The Boy Who Drew Monsters

Olen ilmeisesti lukenut Keith Donohuelta joskus jotain aikaisemminkin, mutten muista siitä mitään. Siinäpä pähkinänkuoressa syy siihen, miksi pidän kirjablogia.

The Boy Who Drew Monsters oli aika puhdasveristä kauhua. Jack on kymmenen korvilla eikä suostu poistumaan kotoaan. Vanhemmat ovat voimattomia ja paras - ja ainoa ystävä Nick - ajautuu syvemmälle ja syvemmälle Jackin maailmaan, aivan tahtomattaan. Sillä Jackin viimeisin juttu on piirtää hirviöitä ... Ja nyt on sillä tavalla, että niitä hirviöitä sinne Mainen rannoille alkaa tulla.

Hirviöt ovat pelottavia, mutta vielä pelottavampaa on Jackin vanhempien avuttomuus ja keskinäinen kitka. Äiti kääntyy papin puoleen (mutta ei sellaisen, joka lohdullisesti tarjoaisi vastauksia, vaan inhimillisen, hieman avuttoman pastorin); isä koluaa rantoja etsiessään jotain todistetta siitä, että hirveä on todellista.

Ja todella pelottavaa on se, miten Nickin omat vanhemmat hylkäävät tämän, kerran toisensa jälkeen.

Kirjan loppu oli yllätys, ja vähän kipeä sellainen.

Ei harmita, että tämän kuuntelin, mutta vaikka kirja sinänsä oli hyvä, huomasin kyllä, etten ehkä tällaisesta kauhutyyppisestä niin hurjasti nauti. En, vaikka välillä muuta erehdyn kuvittelemaankin. Jos on psykologisen kauhun ystävä, kimppuun vain.

Through the Woods

Emily Carrollin sarjakuvakirja Through the Woods sisältää pieniä, karmeita tarinoita.

Vähän kuin Neil Gaimanin kertomukset osana Sandman-sarjista, tai jotain. Ei puhkiselitettyjä, mutta ei kovin vaikeitakaan tarinoita - näistä monet muuten naisnäkökulmasta, minkä tajusin vasta tätä kirjoittaessani. Minusta naisnäkökulma on nimittäin luonnollinen ja hieno, enkä pidä sitä mitenkään erityisen huomiotaherättävänä seikkana.

Carrollin piirrostyyli toimii kuin häkä. Tykkäsin ihan kauheasti.

Jos kiinnostuitte, mutta ette vielä rynnänneet kirjastoon, voitte tsekata sen ainoan miesnäkökulmaisen tarinan kirjoittajan webisivuilta.

Remember Why You Fear Me

Aina, kun kirjoitan kauhugenreen kuuluvasta kirjallisuudesta, törmään ongelmaan kauhusta; mitä se ylipäänsä on ja miksi se aika usein on jotenkin kamalan epäpelottavaa kaikessa kaavamaisuudessaan.

Aluksi siis kohottelin kulmakarvojani Robert Shearmanin novellikokoelman luokittelulle kauhukirjallisuudeksi - siis kirjastossa. Englanniksi Remember Why You Fear Men on katsottu olevan tummasävyistä fiktiota.

Mutta kuulkaa, tämähän on jumaliste pelottava kirja.

Ei sillä tavalla kovin konventionaalisesti pelottava, sillä Shearmanin tarinoissa pelottavinta ovat usein ihmiset - tai tunteet, rakkauden kääntyminen vihaksi tai välinpitämättömyydeksi tai etäisyydeksi, nekin, mutta silti useammin ihmiset.

Kiskaisen esiin esimerkin: yhdessäkin tarinassa oli jättiläishämähäkki. Se oli toki sinänsä jo vähän raskasta entiselle hämähäkkikammoiselle, mutta giganttinen hämiäinen ei suinkaan ole tarinan pelottavin hahmo.

No nyt tässä tulee sellainen olo, että pelkkää synkkyyttä on elämä Shearmanin kirjoissa. Ei ole, tarinat ovat mainioita, vaikka tunneskaala ehkä jää sinne negatiivisen puolelle.

