Alif the Unseen

G. Willow Wilsonin Alif the Unseen kertoo nimettömäksi jäävässä kaupungissa asuvasta hakkerista, joka joutuu paikallishallinnon mieliharmien loppusijoituskohteeksi ja päätyy pakomatkalle.

Koskapa kirjoittaja on ymmärtääkseni Egyptissä asuva jenkki, odotin ehkä jotain alkuperäisen Prince of Persia -pelin kirjallista vastinetta. Tiedättehän: good fun.

Ja vähän sellainen se olikin! Muttei ollenkaan niin yksikoikoinen kuin alkuperäinen PoP. Enemmän ikään kuin sekoitus Tuhannen ja yhden yön tarinoita, hakkerointia ja kelpo seikkailua. Hauskakin se oli, ja yllättävän pohdiskeleva:

"And that," said the nurse, "is why crustaceans and salamanders are no longer on speaking terms."
Princess Farukhuaz frowned.
"You mean that is why one should never let antiquated custom stand in the way of progress, or why one should never send a third party to relay information better communicated in person," she said.
"Oh, well, yes, that, too," said the nurse.
"Dear nurse, much as I love you, you are terribly muddled when it comes to the morals of stories."
"Dear child, some stories have no morals. Sometimes darkness and madness are simply that."
"How terrible," said Farukhuaz.
"Do you think so? I find it reassuring. It saves me from having to divine meaning in every sorrow that comes my way."
- Alif the Unseen, s. 133

Jäin kuitenkin miettimään, miten helpoksi tai vaikeaksi Wilson on kokenut toisen kulttuurin taruston käyttämistä romaanissaan - tai oikeastaan kokonaan toisen kulttuurin käyttämistä. En tiedä, miksi tämä juuri nyt tuntuu ongelmalta; ehkä siksi, että olisi hauskaa joskus lukea vaikkapa Lähi-idästä tulevaa scifiä. Että millaista se sitten olisi. Sillä vaikka Wilson kuvaa kiehtovasti Alifin kaupunkia (etenkin moskeijakohtaus oli hykerryttävä, aijai, ja sen keskeiseksi hahmoksi nouseva Sheikh Bilal on paras, paras, haluan tavata hänet oikeasti), kirja on perusluonteeltaan melkoisen jenkki.

Vaan ehkäpä kirjoittaja tietää sen itsekin. Yksi hahmoista on nimettömäksi jäävä amerikkalaisnainen, "the convert". Käännynnäisen suulla Wilson tarkastelee ulkopuolisen osaa kaupungissa; sitä, miten vaikea on päästä luontevaksi osaksi kaupunkia ja kulttuuria, joita rakastaa.

 Välillä kirjojen suosittelu on minusta pelottavaa, mutta Alifia voin suositella kevein sydämin.

Zendegi

Pysytään Lähi-Idässä. Minulla ei ollut minkäänlaista hajua siitä, mistä Greg Eganin uutuusteos Zendegi kertoo - edellinen lukemani, Incandescence, oli kaikkea muuta kuin mitä odotin mutta sellaisena huikea. Zendegin kanssa yritin pitää samaa yllätysmomenttia yllä, mutta ihan vastaavaan huikaisevuuteen ei päästy.

Jostain syystä Eganin kirjojen ulkoasu ei vetoa. Katsokaa nyt, miten ankea kansi, ja miten ankea typografia kirjailijan nimen kohdalla.

Zendegi kertoo Martinista, australialaistoimittajasta, joka päätyy lähitulevaisuuden Iraniin, rakastuu ja jää maahan, sekä paluumuuttaja ja aivotutkija Nasimista, joka keksii, miten luoda tekoälyjä, jotka mallintavat kohdettaan hyvin tarkasti. Näitä proxyja istutetaan Iranin suosituimpaan - mutta muualla horjuvaan - virtuaalimaailma Zendegiin. Sitten Martin kuulee, ettei hän ehkä elä nähdäkseen poikansa kasvavan aikuiseksi, ja kohtaa vaikean kysymyksen: miten varmistaa, että pojalla kaikesta huolimatta olisi isän tuki aikuistumisen vaikean tehtävän aikana?

