The Woman in Black

Yritin keksiä jotain aasinsiltaa, jolla voisin aloittaa postauksen maininnalla uudesta Android-tabletistamme, jonka herra Sivukirjasto eräänä päivänä kotiin toi - minulle. Oltuaan sitä ennen pahoillaan siitä, ettei yleensä muista tuoda kukkia. Ostan jatkossakin omat tulppaanini mielelläni itse - tämä tabletti on aivan loistava, mutta en olisi varmaankaan tullut ostaneeksi sitä itse, suhteeni rahankäyttöön kun on nykyään hieman kiero*.

Huomaatte kohta, etten keksinyt mitään aasinsiltaa, sillä Jäljen äänestä bongaamallani Susan Hillin kirjalla The Woman in Black ei ole mitään yhteistä tablettien kanssa. En edes lukenut sitä sähköisesti vaan lainasin kirjastosta. Tätä postausta tosin kirjoitan tabletilla.




TWiB on kummitustarina, ja melkoisen hyytävä sellainen kaupan päälle. Kuten parhaat kummitustarinat, se jätti hiukset pystyyn pitkäksi aikaa, mutta tarinana se ei kuitenkaan ole absurdi tai (kuten niin monet kauhukirjat nykyisin) vähän pöljä - kauhu siinä on tutumpaa, uskottavaa.

Lyhyestä virsi kaunis: nuori lakimies lähtee setvimään kuolleen asiakkaan papereita. Yksinäisellä paikalla sijaitsevassa talossa vain on jotain outoa - jotain, minkä läheisen kylän asukkaat tuntuvat kyllä tuntevan, mutta joka ei nuorukaiselle heti selviä.

Tykkäsin kirjasta, kyllä vain, mutta jotain on tapahtunut, kun loppu tuntui minusta hieman liiankin hyytävältä. Jäi paha mieli, ja jos sen nyt voi olettaa olevan kirjailijattaren tarkoituskin, ei se lukukokemuksesta suuresti miellyttävämpää tee. Kirjan kiinnostavinta antia on muuten huikaisevasti kuvattu miljöö.

Erityismaininta kirjan uudesta painoksesta, jonka myötä pieni tarina on ulkoisestikin kuin pieni jalokivi - pokkarin kokoinen kovakantinen oli suloinen kädessä pideltävä.

* Edes varta vasten johonkin tarkoitukseen säästettyä rahaa ei pidä käyttämän. Se on säästöä, ja säästöt laitetaan patjan alle ja niitä vartioidaan katkaistun haulikon kanssa.

The Sorcerer's House

Luin ensimmäisen Wolfeni joskus Sivukirjaston alkuaikoina*, enkä tuolloin osannut sanoa aiheesta mitään järjellistä; en edes sitä, minkä yhä muistan: en pitänyt The Wizard Knightin päähenkilöstä juuri lainkaan. Enää en ole edes sitä mieltä, että Neil Gaiman ei voi olla väärässä (vaikka hänkin pitää äänikirjoista), mutta kun kirjastosta valitettavasti löytyi Locuksen suosittelema The Sorcerer's House, Wolfelle piti antaa toinen mahdollisuus.

 

Ei se sitten ollutkaan ihan niin valitettavasti. Ensinnäkin, tärkeimpänä, TSH on kolmisensataa sivua pitkä, mikä on mielestäni hyväksyttävä mitta Gene Wolfelle ja aika monelle muullekin kirjailijalle. Toiseksi, TSH oli urbaania fantasiaa, joka esitettiin kirjeenvaihdon muodossa, mikä oli virkistävää.