Jos jotain naristavaa on naristava, vähän pitkältä kirja tuntui. Tekstit ovat kyllä sillä tavalla helppolukuisia, osa lähes jutustelevia, ettei niissä nyt sinänsä nokka kauan tuhissut, mutta jonkinlaista välipuutumista oli havaittavissa. Joitakin tarinoita olisi hyvinkin voinut karsia ytimekkäämmän paketin aikaansaamiseksi.

Silti, mitään en kadu, tämän lukemista nyt ainakaan.

The Waking Dark

Helmet-kirjaston OverDrive-kokoelma on ottanut hillittömän loikan erityiskiinnostavaan suuntaan viime viikkoina. Sieltä löytyi paljon kiehtovaa luettavaa, ensimmäisenä Robin Wassermanin The Waking Dark.

Nythän oli niin, etten ollut aivan riemuissani aiemmasta lukemastani Wassermanista. Ilolla voin kuitenkin ilmoittaa, että tämä The Waking Dark on paljon toimivampi pakkaus - tarina hulluksi tulevasta pikkukaupungista on klaustrofobinen ja aika kamala, siis sellaisella toivotulla tavalla kamala tietenkin.

Tarina etenee viiden - tai jotain - nuoren silmin. Kukaan ei sellaisenaan tunnu istuvan yhteisöönsä, eikä pikkukaupunki ole kovin armollinen paikka kasvaa. Sitten tapahtuu jotain, ihan siinä kirjan alussa ... ja ... no niin, jätämme juonikuvaukset ja kerromme, että etenkin alussa tapahtui asioita, joita ei odottanut. Lopussakin, mutta eri hengessä.

Wasserman kiittää jälkisanoissaan Stephen Kingiä, ja vaikka henkilökohtaisesti minulla ei ole Kingille mitään sanottavaa, tämä The Waking Dark vastaa fiilikseltään kieltämättä käsitystäni joistakin Kingin kirjoista. Hyvällä tavalla siis. Tiedetään, ennakkoluuloista olisi tervettä päästä jo tässä iässä eroon.

No, mutta silti. Kauhuhenkistä luettavaa tarjolla kirjastosta, e-kirjana vielä. Kyllä nyt(kin) kannattaa olla kirjaston asiakas.

Jago

Kim Newmanin Jago on julkaistu joskus vuonna viiksi ja takatukka (1991), mutta nyt siitä on tarjolla myös älyttömän hyvä äänikirjaversio.

Kannessa lukee "Brilliantly nasty" ja se on kyllä ihan nappikuvaus.

Älyttömän hyvä sillä tavalla, että lukija on paras! Voi sitä kaiken brittiläisyyden määrää, hyvä, etten tikahtunut riemuuni!

Kirjakin oli kyllä minusta mainio, jos kohta ihan käsittämättömän pitkä. Kas näin syntyy mainio kirja: otetaan englantilainen pikkukylä ja siirretään sinne lahko karismaattisine vetäjineen. Kerrotaan, että lahkon pomo ei ole kuka tahansa ankea vallanhimoinen nuljake, vaan tyyppi, jolla on jotain outoja voimia. Sitten lisätään yhdet festarit ja lahkopomon päähän yleistä sekavuutta ja ravistetaan.

Lopputuloksena on hieman kauhuun päin kallellaan oleva, paljon fantasiasta ammentava keitos, jonka juonenkäänteet vetävät mukanaan (vaikka välillä ovat oikeastikin kauheita.)

Ja liiallinen pituuskin selittyi sillä, että loppuun oli vielä luettu pari Newmanin novellia, jotka löyhästi liittyivät Jagoon. Mutta vain löyhästi, eikä novellien lisääminen ollut pelkästään hyvä asia: kirjaan loppuhuipennus ei toiminut itse asiassa optimaalisella tavalla, koska kuvittelin kyseessä olevan vain joku tarpeeton välihuipennus. Ottakaa tästä opiksenne, äänikirjojen tekijät!

Marina

Teen taas aikahypyn nykyhetkeä lähemmäs syistä, jotka selvinnevät kohta, ellette nukahda. (Niin, nyt sitten seuraa sitä bloggaajan omaan persoonaan keskittymistä asiallisen kritiikin sijaan, mutta siihen olettekin jo tottuneet.) 

