The Very Best of Kate Elliott

Nitkun natkun: yksi tarinoista alkaa sillä, miten veneessä, avovedellä, neljä naista sai keskustella vailla pelkoa siitä, että muut kuulisivat.

Rakas Kate Elliott, veden yli ääni kantaa mainiosti. Olen ihan yllättynyt, miten vauhdikkaasti voi tarinalta tippua pohja, kun tämmöistä lukee. Jos tämä olisi kirjasi ainoa tarina, käsittelisimme nyt kaikki kohdat kiusallisten esimerkkieni kokoelmassa huolellisesti läpi, mutta koska kirjasi on novellikokoelma, säästyt moiselta.

Ja oikeastaan ihan ansaitusti, sillä teoksesi, The Very Best of Kate Elliott, on ihan mahtava novellikokoelma. Oikeastaan olen tosi pahoillani, että kirjasi muuten ovat paisuneita kuin punkki koirasta irrotessaan, sillä kykysi näyttävät kantavan paremmin lyhyttä tarinaa, ja hyvin ne sitä kantavatkin. Feministinen otteesi on raikas ja riemastuttava ja tuot oikeasti jotain uutta miehisen katseen läpitunkemaan fantasian kenttään.

Kiitos myös esseistä kirjan lopussa. Ne opettivat minulle jotain uutta itsestäni ja kaunokirjallisuudesta.

Jatka samaan malliin. Siis lyhyesti. Kiitos!

The Long Way to a Small, Angry Planet

Becky Chambersin teos The Long Way to a Small, Angry Planet on avaruusseikkailu, jota oli lopulta mahdoton olla rakastamatta.

Pieni, vihainen planeetta on teoksessa kohde, mutta tärkeintä on matka, ja lähes koko kirja käsitelläänkin matkaa - alkaen siitä, kun uutta elämää etsivä, nimensä ja menneisyytensä salannut Rosemary astuu avaruusalukselle tarkoituksenaan toimia kyseisen purkin jonkinlaisena paperinpyörittäjänä, mutta ei todellakaan päättyen siihen.

Eikä edes kannata kuvitella, että Rosemary olisi kirjalle kovin keskeinen - ei, sillä tärkeintä on miehistö, ja se, mitä se kokee ja miten se kasvaa ja löytää jotain, useimmiten ymmärrystä ja anteeksiantoa, mutta välillä myös vain hauskaa. Miten se kasvaa perheeksi.

Mahtava kirja, mahtava. Chambers on Fireflynsä katsonut, mutta The Long Way on silti ainutlaatuinen: paljon tuota suosikkisarjaani lempeämpi, täynnä iloa.

Going Dark

Luin Linda Nagatan trilogian päätösosan Going Dark aika pian The Trialsin jälkeen, koska kiinnosti - ja koska samaan aikaan luin Superintelligencea, ja jotenkin tämä aiheiden yhteneminen tuntui hassulta.

Nagata pääsee kummallisesti sopuun Boströmin kanssa tekoälyineen, vaikka olen melko varma, että Boström pyörittelisi silmiään ja toivoisi voimia, jos lukisi siitä, miten The Red on emergentti tekoäly - siis noin vain itsekseen kehittynyt. Silti, Punainen ei ole missään nimessä mikään toiveautomaatti, vaan sillä on oma agendansa, jota ei kirjan aikana missään nimessä edes täysin avata. The Red on siis tässä osassa tosi ambivalentti, ei suinkaan yksiselitteisesti sankarimme puolella. Itse asiassa kirjan kantava teema tulee juurikin tästä.

Shelley on jonkinlaisessa supersalaisessa ehkä-armeijaa-ehkä-ei -yksikössä, joka elää omaa supersankarielokuvaansa (paitsi, että vaarallisempaahan se tietenkin on.) Hän on tehnyt kunnon katoamistempun, eikä ole enää läsnä isänsä tai viime-osasta-alkaen tyttöystävänsä Delphin elämässä. (Niin juu, Delphi on myös Shelleyn vanha kontakti armeija-ajoilta.)

Sitten polut jälleen kohtaavat, missä oikeastaan oli lempi-inhon aiheeni koko kirjan suhteen. Päähenkilön ja Delphin suhde "en ole ikinä unohtanut sinua" -sävyineen onnistui olemaan vähän visto. Jotenkin aivan suoraa jatkumoa sille, miten sankari saa palkkiokseen naisen - en vain muista aiemmin moisesta näin ärtyneeni. Ehkä se vitutti nyt siksi, että Nagatan kirjassa on muuten paljon epätyypillistä, ja tämmönen kulunut ja inha kuvio istuu siihen hyvin kuin tulehtunut viisaudenhammas suuhun.

