jotka tulevat löydetyksi ja löytävät yhtä lailla.

Bone Gap on hauska ja koskettava, mutta on siinä selkeä teemakin: se käsittelee sitä, miten näemme toisemme, kun rakastamme (ja mitä näemme, kun emme rakasta.)

The Memory Garden

Alihovimestari Minorin jälkeen Mary Rickertin The Memory Garden oli ihana.

Kirja oli jotenkin kuin hieman vanha ja villiintynyt puutarha. Viileä ja varjoisa ja lämmin ja hauska, eikä luovu salaisuuksistaan ihan heti. Niin kovasti mua, että jos joku olisi vielä kutimoinut opuksessa, olisin pakannut kutimeni ja muuttanut teokseen sisään. (Tällaisella just mun -kirjallisuudella on tietenkin se varjopuoli, ettei se välttämättä haasta. The Memory Garden saattaa kyllä haastaakin.)

Nan on vanha nainen, jolla on nuori tytär, Bay. Nan ja Bay asuvat keskellä metsää, vanhassa talossa, jonka ympärillä on puutarha. Lähikaupungin jengi vakaasti uskoo, että Nan on noita. Bay ei tiedä, mitä uskoa.

Sitten tapahtuu asioita, joiden seurauksena Nan kutsuu paikalle pari vanhaa ystäväänsä ... kannettuaan kammottavaa syyllisyyttä vuosia ja taas vuosia. Paikalle tulee kutsumattomiakin vieraita, ja syödään lähes taianomainen illallinen, ja lukijaa naurattaa ja itkettää vuoron perään.

Jos nyt teeman etsisi, ehkä se olisi anteeksianto - mutta vaikka kirja ehkä näyttää kertovan vanhoista naisista, se kertoo myös Bayn nuoruuden kipuiluista kovin tarkkanäköisesti.

Itse asiassa, nyt kun asiaa tarkemmin mietin, tää oli niin hyvä kirja, että pitää ostaa itsellekin. (Lyhytkin vielä, kumminkin mietitte.)

Bestiario

No nyt pukkaa novellikokoelmaa. Syytän kaikesta Siinaa, joka kirjoitti Julio Cortázarin Bestiariosta ja vinkkasi mm., että se on lyhyt.

Lainasin Bestiarion kirjastosta, ja se oli tosi lyhyt! (Eikä se ole suinkaan kirjan paras puoli, mutta siitä lisää seuraavissa kappaleissa.) Muuten se olisikin varmaan matkustanut takaisin kirjastoon lukematta, mutta lyhyelle voi joskus antaa mahdollisuuden, vaikka yhtäkkiä ei huvittaisikaan.

Sitten luin kirjan ja tulin vähän surulliselle mielelle siitä, että koiramme mukaan nimetty Loki-kirjat on edesmennyt jo huomattavasti ennen koiramme syntymää. Mikä hieno kustantamo se olikaan, käänsi tämmöisiä Bestiarioita ja vaikka mitä.

Bestiariossa on siis muutama tarina, muutama hassu, mutta ne edustavat jonkinlaista maagista realismia parhaimmillaan, ihanimmillaan ja kauheimmillaan. Se on ihan tosi hieno kirja. Lukekaa se, jos yhtään rakastatte kummallista ja/tai kaipaatte Loki-kirjoja. Jeff VanderMeer varmasti nukahtaa tämä kirja poskensa alla joka ilta.

Ja miksipä ette rakastaisi ja kaipaisi. Molemmissa on jotain kaunista.

The Language of Dying

Sarah Pinborough kirjoittaa ... aika paljon - ja sen paljouden keskellä on välillä vaikea uskoa, että kirjoissa säilyy myös laatu. Mutta The Language of Dying on hyvä teos, hyvä ja lyhyt.

Kirjassa nainen hoitaa kuolevaa isäänsä. Kuoleminen on raskas prosessi sekä kokijalle että mukana kulkeville, ja lukijallekin - sen verran konkreettiseksi Pinborough sen tekee.

Vaikka kirja on lyhyt, siihen mahtuu paljon: perheen sisäisiä ristiriitoja, menneisyyttä ja jotain, mitä ei oikein voi todeksi uskoa. Heittämällä heikoimmaksi ja vaikeimmin uskottavaksi elementiksi nousee melkein kökköä saippuaoopperaa muistuttava päähenkilön taustatarina - on hieman kummallista, miten tarinan fantastinen elementti tuntuu paljon todemmalta ja uskottavammalta kuin realistinen kuvaus.

