Chime

Päättelin jo ennakolta, että Franny Billingsleyn Chime on takuulla melkoista höttöä. Ihan itse, kansikuvaa katsomalla. Ei sillä, ettenkö olisi ilahtunut väärässä olemisesta, mutta - miksi kannen typykän pitää olla tuollainen passiivinen makoilija, kun kirjan kertoja on kaikkea muuta?

Olen muistaakseni lukenut Billingsleyltä jotain aiemminkin, mutten kuollakseenikaan muista kirjasta muuta kuin että se oli ehkä ihan hyvä. Hyvä kun nimen. Onneksi nykyään on tämä blogi, niin voi myöhemmin kätevästi tarkistaa, mitä on ollut jostain mieltä.

Chime oli siis oikeasti vallan mainio tarina nuorista kaksostytöistä, joiden isä on etäinen ja rakastettu äitipuoli on kuollut. Kaksosista toinen, Briony, tietää olevansa noita (kiitos äitipuolen) ja syyttää itseään äitipuolensa kuoleman lisäksi myös siitä, että sisar Rose on hieman outo. Pikkukaupungissa, jossa tytöt asuvat, rakennetaan rautatietä Lontooseen, kuivataan soita ja otetaan vastaan nuori miesvieras Eldric, jonka kanssa Briony ystävystyy (tietenkin.) Soilla tapahtuvista muutoksista eivät kuitenkaan pidä metsissä ja soilla asustavat olennot, jotka vaativat Brionyltä tiukkoja toimia.

Se juonesta. Minusta Chime oli ihana, koska kertojaminä Briony oli ihana - sarkastinen etenkin itseään kohtaan, hurmaava ja läheisiään kovasti rakastava. Erityisplussa siitä, että Brionyn ja Eldricin hiljalleen syttyvä rakkaus kasvaa uskottavasti ystävyydestä - kovin usein etenkin nuorille suunnatussa fantasiassa rakkaus on suorastaan käsky kohtalon, ja jos jotain ystävyyttä mukana onkin, lukijalla on usein asiasta vain kirjailijan sana. Billingsley saa kuitenkin nuoret nauramaan uskottavasti yhdessä - ja lukijan siinä sivussa myös.

Among Others

Ilahdutan teitä toisellakin postauksella tänään, lähinnä testatakseni, johtuvatko Facebookprofiiliini tuplana syötetyt postaukset jollain ihmeen tavalla uudistuneesta Bloggerista (niin, en keksi enää muutakaan ja alan olla sekä kärttyisä että epätoivoinen - jos joku osaa Networked Blogsia, saa ilmoittautua.)

Yritän rauhoittua ajattelemalla Jo Waltonin Among Othersia, jonka kuuntelin elokuussa.

Among Others kertoo teini-ikäisestä, Walesissa asuvasta Morista, jonka äiti on noita, ja jonka kaksoissisko on kuollut, koska tytöt taistelivat äitiään vastaan. Nyt Mori on paennut kotoa isänsä ja tämän kolmen, hieman erikoisen sisaren luo, ja joutunut sieltä sisäoppilaitokseen. Sisäoppilaitoksessa ja läheisessä kylässä Mori oppii elämään ihmisten keskellä - myös niiden, jotka eivät näe keijuja - ja kohtaa kaltaisiaan (kaltaisiamme) höperöitä, jotka rakastavat scifiä ja fantasiaa. Vuoden aikana Mori tekee myös viimeisen palveluksen sisarelleen.

Among Others oli kirja, johon oli hirveän helppo samaistua - olen itsekin ollut hieman ulkopuolinen teini-ikäinen, se, joka höpsähti lohikäärmekirjoihin ja oli muista hieman outo (mutta minun äitini ei ole ilkeä tai noita. Ja kuten ehkä olette huomanneet, en suinkaan lukenut Heinleinejani herkässä teini-iässä, mikä nyt hieman harmittaa.) Rakastin kirjassa etenkin kirjallisuuskommentointia - Mori puhuu lukemistaan kirjoista kuin lukutoukka ainakin, ja innostuu uusista löydöistä ja uusista kirjakaupoista niin, että - arvaatte varmaan - itsellekin tulee tarve lähteä koluamaan kirjakauppoja brittiläiselle maaseudulle (joskin näinä kirjakauppaketjujen aikoina on varmaan vaikea kokea ihan vastaavaa löytämisen iloa.) Morin kohtaama taikuus ja ymmärrys taikuudesta on hyvin hienovaraista - lukijalle jää hieman epäselväksi, onko taikuutta itse asiassa lainkaan, mutta tässä kirjassa ratkaisu toimii hienosti.

Tuntuu siltä, etten oikein osaa antaa kirjasta kovin hyvää kuvaa - luulen, että tämä puhuttelee monia, jotka ovat joskus kokeneet* kirjat helpommaksi seuraksi kuin ihmiset. Toisaalta, jos inhoaa päiväkirjamuotoa, ei ehkä kannata vaivautua.

* Tai kokevat joskus yhä. Köh.

The Sorcerer's House

Luin ensimmäisen Wolfeni joskus Sivukirjaston alkuaikoina*, enkä tuolloin osannut sanoa aiheesta mitään järjellistä; en edes sitä, minkä yhä muistan: en pitänyt The Wizard Knightin päähenkilöstä juuri lainkaan. Enää en ole edes sitä mieltä, että Neil Gaiman ei voi olla väärässä (vaikka hänkin pitää äänikirjoista), mutta kun kirjastosta valitettavasti löytyi Locuksen suosittelema The Sorcerer's House, Wolfelle piti antaa toinen mahdollisuus.