Kokonaisuudessaan sarjan fiilis jäi kyllä erittäinkin myönteisen puolelle.

The Trials

Linda Nagatan The Trials jatkaa viime vuonna lukemani The Red: First Light -kirjan käänteitä ja luutnantti James Shelleyn tarinaa.

Tarkalleen ottaen Shelley saa fudut armeijasta (koko juttu alkaa oikeudenkäynnillä, joka on ihan mukiinmenevä myös tällaiselle joka ei välitä oikeussalidraamasta) ja päätyy palkkasoturiksi komppaniaan, joka hieman oman pyssyn oikeudella metsästää tahoja, joilla on ydinaseita stashissa vähän kuin eräillä meistä on lankaa. Siis piilossa ja tarkoituksena ottaa käyttöön heti, kun tilanne sitä vaatii.

The Trialsin juoni on ihan vetävä ja sillä tasolla kirja toimii mainiosti.

Jäin miettimään aika paljon juttuja kirjan luettuani. Nagatan kuvaama, edelleen etäiseksi jäävä tekoäly The Red saa tässä vähän lisävaloa. Punaisen paras puoli on yhä se, ettei se ole kauhean läsnä, mutta, mutta, mutta. Kirjan edetessä yhdeksi tekoälyn motivaatioksi epäillään, että se auttaa ihmisiä toteuttamaan ja parhaalla tavalla elämään omaa tarinaansa - ja adrenaliininarkkari, sankari-wannabe James Shelleyn tapauksessa toteuttaminen näyttää olevan sitten rymistelevä maailmanpelastusseikkailu. Elämä tietokonepelinä.

Siitä seuraa vain sellainen ongelma, etteivät uhat enää tunnu todellisilta vaan jotenkin lavastetuilta. En ole varma, onko se Nagatan tarkoituskin, mutta lukijana hieman etäännyin kohdista, jossa Shelley rymsteeraa milloin missäkin melko ohuin taustatiedoin - ja aina onnekkaasti osuen - eikä, huolimatta epäilyksistään The Redin suhteen kuitenkaan koskaan epäile omaa oikeutustaan toimia kuten katsoo parhaaksi toimia.

Nyt on varmaan pakko lukea sarjan viimeinenkin osa, sillä mua kiinnostaa hurjasti, mihin lopputulokseen Nagata päätyy tämän vigilantismiteemansa kanssa, vai päätyykö.

Tapan sut

Antti Hurskaisen esseeteos on ehkä vähän hätkähdyttävästi nimetty, myönnetään. Mieleenjäävästi myös. Tapan sut siirtyi lukulistalle kun kuulin Hurskaisen näkemyksiä matkailusta Yle Puheesta ... tai ehkä ne olivat enemmänkin toimittajan tulkintoja, mutta niin tai näin, kiinnostuin.

Niin kiinnostui puoli muutakin internettiä: teoksen varausjono oli pitkähkö, näin laimeasti sanottuna. Hurskaisen oma arvio siitä, että teoksen lukee 13 ihmistä, meni pahasti pieleen.

Pidin esseekokoelmasta hurjasti. Eniten kolahti ihan ensimmäinen essee, jonka ajatuksia pikkumaisuudesta olen pyöritellyt sittemmin päässäni niin, että pitänee varmaan siirtyä kohta varausjonoon uudemman kerran. Kovasti odottamani matkaessee ei ollutkaan ihan sellainen, kuin olin ajatellut - olin kuvitellut nyökytteleväni esseelle niin, että pää irtoaa, mutta päädyinkin näkemään ilmiössä uusia näkökulmia. Ehkä siis parempi näin.

Kirja herätti ajatuksia - mutta oli myös hauska. (Minusta parhaat esseet ovat niitä, jotka ensin vähän itkettävät ja joille hetken päästä hirnuu kyyneleet silmissä, tai toisin päin.) Populäärikulttuurin analyysi oli kiinnostavaa myös ihmiselle, joka Randy Newmanista ja Bruce Springsteenistä on kuunnellut vain jälkimmäistä - ja kun käy ilmi, että minä ja Hurskainen jaamme suunnilleen yhtä ihastuneen suhteen Springsteeniin, teki mieli vähän kiljua.

Aion kyllä lukea esseitä toistekin, jos näin hyviä ovat.

Varausjonoon tästä klik.

The Memory Garden

Alihovimestari Minorin jälkeen Mary Rickertin The Memory Garden oli ihana.