The Golden Day

Ursula Dubosarskyn The Golden Day oli sellainen pienenpieni jalokivi kirjaksi. Siis lyhyt. Siina! Tämä oli lyhyt!

Kirjassa on luokka tyttöjä vuonna 1967 - luokka ja opettaja, joka vie tyttönsä rannalle eräänä lämpimänä päivänä. Se päivä seurauksineen yhdistää tyttöjä.

Kirjassa erikoisinta ja parasta oli se, miten lapsen näkökulma jollain tasolla tavoitettiin. Asioita tapahtui, eikä kaikkea selitetty - lukija sai itse päätellä ja arvella sen, mitä nyt päättelee ja arvelee. Vastaukset kertovat ehkä enemmän lukijasta kuin tarinasta. Jossain kaukana on Vietnamin sota, mutta ei se näitä koululaisia sen kummemmin kosketa.

Yleisesti ottaen tunnelma oli jotenkin unenomainen. Maaginen realismi on tässä ehkä parhaimmillaan, ei ylilyövänä vaan juuri oikein.

Mahtava kirja. Ja lyhyt. Kyllä rakastan tämmöstä.

Datura

Leena Krohnin Datura oli ihan erilainen kuin ajattelin. Jotenkin ajattelin, että se olisi kuin outo uni, josta kyllä kovasti pitää, vaikka mitään ei tajua.

Surrealistisiin odotuksiini nähden Datura oli lähestulkoon tiukkaa realismia (joskaan mitään muuta vasten tarkasteltuna se ei tietenkään sitä ole.) Kirjan kertoja työskentelee Uusi Anomalisti -lehdessä ja saa lahjaksi daturan - kasvi, jolla on myrkyllisiä ja hallusinogeenisiä ominaisuuksia.

Ja sitten on vähän sellaista episodimaista kerrontaa, kummallisia asioita ja arkisia asioita ja hienoa tunnelmaa. Tosi paljon kaikkea sellaista, vaikka kirja on lyhyt ja ihan pieni, vähän kuin koru, tai no, ehkä nyt ei koru, mutta oikeasti, puhelimeni saattaa olla painavampi. Siis massaltaan. Sisällöltään ei varmasti.

Paikoin Datura oli niin hauska, että hikkasin riemusta. Välillä se on ihan hyytävä.

Mutta parasta oli silti tapa, jolla se käsitteli todellisuutta. Oli hyvä, tosi hyvä, että kerrontamuoto ei ollut kuin se ounastelemani uni, sillä voi miten jaetun todellisuuden olemus tuli tässä selväksi.

Että kylläpäs. Näin jälkikäteen voin sanoa, että tässä alkuvuodesta tuntui hetken siltä, kuin mitään huonoa tai keskinkertaista ei maailmassa olisi kirjoitettukaan. Valitettavasti se putki katkesi heti Daturan jälkeen, mutta hauskaa oli silloin kun vielä oli.

Ja ai niin, myös Raija on lukenut Daturan.

En tunne sinua vierelläni

Siina käski joskus lukea Tiina Raevaaran kirjoja. Arveli, että tykkäisin.

Oikeassa olit, Siina. Tiina Raevaaran novellikokoelma En tunne sinua vierelläni on yksi parhaista lukemistani novellikokoelmista. Novellikokoelma on munsta usein myös hyvin ongelmallinen konsepti, mutta tässäpä ei ollut sellaisesta tietoakaan. Kerrassaan mahtava kirja oli.

Sen tarinat olivat paikoin ihan hengästyttävän hyviä, ja muutoinkin ihan todella hyviä - ehkä se hengästys tuli siitä, että jotkut vain resonoivat juuri minun kanssani paremmin. Välillä piti pitää taukoa, kun tuntui, että tekee suurta vääryyttä novelleille jos ne vain hotkaisee putkeen.

Esimerkiksi: ensimmäisen tarinan kertoi kuikka. Olin tässä kohdassa jo vähän myyty, sillä kuikka lienee lempilintuni - ja novelli on todella vaikuttava. Aluksi tuntui, etten ymmärrä paljoakaan, mutta lopuksi vähän itketti. (En ehkä silti ymmärtänyt paljoakaan, mutta tarvitseeko sitä aina kaikkea.) Aloitin heti seuraavasta novellista, mutta tajusin, etten ehkä tee Gordonin tarinalle oikeutta, jos en kirjoita ylös, miten paljon pidin siitä. Sitä paitsi seuraavan novellin tunnelma oli jo ensimmäisistä lauseista aivan erilainen.