 

Ei se sitten ollutkaan ihan niin valitettavasti. Ensinnäkin, tärkeimpänä, TSH on kolmisensataa sivua pitkä, mikä on mielestäni hyväksyttävä mitta Gene Wolfelle ja aika monelle muullekin kirjailijalle. Toiseksi, TSH oli urbaania fantasiaa, joka esitettiin kirjeenvaihdon muodossa, mikä oli virkistävää.

TSH:ssa päähenkilö Baxter vapautuu vankilasta ja päättää muuttaa autioon taloon. Eriskummallisten sattumusten kautta hän pian huomaa omistavansa erikoisen talon, jolla on seudulla hyvin outo maine. Rahaton ja nälkäinen Baxter kohtaa talossa nuoren pojan - tai kaksi, sillä pojat ovat identtiset kaksoset - ja onnikin alkaa pikku hiljaa potkia. Kaikesta kokemastaan Baxter kertoo kirjeissä entiselle sellitoverilleen, kylmälle veljelleen ja veljensä vaimolle.

Wolfen kirjoitustyyli on armollisen kevyttä, ja vaikken juuri ihastunut Baxteriinkaan päähenkilönä, pidin kuitenkin kirjeenvaihtoajatuksesta: kirjeen kautta kerrottu tarina jättää aina epäilyksen päähenkilön luotettavuudesta, ja tämä onkin kirjan paras puoli. Kirjan juoni osoittautui hyvin erilaiseksi kuin alun perusteella kuvittelin, enkä valitettavasti voinut kuitenkaan täysin välttyä tunteelta siitä, että olisin mieluummin lukenut sen toisen kirjan - sen, jonka kuvittelin. Mainittakoon vielä, että loppu on niin kiero, että jos olisin viitseliäämpi, lukisin kirjan saman tien uudelleen - jos luette tämän, ajatus kannattaa pitää mukana.

* Nämä ovat niitä hetkiä kun tekisi mieli tuhota, sanotaanko, satakunta ensimmäistä postausta, mutta jos välttämättä haluatte tutustua Sivukirjaston aika noloihin alkuhetkiin: The Wizard Knight. Antakaa anteeksi, olin nuori ja ymmärtämätön enkä uskaltanut sanoa mitään, millä olisi merkitystä.

Hänen varjonsa tarina

En lopettanut 200. postaukseen.

Audrey Niffenegger, hän jolla on vaikea sukunimi, kirjoitti joitakin vuosia sitten vallan suositun Aikamatkustajan vaimon, jonka itse luin syvän skeptisyyden vallassa vain joutuakseni myöntämään, että sehän oli oikeastaan aika hyvä. (Aika ei tosin ole kullannut muistoja, huomaan suhtautuvani kirjaan edelleen hieman skeptisesti, vaikka pidinkin siitä lukiessani - hieman kumma fiilis.) Nyt Niffeneggerin toinen romaani on suomennettu.

Hänen varjonsa tarina kertoo kaksista kaksosista: nuoret Julia ja Valentina kuulevat äitinsä kaksoissisaresta ensi kertaa kun tämä on kuollut ja jättänyt Lontoossa sijaitsevan asuntonsa perinnöksi neideille - sillä ehdolla, että nämä muuttavat Lontooseen. Lontoossa - jonne tytöt toki kiireen vilkkaa lähtevät - he tutustuvat Elspeth-tätinsä hieman omituisiin naapureihin ja nuoreen rakastajaan, Richardiin, ja lopulta myös Elspethin haamuun, joka tuonpuoleisen sijaan on siirtynyt piironginlaatikkoon. Lontoossa Valentina alkaa myös etsiä itsenäisyyttään sisarestaan.

Ihan ensinnä pitää sanoa, että Hänen varjonsa tarina kilpailee 2000-luvun pöljimmin suomennetun nimen tittelistä. Alkuteos on nimeltään Her Fearful Symmetry, joka kuvaa kirjaa paljon, paljon paremmin. "Varjo" tuntuu sopimattomalta, sillä tarinan naisista kukaan ei ole avuton, toisen varjoon jäävä hahmo - kaikki kaksosista ovat aktiivisia toimijoita. Okei, alkuteoksen nimi oli varmasti vaikea suomentaa, mutta jotain yritystä edes.

(Ja nyt kun tälle linjalle lähdettiin, on pakko huomauttaa lisäksi, että Gummeruksen valitsema kansikuva on tietenkin se mauttomampi vaihtoehto.)

HVT ei minusta ollut yhtä hyvä kuin Aikamatkustajan vaimo. Ensinnäkään en juuri pitänyt hahmoista; on hieman vaikea kiintyä kirjaan juurikaan jos ainoa teoksen hahmo, joka on jossain määrin miellyttävä, on sivuroolissa oleva kissanpentu. (Lievästi pakko-oireisiin taipuvana täytyy kyllä sanoa, että toinen sivuhahmo, raskaasti pakko-oireinen Martin, oli myös ihan symppis.) Kummankin sukupolven kaksoset olivat itsekeskeisiä torvia, ja Richard varsinainen vätys. Lisäksi juonikuvio alkoi paljastuessaan nostattaa aaaaargh-ei-ole-totta -reaktioita, eikä se ole ikinä hyvä juttu.

Mutta kun halusi tietää ensimmäisen sukupolven kaksosten omituisesta välirikosta, kirja tuli luettua kuin huomaamatta. Ihmissuhdekuvioissaan ja kirjoitustyylinsä puolesta HVT oli ihan mukaansatempaava; lisäksi se oli kevyt ja aika lyhyt (ei sillä, että kumpaakaan näistä ominaisuuksista voisi välttämättä pitää vain hyvänä; mutta ainakaan kirja ei ollut laahaava, ymmärrättehän? Hienoa.)