While We Run

Ihmisen muisti toimii näemmä niin, että se muistaa When We Wake -kirjan lopussa olleen jonkun koukun, joka on tosin unohtunut jo blogipostausta tehdessä, mutta joka kuitenkin jää johonkin alitajuntaan kaihertamaan sillä tavalla, että jatko-osakin pitää lukea, tahi siis tässä tapauksessa kuunnella.

While We Run kertoo Teganin tarinan toisen puolen - mutta tällä kertaa Abdin, Teganin poikaystävän näkökulmasta.

Abdi ja Tegan kiertävät ympäri resurssiköyhää Australiaa ja vähän ulkomaillakin mainostaakseen hallituksen sukupolvialusprojektia. Työ mainoshommissa ei ole aivan vapaaehtoista, vaan kidutuksen alla tehtyä, ja molemmat nuoret joutuvat kertomaan hallituksen valheita.

No, sitten he pakenevat. Ja käy ilmi, että valheita on kerroksittain, eikä ole ollenkaan selvää, että kuolevalta planeetalta on lopulta poispääsyä.

Tykkäsin kirjan lukijan afrikkalaisaksentista (tai siltä se harjaantumattomaan korvaani kuulosti), mutta juonen osalta menetin aika monia pätkiä ympäriinsä juoksentelua, kiinni jäämistä ja pakenemista. En ole aivan varma siitä, oliko se vain huono juttu.

Healey on kumminkin onnistunut kirjoittamaan sellaisen dystopian, jossa - vaikka ympäristö ei ole vielä niin rikki kuin voisi olla - sydäntäsärkevästi kovin hyviä valintoja ei tunnu kellään olevan edessä.

The Death House

Luin Sarah Pinborough:n The Death House -kirjan kauhealla vauhdilla.

Se imaisi mukaansa: on talo jossakin, ja sinne taloon tuodaan lapsia, joilla on ns. defektiivinen geeni. Lapset viedään perheiltään ja talosta heidän matkansa jatkuu yläkerroksiin - sieltä ei kukaan palaa eikä kukaan, koskaan, ikinä pääse kotiin.

Toby elää talossa, defensiivisenä, vihaisena, vaellellen öisin ympäriinsä. Hän kuulee, kuinka sairastuneet yksi kerrallaan viedään yläkertaan. Ja pelkää, tietenkin, kaikki pelkäävät ja kaikki ovat yksin.

Kunnes taloon tulee muutama uusi nuori, ja sitten kaikki muuttuu ja murtuu.

Lukijakin vähän. Tai siis kirjan loppupuolella itkin kuin vauva. Pinborough kirjoittaa todella musertavaa tekstiä, mutta ei vain musertavaa vaan myös iloista, raivokasta...

...ja kun olin päässyt yli loppupuolen musertumisesta, menin vihaamaan varsinaista loppua suurella intohimolla. Ehkä perspektiivini on toinen kuin teini-ikäisen päähenkilön (tai tietenkin se on, miten se voisikaan olla olematta), mutta olisin halunnut syödä kirjasta viimeiset sivut, jottei kenenkään tarvitse niitä enää lukea.

Koskaan.

Ristiriitainen on fiilis.

Kudottujen kujien kaupunki

Minulla oli joulupukille yksi toive, ja sen hän ihailtavasti täyttikin. (Lisäksi sain monta mahtavaa yllärikirjaa, mutta ne ovat toisten postausten aiheita ne.)

Se yksi toive oli tietenkin Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki, joka ei pettänyt myöskään sisällöllään. Kirja oli tosi hieno.

Tuntuu vaikealta sen kummemmin juonta avata: itsekin sukelsin kirjaan kylmiltäni, ja se jollain tavalla palkitsi. En tiennyt päähenkilöiden nimiä, en juonesta mitään. Tiesin, että kirjassa on saari.

Jälkikäteen kirjasta jäi sellainen olo, että se oli tasapuolisen vahva: juoni toimi yhtä hienosti kuin miljöö, yhtä hyvin kuin henkilöt. Surumielinen kerronnan sävy oli kaunis ja juuri oikea (vaikka Teemestarin jälkeen ei ehkä järin yllätyksellinen.)