TSH:ssa päähenkilö Baxter vapautuu vankilasta ja päättää muuttaa autioon taloon. Eriskummallisten sattumusten kautta hän pian huomaa omistavansa erikoisen talon, jolla on seudulla hyvin outo maine. Rahaton ja nälkäinen Baxter kohtaa talossa nuoren pojan - tai kaksi, sillä pojat ovat identtiset kaksoset - ja onnikin alkaa pikku hiljaa potkia. Kaikesta kokemastaan Baxter kertoo kirjeissä entiselle sellitoverilleen, kylmälle veljelleen ja veljensä vaimolle.

Wolfen kirjoitustyyli on armollisen kevyttä, ja vaikken juuri ihastunut Baxteriinkaan päähenkilönä, pidin kuitenkin kirjeenvaihtoajatuksesta: kirjeen kautta kerrottu tarina jättää aina epäilyksen päähenkilön luotettavuudesta, ja tämä onkin kirjan paras puoli. Kirjan juoni osoittautui hyvin erilaiseksi kuin alun perusteella kuvittelin, enkä valitettavasti voinut kuitenkaan täysin välttyä tunteelta siitä, että olisin mieluummin lukenut sen toisen kirjan - sen, jonka kuvittelin. Mainittakoon vielä, että loppu on niin kiero, että jos olisin viitseliäämpi, lukisin kirjan saman tien uudelleen - jos luette tämän, ajatus kannattaa pitää mukana.

* Nämä ovat niitä hetkiä kun tekisi mieli tuhota, sanotaanko, satakunta ensimmäistä postausta, mutta jos välttämättä haluatte tutustua Sivukirjaston aika noloihin alkuhetkiin: The Wizard Knight. Antakaa anteeksi, olin nuori ja ymmärtämätön enkä uskaltanut sanoa mitään, millä olisi merkitystä.

Audrey's Door

Sarah Langanin Audrey's Door on - kai - kauhua.

 

Nuori, köyhä ja epävakaa arkkitehti Audrey muuttaa halpaan vuokra-asuntoon loistosijainnilla - New Yorkissa. Vuokra-asunto sijaitsee talossa, jossa on tapahtunut kaikenlaisia kamaluuksia jo yli sata vuotta ja edustaa arkkitehtuurisuuntausta jonka kaikki muut tuotokset ovat romahtaneet spektaakkelinomaisesti. Siinä, missä fiksummalla hälytyskellot soisivat tässä kohtaa, normaalin kauhuromskun tai -leffan sankari siunaa hyvää onneaan matkalaukut pakattuna, eikä Audrey ole lainkaan poikkeus.

Kauheat asiat ovat aika usein kauheita vain kunnes niitä ei näe.* Langan kuitenkin paljastaa talosta ja sen kauheuksista aika paljon, ja useat kauhuelementit ovat ehkä ... hieman höperöitä kirkkaassa päivänvalossa. Paljon kauheampaa kuin itse talo on Audreyn mielenterveydellinen tilanne, jota kirjassa myös setvitään. Sankarittarena Audrey on muuten reipas kuin märkä rätti, mutta se nyt on sentään jotenkin perusteltua.

Lisäksi Langan osaa pitkittä kirjaa aivan tavattomasti; mukana mm. pitkähkö sivujuonne, jossa kerrotaan Audreyn pomon perhetilanteesta. Mainittava toki on, että pomon rooli kirjassa on jotakuinkin minimaalinen. Tai olisi. Ellei siihen käytettäisi kauheasti aikaa. Mutta ... no, viihdyttihän AD, ja sitäpaitsi arkkitehdin tyttärenä diggasin kovasti arkkitehtuuripätkistä, joita kirjassa oli siroteltu sinne tänne. Ihan oikeasti pelottavia kirjoja aikaansaadakseen Langanin tulee kyllä ehkä vielä hieman harjoitella.


* Poikkeuksena tietysti lempihirviöni alienit à la H. R. Giger, jotka ovat kammottavia myös kirkkaassa keinovalossa (avaruudessa harvoin on päivänvaloa), paitsi se nelosleffan harvinaisen epäonnistunut hybridi, joka myötähävettää vieläkin.