Kaivo, joka veti tarinaa taulusta kuin taikuri huiveja jonkun katsojan korvasta, oli kirjan kolmas novelli: kipeä ja pelottava, mutta ei pelkästään niitä. Tässä vaiheessa aloin sommitella jonkinlaista fanikirjettä Raevaaralle.

Näissä teksteissä oli ihan huimaa kontrastia tarinoiden sävyissä - joskus kohtaa novellikokoelmia, joissa tarinat ovat näennäisesti erilaisia, mutta oikeasti aivan tasapaksuja. Ei nyt. Yhteinen nimittäjä kokoelman oli takakannen lupausten mukaisesti luonto, joka oli monimuotoisena ja mutkikkaana läsnä ihan kaikkialla. Yksi suosikkitarinoistani oli muuten kirjeiden muotoon kirjoitettu Karhunköynnös, jossa kasvillisuus valtaa alaa ja kirjoittaja on hukata itsensä. Tai ehkä hukkaakin.

Tämän luettuani olen esimerkiksi nähnyt unta siitä, että rynnistän kauppaan hakemaan uuden Raevaaran kirjan heti, kun se ilmestyy.

Vain yhtä en tajua: miksei tätä ole käännetty kaikille maailman kielille? Tietääkö vaikkapa Jeff VanderMeer Raevaarasta? Jos ei, miksi ei?

The Village Sang to the Sea

Bruce McAllisterin The Village Sang to the Sea oli sen kokoinen ja näköinen kirja, että siltä odotti jotenkin todella liihottelevaa, unenomaista tekstiä.

Vähän sitten yllätyin kun sisältä löytyikin 13-vuotiaan pojan kokemuksia pienestä italialaiskylästä 60-luvulta. Aika juurevia kokemuksia vieläpä, ehkä se liittyy ikään, 13-vuotiaista ei vaan saa liihottelevaa ja unenomaista irti, vaikka samalla ehdottomasti - kuten kansikin lupaa - taikuuteen liittyviä.

Mutta yllätys oli kuitenkin vain myönteinen. Kirjassa on tarinoita, joista suuri osa on ilmeisesti julkaistu irrallisina, mutta jotenkin se vain toimii hienosti kokonaisuutena. Päähenkilö Brad kokee asioita, jotka jotenkin solahtavat osaksi arkea, vaikkeivät selvästi arkisia olekaan. McAllisterin taikuus ei ole toisaalta myöskään harmitonta. Ei se nyt pahansuopaakaan ole, mutta ei vain hyväntahtoista. Bradiltakin se vaatii jotain.

Pidin kirjasta hirveästi. Pidin sen tarinoista ja vielä enemmän pidin joistakin erityisen tarkkanäköisistä havainnoista, joita McAllister tarinoidensa yhteydessä tekee.

Jostain syystä minulla oli kova kiusaus lukea tarinasta omaelämäkerrallisuutta (etenkin kun McAllister, kuten kirjansa päähenkilö, on kai laivastoupseerin lapsena elänyt Italiassa skidinä), mutta siinä taitaa olla kyse vain toiveajattelusta. Haluaisin niin kovin elää maailmassa, jossa McAllisterin kuvaamat tarinat ovat totta.

Death and the Flower

EN TIEDÄ, MITÄ ODOTIN!

Koji Suzuki on tyyppi, joka on kirjoittanut Ring-kirjat. Ne, jotka minä tiedän länkkärileffaversioina, sellaisina pelottavanpuoleisina.

Suzukin Death and the Flower piti sisällään kuusi tarinaa. Koska tiesin Ring-jutusta, puristin ensimmäisen tarinan kohdalla penkkiä rystyset valkeina. Siinä nimittäin päähenkilöllä oli pieni lapsi, ja kauhu, jossa on lapsia, on minusta ihan kamalaa kauhua.

Mutta ei se sitten ollutkaan kovin pelottava tarina. Itse asiassa se ei ollut yhtään pelottava. Se kertoi pikemminkin jotain siitä, millaista ehkä on olla mies ja isä: millaisia rooleja siihen liittyy. Millaisia rooleja siihen liittyy etenkin Japanissa.