Kirja oli jotenkin kuin hieman vanha ja villiintynyt puutarha. Viileä ja varjoisa ja lämmin ja hauska, eikä luovu salaisuuksistaan ihan heti. Niin kovasti mua, että jos joku olisi vielä kutimoinut opuksessa, olisin pakannut kutimeni ja muuttanut teokseen sisään. (Tällaisella just mun -kirjallisuudella on tietenkin se varjopuoli, ettei se välttämättä haasta. The Memory Garden saattaa kyllä haastaakin.)

Nan on vanha nainen, jolla on nuori tytär, Bay. Nan ja Bay asuvat keskellä metsää, vanhassa talossa, jonka ympärillä on puutarha. Lähikaupungin jengi vakaasti uskoo, että Nan on noita. Bay ei tiedä, mitä uskoa.

Sitten tapahtuu asioita, joiden seurauksena Nan kutsuu paikalle pari vanhaa ystäväänsä ... kannettuaan kammottavaa syyllisyyttä vuosia ja taas vuosia. Paikalle tulee kutsumattomiakin vieraita, ja syödään lähes taianomainen illallinen, ja lukijaa naurattaa ja itkettää vuoron perään.

Jos nyt teeman etsisi, ehkä se olisi anteeksianto - mutta vaikka kirja ehkä näyttää kertovan vanhoista naisista, se kertoo myös Bayn nuoruuden kipuiluista kovin tarkkanäköisesti.

Itse asiassa, nyt kun asiaa tarkemmin mietin, tää oli niin hyvä kirja, että pitää ostaa itsellekin. (Lyhytkin vielä, kumminkin mietitte.)

Lament / Shiver

Syksystäni puuttui jotain, ja se jotain oli viimeinen osa Maggie Stiefvaterin The Raven Cycle -sarjaa.

Vieroitusoireisiini lainasin Stiefvaterin vanhempaa tuotantoa.

Ensin luin Lamentin, jonka kuvittelin olevan jonkun sortin standalone, mutta ei kai se olekaan. Ehkä. Siinä teini-ikäinen Deirdre tapaa Luken, ja sitten on kaikenlaista monimutkaistusta ja keijujen kuningatar, joka on tietenkin ihan kamala.

Lament oli ihan mainio, mutta ei aivan tarjonnut sitä, mitä hain. Se oli kuitenkin aika jees välipala.

Sitten tartuin Shiveriin. Shiverissä tietenkin teini-ikäinen Grace tapaa Samin, joka on myös susi. Ja koska kirja on kerrottu Samin näkökulmasta, myös Sam tapaa Gracen, joka ei ole ikinä susi. Ja sitten on kaikenlaista monimutkaistusta.

Stiefvaterin ihmissusitulkinta on aika hauska, mutta Shiver käynnistyy vähän hitaanlaisesti. Alusta olisi voinut höylätä hyvinkin satakunta sivua pois, ja lukija olisi päässyt kärryille ihan kivasti silti.

Voi, Blue Sargent, tule äkkiä takaisin, ei ole Deirdrestä tai Gracesta sinulle kilpailijaksi.

Bestiario

No nyt pukkaa novellikokoelmaa. Syytän kaikesta Siinaa, joka kirjoitti Julio Cortázarin Bestiariosta ja vinkkasi mm., että se on lyhyt.

Lainasin Bestiarion kirjastosta, ja se oli tosi lyhyt! (Eikä se ole suinkaan kirjan paras puoli, mutta siitä lisää seuraavissa kappaleissa.) Muuten se olisikin varmaan matkustanut takaisin kirjastoon lukematta, mutta lyhyelle voi joskus antaa mahdollisuuden, vaikka yhtäkkiä ei huvittaisikaan.

Sitten luin kirjan ja tulin vähän surulliselle mielelle siitä, että koiramme mukaan nimetty Loki-kirjat on edesmennyt jo huomattavasti ennen koiramme syntymää. Mikä hieno kustantamo se olikaan, käänsi tämmöisiä Bestiarioita ja vaikka mitä.

Bestiariossa on siis muutama tarina, muutama hassu, mutta ne edustavat jonkinlaista maagista realismia parhaimmillaan, ihanimmillaan ja kauheimmillaan. Se on ihan tosi hieno kirja. Lukekaa se, jos yhtään rakastatte kummallista ja/tai kaipaatte Loki-kirjoja. Jeff VanderMeer varmasti nukahtaa tämä kirja poskensa alla joka ilta.

Ja miksipä ette rakastaisi ja kaipaisi. Molemmissa on jotain kaunista.

To Hold the Bridge

Haaahhaaahhaaahaa. HA. Olen ajastanut tänne postauksia. Välillä törmään niihin Feedlyssä - ai kato, joku muukin .. jaa, se olenkin minä, heh. Yhdessä viimeisimmistä väitin, etten jaksa angstisia tyyppejä koska itse olen enemmän sellainen happy go lucky.