Kun näin Carlos Ruiz Zafónin juuri suomennetun Marinan kirjakaupassa, ensimmäinen ajatukseni oli, myönnän, "Kylläpäs sitä nyt suolletaan." Tämä siitä huolimatta, että koko lailla pidin Tuulen varjosta ja olen mielihyvällä odotellut sopivaa hetkeä lukea sen jatko-osatkin.

Kuva kietaistu Internetistä.*

Sitten herra Sivukirjasto osti Marinan (onnistuimme käymään yhden kirjakauppareissun aikana kassalla kolme tai neljä kertaa, olemme kovan luokan haahuilijoita), ja kun kirja on ostettu, se toki liitetään osaksi niiden kirjojen pinoa, jotka tullaan lukemaan heti sopivan hetken koittaessa tällä tai ensi vuosisadalla.

Sopivan hetken sijaan koitti herra Sivukirjasto, joka Marinan luettuaan vaati, että minunkin on se luettava pikimmiten, jotta hän voi blogistani lukea siitä vielä, kun muistaa kirjasta mitään. Aikahyppy on siis suoraa seurausta siitä, että jos jotain olen niin kuuliainen vaimo. Ja nyt se Marina.

Ensinnäkin ennakko-odotukseni kirjaan paranivat melkoisesti luettuani alkusanat: Marinaa ei ole suollettu Tuulen varjon sukseen jälkeen vaan sitä ennen, vuonna 1999.

Toiseksi kirja oli mitä mainioimmin goottilainen tanssi halki Barcelonan. Tai no, ehkä se oli melkoisen suorasukainen hatunnosto Shelleyn Frankensteinille. Zafon on tunkenut juoneensa takuulla kaiken mahdollisen kauhean ja romanttisen ja saanut aikaan melkoisen vauhdikkaan ja minusta myös kohtuullisen toimivan keitoksen. En tarkoita, että kaikki tarinan elementit kestäisivät välttämättä kriittisempää silmäilyä, vaan sitä, että jos heittää kriittiset lähilukulasinsa roskikseen ja keskittyy nauttimaan täysin rinnoin rapistuvista katalonialaisista kartanoista ja hunnutetuista salaperäisistä naisista, tulee huomaamattaan viettäneeksi joitakin tunteja oikein mukavasti. Parissa kohdassa Zafon onnistui myös olemaan aidosti pelottava. No, minusta. On tärkeää huomata, ettei minun pelotteluni kaikkien tahojen mielestä ole lainkaan vaikeaa.

Se on kyllä sanottava, että kirjan kaksi tarinaa eivät minusta aivan saumattomasti toimi yhdessä - tai no, toimivathan ne kun pakko on, mutta lukijan on kyllä hylättävä epäusko tyystin päästäkseen sinuiksi niiden yhteensattumien kanssa, joista koko seikkailu lopulta alkaa.

Ne, jotka lukevat Zafonia lähinnä päästäkseen Barcelonaan, eivät pettyne Marinankaan kanssa. Itse huomasin kyllä jo surukseni unohtaneeni kaupungin lähestulkoon tyystin.

* ...Otavan oman verkko-osaamisen petettyä pahemman kerran: mitään sivua ei Otavan sivustolta voida löytää. Toivottavasti edes IT-tuki löytyy pian siellä Otskulla!

The Woman in Black

Yritin keksiä jotain aasinsiltaa, jolla voisin aloittaa postauksen maininnalla uudesta Android-tabletistamme, jonka herra Sivukirjasto eräänä päivänä kotiin toi - minulle. Oltuaan sitä ennen pahoillaan siitä, ettei yleensä muista tuoda kukkia. Ostan jatkossakin omat tulppaanini mielelläni itse - tämä tabletti on aivan loistava, mutta en olisi varmaankaan tullut ostaneeksi sitä itse, suhteeni rahankäyttöön kun on nykyään hieman kiero*.

Huomaatte kohta, etten keksinyt mitään aasinsiltaa, sillä Jäljen äänestä bongaamallani Susan Hillin kirjalla The Woman in Black ei ole mitään yhteistä tablettien kanssa. En edes lukenut sitä sähköisesti vaan lainasin kirjastosta. Tätä postausta tosin kirjoitan tabletilla.