Kokoelma jatkoi samaa sarjaa, ja jälkisanat tekivät selväksi, että siitä oli kysekin: Suzuki oli valinnut nimenomaan tarinoita, jotka kertovat vanhemmuuden miehisestä puolesta. Sitä me naiset emme kovin usein näe. Suzuki oli itse nuorena kirjailijana hoitanut lapsiaan kotona, pessyt vaippoja ja lusikoinut puuroa suuhun. Tai mitä siellä Japanissa nyt lapsille aamuisin suuhun lusikoidaan.

(Kauhusta siis ei tietoakaan. Vähän jotain maagista realismia oli välillä löydettävissä.)

Kaikella tällä oli joitakin (ehkä kulttuurisia) vaikutuksia. Kuudesta tarinasta viidessä naishahmo oli inspiroiva ja ryhdikäs kuin tiskirätti ja parisuhteet - no, mitä ne nyt sitten ovat, kun vain toinen on toimija. Se yksi reipas naisihminen oli yksinhuoltaja.

Toisaalta miehen rooliin ja isyyteen liittyi näissä tarinoissa yllättävän paljon valmiutta heretä väkivaltaiseksi perheensä puolesta.

Jos sanon, ettei tarinoiden naiskuva lainkaan minua ärsyttänyt, en oikeastaan edes valehtele. Enemmänkin se sai minut mietteliääksi. Mietin sitä, miten täkäläiset miehet kokevat parisuhteensa, puolisonsa, isyytensä - missä määrin Suzukin kuvaama aktiivisen toimijan ja passiivisen odottelijan suhde on totta täälläkin, tänäkin päivänä. Vai onko kyse kulttuurista ja ajankuvasta (yksi tarinoista nojasi vahvasti filmirulliin ja lankapuhelimiin, joten ihan tätä päivää ei aina eletty.)

Vaikka jossain määrin oli tylsää lukea tarinoita, joissa vaimot ja äidit ovat näin passiivisia, samalla tuli sellainen tunne, että tuli nähneeksi jotain, mitä ei hetkeen olekaan nähnyt. Ja että miten ihanaa on, kun ei tarvitse itse olla sellainen vaimo ja äiti.

Kurkistuksena Japaniin kirja oli myös ihan jees.

Itse tarinoista sen sijaan en niin välittänyt. Eikö olekin ristiriitaista! Paljon oli kiinnostavaa, mutta tarinat eivät jotenkin juuri minulle toimineet. Erikoinen lukukokemus siis.

Strange Bodies

Jos sattuu pitämään sellaisista kirjoista kuin James Smythen teoksesta The Machine, joissa on hieman vainoharhainen maailma-murenee-ympäriltäni -fiilis, Marcel Therouxin Strange Bodies kandee ilman muuta ottaa lukulistalle.

Siinä nimittäin Nicholas Slopen saapuu eräänä päivänä, vuosien jälkeen, entisen tyttöystävänsä Susannan ovelle. Juttutuokion jälkeen mimmistä on selvää, että kyseessä tosiaan on Nicholas - vaikka jotain outoa tyypissä on. Mies jättää jälkeensä muistitikun, jossa on vielä oudompi tarina, ja kun Susanna yrittää selvittää Nicholasin tilannetta yhteisten ystävien kautta, hän saa kuulla tämän kuolleen joitakin kuukausia aiemmin.

Ja Nicholasin tarina, se se vasta onkin outo: vaikuttava ja kylmäävä. Theroux käsittelee karmivalla tavalla sitä, mikä meistä tekee meidät. Karmivalla, ja myös hyvin luettavalla tavalla - vaikka jostain syystä odotin kirjan olevan raskas ja vaikealukuinen, se on kaikkea muuta. Teksti melkein lukee itse itsensä.

En spoilaa enempää: spoilatkaa itse itsenne ja lukekaa Strange Bodies.

Uusi Murakami

Ajattelin kerrankin olla kehityksen eturintamassa ja lukea lahjaksi saamani uutuuskirjan heti eikä viidentoista vuoden päästä.

Täksi kirjaksi valikoitui - tai oikeammin, ajattelin ylläolevaa, koska sain synttärilahjaksi - Haruki Murakamin Colorless Tsukuru Tazaki and His Years of Pilgrimage -teoksen, joka (kuten sain kuulla kun syntymäpäivääni malttamattomana odottelin) sijoittuu osin HÄMEENLINNAAN.

Lapsuuskaupunkiini. Kaikista maailman paikoista.