Viimeaikaiset tapahtumat ovat osoittaneet, että ehkä en jaksa angstisia koska olen nimenomaan itse semmonen. Kiitän lähipiiriäni, etteivät sanoneet mitään. Tai ehkä eivät lukeneet sinne asti.

No, nyt olemme ajastettujen postausten laarin pohjalla, näettekö, se on tuommoinen, että lakaisu tekisi hyvää, joten kipataan sinne äkkiä pari kirjaa lisää.

Ensimmäisenä Garth Nix, jonka novellikokoelma To Hold the Bridge oli ihan tosi mainio.

Ajattelin, koska kansi, että tämä sijoittuu kokonaisuudessaan Clarielin maailmaan, mutta näin ei ole. Tämä voi olla varoitus tai hyvä asia, ei sen väliä. Joka tapauksessa kirjan todella monesta tarinasta vain niminovelli sijoittuu vanhaan kuningaskuntaan.

Loput tarinoista edustavat genreä tosi monipuolisesti, ovat hauskoja tai kauhistuttavia tai kaikkea siltä väliltä. Tulin kirjasta jotenkin kokonaisuudessaan tosi hyvälle tuulelle, harvoin novellikokoelmat ihan tämän sävyistä riemastusta tarjoavat.

Niminovelli jäi mieleen erityisen hyvin. Ehkä siksi, että katselin paljon kantta lukemisen ohella; kirjan kansi on itse asiassa todella hieno. Toisaalta varmaan myös siksi, että Nix onnistuu luomaan tarinan, jossa sydämeni oli särkyä jo alkupuolella ... ja silti se, että tarinan sankari löytää paikkansa, on vasta alkua.

Suosittelen, siis.

The Bone Clocks

David Mitchellillä ja minulla on vaikea suhde. Hänen osaltaan erityisen vaikeaa on tietysti se, ettei hän tiedä mitään minusta, minkä täytyy olla kurjaa, ja minun osaltani vaikeaa on, etten ole kauheasti välittänyt hänen kirjoistaan siitäkään huolimatta, että jotenkin objektiivisesti tarkasteltuna olen nähnyt niissä arvollisuutta.

Niinpä hammasta purren lainasin The Bone Clocksin kirjastosta. Hammasta purren, ihmettelette te. Ja minä siihen, että nyt hysssst.

Sitten siihen oli kauhea varausjono ja se oli gaziljoonaa sivua pitkä, joten palautin sen sivuakaan lukematta.

Alle vuotta myöhemmin lainasin The Bone Clocksin uudestaan. Hampaani ovat jo toipuneet koettelemuksesta.

Ja katso! Minä pidin siitä! Oikein kovasti!

Tässä syy sille, että joskus hammasta purren lainaan kirjoja, joista vakaasti kuvittelen, etten pidä.

The Bone Clocks kertoo ajattomista, ihmisistä jotka voivat siirtyä - tai tahtomattaan joutuvat siirtymään - kehosta toiseen. Ja ihmisistä, jotka ovat heidän uhrejaan, tai suojeluksessaan, sillä ajattomien keskuudessa on kahta koulukuntaa. Niitä, jotka saalistavat muita ja niitä, jotka haluavat lopettaa moisen saalistuksen.

Samalla se kertoo Holly Sykesistä, joka kirjan alussa on teini-ikäinen, ja myös ikään kuin eräänlaisesta yhteiskuntaromahduksesta. Vaikka mistä siis. Mutta ei liiallisesti, vaan aivan sopivasti.

Jostain luin määritelmän, jonka mukaan The Bone Clocks on jonkinlainen antifantasia, vaikka se sisältää siis fantastisia elementtejä, ja se on aivan totta. The Bone Clocks kertoo rakkaudesta ihmisyyttä, ei supersankaruutta kohtaan.

Hieno kirja. Nyt meillä David Mitchellin kanssa on enää puoliksi vaikea suhde - hän raukka ei edelleenkään tiedä mitään minusta.

The Fifth Season

Poikkeuksellisesti otin ja luin uusimman N. K. Jemisinin saman tien, enkä sitten joskus vasta. The Fifth Season kertoo maailmasta, jossa maa on epävakaa ... ja jonka asukkaat ovat tottuneet siihen, että välillä taivaalta tulee tuhkaa ja tulikiveä.

Vaan nyt sitä on tulossa enemmän ja pidempään kuin kukaan aavistaakaan. Maailma on loppumassa. Miksi? Sen voi lukea The Fifth Seasonista.

