Wonder

I aten't dead. Luin vain hartaudella uutta Harkawayta, mutta nyt se on ohi ja muistin, että täällä oli tällainen blogikin. Siitä Harkawaysta lisää myöhemmin, ja vähän sarjisjuttujakin (hahaa mikä teaser! Nyt ette malta odottaa! Näppäimistönne F5-painike menee rikki kaikesta siitä hakkaamisesta!) mutta sitä ennen Robert J. Sawyerin WWW-trilogian päätösosa, Wonder.

Jonka kuuntelin äänikirjana, koska yksi kirjan lukijoista, Jessica Almasy, kehrää sellaisella äänellä, että olen jo selvitellyt, mitä muuta hän on lukenut.

Mutta oli Wonderilla muitakin puolia kuin hyvä lukija. Siinä siis verkossa kasvanut entiteetti, Webmind, ottaa ensiaskeleitaan itsenäisenä toimijana. Yhdysvaltain hallitus yrittää selvittää kantaansa Webmindiin, yksinäinen asiantuntija yrittää nitistää entiteetin ja teini-ikäinen Caitlin on Webbiksen innokkain suojelija. Juoni on sellainen trilogianloppumainen, ei siitä sen enempää. Hieman ehkä yllätti loppupuolen nopeatahtisuus ja se, miten tietyt kiusallisemmat juonikohdat ikään kuin ohitettiin. (Ihan hyvä niin, olin kärsimässä jo ikäviä myötäkiusaantuneisuuden fiiliksiä. Mutta kuitenkin.)

Sawyer on selvästi teknologiaan lähtökohtaisen positiivisesti suhtautuva, enkä kovasti pahastuisi, vaikka asuisin hänen tulevaisuusvisiossaan. Kiehtovinta oli kuitenkin tietynlainen eettinen pohdinta: Sawyer esittelee käsitteen "moral arrow through time", joka ilmeisesti kuvastaa sitä, miten ihmisestä (lajina) tulee ajan myötä eettisempi ja eettisempi, kun moraaliset valinnat ulotetaan koskevaksi yhä uusia ihmisryhmiä - ja lopulta väistämättä myös muita lajeja, otaksun, että siinä sitä on vastausta kaikille kasvissyöntiä periaatteesta vastustaville. Ja meille heikkoluonteisille: emme todellakaan ole moraalin trendsettereitä. Niin, minä kiinnostuin tästä muiden eläinten hyväksikäytöstä, Sawyer pohtii moraalisten tekojen ulottamista esimerkiksi webistä itsekseen sikiäviä entiteettejä ja ihmisalkioita kohtaan. Hyviä kysymyksiä molemmat! 

Koska oma teini-ikäni oli mustavalkoisen, kiihkeän ja näin jälkikäteen tarkasteltuna aivan saatanallisen rasittavan ateistinen, meinasin välillä menettää hermoni Sawyerin ateistiseen julistamiseen. Lopussa kuitenkin tehdään sellainenkin myönnytys, että uskovatkin ihmiset voivat olla älyllisesti epävajavaisia ja muutoinkin ihan ok, joten pelihousut jäivät repimättä.

Sawyer onnistuu minusta olemaan sekä viihdyttävä että ajatuksiaherättävä, vaikka 16-vuotiaan tytön sielunmaisemaan hän ei minusta aivan pääsekään sisälle.

The Price of Spring

Olen jotensakin ällistynyt siitä, miten äärimmäisen kaksijakoisesti suhtaudun Daniel Abrahamin tetralogiaan. Kuten aiemminkin mainitsin, kaksi ensimmäistä osaa eivät herättäneet minussa sen kummempia tunteita (ellei jäljellä olevien sivujen määrällä harrastettavaa aritmetiikkaa lasketa tunteeksi), ja lykkäsin kahden viimeisen osan lukemista hamaan tulevaisuuteen. Ja mikä virhe sekin sitten oli! Tai ehkä ei - parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Silti, jälkimmäiset osat ovat aivan huikeita - tekisi mieleni suorastaan suositella lukemaan vain kaksi viimeistä osaa ja skippaamaan ensimmäiset (älkää huoliko, mukaan pääsee kyllä), mutta toden sanoakseni en muista ensimmäisistä ihan niin paljoa - voi olla, että tekisin vääryyttä.

Silti, The Price of Spring jatkaa siitä, mihin An Autumn War jäi - kaksi kansakuntaa on kadottanut sukupolven verran lapsia. Diplomatian kautta tilannetta yrittää korjata toisen valtakunnan hallitsija Otah. Otahin tytär, Eiah, etsii sen sijaan käsiinsä koko katastrofin aikaansaaneen Maatin, jonka keinot sopan korjaamiseksi liittyvät siihen samaan taikuuteen, josta kaikki alkoi. Vaikka päämäärät ovat yhteiset, keinot tekevät näistä kahdesta osapuolesta toistensa vihollisia. Taikuus tuo myös esiin vanhat kysymykset vastuusta ja vallasta - tiedättehän, with great power comes great responsibility (Wikipedian mielestä tätä ei alunperin olekaan sanonut Peter Parkerin Ben-setä, vaan vanhimmat versiot löytyvät esimerkiksi Luukkaan evankeliumista. Päivän triviatieto, olkaa hyvät.)