Lukemiseen siis tuli kerralla vähän omituinen pohjavire. Ensimmäisenä yönä taisin nähdä unta, jossa pääsin Hämeenlinna-osioon ja nousin ikuistamaan hetken Instagramiin. Tällaista on olla sosiaalisen median orja.

No nyt sitten. Voihan.

Luin ennen tätä postausta pari arviota kirjasta, sillä minusta tuntuu vaikealta sijoittaa tätä minkäänlaiseen kontekstiin Murakamin tuotannossa (vaikka tuskin sitä kukaan odottaakaan.) En nimittäin tunne Murakamin tuotantoa kovin hyvin - vielä. Aikomuksenani on tuntea se paremmin.

Colorless Tsukuru Tazaki jne. oli minusta kyllä mainio teos. Pidin kovasti sen tunnelmasta, ja vaikka päähenkilö, joka - omien sanojensakin mukaan - on jäänyt keskenkasvuiseksi vaikka byrokraattisessa mielessä aikuinen onkin, ei tuntunut aivan omalta, kiinnostavalta hän kuitenkin tuntui.

Murakami ei avaa kirjassaan mysteereitään kovin tarkasti. Sellainen peli vähän ärsyttää, vaikka tuntuu toisaalta myös oikealta: kaikkea ei koskaan saa tietää, ei ainakaan varmasti. Ja silti pitää uskaltaa elää.

Murakami kirjoittaa - minusta - yllättävän paljon seksistä. Ilmeisesti se ei ole mikään yllätys kenellekään herran kirjoja enemmän lukeneelle, mutta itse hämmästyin: alkuun tuntui, etteivät seksin aika suorasukaiset kuvaukset sopineet kirjan tunnelmaan aivan saumattomasti. Asiaa mietittyäni päätin, että ehkäpä pidin niistä juuri siksi. Huomaan muutoinkin olevani juuri nyt kiinnostunut asioista, jotka rikkovat harmonian - en niinkään niistä, jotka jatkavat huolellisesti valittua linjaa.

Hämeenlinna - no, se oli osin oikein ja osin ihan kummallisesti. Kuten Tsukuru Tazakista, minustakin tuntui välillä siltä, että todellisuus valui ympäriltä pois.

Mutuhuttuarvioni lopputulema oli, että pidin kirjasta hirveästi. Voi olla, kuten lukemistani arvioista käy ilmi, että paremmin perehtyneelle kirja on jonkinlainen väliteos, mutta minulle se oli juuri se teos, jonka tähän elokuuhun tarvitsin.

Nyt tekee mieli lukea teoksesta myös suomennos, joka ilmestyy tässä joskus. Suomennos on tehty suoraan japanista, jännä olisi vertailla.

The Golem and the Djinni

Helene Weckerin esikoisteos The Golem and the Djinni kertoo kahdesta New Yorkiin 1900-luvun taitteessa joutuvasta ulkopuolisesta.

Toinen ulkopuolisista on naisenhahmoinen juutalaisen mytologian golem, toinen taas lamppuun sullottu, miehen hahmoon pakotettu arabialaisen mytologian djinni. Golemin ja djinnin on olosuhteiden pakosta opeteltava elämään ihmisten keskellä ja rakennettava oma tiensä.

Eihän se tietenkään helppoa ole.

Weckerin todellinen onnistuminen on minusta lopulta ehkä siinä, miten erilaisia henkilöitä hänen goleminsa ja djinninsä ovat. Sattuman oikusta toisensa kohtaavat olennot eivät tunnista toisistaan sielunsisarusta, mutta kokemuksissaan he ovat yhteneväiset. Toisaalta vuosisadan takainen New York on kiehtova sekin. Jatkuvana virtana maahanmuuttajia vastaanottava kaupunki kuhisee elämää, jonka tuntee lukijakin.

Nautin myös kovasti Weckerin tekstistä - ja juutalaisen ja arabitaustaisen mytologian edessä olen aina lähes voimaton, pidän niistä niin kovin.

Ei kirja kuitenkaan ainakaan minulle aivan täysosuma ollut. Jokin tökki; ehkä sivuhenkilökaartin runsaus; ehkä aavistuksenomainen tunne siitä, että tälle juonelle myös hieman vähemmän kirjaa olisi ollut riittävästi; ehkä lievä ärtymys siitä, etteivät ajoittain huonosti voivat golem ja djinni ikinä kuin leiki ajatuksella lähteä New Yorkista (vaikka maailma ympärillä olisi miten valtava tahansa.)