TWiB on kummitustarina, ja melkoisen hyytävä sellainen kaupan päälle. Kuten parhaat kummitustarinat, se jätti hiukset pystyyn pitkäksi aikaa, mutta tarinana se ei kuitenkaan ole absurdi tai (kuten niin monet kauhukirjat nykyisin) vähän pöljä - kauhu siinä on tutumpaa, uskottavaa.

Lyhyestä virsi kaunis: nuori lakimies lähtee setvimään kuolleen asiakkaan papereita. Yksinäisellä paikalla sijaitsevassa talossa vain on jotain outoa - jotain, minkä läheisen kylän asukkaat tuntuvat kyllä tuntevan, mutta joka ei nuorukaiselle heti selviä.

Tykkäsin kirjasta, kyllä vain, mutta jotain on tapahtunut, kun loppu tuntui minusta hieman liiankin hyytävältä. Jäi paha mieli, ja jos sen nyt voi olettaa olevan kirjailijattaren tarkoituskin, ei se lukukokemuksesta suuresti miellyttävämpää tee. Kirjan kiinnostavinta antia on muuten huikaisevasti kuvattu miljöö.

Erityismaininta kirjan uudesta painoksesta, jonka myötä pieni tarina on ulkoisestikin kuin pieni jalokivi - pokkarin kokoinen kovakantinen oli suloinen kädessä pideltävä.

* Edes varta vasten johonkin tarkoitukseen säästettyä rahaa ei pidä käyttämän. Se on säästöä, ja säästöt laitetaan patjan alle ja niitä vartioidaan katkaistun haulikon kanssa.

Drood

Pohdin Dan Simmonsin Drood-kirjan lukemista todella pitkään. Se on nimittäin paksu. PAKSU! Masensi jo kättelyssä vähän, mutta kun sitä oli kehuttu ja olin sen jollekin listalle lisännyt ja kun sitä on vähän sellainen pakkomielteinen kaikenlaisten listojen suhteen ja ... Niin että luin sen sitten kuitenkin.

Kannatti. Drood oli mainio vaihtoehtoinen historia. Tämä saattaisi kiinnostaa muutoin spekulatiivisen fiktion kenttiä kartteleviakin, sillä kirja pyöri Charles Dickensin ympärillä.

Kertojana Droodissa toimii Wilkie Collins, Charles Dickensin ystävä ja suojatti. Romaanin Herra Collins on näkemyksiltään aikaansa nähden kohtuullisen progressiivinen kirjailija ja samalla pahimmillaan melkoinen ... no, niin, mulkku. Kunnianhimoinen kirjailija on myös oopiumaddikti, ja tämä addiktio tuo kirjaan oman pikantin lisänsä. (Romaanin herra Collins siksi, että Wilkie Collins on historiallinen hahmo, ja romskun tapahtumista monet ovat ainakin Wikipedian, tuon kaiken informaation ehtymättömän ja oikeamielisen lähteen mukaan oikeasti tapahtuneet.)

No, Wilkie kertoo siis Dickensin viimeisistä vuosista ja ystävyydestään suuren kirjailijan kanssa. Ystävyys, jonka kilpailuasetelma ennen pitkää muuttaa kateudeksi ja katkeruudeksi, onkin kiehtovaa luettavaa - jopa kiehtovampi kuin kirjan varsinainen juoni: Collins näkee ystävänsä joutuneen mystisen Drood-nimisen hahmon valtaan, ehkä jopa ryhtyvän murhaajaksi, ja yrittäessään pelastaa ystävänsä Collins uppoutuu itsekin yhä syvemmälle Droodin verkkoon.

Kun sanoin, että herra Collinsin oopiumaddiktio tuo kirjaan oman pikantin lisänsä, tarkoitin sitä todella. Lukija - ainakin minä - saa ehdottomasti kieroa lisänautintoa miettiessään, missä määrin Collinsin todistamat kauheudet ovat hänen omien huuruisten aivojensa tuotetta. Sekä Collinsin että Dickensin hahmot olivat muutenkin mainiosti toteutettuja ja kaiken lisäksi ainakin minulle jäi vaikutelma siitä, että kirja oli kirjoitettu maallikon silmiin uskottavasti ajan tyyliin: vaikka kirja oli paksu, se oli yllättävän nopea luettava, ja loppupuolella jopa hetkellisesti toivoin, että kirja olisi ollut vielä hieman paksumpi.

