The Whispering Swarm

Tuhersin Michael Moorcockin uutuusteoksen kanssa viikkoja. The Whispering Swarm ei ollut yhtään mun juttu.

Teos on tavallaan leikisti omaelämäkerrallinen, tai ainakin sen pääosassa on kirjailijanalku nimeltä Michael Moorcock, ja kuka sen tietää, mikä kerrotusta on oikeasti totta? Ei sillä varmaan ole väliäkään. Nuori Moorcock kirjoittaa lehtiin ja kirjoja, on varsinainen jokapaikanhöylä Lontoossa 50- ja 60-lukujen taitteessa. Menee naimisiin Helenan kanssa, saa lapsia ja löytää kummallisen portin, josta pääsee sellaiseen osaan Lontoota, jossa aika ei näytä kuluvan.

Sieltä hän löytää Mollin, joka on kerrassaan säkenöivä maantierosvo ja seikkailun, jossa on miekkoja ja muita jännittäviä elementtejä, roistoja ja luostari, jota pitää suojella.

Kaiken tämän luettuani totesin, että ilmeisesti seikkailu seikkailun vuoksi vaatisi jotain enemmän. Kuten vaikkapa päähenkilön, joka ei ole mulkku. Kirjailijanalku Moorcock pyörittää naisiaan arkitodellisuuden Lontoossa ja seikkailujen Lontoossa, kuvittelee rakastavansa molempia mutta oikeasti rakastaa lähinnä itseään (ja ehkä lapsiaan.) Kun sekä Helena että Molly muuttuvat kirjan edetessä ikäviksi, lukija voi ihan tosissaan miettiä, miksei ihminen huomaa omaa vaikutustaan niihin, joita näennäisesti rakastaa.

Moorcock on kirjailija, jota olen silloin tällöin yrittänyt lukea. Aikaisemmin olin ehkä liian nuori, nyt saatan olla liian vanha ja kärttyisä. Aina on jotain, mutta harkitsen kyllä vakavasti, yritänkö enää koskaan uudestaan.

Mayhem

Odoton jotenkin kauheasti Sarah Pinborough:n teosta Mayhem (lähinnä varmaan siksi, että kirjastossa oli sen jatko-osa, Murder, jota en katsonut voivani lukea lukematta ensin tätä, ja näin jälkikäteen en tajua, mitä ajattelin, mutta, no niin.)

Mayhem on sellainen vähän oopiumikäryinen dekkari viktoriaanisessa Londoossa, jossa Jack the Ripper kylvää tuhoa toisaalla ja toisaalla on sitten joku toinen murhaaja, jonka teot ovat Mayhem-teoksen pääosassa (ja joilla on ilmeisesti myös jonkinlaista totuuspohjaa.)

Koska Pinborough kirjoittaa spekulatiivista fiktiota, ja koska tämä on spekulatiivisen fiktion blogi, toisen murhaajan taustalla on ehkä muutakin kuin liikaa viinaa.

Oopium sen sijaan käryää toisen päähenkilön piipussa. Tohtori Thomas Bond jeesaa poliisia näiden työssä, ja hukuttaa huolensa oopiumin viihdekäyttöön vapaa-ajalla.

Mayhem ei ollut sitä, mitä odotin. Pinborough kirjoittaa välillä imevästi ja keveästi niin, että raskaampikin aihe vain jotenkin tarjoilee itsensä lukijalle, mutta Mayhemin kanssa en kohdannut tällaista.

Murhista lukeminen tuntui tunkkaiselta, eikä Lontoo usvineen herännyt oikein henkiin.

Mutta tietenkin se jatko-osakin odottaa hyllyssä. Ehkä se toimii paremmin, kun olen siihen jo valmiiksi pettynyt.

The Secret of Abdu El Yezdi

Yhtäkkiä joka paikassa kehuttiin Mark Hodderin Burton & Swinburne -kirjoja, joissa on ihan kauheasti höyrypunkia ja jonkinlaiset vaihtoehtoversiot oikeastikin eläneistä Richard Burtonista ja Algernon Swinburnesta seikkailemassa.

Ottaen huomioon yllämainitut kehut ja sen, että - kuten ehkä muistatte - en voi vastustaa mitään, mikä on nimikoitu Burton & Swinburne -hengessä, tartuin rohkeasti ensimmäiseen kirjaan, joka kirjastolla tätä sarjaa oli tarjota.