Kokonaisuudessaan kuitenkin mainio teos - kiinnostuksella odotan Weckerin myöhempää tuotantoa.

A Stranger in Olondria

En tiedä, miten kiteyttäisin kaiken sen, mitä Sofia Samatarin A Stranger in Olondrian kanssa koin. Ne typerät ennakkoluulot, alun varovaisen innostuksen, loppupuolen rakastumisen.

Kirjahan on saanut kautta linjan mainioita arvioita - mitä nyt muutamat soraäänet ovat joutuneet jättämään kirjan kesken. Koska olen itse olympiatasoinen vastarannankiiski, pelkäsin, että luen kirjaa hampaat irvessä, koska se on kuitenkin kaikessa kuvailevassa monisanaisuudessaan täyttä dadaa.

Mutta ei se ollut! Kuvailevan monisanainen kyllä, mutta ei sitäkään ikinä suhteettomasti, vaan tilanteeseen sopivasti. Etenkään ei kuitenkaan täyttä dadaa, sillä kirjassa on tarina, elegantti ja riipaiseva.

Se tarina kertoo Jevickistä, joka saa tilaisuuden lähteä Olondriaan, unelmiensa maahan. Ja siitä, mitä siellä sitten käy. Ja käyhän siellä.

Mutta Jevickin ohella lukijakin pääsee Olondriaan ja menettää sille sydämensä yhtä lailla.

Ainoa narinan aiheeni on kirjan kansi, jossa pönöttää tulkintani mukaan tyytyväinen Jevick; minulle tarina oli lopulta niin paljon muuta kuin Jevickin kokemukset, ja niin paljon rikkaampi kuin tuo hieman aneeminen värimaailma, että nähdäkseni kansi ei tee kirjalle oikeutta.

PS. A Stranger in Olondria kertoo myös kirjoista. Mutta vaikka Jevick kirjoihin rakastuukin, Samatar onnistuu välttämään karmivan söpöstelevän kirjahehkutuksen. Kirja on kirja, voimakas ja välillä vaarallinenkin. Myös tämä kirja.

Vampires in the Lemon Grove

Karen Russellin Vampires in the Lemon Grove kuuluu kyllä parempien novellikokoelmien sarjaan. Täysin sekopäiset (erityisen hyvällä tavalla sekopäiset) tarinat koskettavat, naurattavat (ääneen, bussissa) ja hämmästyttävät.

En halua tietää, mistä Russell saa ideansa. Väärin. Haluan ehdottomasti tietää, mistä Russell saa ideansa. Ajatelkaa nyt: sitruunatarhassa asuvia vampyyreita. Ohjeet sille, miten antarktisen alueen nälkäravintoketjupelissä toimitaan. Yhdysvaltain presidenttien erikoinen reinkarnaatio.

Ennen kirjaan tarttumistaankin voi fiilistellä novellien nimiä:

Dougbert Shackleton's Rules for Antarctic Tailgating
The Seagull Army Descends on Strong Beach, 1979
The Barn at the End of Our Term

Ihanaa. Ai että. Kyllä vain voi novelli olla hieno tekstimuoto. Suosittelen kaikille, joista on kiva nauraa ääneen bussissa.

Boneland

Joskus kymmenen vuotta sitten luin Alan Garnerin lastenkirjaklassikot The Weirdstone of Brisingamen ja The Moon of Gomrath ja pidin niistä ihan hirveästi. Garner on hieno kirjailija, jolta on suomennettukin pari nuorten kirjaa.

Niin, että kun noille edellämainituille kerrottiin tulevan jatkoa, olin tietenkin hieman seota ilosta. Ei sillä niin väliä, etten enää aivan muistanut, mitä niissä tapahtui.

Boneland ei ole enää lastenkirja. Eipä tietenkään, sillä kirjoitushetkien välillä on kulunut vuosikymmeniä ja kirjojen päähenkilöistä toinen, Colin, on kasvanut aikuiseksi. Toinen, Colinin sisko Susan, ei ole, hänhän ratsasti kohti tähtiä viimeksi, kun hänet näimme. Rohkeasta Colinista on tullut pelokas aikuinen. Hän haluaa löytää Susanin, mutta hän on unohtanut lapsuutensa seikkailut.