Nyt vain tuntuu siltä, että pitäisi ehkä uskaltaa lukea myös hieman Dickensiä. Hmmm.

Occultation

Laird Barronin kauhunovellikokoelma Occultation oli Locuksen valikoimissa yksi viime vuoden parhaista kokoelmista. Päättelen tästä, että kokoelmien yleinen taso a) oli viime vuonna heikko tai b) on aina heikko.

Occultationia verrattiin takakannessa jossain määrin H. P. Lovecraftin tuotantoon ja tiettyjä yhtäläisyyksiä löytyykin - maailmankaikkeus on nälkäinen - mutta siinä, missä teini-ikäisenä onnistuin Lovecraftin vanhahtavan kielen ja karmeiden visioiden kanssa pelottelemaan itseni lähes järjiltä, Barronin juttujen parissa lähinnä haukotutti. Kieli oli jotenkin kömpelöä ja pahin, mitä Barron onnistui eteeni kantamaan, oli korkeintaan hieman inhottavaa, mutta juuri mikään ei ollut erityisen pelottavaa - ja pahimmillaan tarinat olivat vain kelvollista unilääkettä.

Hyvä tarkoitukseni oli nostaa esiin joku novelli, josta pidin erityisen paljon ("erityisen paljon" verrattuna muihin kirjan novelleihin) mutten oikein muista mitään yksittäistä enää: paitsi aloitustarina jonka nimi muistaakseni oli The Forest. Siinä ylivoimaisesti kauheinta - ja kiehtovinta - olivat ihmissuhteet. Yliluonnollinen sen sijaan ei tässäkään vakuuttanut.

Ps. Minä ja Amazon.comissa Occultationin arvioineet lukijat olemme jotakuinkin täysin päinvastaista mieltä kirjasta; Amazonissa Barronin kokoelma on 11 arvostelijaltaan saanut täydet viisi tähteä, joten jos olette kauhufiktioon päin kallellaan, Occultationin lukemalla tuskin menettää muuta kuin viiskyt senttiä varausmaksuun (jos asuu pääkaupunkiseudulla) ja muutaman tunnin elämästään, ja voihan siitä sattumalta vaikka tykätäkin. Jos tykkäätte, olkaa kilttejä ja tulkaa kertomaan, miksi olin väärässä.*


* Minusta olen kyllä oikeassa.

Audrey's Door

Sarah Langanin Audrey's Door on - kai - kauhua.

 

Nuori, köyhä ja epävakaa arkkitehti Audrey muuttaa halpaan vuokra-asuntoon loistosijainnilla - New Yorkissa. Vuokra-asunto sijaitsee talossa, jossa on tapahtunut kaikenlaisia kamaluuksia jo yli sata vuotta ja edustaa arkkitehtuurisuuntausta jonka kaikki muut tuotokset ovat romahtaneet spektaakkelinomaisesti. Siinä, missä fiksummalla hälytyskellot soisivat tässä kohtaa, normaalin kauhuromskun tai -leffan sankari siunaa hyvää onneaan matkalaukut pakattuna, eikä Audrey ole lainkaan poikkeus.

Kauheat asiat ovat aika usein kauheita vain kunnes niitä ei näe.* Langan kuitenkin paljastaa talosta ja sen kauheuksista aika paljon, ja useat kauhuelementit ovat ehkä ... hieman höperöitä kirkkaassa päivänvalossa. Paljon kauheampaa kuin itse talo on Audreyn mielenterveydellinen tilanne, jota kirjassa myös setvitään. Sankarittarena Audrey on muuten reipas kuin märkä rätti, mutta se nyt on sentään jotenkin perusteltua.