Se oli toki vasta sarjan neljäs osa, mutta minun päätäni ei palella! Ei ainakaan sitten kun puikoilla oleva pipo valmistuu, mutta se on toinen tarina.

The Secret of Abdu El Yezdi oli tavallaan ihan pölö kohta aloittaa, tavallaan ihan hyvä. Tässä nimittäin on tapahtunut jotain kummallista siinä alussa, Swinburne ja Burton eivät muka tunnekaan toisiaan, kyllä se siinä jotenkin selviää - joten luultavasti vanhakin lukija oli vähän aikaa ihan pihalla. Uusi lukija nyt ainakin oli. Toisaalta ilokseni huomasin, että genren konventiot ovat jo sillä tavalla tuttuja, että heti hoksasin, että ahaaaa, vai tällaista peliä.

Se oli hauska hetki, se.

Noin muuten kirja kuului sarjaan "oivallinen seikkailu, josta pitäisi leikata neljäsosa pois". Jos seuraava - tai kolme aiempaa osaa - kävelevät vastaan, saatan lukea, mutta en aio hakeutua pois polultani ne käsiini saadakseni.

Tässä on kuitenkin pipojakin neulottavana.

Copperhead

Copperhead on jatkoa Ironskinille - ja sekin on mainio.

Copperheadissa Tina Connolly siirtää näkökulman Janesta tämän siskoon, Heleniin, joka Ironskinissä vaikuttaa vähän, tuota, huithapelilta, mutta saa nyt ison roolin ja vastuun, kun Jane puolestaan haihattelee muissa maailmoissa.

Helen on virkistävä sankaritar: sen lisäksi, että hän on vähän huithapeli, hän on kuitenkin fiksu ja sympaattinen nainen. Joka on naimisissa. On yllättävän virkistävää, että sankaritar ei ole ikään kuin sinkkuvuosiaan suorittamassa vaan ihminen ja nimen omaan sankaritar vielä avioiduttuaankin. Pidän sellaisesta - tässäkin, missä Helenin avioliittoa ei kovin onnistuneeksi voida moittia.

Juoni on minusta ihan mainio - vähän sekava, paikoin, mikä oli myös Ironskinin ongelma, mutta enimmäkseen mainio. Alussa koin tiettyä hämmennystä miettiessäni, millaisia askeleita kahden kirjan välillä on otettu - jatkumo ei ole aivan suora - mutta tästäkin selvittiin.

Parhaimmillaan Connolly minusta silti on kuvatessaan Lontoota, aikakautta ja tilanteita; Helenin ahdistus ja kirjan muidenkin naisten hankala tilanne välittyi lukijalle erinomaisesti.

Suosittelen! Tätä ja Ironskiniä, molempia. Ja mikä parasta, molemmat saa kaupunginkirjaston e-kirjakokoelmasta! Että ei kun klik ja sitten uudestaan klik.

Pirate Cinema

Pirate Cinema. Kirja, jota luin hartaasti ja pitkään, välissä jotain muutakin. Eikä se tietenkään opukselle pelkästään hyvää tehnyt.

Cory Doctorow:n vapaasti tarjolla oleva e-kirja ei siis iskenyt yhtä lujaa kuin Little Brother, mutta siitä toisaalta pidin niin paljon, että vaikea sitä on ylittääkään.

Pirate Cinema sijoittuu Englantiin, johonkin lähitulevaisuuteen, tiukkojen ja tiukentuvien tekijänoikeuslakien alle. Päähenkilö Trent ryssii perheensä nettiyhteyden tekemällä laittomia remiksattuja filkkoja taidolla, joka oli minusta fantastisin elementti kirjassa, muuttaa Lontooseen, rupeaa talonvaltaajaksi ja alkaa taistella tekijänoikeuslakeja ja jättikorporaatioita vastaan.

Tätä on nyt vähän vaikea sanoa, mutta jollain tavalla kirja tuntui piraattien omalta Disneyleffalta. Ja se on ihan kamalaa.