Maa on vihamielinen, mutta ihmisillä on keinonsa: osalla ihmisistä on taito pitää maa rauhallisena. Vaikka kaiken voiman voisi kuvitella olevan heillä, näiden orogeenien asema on silti monimutkainen: he saavat tavallaan kaiken, mutta joutuvat myös antamaan kaiken. Olemaan enemmän systeemin orjia kuin sen herroja. Tavalliset ihmiset pelkäävät ja usein myös tappavat kohtaamiaan orogeeneja.

Damaya on yksi heistä, ja hänet viedään kotoaan koulutettavaksi. Essun on toinen, joka kohtaa raskaan todellisuuden: aviomies on murhannut yhteisen lapsen, jonka taidot ovat paljastuneet. Syenite puolestaan joutuu suorittamaan tehtävää, jota vihaa (vaikka matkalla, jolle Syenite lähetetään, ei lopulta ole paljon tekemistä vihan kanssa.)

Kirja oli hieno kokemus, se oli surumielinen ja surullinen - mutta vaikka maailma on loppumassa, lopussa on jotain väkevää.

The Fifth Season oli sekä rakenteeltaan että kerronnaltaan jotenkin hyvin tunnistettavasti Jemisiniä - mutta ei se ole huono asia ollenkaan. Jemisin on mainio kertoja.

Beneath London

Todistin itselleni, että James P. Blaylockin teokset toimivat - ainakin mulle - paremmin luettuina kuin äänikirjoina.

Beneath London oli riemastuttava seikkailu - vaiko ehkä sittenkin sekoilu - jossa sympaattinen Langdon St. Ives sympaattisine, edistyksellisine vaimoinen tutkii kauheaa ja kummallista rikossarjaa ja yrittää siinä sivussa vähän tutkiskella kiintoisaa kaivantoa, joka on Lontoossa romahtanut ja paljastanut maanalaisen tunneliverkoston.

Kirjassa on roistokin, se, joka on vastuussa siitä kauheasta ja kummallisesta rikossarjasta - ja kerrankin tyyppi on sopivan roistomainen ja kauhea. St. Ives joutuu tilanteisiin, jotka tuntuvat aidosti epämiellyttäviltä lukijastakin - millä tarkoitan sanoa, että vaikka olin melko varma St. Ivesin selviävän, olin silti ajoittan hermostunut.

Hyvä seikkailu. Olen iloinen, että palasin Blaylockin paperiversioihin.

The Dark Forest

The Dark Forest oli mitä masentavinta luettavaa heille, jotka odottavat henkeään pidätellen ja "pick me" -kylttejä valmiiksi maalaten muukalaisten laskeutumista planeetallemme. (Haluaisitte ajatella, että spoilaan, mutta tämän verran kerrotaan jo takakannessa.)

Ei se kuitenkaan yhdestä (minun kannaltani) isommasta ongelmasta huolimatta huono kirja ollut, vaikka loppupuolella mietin, olisiko samaan lopputulokseen voitu hieman helpomminkin päästä. Tai ainakin pienemmällä sivumäärällä. Ehkä ei.

The Three-Body Problemin jatko-osa toimii mainiosti itsenäisenä teoksena. Cixin Liu on jamppa, joka osaa asiansa.

Trisolariksen asujaimisto on nyt hylännyt äitiensä maat ja matkustaa nyt kohti Maata aikeenaan saada uusi koti. Samalla he ovat tehneet kikkakakkosia, joiden tekniseen luonteeseen emme nyt sukella, mutta jotka tekevät puolustusliikkeet vaikeiksi. Onneksi hätä ei kuitenkaan ole tämän näköinen: Maasta valitaan neljä* tyyppiä, joiden tehtävänä on sommitella niin bysanttilaisen monimutkaiset taistelusuunnitelmat, että varsinainen aie on haudattu jonnekin useiden kerrosten alle.

Yksi näistä tyypeistä on kiinalainen tutkija, Luo Ji, jolla ei näytä olevan mitään erityistä lahjaa hommaan. Tätä mieltä kirjan aikana tuntuvat olevan kaikki: Luo Ji itse, kaikki muut henkilöt ja lukija.

Lukijalla on toki se etu, että tuskin hän kirjaa lukisi, ellei nyt joku jotain keksisi.

Siirrytään siihen ongelmaan.

Kaikkia maan puolustukseen paneutuneita ns. wallfacereita passataan minkä keritään. He saavat kyselemättä kaiken, mitä suinkin keksivät toivoa - kaikkihan saattaa olla osa heidän suurta suunnitelmaansa. Päähenkilöksi jollain tavalla nouseva kiinalainen tutkija pyytää naista. Tietynlaista, tietynnäköistä. Ja tämä nainen hänelle tuodaan, mielikuvituksen luoma olento, lihaksi tulleena. Myöntyväisenä.