Nyt olen tosi iloinen siitä, että luin sarjan loppuun.

A Door into Ocean

Minua jännitti kovasti tarttua Joan Slonczewskin kirjaan A Door into Ocean, koska olin tulkinnut, että kyseessä on kirja, josta Booksy on kovin pitänyt - ja tiedättehän, kun lukee jotain jollekulle muulle tärkeää, siitä haluaisi pitää. Etenkin jos arvostaa kyseisen toisen henkilön mielipidettä, kuten nyt.

Ei olisi tarvinnut jännittää. A Door into Ocean oli huippuhyvä, eikä vain siksi, että se tapahtuu suurelta osin veden alla.

ADiO kertoo veden peittämästä kuusta, Shorasta, jonne viereinen kolonialistinen planeettoja käsittävä supervalta lähettää miehityshallinnon. Kirja kertoo myös viereiseltä planeetalta Shoralle muuttaneista Spinelistä ja Berenicesta, jotka yrittävät oppia elämään kuin Shoran natiiviasukkaat, vedessä elävät naiset.

ADiO on oikeasti huikea. Se on kirjoitettu 1986, mutta on hyvin tuoreen oloinen yhä tänään, vaikka nykyään tuskin kukaan kirjoittaisi pelkkien naisten asuttamasta planeetasta (enkä lopultakaan ole aivan varma, onko vain naisia sisältävä populaatio kirjailijattaren omien, luonnollisuutta puolustavien arvojen mukainen?) Itse nautin suunnattomasti Shoran luonnon kuvauksesta ja siitä, miten shoralaiset luontoon suhtautuivat. Kirja oli myös valtaisan pasifistinen, ja käy läpi sitä, miten shoralaiset vastustavat miehittävää valtaa vain siten, etteivät he suostu menemään miehittäjän peliin mukaan. Itse pidin huikeimpana kuitenkin sitä, miten Slonczewski käsittelee kielen merkitystä maailmankuvalle ja sen ymmärtämiselle: vaikka shoralaiset ja miehittävä valtio teknisesti ottaen ymmärtävät toisiaan - he puhuvat toistensa kieltä - he eivät kuitenkaan lainkaan ymmärrä toistensa maailmankuvaa tai asenteita. Kirjan tietty traagisuus kumpuaakin juuri tästä vastakkainasettelusta, jossa viestinnän epäonnistuminen tuntuu olevan pikemminkin välttämätöntä kuin todennäköistä.

Turha varmaan mainitakaan, että kaiken huipuksi nautin ihan kauheasti vedenalaisten maisemien kuvailussa - kuuntelin tämän äänikirjana, ja välillä piti kelata taaksepäin ihan vain nauttiakseen ympäristöstä uudemman kerran.

Kiitos Booksy - ilman 101 spefin helmeä en olisi varmaankaan ikinä tarttunut tähän, ja se olisi kyllä ollut menetys.

Judge

Sain vihdoin luettua Karen Travissin The Wess'har Wars -sarjan loppuun. Tähän asti sarjan kiinnostavinta antia ovat olleet eettiset kysymykset, joita on näppärästi käsitelty eräänlaisen galaktisen yli-ihmismuukalaislajin (ite keksitty yhdyssana) kautta; näihin kysymyksiin kuuluu mm. lihansyönti (mikä oikeus meistä kellään on käyttää hyväkseen toista elävää ja tuntevaa olentoa, kun - ja tämä on tärkeää - meillä kerran on vaihtoehto) ja toisaalta kuolemattomuuden tuomat mahdollisuudet ja, eipäs unohdeta, riskit - onko yksilöllä tässä suhteessa jotain oikeuksia yli yhteisen hyvän?

Sarjan heikointa antia ovatkin sitten puolestaan olleet hieman toisteiset jaksot, joissa kerrataan aiemmin tapahtunutta ja päähenkilöiden melkoisen kaavamaiset sisäiset prosessit. Viimeisessä kirjassa, Judgessa päähenkilöitä kiinnostavammiksi nousivat oikeastaan sivuhahmot ... mutta ei mennä asioiden edelle, tässä lyhyt yhteenveto juonesta:

Judgessa galaktiset yli-ihmismuukalaiset saapuvat Maahan laittamaan ekologisen katastrofin partaalla hoippuvaa planeettaa kuntoon. Suostuvatko Maan asukkaat vähennystoimiin ja elämäntyylin muutoksiin helposti vai pitääkö mennä vaikeimman kautta? Entäpä saavatko Maan eri liittoumien ja valtioiden ahneet johtajat käsiinsä päähenkilökolmikon kantaman c'naatat-loisen, joka tekee tartunnan saaneesta käytännössä kuolemattoman?