Tiedättehän: kun kirjailija selvästi haluaa sanoa jotain, olla inspiroiva, saada ihmiset ajattelemaan; hänpä kirjoittaa kirjan! Kirjan taistelusta tekijänoikeuslakeja vastaan ja ihmisoikeuksien puolesta! Ja sitten hän kirjoittaa sen kirjan, mutta sen sijaan, että kirja olisi (ainakaan yksinomaan) inspiroiva, se jättää jälkeensä lievän masennuksen siitä, että en minä tuohon pysty. Emme me tuohon pysty. Meillä ei ole apunamme puhuvia eläimiä (Disney) tai ohimennen tavattuja tietokonevelhoja, joiden varastosta löytyy KAIKKEA, jota juoni nyt sattuu kulkeakseen tarvitsemaan (Doctorow).

Vaikka tuskin Doctorow minua ajatteli, kun hän mietti, millaista jengiä barrikadien takaa voisi kurkkia. Luultavasti hän kirjoitti opuksensa teineille, joissa vielä voi ollakin voimaa ja kykyä löytää tietokonevelhojen mahtavia varastoja.

Enkä nyt silläkään, etteikö kirjassa olisi ollut paljon hyvää. Monella tavalla se oli tosi hyvä, ihan oikeastikin agitoiva, mutta samalla viihdyttävä - juoni kulki eteenpäin liukkaasti ja jännästi, ja okei, jopa minä, 586-vuotias ikäloppu, halusin hetkeksi asumaan Trentin sosialisoituun taloon, sillä siellä selvästi oli hyvä meininki.

Mutta ei kuitenkaan täysosuma, minulle.

London Falling

Paul Cornellin London Falling oli sellainen keskitasoinen paranormaali poliisihomma.

Paranormaalit poliisihommat erottaa paranormaalista romantiikasta sillä tavalla, että poliisihommissa kaikki ovat masentuneita eikä kellään ole kivaa. Kukaan ei myöskään rakastu.

Noin, nyt kun se ero on tehty selväksi, tehdäänpä selväksi sekin, että tällaisista ihankiva-kirjoista on välillä vähän vaikea kirjoittaa. Kun oli ihan kiva, ja varmasti aikansa olisi voinut käyttää huonomminkin, vaikkapa pesemällä ikkunoita, mutta ei siitä sitten sen enempää jäänyt käteen.

Tästä varmaan tykkää, jos suhtautuu suopeasti Lontooseen ja jos ei kovasti vierasta jalkapalloa. Jos sen sijaan kovasti vierastaa lapsia, joille käy kovin huonosti, suosittelen ehkä pysymään aika kaukana London Fallingista - vaikka itselleni armollisesti Cornell etäännyttää lapsiuhrit lukijastaankin aika kauas.

Kirjassa on muuten karmaisevin ja vaikuttavin muistiin liittyvä temppu ikinä. Että jos sellaisesta pitää, suosittelen. Minä pidin siitä.

Hawksmoor

Lainasin Peter Ackroydin Hawksmoorin kun tovin leikittelin ajatuksella lukea kaikki ne 1001 kirjaa, jotka pitäisi lukea ennen kuin potkaisee tyhjää.

Kirjan synopsis [murhia, kahden aikakauden yhdistelyä (ei siis aikamatkailua, toim. huom.), kauheita salaisia palvontamenoja] kuulosti just omalta, eikä tuntunut yhtään tyhmältä ajatukselta aloittaa listan kampitusta omemmasta päästä.

Luin tämän talvella. Nyttemmin olen aika onnellisesti unohtanut, miksen kirjasta pitänyt, mutta päätin kuitenkin unohtaa älyttömät suunnitelmani lukea 1001 kirjaa, jotka jonkun toisen mielestä minun pitäisi lukea.

Hide Me Among the Graves

Tim Powers, senkin hyypiö. Minä ajattelin, että sinä kirjoittaisit sellaisen kirjan, jollaisen minä halusin sinulta lukea. Ja sitten menitkin kirjoittamaan erilaisen kirjan. Vaikka kyllä olen yksipuolisesti sopinut, että ajattelet lähinnä minun herkkiä tunteitani kirjoittaessasi.

Suhteeni Powersin kirjoihin on ollut todella kaksijakoinen, mutta muistan pitäneeni viimeksi lukemastani ja muinaisesta Last Callista niin paljon, että rupesin heti faniksi. Ja sitten Powers kirjoittaa vampyyreista 1800-luvun Lontoossa, ja tavallaanhan siitä olisi pakko pitää.