Ehkä kyse on kulttuurieroista, ehkä jossain on kulttuureita, joissa nainen olisi moisessa tilanteessa myöntyväinen ja tyytyväinen, mutta minä oksensin suuhuni vähän. Että noin vaan - nainen! Ja sitten se nainen on ihan ok asian kanssa!

Anteeksi, pitää taas käydä käyttämässä suuvettä.

Mutta tästäkin huolimatta kirjassa oli oikein hyviäkin puolia. Etenkin logiikka siitä, miten universumissa olisi hyvä käyttäytyä on kaikessa synkkyydessään samalla myös äärimmäisen kiehtovaa.

* Muistaakseni, mutta ei sillä ole väliä.

War Dogs / Killing Titan

Greg Bearin War Dogs oli lupaavasta ohkaisuudestaan huolimatta yllättävän töhkäistä luettavaa, ainakin alkuun.

Premissi sinänsä on kiehtova: maan sotilaat Marsissa, sotimassa vieraaksi jäävää vihollista vastaan, apunaan vain muutama Guru, jotka ovat toista muukalaislajia. Gurut ovat tuoneet muassaan ehdottoman käskyn sotia, mutta myös lahjana kaikenlaisia kiinnostavia teknologioita.

Ja näitä teknologioita hyväksikäyttäen Michael Venn (Vinnie) tovereineen leijuvat Marsiin, jossa tietenkin kaikki menee jotakuinkin hevonpaskaksi. Mutta miksi? Miksi kaikki Guruista alkaen haluavat tuhota Marsista löytyvän kaivoksen, jonne muuan Marsiin asettuneiden jälkeläinen Vennin & possen vie? Miksi näyttää siltä, että ihmistenkin keskuudessa on useampia toiveita?

Jos pitäisi osoittaa yhtä syytä siihen, että War Dogs oli töhkäinen kokemus, se olisi jonkinlainen tahallinen obfuskaatio. Bear ei luovuta hevillä mitään tiedonmurusta (ennen kuin luovuttaa.) Loppu on kuitenkin kiehtova, niin kiehtova, että luin jatko-osan, Killing Titanin, heti kun sen kirjastosta käsiini sain.

Killing Titan jatkaa Vennin tarinaa. Siinä Venn palaa Marsiin - ja matkaa siitä ennen pitkää myös Titaniin, jossa myös soditaan.

Juonen osalta en hyppää kirjaan sen enempää, sillä Killing Titan jatkaa War Dogsin teemoja aika suoraan. Seikkailuna se oli minulle suurinpiirtein samanlainen kuin War Dogs - sinänsä mainio, mutta paikoin melkoista takkuamista.

Se on muuten sanottava, että jotenkin Bearin tekstissä heräävät henkiin sekä Titan että Mars - kumpikaan ei varsinaisesti potentiaalisena lomakohteena, mutta molemmat kiehtovina ja kammottavina.

Olen kuitenkin tulkitsevinani, että jatkoa piisaa, ja jos näin on, olen ensimmäisenä jonossa.

The Last Policeman / Countdown City / World of Trouble

Jos - hypoteettisesti - planeettamme olisi tuhoutumassa kohtapuoliin asteroidi-iskun takia, ja tietäisimme siitä, mitä tekisimme?

Ja ehkä hieman vähemmän epäolennaisesti, kannattaisiko murhia selvitellä?

The Last Policeman kysyy justiinsa tätä. On poliisi, aika nuori ja varsin kirkasotsainen, ja on hieman epäselvä itsemurha - mutta miksi sotkeutua? Eihän tässä ole enää kuin joitakin höpsöjä kuukausia. Mutta Hank sotkeutuu silti, sillä lopulta kai miksi ei.

Ben H. Wintersin yhteiskunta ei jakaudu katastrofin edessä saalistajiin ja uhreihin. Yhteiskunta hoippuu vielä eteenpäin, osa on luistanut kaikista velvoitteistaan ja lähtenyt kekkeröimään, osa tehnyt itsemurhan.

Seuraava osa, Countdown City kertoo, kuinka Hank etsii kadonnutta - ja siitä, miten yhteiskunta pikkuhiljaa ropisee ympäriltä. Asteroidin iskupaikka on selvillä, ja kuin nykytapahtumia kauhistuttavasti ennakoiden pakolaisvirtaan suhtaudutaan lievästi sanottuna nuivasti Amerikan itärannikolla.

Viimeisessä osassa, World of Troublessa Hank etsii siskoaan. Sisar on vakuuttunut siitä, että kaikki on yhtä suurta salaliittoa.