Lisäksi Langan osaa pitkittä kirjaa aivan tavattomasti; mukana mm. pitkähkö sivujuonne, jossa kerrotaan Audreyn pomon perhetilanteesta. Mainittava toki on, että pomon rooli kirjassa on jotakuinkin minimaalinen. Tai olisi. Ellei siihen käytettäisi kauheasti aikaa. Mutta ... no, viihdyttihän AD, ja sitäpaitsi arkkitehdin tyttärenä diggasin kovasti arkkitehtuuripätkistä, joita kirjassa oli siroteltu sinne tänne. Ihan oikeasti pelottavia kirjoja aikaansaadakseen Langanin tulee kyllä ehkä vielä hieman harjoitella.


* Poikkeuksena tietysti lempihirviöni alienit à la H. R. Giger, jotka ovat kammottavia myös kirkkaassa keinovalossa (avaruudessa harvoin on päivänvaloa), paitsi se nelosleffan harvinaisen epäonnistunut hybridi, joka myötähävettää vieläkin.

The Fall

Joskus alkuvuodesta tykkäsin kohtuullisesti Guillermo del Toron ja Chuck Hoganin yhteistuotoksesta Vitsaus. Nyt sille on ilmestynyt jatkoa ainakin englanniksi, nimellä The Fall.

Jos Vitsaus olikin ihan toimiva vampyyriapokalypsi, The Fall oli vain ankea ja rasittava jatko-osa. Yllätysmomentti on menetetty ja alta paljastuu melko lailla ei mitään. Tutut päähenkilöt jatkavat epätoivoista taistelua vampyyripomoja vastaan, mutta kirja on selkeästi trilogian väliteos, koska siinä ei tapahdu oikeastaan juuri mitään (lukuunottamatta sitä, että päähenkilöille tarjotaan lukuisia tilaisuuksia olla ärsyttävän typeriä ja lukijalle tarjotaan lukuisia tilaisuuksia toivoa vampyyreiden pikaista voittoa.) Kirjoitusteknisesti jäi vieläpä sellainen fiilis, että The Fall otti hieman takapakkia siitä, mihin Vitsaus (The Strain) loppui niin, että kun Vitsauksen lopussa kuvataan vampyyriapokalypsin lopputapahtumia, nyt The Fall onkin yhä keskellä  niitä.

En suosittele; jos vampyyriapokalypsit kiinnostavat, Justin Croninin The Passage on selkeästi parempi.

The Red Tree

Heip. Oletteko lukeneet ikinä mitään Caitlín R. Kiernanilta? Minä olen, nyt kun häämatkalla luin kirjan nimeltä The Red Tree, joka oli huomattava siitä, että a. se oli Kindlellä ja b. se loi kauhuelementtiä aika hienovaraisesti.

No, hyvä on, kohta a. ei sinänsä ole enää kovin huomattava, mutta sanottakoon heti alkuun, että luin puolentoista viikon häämatkalla kolme kirjaa ja Kindlen akku kului puoleenvälin. Take that, iPad!

Niin, se The Red Tree. Siinä kirjailijatar muuttaa New Englandin viileille nummille helkkarin helteiseen kesään odottamaan inspiraatiota piiloutumaan kustannustoimittajalta, ja alkaa puoliksi ajankuluksi, puoliksi huolestuneena selvittää talon liepeillä kasvavaan punatammeen* liittyviä paikallislegendoja - jotka, lisättäköön, eivät ole iltasatukamaa. Avuksi muuttaa taiteilijatar Kaliforniasta, mutta kahden luovan ihmisen yhteiselo ei ole välttämättä auvoisaa.

Niin, kun tuossa ylempänä väitin Kiernanin luovan kauhuelementtiä aika hienovaraisesti, tarkoitin sitä. TRT oli kyllä hieno, mutta juoni ei ole siinä olennaisin asia - kirja kannattaa todella lukea itse.

*Ilmeisesti Northern Red Oak eli Quercus rubra - mutta tämä on jälkikäteistä tulkintaa. Tieteellinen nimi sanottiin ehkä kirjassakin, en muistaisi. Ja joo, olen uudelleenlöytänyt alaviitteet.

The Armageddon Rag

Hahaa kuulkaas lapset, olen päässyt ns. nykyhetkeen tässä bloggauksessa. Toisin sanoen tämä on viimeinen bloggausta odotellut kirja ja nyt te joudutte odottamaan, että luen jotain. Ja juu, kaksi geetä.

