Kirottu

Chuck Palahniukin Kirottu kertoo 13-vuotiaana kuolleesta ja Helvettiin päätyneestä Madisonista. Minä olin päättänyt vihata Kirottua syvästi johonkin sivulle 25 päästyäni.

Kansi: Like

Joka aukeamalla oli nimittäin vähintään yksi seuraavanlainen pätkä:

Ja kyllä, minä tiedän mitä "sukupuoleen kohdistuvat rooliodotukset" tarkoittaa. Saatan olla turpea, lattarintainen, likinäköinen ja kuollut, mutta en todellakaan ole mikään idiootti. (s. 18)

Minä kiristelin hampaitani Madisonin kertojaäänelle ja mietin happamia vertauksia Hal Duncanin teoksen Pako helvetistä! kanssa - ja syystä tai toisesta luin Kirotun kuitenkin loppuun. Kuvittelin varmaan, että Palahniukilla olisi Helvetistä erityisesti ja elämästä ylipäänsä jotain tosi oivaltavaa sanottavaa. Tai oikeastaan kyse oli varmaankin siitä, että tietyn pisteen jälkeen kirjaan on uhrannut liikaa aikaa ja vaivaa viitsiäkseen keskeyttää. (Minulle tämä piste tulee vastaan sivulla kaksi, mutta myöntää täytyy, että kirja todella sai pohtimaan elämän lyhyyttä ja sitä, miksi luen loppuun kirjoja joista en juuri välitä.)

Madisonin ääni muuttuu loppua kohden vähemmän raivostuttavaksi, mutta mitään kovin jännittävää tai syvällistä en kirjasta löytänyt. En tosin kovasti sellaista kaivellutkaan loppua kohden: välillä toivoin, että kirja herättäisi edes jotakin tunteita, kuten leimahtavaa tai edes laimeaa vihaa ihmiskuntaa kohtaan, mutta ei. Ei vaikka Palahniuk kuinka yrittää löytää helvettiä länsimaisesta elämäntyylistä (kulunutta, paitsi ne kohdat, joissa Palahniuk yrittää löytää helvettiä länsimaisesta superrikkaiden elämäntyylistä, joka on niin kaukaista, ettei kosketa.) Loppukäänne on puolestaan niin rasittavan niinpätietenkiä, että olisin hermostunut jos se ei samalla olisi tarkoittanut ... loppua. Sitäpaitsi koko homma oli melko haljua jo tuossa vaiheessa, mitä sellaisesta hermostumaan.

Tätä herkkua on muuten tulossa vielä pari kirjaa lisää. En tule esiintymään kirjaston varausjonoissa.


Edit. Spämmisateen vuoksi kommenttihana väännetty kiinni.

Pako helvetistä!

Jostain käsittämättömästä syystä olin pitkään sitä mieltä, että Hal Duncanin lyhyen romskun alkukielinen nimi on Escape! From Hell, ja kiehuin erään unettoman yön kustantajalle suomenkielisen nimen vesittämisestä. Selvää on, ettei Pako helvetistä! ole yhtään niin tehokas - huutomerkki on ihan väärässä paikassa.

Sitten kävi ilmi, että olin hallusinoinut sen alkuperäisenkin nimen huutomerkkien paikat. Murjotin toisen unettoman yön, ja lähellä oli, etten käskenyt Hal Duncanin pitää tunkkiaan ihan lopullisesti - Vellumin luettuani harkitsin asiaa vakavasti.

Kansi: Like

Ph! oli jokseenkin helpommin lähestyttävä kuin melkoisen raskas ja minulle intellektuellin paikkani (nurkka, koirien luona) osoittanut Vellum. Siinä neljä helvettiin joutunutta päättää entisen sotilaan johdolla ottaa hatkat, ja siinäpä se sitten olikin. Tätä seuratessa menee mukavasti muutama tunti.

Kirja on väkivaltainen, vauhdikas ja mainio välipala, jos väkivaltaa ylipäänsä kestää. Voin ehkä tässä mainita, että itse kestän väkivaltaa yhä huonommin ja huonommin - kiroan tälläkin hetkellä erästä Banksia ihmissyöjäkuvauksistaan. Vatsani ei suostu asettumaan. Mutta se on toinen juttu se, Ph! oli muistaakseni vielä siedettävällä tasolla.