Tavallaan Boneland on luonteva jatko-osa lastenkirjoille. Jollakin tavalla se onnistuu olemaan kuin aikuiseksi kasvaminen - tai ainakin se puoli, mikä siinä on surullisinta. Mutta samalla Bonelandista tietenkin puuttuu se, mikä aiemmista kirjoista jäi parhaiten mieleen - seikkailu aivan parhaimillaan.

Kyllä minä tästä kuitenkin pidin, mutta kun olisin niin halunnut rakastaa.

Sudenveri

Jenny Kangasvuon Sudenveri oli lukupiirikirjana, ja tosi hienona lukupiirikirjana olikin.

Sudenveressä on ihmissusia: on Varga, joka on jättänyt laumansa; Martta, joka on johtanut sitä ja Marraskuu, joka ei ole ihmissusi, mutta joka rakastaa Vargaa.

Kangasvuo saa Sudenvereen vaikka miten paljon, eikä kirja siltikään ole ähkyyn asti täynnä. Marraskuun ja Vargan suhde on kipuineen aito. Sudet eivät ole jenkkiläisittäin sliipattuja, vaan ... no, susia. Hyvin vahvasti susia, eikä ihmissuden elämä missään nimessä ole helppoa. Ihmisen pelko on kuvattu Sudenveressä paremmin kuin missään muussa ihmissusikirjassa.

Väkevin hahmo on minusta kirjassa henkilönä vaikein, Martta. Martta on etenkin Vargalle kipeä, ja syystä, kuten kirjaa lukiessaan ymmärtää. Mutta lukijana pääsee myös Martan pelkoon kiinni, eikä voi olla tuntematta myötätuntoa.

Kirja oli jännästi jonkinlainen matka myös oman sukuni historiaan. Ei minun elämässäni ole Marttaa ollut koskaan, mutta jotain niin tuttua ja suomalaista kirjassa oli, että välillä kurkkua kuristi. Miten joku saa nämä hetket näin oikein kuvattua?

Niin, vaikka kirjassa on ihmissusia, ei se tietenkään niinkään ihmissusista kerro kuin ihmisistä.

Nyt harmittaa vain se, etten päässyt lukupiiriin tätä käsittelemään.

Yellowcake

Margo Lanagan hanskaa oikein hyvin novellimuotoisen tarinan, mistä Yellowcake on parhaimmillaan oikein hyvä todiste.

Minä sen sijaan en hanskaa novellimuotoista tarinaa ollenkaan hyvin: muistan vain vaivoin tarinat tai sen, miksi pidin niistä niin paljon. Tämä taitaa nyt vaatia toista lukukertaa. (Ja tällä kertaa eri painoksen kanssa, sillä tästä aussiversiosta puuttuu ilmeisesti se tarina, josta kaikki muut kirjan lukeneet vaahtoavat. Toisaalta onneksi, sillä muuten luulisin tulleeni hulluksi.)

Blueprints of the Afterlife

Ryan Boudinot on kirjoittanut mainion kirjan nimeltä Blueprints of the Afterlife, jota on vaikea kuvailla, paitsi sanomalla, että se on hieman surrealistinen, mutta ei sellaisella ärsyttävällä "WTF, en tiedä yhtään, mitä tässä tapahtuu" -tavalla. Blueprints on surrealistinen sellaisella "tiedän täsmälleen mitä tapahtuu ja se on riemastuttavan omituista" -tavalla, joka on paljon parempi tapa. En aio laittaa tähän mitään lievennystä, että tämä paremmuusasia on nyt vain minun mielipiteeni. Onhan se toki minun mielipiteeni, mutta mielestäni olen myös täysin oikeassa. Edellisen kerran muistan tavanneeni tämän luokan surrealistisuutta Jonathan Lethemin Chronic Cityn kanssa, ja siinäpä kirja, jota edelleen muistan lämmöllä.

Hauskakin tämä Blueprints on. Ja vähän karmiva.

En aio jaaritella kirjasta sen enempää, koska vaikka lukukokemuksenne siitä tuskin kärsiikään (epäilen, ettei tätä kirjaa voi jaaritella puhki), ei siitä mitään hyötyäkään ole. Suosittelen kokeilemaan, etenkin heidän, jotka pitivät Chronic Citystä.

Lukukynnyksenne madaltamiseksi huomautan, että tätä (kuten Chronic Cityä) saa kirjastosta, ainakin täällä pääkaupunkiseudulla. Sieltä minäkin omani hain, ja sinne palautin seuraavien iloksi.