:D

George R. R. Martin on tosi hyvä, kaikki ovat sitä mieltä. Nykyään GRRM yrittää vältellä A Song of Ice and Fire -sarjan kirjoittamista. Sillä välin kustantaja julkaisee uudestaan GRRM:n vanhoja kirjoja, kuten nyt The Armageddon Rag.

The Armageddon Rag käsittelee 60-luvun hippiaatetta ja musiikin voimaa ja saatanallisia kultteja. Hyvä se on, ja sopii jännästi Little Brotherin jälkeen luettavaksi. Vaikka siinä onkin ihan saatanallisen tylsiä takaumakohtauksia, silti - mielenkiinto pysyi yllä.

Moni on maininnut, että GRRM:n useissa kirjoissa on tiettyä surumielisyyttä. Se on totta, ja sitä löytyy myös TARista. MUTTA jos et ole lukenut aikaisemmin mitään GRRM:n tuotantoa, suosittelen silti aloittamaan Fevre Dreamista. Siinä vasta surumielinen ja mainio kirja. Vieläkin tulee haikea mieli kun ajattelen sitä, ja vähän jopa pelottaa ajatus siitä, että ostaisi sen omaksi. Niin syvän vaikutuksen teki.

Something Wicked This Way Comes

Ray Bradburyn kirjalla on maailman paras nimi: Something Wicked This Way Comes.
Miettikää nyt. Tunnustelkaa sitä. Ei voi olla parempaa nimeä. Alunperin lauseen on ilmeisesti kirjoittanut eräs W. Shakespeare, mutta minusta on silkkaa neroutta käyttää sitä kirjan nimenä.

Uskomattomalla tavalla en ollut lukenut kirjaa ennen tämän vuoden (kirjoitan tätä siis vuonna 2008, katsotaan koska muistan julkaista) marraskuuta, mutta sitten vihdoin tartuin toimeen.

Something Wicked This Way Comes on ... hieno. Tematiikka on tietysti sinänsä tuttua, että samaa teemaa on sittemmin versioitu ja paljon, mutta kyllä SWTWC on ihan omaa luokkaansa. Tykkäsin hahmojen tietynlaisesta moniulotteisuudesta ja inhimillisyydestä, tykkäsin kirjoitustavasta ja tykkäsin juonesta.

Mahtava. Ja se nimi. Anteeksi. Ei mulla nyt ole muuta sanottavaa tästä. Oli vaan niin hyvä.

Outo Thomas

Lukaisin tuossa taannoin putkeen Dean Koontzin suomennetuista Odd Thomas -kirjoista 2 viimeksi suomennettua, eli Odd Thomas - Kuolleiden kasino ja Odd Thomas - Luostarin kirous. Kirjoissahan Odd Thomas näkee kuolleita ihmisiä.


Näistä tykkäsin Luostarista selvästi enemmän kuin Kuolleiden Prostokvashinosta. Anteeksi, suollan hyvin huonoa huumoria nyt siihen edes erityisemmin pyrkimättä.

Luostari oli kasinoa kivempi siksi, että miljöö yksinkertaisesti kiehtoi enemmän. Tällaisina päivinä, kun ymmärrän, että leipätyössäni olen kelvoton (ja joskus jos parisuhde takkuaa), harkitsen vetäytymistä luostariin. Kasvattamaan yrttejä. Ja ehkä chilejä, mutta se tuntuu jotenkin sopimattomalta luostarissa. Sitäpaitsi pidän lumesta. Joten luostari, jossa tapahtuu outoja lumimyrskyn keskellä oli hieno tapahtumapaikka.

Kasino ei ollut niin kiehtova. Sinne oli Oddin kaveri kaapattu, kasinon raunioihin keskellä erämaata. Sitäpaitsi kasinon tapahtumat sijoittuivat jotakuinkin yhteen päivään ja minusta sellainen on usein vähän hermostuttavaa. On kiva, kun päähenkilö käy välillä rauhassa nukkumaan.

Joku Odd Thomaseissa jaksaa kuitenkin nyppiä. Olen päätellyt, että se on joko kirjoitustyyli tai suomennostyyli. Mutta mukavia välipaloja olivat silti. Luostari tähden verran mukavampi.