Winters kirjoittaa surumielisesti, rauhallisesti ja tuskallisesti. Hankin maailmassa on yhä onnea, on uskallusta rakastaa ja uskollisia koiria. On ihmisiä, jotka auttavat toisiaan, mutta myös ihmisiä, jotka ottavat toisilta.

Tykkäsin koko sarjasta aivan hurjasti, vaikka se paikoin särki sydämeni. Ehkä kokonaisuutena vahvin teos oli ensimmäinen, mutta Winters on hyvä kirjoittaja eikä sorru kikkailuihin jatko-osissakaan.

The Clockwork Dagger / Crown

Beth Caton The Clockwork Dagger oli Locuksen suosittelema, joten kun se kirjaston sähkökirjapalveluun putkahti, luin sen toki.

Siinä nuori parantajatar tekee matkaa ilmalaivalla sodan runtelemassa, höyrypunkilla ja asenteella toimivassa valtiossa. Tavallisesta toimipaikan vaihdoksesta tulee kuitenkin seikkailu, koska 1) komea ja salaperäinen ilmalaivastuertti 2) inha ja salaperäinen ulkovallan agentti 3) sankarittaren parantajan voimat, jotka ovat valtavammat kuin kukaan kuvitteli.

Kuulostan sarkastiselta, mutta tämä ensimmäinen osa, The Clockwork Dagger oli oikein mukiinmenevä seikkailu. Romanttinen mukiinmenevä seikkailu, ei täydellinen, mutta jollain tavalla aika raikas. Kirjassa on vahvasti yhteiskunnallinen ote, ja sankaritar on empaattinen tyyppi.

Mutta ensimmäinen kirja oli vain osa tarinaa; ja yhtäkkiä, kuten jatko-osa The Clockwork Crownin alussa kerrotaan, Caton piti kirjoittaa myös toinen osa.

Toinen osa on sitten vähän nääh ja plääh, ainakin minulle. Seikkailu jotenkin menettää teränsä, vaikka yhteiskunnallinen ote on yhä vahvasti tallella. En jaksa välittää päähenkilöstä enkä hänen romantillisesta kiinnostuksestaan (joka yltää puisevimpien lukemieni romanssien tasolle). Loppu tuntuu loputtomalta.

Mutta loppui sekin, sitten. Ja ensi kerralla mietin toisenkin kerran, haluanko varmasti lukea myös jatko-osan.

Tai no, en tietenkään mieti. Eihän elämässä voi pettymyksiltä suojautua.

Karen Memory

Yhdysvaltain länsirannikolle vaihtoehtoiseen historiaan, hieman keksittyyn kaupunkiin sijoittuva Karen Memory on Elizabeth Bearin runsasta tuotantoa.

Teos kertoo reippaasta prostituoidusta, joka ottaa sipulisäkin omiin käsiinsä ja mätkii sillä pahikset tiehensä pahistelemasta. Karen Memory ei ole huono, mutta vähän välityön makuinen se on: aika puhdas seikkailu ilman sen enempää.

Itse koin kirjassa parhaana ajan ja paikan kuvauksen: Karenin kokemukset bordellissa ovat oikeasti kiinnostavia - olisin lukenut vaikka miten paljon ruoanostoretkistä tai aamupalan syönnistä tai mistä nyt ikinä. Seksikohtauksia kirjassa ei muuten ole, eikä asiakastyötäkään sen kummemmin kuvata, ei kauhistellen eikä retostellen; asenne, joka ainakin minusta toimii. Muu ei Karenin suusta olisi uskottavaakaan.

Tylsimmäksi puoleksi teoksessa nousi nähdäkseni varsinainen juoni, joka ei jotenkin onnistunut kiinnostamaan pätkääkään. Etenkään toimintakohtausten osalta.

Saatavilla kuitenkin kirjaston sähkökirjojen kokoelmasta, ken haluaa Karenin tarinan lukea.

My Real Children

Uusi Jo Walton on lähtökohtaisesti hyvä uutinen, ja pikkuruinen My Real Children oli ihan mahtava kirja.

Se kertoo Patriciasta, joka vanhainkodissa muistaa elämänsä kaksi erilaista polkua. Polut ovat eronneet, kun hänen kihlattunsa vaati puhelimitse vastausta: menisivätkö he naimisiin nyt vaiko eivät ikinä?

Ja se, mitä Patricia vastaa, vaikuttaa hänen elämäänsä merkittävästi.

Walton kirjoittaa elämästä ihanasti. Patrician kaksi erilaista elämää ovat vuoroin ilosta pursuavia, vuoroin itkettävän surullisia, mutta kumpaankaan elämään ei mahdu vain yhtä sävyä. Kaikki tuntuu kovin uskottavalta, sellaiselta, että tuotahan elämä on kaikkine suruineen, iloineen, riitoineen ja hyvine hetkineen. Kun kirjan loppupuolella Patrician muisti alkoi pettää, tunsin ihan aitoa kauhua yhdessä päähenkilön kanssa.