Zendegi oli hieman surumielinen eikä kovinkaan toiveikas kuvaus virtuaalimaailmoista ja tekoälystä. Se kysyy, aiheellisesti, mitä on olla ihminen, ja lasketaanko ihmiseksi myös tekoäly, jolle on annettu ihmisen ominaisuudet. Entäs mitä tapahtuu tekoälylle, joka on virheellinen, tai sellaiselle joka ymmärtää olevansa lopulta ihmisten armoilla oleva virtuaalikonstruktio?

Oman kiinnostavan mausteensa Zendegiin tulee miljööstä, mutta siinä missä The Dervish Housen Istanbul oli suorastaan viettelevä, on Zendegin Iran kylmä ja pölyinen eikä houkuttele vierailulle. En myöskään varsinaisesti ihastunut päähenkilöihin, mutta Zendegin pohdinta ihmisyydestä oli paikoin niin kylmäävän hienoa, että lopulta tuomitsin kirjan neljän tähden arvoiseksi.

Zendegi on muuten persiaa ja tarkoittaa elämää. Kaunis sana.

The Dervish House

Ian McDonaldin The Dervish Housesta on vaikeahko kirjoittaa, koska se jostain syystä on niitä kirjoja, joiden kohdalla jää epäilemään, että jotain tosi hienoa jäi ymmärtämättä - vaikka pidin siitä TDH:sta kyllä todella paljon, joten ehkä voin kirjoittaa siitä hienosta, jonka ymmärsin.

Nythän on niin, että tulevaisuuden Istanbuliin sijoittuva TDH - ehdokas lukuisissa genren vuoden parhaat -kilpailuissa - punoo yhteen monta tarinaa, joiden yhteys toisiinsa ei aluksi ole ilmeinen, mutta lukija aika alusta asti olettaa, että yhteys on, koska tämäntyyppiset kirjat nyt vain toimivat niin. Yhteys löytyykin, välillä nopeammin ja välillä hitaammin, ja paikoin tarinat punoutuvat toisiinsa melkoisen kekseliäästi. TDH nimittäin kertoo nanoteknologiasta, mutta samalla se puhuu hieman yhteiskunnasta ja ihmisyydestä. Teknologiapuolella sitä jotenkin jää vain odottamaan, että kirjan visiot viitsisivät toteutua - haluan ainakin sellaisen apinarobotin - mutta se hieno, jonka minä parhaiten ymmärsin, oli Istanbul.

Täältä Sivukirjastosta ei ole koskaan tehty visiittiä Turkkiin*, mutta jos joku herää kirjassa eloon, on se Istanbulin kaupunki. Halusin niin kulkemaan hikisenä Istanbulin kaduille, juomaan kahvia jonkin pikku aukion kahvilaan ja heräämään vanhasta dervissien talosta (vaikka viimeksimainittu, ja luultavasti toiseksikin mainittu, eivät ole tavalliselle turistille mahdollisia aktiviteetteja.)

En kuitenkaan täysin rakastunut TDH:en, sillä henkilöhahmot eivät muodostuneet itselleni aivan yhtä olennaisiksi kirjan kannalta kuin miljöö.

Olen aiemmin lukenut McDonaldilta suomennetun teoksen Kivi-Paperi-Sakset, ja olin löytävinäni TDH:sta hieman samaa, ihmismielen saloihin liittyvää tematiikkaa. Jostain syystä olen kuitenkin epäröinyt tarttua McDonaldin muihin teoksiin - mutta se loppui nyt.

* Voi olla, että puijasin, ehkä herra Sivukirjasto on joskus käynyt Turkissa. Pitääpä kysyä.