Ja tavallaan kyllä pidinkin, mutta hommassa oli iso mutta. Tai kaksi.

Toinen iso mutta oli yleinen sekavuus. Maailman sisäinen logiikka ei minulle auennut.
Ensimmäinen iso mutta olivat vampyyrit, joiden toimintaperiaate ei minulle auennut.

(Ehkä voimme todeta, että ensimmäinen ja toinen iso mutta olivat tavallaan samaa muttaa.)

Kolmas mutta tulee tässä: mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Miljöö oli mainio ja kirja kyllä tempaisi mukaansa. Pidin myös melkoisesti siitä, että Powers oli valinnut yhdeksi päähenkilökseen Christina Rossettin, jos kohta paljon on vettä virrattava Thamesissa, ennen kuin voin lukea Rossettin runoja muistamatta Powersin vampyyreja.

(Paljon sitä onkin virtaava, tällä runonlukutahdillani.)

Isoin ongelma oli oikeasti varmaan siinä, että pienessä päässäni olin muodostanut laskutoimituksen, jonka mukaan Powers + 1800-luvun Lontoo + vampyyrit = yleistä mahtavuutta, mutta sitten kävikin ilmi, että olin tehnyt jonkin laskuvirheen. Tulos poikkesi merkittävästi odotuksista, enkä koko kirjan aikana päässyt varmuuteen siitä, onko se hyvä vai huono asia.

Seuraavaksi* luen esiosan. Ehkä se helpottaa.

* Siis seuraavaksi, kun Powersia luen.

Broken Homes

Kuvittelin, syystä tai toisesta, että Ben Aaronovitchin Broken Homes olisi Peter Grant -sarjan viimeinen osa. Tunsin etukäteen ärtymystä sarjan loppumisen vuoksi.

Kun lukiessa selvisi, että kyseessä oli kaikkea muuta kuin viimeinen osa, tunsin ärtymystä jälleen. Eikö se nyt lopukaan? Miten tässä voi mihinkään suhtautua kun sarjat eivät lopu silloin, kun sanotaan?

Tällä kertaa en höröttänyt ääneen Peterin kanssa. Sääli. Toisaalta pidän Peterin Lontoosta edelleen kovasti. Ei tämä kuitenkaan ollut minusta parasta Aaronovitchia, jos kohta tulen takuuvarmasti lukemaan seuraavankin osan. Pitäähän minun tietää, miten Lesleyn kasvoille käy.

Luin muuten keskustelua, jossa Aaronovitchia kovin paheksuttiin siksi, että Peter on kovin epäkypsä sankari, sellainen, joka ei pysty katsomaan ihastuksensa (ollen Lesley) kauhean kasvovamman ohi. Minä siinä ajattelin, että Peter on jotenkin niin inhimillinen ja epäkypsä. Eihän hän paha ihminen ole, hyvä ihminen on, kovin nuori vain. Kyllä minusta otettaisiin loikka urbaanista fantasiasta jonnekin eeppisen tuolle puolelle, jos Peter kykenisi katsomaan ihastuksensa kauhean kasvovamman ohi (etenkin kun ihastuksen turhuus käytiin alleviivaten läpi jo osassa yksi. Lesleytä ei kiinnostanut.) Aloinkin miettiä, eikö moinen paheksunta kerro lähinnä siitä, että kirjallisuuden haluttaisiin esittävän vain idealisoituja sankareita? Mutta onko sellaisesta hauska lukea? Minä nautin nykyään mieluummin sankarini ihmisinä.

Lesleylle kyllä toivon hyvää. Vaan saapa nähdä.

Whispers Under Ground

Odottelin koko tovin Whispers Under Groundia kirjastoon, ja nyt se on täällä! Täällä! Muahaha! Sori kaikki te ... viisi ihmistä, jotka olette jättäneet kirjasta varauksen: piti palauttaa se tänään, mutten ehtinyt. Yritän pikimmiten.

(Vaikka nyt, kun huomasin, että teitä on vain viisi, asia ei tunnu aivan niin kiireiseltä.)