Mutta Patrician elämän ohella myös aikajanat menevät eri tavoilla. Kirjan lopussa nouseekin esiin kysymys siitä, kuinka paljon sillä on väliä, mitä yksi ihminen tekee - etenkin ruohonjuuritasolla, jossa helposti näyttää siltä, että sillä ei paljon väliä ole.

Huomaan tässä kesän 2015 kirjoista kirjoittaessani, että kirjakesäni oli mahtava. Mikä onni on olla lukutaitoinen.

The Orphan's Tales, ihan kokonaisuudessaan

Luin kesällä ensi Finnconiin vieraaksi (jeee!) tulevan Catherynne M. Valenten varhaisempaa tuotantoa, hassua sanoa varhaisempaa, ihan kuin kyse olisi jostain viime vuosituhannelta tulevasta. Puhutaan ehkä vuodesta 2006.

The Orphan's Tales on kahden kirjan duologia, jossa vähän tuhannen ja yhden yön hengessä erään palatsin puutarhassa orpo tyttölapsi kertoo prinssille tarinoita.

Ja millaisia tarinoita, kysytte te? Sellaisia, jotka kiemurtelevat hahmosta toiseen, luikertelevat sinne tänne, tänne sinne ja välillä risteävät itsensä kanssa. Rikkaita tarinoita, koristeellisia, vähän kuin itämaiset koristeaiheet tai oikein runsas ja runsaasti maustettu illallinen.

Ensimmäinen osa, In the Night Garden, oli minusta erityisen lumoava. Toisen osan, In the Cities of Coin and Spicen, kohtalo oli olla lopulta sitä samaa (ja vähän kuin oikein runsas ja runsaasti maustettu illallinen, loppua kohden myös ehkä vähän liikaa. Enkä suinkaan lukenut näitä aivan putkeen.)

Vaikka loppua kohden meinasi tulla ähky, Valente on silti ällistyttävä, huikean monipuolinen ja hengästyttävän hyvä kirjoittaja. Jos rouvan teoksista tuntee vain suomennetun Satumaa-sarjan, kannattaa ehdottomasti vilkaista tilannetta laajemminkin.

The Goblin Emperor

Katherine Addisonin The Goblin Emperor oli joskus ehkä vuosi sitten ihan joka paikassa, siis niissä blogeissa, joista löysin lukuvinkkejä. Odotin elämää suurempaa, ja myös sillä tavalla, että mahtavuus näkyisi kirjan mitoissa.

Kun kirjastosta tupsahti sitten käteeni sellainen minipieni pokkari, tiedättehän, pieni fontti ja paperin laatu likellä sitä, joka vessasta löytyy, koin jonkinlaista kognitiivista dissonanssia.

Sisältö oli sitten ihan mahtavaa kyllä (mutta minusta näissä voisi olla joku korrelaatio. Huttuiset kirjat on painettava vessapaperille, vaikka olisivat miten bestsellereitä, ja hyvät kunnolliselle että kestävät aikaa.)

The Goblin Emperor kertoo nuoresta pojasta, josta vähän yllättäen tulee haltiamaan keisari. Kundi itse on puoliksi haltia ja äitinsä puolelta sitten goblin, eli ehkä jonkun sortin peikko. Äiti on aikanaan lähetetty morsioksi naapurivaltakunnasta. (Käytännössä siis kaksi kansaa, jotka elävät rinnan, mutta nämä termit, joille meillä lukijoilla tuppaa olemaan selkeä paremmuuspainotus kertovat paljon siitä, miten haltiat itsensä näkevät, ja toisaalta siitä, millaiselta takamatkalta uusi keisari saa hommiinsa lähteä. Ja jos haluaa, kirjasta löytää varmasti paljon allegoriaa rotuasioista, ehkä kannattaa haluta.)

Ihan mahtava kirja siis tämä Katherine Addisonin The Goblin Emperor. Nuoren keisarin kokemukset ovat riipaisevia, mutta myös riemastuttavia tämän löytäessä pikku hiljaa itsensä ja oman äänensä hallitsijana. Muutokset, joita nuorisolaiskeisari saa aikaan ovat myös jollain tavalla uskottavia: hän on uudistaja, mutta hän joutuu silti toimimaan rajoitteidensa sisällä. Absoluuttista valtaa ei ole keisarilla, joka on suurelta osin protokollan vanki ja lähimmistä neuvonantajistaan riippuvainen.

Ihan kerrassaan hienoa fantasiaa tämä. Lukekaa.