...siinä, lupasinhan jotain lyhyttä, enkö luvannutkin? Kysymyksiin saatte vastaukset lukemalla kirjan itse, ja kyllä Judge kannattaakin lukea, jos ei muuta niin siksi, että se herättää ajatuksia. (Sitäpaitsi se on aika helppolukuinen.) Tällä kertaa heränneet ajatukset olivat hieman ristiriitaisia: päästääkö Traviss päähenkilönsä kuitenkin lopulta liian helpolla? (Ehkä, mutta miksi vastauksen tässäkään pitäisi olla jotain mustavalkoista, kun elämässä ja ihmisenä kasvussa tuntuu kuitenkin olevan kyse lähinnä harmaan sävyjen löytämisestä?) Löytyykö päähenkilöiden polyamoriseen suhdetilanteeseen sitten kuitenkin hieman liian siisti ratkaisu? (Ja eikö toisaalta ole hienoa, että kukin voi toimia kuten parhaaksi näkee?) Onko aiempien kirjojen antisankari Rayat sittenkin sarjan tiukimmalla selkärangalla varustettu, eniten henkilökohtaista kasvua osoittava tyyppi (ja silti kaamea limanuljaska)?

Juonensa puolesta Judge ei ole kovin konventionaalinen, mutta se ei ehkä ole lainkaan huono asia. Elämä ei oikeasti aina muistuta draaman kaarta.

Luonto pakastimessa

Olen hieman pelännyt tämän postauksen kirjoittamista, koska pidin Anu Silfverbergin Luonto pakastimessa -kirjasta ihan kauheasti, enkä oikein uskalla sanoa siitä mitään, ettei se vaikka mene pilalle jonkun silmissä. Tai sanottakoon nyt kaiken uhallakin*, että pidän Anu Silfverbergin kirjoituksista yleensä ihan kauheasti - viikon paras päivä on tähän asti ollut joka toinen perjantai, jolloin Silvferbergin kolumni ilmestyy Nyt-liitteessä (kuten kaikki Facebook-ystäväni kyllä tietävät), paitsi että ei enää ilmesty. Kaiken lisäksi ihailen Silfverbergiä esim. siksi, että hän on vienyt ajatuksensa käytäntöön asti (toisin kuin tekopyhä minä) ja on vegaani - itse en ole edes kasvissyöjä, vaikka lihansyönnin vähentäminen on jatkuva ja loppumaton pyrkimys.

No, Luonto pakastimessa on osaksi (muttei häiritsevässä määrin) samaa tekstiä kuin Nytin kolumnit ja se on jaettu useampaan osaan jotka käsittelevät eläimiä, ihmisiä, naisia, työtä, elämää ja uskontoa, noin muutaman esimerkin mainitakseni. Luonto pakastimessa sekä itketti että nauratti - etenkin Eläin-osio riipaisi Sivukirjastossa syvältä samalla kun puolet ajasta hihitytti ihan kauheasti: Silfverberg käsittelee osuvasti ja (koiranomistajan kohdalla) kipeästikin sitä, miten jakomielisen lempeästi ja julmasti ihmiset eläimiin suhtautuvat, ja sitä, miten esimerkiksi koirien kohdalla nämä käyttäytymismallit koskevat samaa eläintä - asia, jota jossain määrin olen itsekin miettinyt (ja tätä kautta surrut myös sitä, onko koiran hankkiminen ylipäänsä ollut ... no, oikein. Vaikken kyllä piskistä enää millään luopuisikaan, ja olisiko sekään sitten sille parempi, että tässä sitä ollaan.) No siis mutta että laittoi ajattelemaan. Eikä vain eläimiä.

Luin Luonnon pakastimessa kirjaston kappaleena, mutta haluaisin ostaa sen omaankin hyllyyni. Koin nimittäin jossain määrin, että se kirkkaus jolla Eläin-osio kirjan avasi hieman himmeni loppua kohden, mutta en ole varma, oliko kyse kirjasta sinänsä vai pikemminkin siitä, että luin sen sairaslomalla päivässä - eikä mitään paljon ajatuksia herättävää pitäisi tällä tavalla hotkaista. Luonto pakastimessa on luullakseni parhaimmillaan teoksena, johon voi palata ja palata uudestaan, lukea hieman silloin tällöin ja siitä nautiskellen.

* Siis sen uhalla, että saan kaikki Suomen miesasiamiehet kimppuuni. Vai mitä ne nyt on. No, kyllä te tiedätte.