No mutta niin. Kolmas osa Ben Aaronovitchin poliisimies Peter Grantista kertovassa sarjassa jatkaa tutulla ja hyväksihavaitulla linjalla: Peter opettelee taikuutta, jahtaa rikollisia ja Lontoo on toinen päähenkilö. Tällä kertaa selvitettäväksi tulee murhamysteeri, jonka tiimoilta Peter pääsee maan alle - metroon ja viemäreihin.

Juoni oli ihan höperö, taas. Mutta ei sillä ole mitään väliä - juoni tuntuu Aaronovitchin teoksissa aivan toissijaiselta. En toisaalta edes kirjan luettuani tiedä, mikä on ensisijaista - kielenkäyttö ehkä? Herra Sivukirjasto vaikutti tyytymättömältä, kun kirjan sivulla kolme (tai jotain) nauroin ensimmäisen kerran ääneen - ilmeisesti on hermostuttavaa, kun vaimo hihittää itsekseen sohvalla.

Pidän kauheasti Aaronovitchin huumorista, mutta pidän myös hänen hahmoistaan. Esimerkiksi tapa, jolla Peter suhtautuu työkaverinsa Lesleyn vammoihin on jotenkin kovin inhimillinen - Peter haluaa olla (ja onkin) Lesleyn tukena, muttei voi mitään sille, että etenkin alkuun ystävän vammat ovat kovin kauhistuttavia. Ei yli-inhimillistä sankaruutta, vaan fantasiapuolesta huolimatta täysin inhimillistä.

En muuten lukenut kirjan takakantta, sillä luin jostain, kuinka joku närkästynyt jenkkibloggaaja oli sen virheen tehnyt ja antanut takakannen asiaan juuri liittymättömän käänteen vaikuttaa lukukokemukseensa liiaksi. WUG:in uskaltaa kyllä lukea ilman kustantajan yhteenvetoakin: jos Lontoo kiinnostaa, Aaronovitchiin kannattaa tutustua.

Moon Over Soho

Seuraavakin Ben Aaronovitch jaksoi ilahduttaa: Moon Over Soho on ilahduttava urbaani poliisiaiheinen fantasia, sellainen jolle tulee välillä naureskeltua ääneen (tervetuloa, perheen kummeksuvat katseet, olenkin ikävöinyt teitä.)

Moon Over Soho on jatkoa Rivers of Londonille, ja päähenkilöitä on tässäkin oikeastaan kaksi: nuori poliisi Peter ja Lontoon kaupunki, jotka ovat jotakuinkin yhtä sympaattisia. Juonessa ei nytkään ole oikeastaan päätä eikä häntää - sanalla sanoen, jazzvampyyreita - mutta ei sillä niin väliä. Itse asiassa välillä toivoisi, että kirjailija keskittyisi fiilistelemään Lontoota ja sivuuttaisi mokomat juonelliset pakot tyystin. En yhtään ihmettele, että nämä keikkuvat kaikkien brittikirjakauppojen "tästä varmasti pidät" -listoilla, jotain sympaattista Aaronovitchin kirjoissa on.

Se, mitä jäin miettimään, on päähenkilö Peterin afrikkalainen tausta. Peter, joka toki on paljasjalkainen lontoolainen, kohtaa jossain määrin rasismia - seikka, joka saa hieman mietteliääksi. Sitä niin helposti ajattelee, että iso city on tällaisissa asioissa jo sivistyneempi, mutta ainakin Aaronovitchin Lontoossa tummaihoinen henkilö on paikoin samanlainen kummajainen kuin perussuomalaisten Helsingissä. Sääli. Toisaalta pohdin myös Aaronovitchin melko sympaattisesti kuvaamia afrikkalaisia perheitä, joissa naiset (etenkin äidit, voimaa äideille sanon minä) ovat hyvin voimakastahtoisia. Koska pidin kovasti perhekuvauksista, haluaisin tietysti ottaa tämän ihan silkkana totuutena, mutta kuten nimestäkin voitte päätellä, kirjailija ei itse ole afrikkalaistaustainen - väkisinkin jää miettimään, missä määrin kirjailija voi uppoutua vieraaseen kulttuuritaustaan. Onko se ihan reilua kyseisen kulttuurin edustajille? Onko siinä riski siitä, että muiden kulttuurien edustajat määritellään stereotypioiden - vaikka kyse olisi kuinkakin mukavista stereotypioista, eivät ne nähdäkseni ole sen parempia kuin ikävät vastinkappaleensakaan - kautta?