The Drowning Girl

Huomaan, että Caitlín R. Kiernanin uusimmasta on hieman hankala kirjoittaa (puhumattakaan siitä, että hänen nimensä on hankala kirjoittaa.)

Pidin The Drowning Girlistä aivan tavattomasti - se oli paras toistaiseksi lukemani Kiernan, ja esimerkiksi taannoinen The Red Tree oli jo tosi mainio.

The Drowning Girl liikkuu totuuden ja faktan välisellä rajalla ja käsittelee kertojaäänensä kautta mielen ja muistin haurautta: päähenkilö, kertoja Imp on skitsofreenikko, joka kertoo tarinansa selvittääkseen sen, mitä tapahtui. On nimittäin niin, että hänellä on yhdestä tapahtumasta kahdet ristiriitaiset muistot. Kuulostaa vaikealta, mutta Kiernan tietää mitä tekee ja pitää lukijaansa kädestä ihan loppuun asti. Se, mikä kuulostaa aluksi hankalalta ja sekavalta tuntuu lopussa rauhalliselta ja inhimilliseltä.

Aivan kirjan alussa Imp pohtii faktan ja toden eroa:

"Which is not to say every word will be factual. Only that every word will be true."

...ja vaikka tämä kirja on fiktiota, se tuntuu silti jollain erityisellä tavalla aivan todelta.

The Accursed

Olen ihan välttelemällä vältellyt Joyce Carol Oatesia, sillä hänen silmiini enimmäkseen osuneet teoksensa ovat vaikuttaneet ... tuota ... fiktiiviseltä tirkistelyltä. Hienosteluni on näemmä saavuttanut jonkinlaisen singulariteetin.

Nyt sitten kuitenkin uutuusteos The Accursed osui silmiini kirjaston uutuusluettelosta, tai ehkä jostain arvostelusta, ja varasin sen tietenkin. Ajattelin, että vampyyrit sun muut ovat niin kaukana tosielämästä, ettei tätä mitenkään voi pitää fiktiivisenä tirkistelynä.

Eipä. Oates kirjoittaa niin hyvin - ja käyttää kirjassaan ihan oikeita hahmoja - että jos nyt kysyisitte, olisin valmis vannomaan, että Yhdysvaltain 28. presidentin Woodrow Wilsonin taustalla on ajanjakso kirouksen alle vaipuneessa Princetonissa. Avainsana on "kirous", sillä Princetonissa Wilson asui ihan oikeastikin, mutta luultavasti ne vampyyrit sun muut ovat hieman kiistanalaisia historioitsijoiden keskuudessa.

The Accursed seuraa Princetonin hienostoperheiden ja muutamien muiden hahmojen elämää hieman yli vuoden ajan tässä goottilaisessa kertomuksessa, joka on kyllä perin juuri mainio ja johon mielellään uppoutui (vaikka ei tätä kovin helppona ja juonivetoisena teoksena voi mitenkään pitää.)

Ja kun tuossa aiemmin sanoin "vampyyri", vedän (kansikuvasta huolimatta) sanojani hieman takaisin. Oatesin luoma kirous ei ole selvärajainen tai helposti määriteltävä. Aika ajoin huomasin jopa pohtivani, tapahtuuko kirjassa kuitenkaan mitään massahysteriaa kummempaa.

Uhrataanpa sananen kirjan kertojaäänelle, joka on hurmaavin ja asemastaan epävarmin kertoja, jonka kuvitella saattaa. Objektiivisuuteen pyrkivä historioitsija, jonka on kuitenkin tunnustettava omat juurensa juuri siinä tarinassa, josta kertoo. Pakko oli tykätä.

The Accursed osoittautui (tiukan googletteluni perusteella) olevan osa Oatesin "goottilaista saagaa", joka ei käsittääkseni ole niinkään sarja kuin joukko löyhästi teemansa puolesta toisiinsa liittyviä kirjoja. Sen ensimmäinen osa, Bellefleur, taitaakin olla kirjahyllyni alkukodissani sijaitsevassa haarassa, joten siinä taitaa olla luonnollinen piste jatkaa tuttavuuden hieromista Oatesin kanssa.

Ehdottomasti aiomme nimittäin tuttavuuttamme jatkaa, Joyce ja minä, sillä The Accursed oli oikein mainio lukukokemus ja saatoin (jälleen) olla ennakkoluuloineni todella väärässä.