Äh, ehkä mietin liikaa. Ehkä Aaronovitchilla on afrikkalainen vaimo tai ystäviä. Ehkä joskus pitäisi ottaa viihde viihteenä.

How to Make Friends with Demons

Anteeksi radiohiljaisuus - se johtuu lähinnä siitä, että minusta on pelottavaa kirjoittaa kirjoista, joista eniten pidän. Kuten Graham Joycen How to Make Friends with Demons -kirjasta, joka nosti Joycen kategoriasta "hyvä, mutta ei minun juttuni" luokkaan "briljantti" yhdellä hujauksella.

How to Make Friends with Demons kertoo William Heaneysta, joka Lontoossa sijaitsevan, sosiaalityön ministeriökuvioihin liittyvän päivätoimensa lisäksi väärentää ensipainoksia vanhoista kirjoista kolmen miehen koplassa ylläpitääkseen kodittomien majaa ja näkee demoneita, jotka seuraavat ihmisiä. Ja voi, miten mahtava - paikoin purevan sarkastinen, paikoin täynnä tunnetta - HtMFwD onkaan. Se itketti ja nauratti ja rakastuin siihen niin kuin vain kirjaan voi rakastua.

Nyt ei varmaan kenellekään ole ylläri se, että suosittelen kirjaa lämmöllä.

HtMFwD on myös kirja, jonka olen - ilman omaa syytäni, nähdäkseni - onnistunut ostamaan duplikaattina. Kirja on nimittäin jossain päin maailmaa julkaistu (mikä hauska pikku kepponen) nimellä Memoirs of a Master Forger, kirjoittajana - niinpä tietenkin - William Heaney. Olen tavallaan hieman pahoillani, että luin kirjan Joycen nimellä, koska otaksun, että kirjan tietynlainen realistisuus olisi tehnyt siitä kiehtovan lukukokemuksen, jos edes hetken aikaa olisi voinut leikkiä ajatuksella siitä, että teos onkin oikeasti omaelämäkerrallinen.

Rivers of London

Ben Aaronovitchin Rivers of London on hyppinyt silmille joka paikasta, ja kun se viimein hyppi silmille kirjaston uutuusluettelosta, tein Johtopäätöksen.

Rivers of London oli itse asiassa erinomaisen mukava lukukokemus, vaikka kannessa oleva blurb, jonka sanoma oli suurinpiirtein "kuin Harry Potter olisi kasvanut aikuiseksi ja ruvennut kytäksi", oli ilmeisen korniutensa ohella myös valitettavan osuva.

RoL:in päähenkilö Peter on tuore poliisi, joka sattuu näkemään aaveen murhapaikalla, ja tästä syystä päätyy Lontoon poliisivoimien X-Files -siipeen (no ei sen nimi ole X-Files), jota vetää velho Nightingale. Nightingalen johdolla Peter alkaa a. opiskella velhoksi ja b. selvittää murhamysteeriä ja c. toimia diplomaattina paikallisten jokien jumalien välienselvittelyssä.

Niin, kuulostaa kauhealta, mutta Aaronovitch kirjoittaa vetävästi ja aika hauskasti - on aina kiva, jos kirja onnistuu hihityttämään metrossa. Peter on mukava nuori mies päähenkilöksi, ja vaikka juoni oli sen verran hapero, että näin jälkikäteen tunnen oloni hieman hölmistyneeksi, se ei oikeastaan lukutahtia haittaa.

Melko täydellinen kesäkirja, sanoisin. Odotan seuraavaakin ilmestyväksi, kirjastoon siis.

Kesäkirjoista puheenollen, tsekatkaapa Booksyn koostama erinomainen lista 101 spefin helmeä, josta genrestä innostuneelle löytyy luettavaa hetkeksi. Ajattelin itse asiassa mainostaa koko juttua vasta kun olen itse pelastanut uskottavuuteni ja lukenut listan opuksista yli puolet, mutta menköön. Tässä mitään kunniaa ole kuitenkaan jäljellä, ja teillä voi olla tylsä kesä edessä jos aurinkoa ottaessa ei ole mitään luettavaa.

Itse otin listalta luettavaksi välittömästi uudempaa kotimaista ja vanhempaa Heinleinia.