Kudottujen kujien kaupungissa ehkä parasta minulle oli se rappio, mennyt loisto, joka on juuri lipunut ulottumattomiin, ja joka oli aivan käsinkosketeltavissa. Ihailin myös taitoa, jolla Itäranta on dystopiansa rakentanut: vaikka elämä saarella ei ole vapaata, se on monille silti elämää, raskasta ja palkitsevaa ja rakasta. Arkea. Ei pelkkää kurjuutta.

Hieno kirja siis, kiitos joulupukki!

Chimpanzee

Valitsin Darin Bradleyn Chimpanzeesta äänikirjaversion, ja sainkin ääninäytelmän, jonka jälkeen tavalliset äänikirjat eivät tuntuneet paljon miltään.

Chimpanzeessa siis lukijoita on useita ja äänimaisemaan on panostettu. Hieno kokemus, vaikka se osin teki hommasta myös vaikeamman - siis välillä oli vaikea saada selvää.

Chimpanzee sijoittuu lähitulevaisuuden Amerikkaan. Talous on romahtamassa hiljalleen, eikä koulutus takaa enää mitään. Mitä tapahtuu, kun ei voi maksaa jättimäistä opintolainaansa takaisin? Sen tilanteen edessä on kirjan päähenkilö ja minäkertoja Benjamin Cade, joka on saanut fudut kirjallisuudenopettajan pestistään ja maksaa nyt lainaansa takaisin osallistumalla työkomennuksille ja ... muistintyhjennysoperaatioon. Kaikkea ei viedä, mutta kaikki tutkinnon kautta hankittu viedään.

Mutta mitä jää ihmisestä, kun valtavia aukkoja tulee mieleen? Keskellä kaupunkien levotonta ilmapiiriä Benjamin yrittää jättää itsestään jotain ja siirtyy pitämään luentoja keskellä puistoa.

Chimpanzee on aika pieni kirja, ja synkkyydessään harvinainen tässä pienessä synkässä romahduksen jälkeisten kirjojen kentässään. Vai pitäisikö sanoa, että kirja kertookin siitä, millaista on elää sortuman keskellä?

Pidin kokemuksesta - ja tämän ääninäytelmän jälkeen on vähän vaikea puhua pelkästä kirjasta - kovasti. Suosittelen.

Harmony

Luin Harmonya syksyllä pitkään. Keskelle tuli monta kirjaston e-kirjaa ja Harmony-parka jäi aina taka-alalle.

Harmony on hiljan kuolleen japanilaisen Project Itoh:n tuotos (tyypin nimi ei ole oikeasti Project Itoh, mutta tämä ei ole kirjailijablogi, joten googlatkaa se itse jos kiinnostaa) ja se vie terveyttä yli kaiken arvostavan yhteiskunnan loogiseen päätepisteeseensä.

Eikä siellä ole hauskaa, kuulkaa. Kukaan ei ehkä kuole syöpään, mutta kukaan ei myöskään nauti tupakkaa, viiniä tai villejä - tarkoitan siis, kaikki hauska on kielletty, sillä tämän yhteiskunnan mottona ei ole, että se olisi hyväksi vatsalle. Kieltoa vahditaan paitsi sosiaalisen kontrollin avulla myös WatchMe-nimisellä sovelluksella, joka valvoo elintoimintoja ja aineenvaihduntaa.

Ellei satu olemaan kirjan päähenkilö Tuan, joka on valinnut työnsä siten, että pääsee sivistyneen yhteiskunnan rajamaille. Sinne, missä voi olla mahdollista sniikata itselleen lasi punaviiniä silloin tällöin.

Ja sitten hän palaa Japaniin, jossa hänen ystävänsä ottaa ja tekee itsemurhan - siitäkin huolimatta, että se on viimeinen rikos yhteisöä ja yksilöä kohtaan, jonka kukaan tekisi. Itsemurhan yhtäaikaa tuhansien muiden kanssa.

Tuan alkaa tutkia tapausta ja joutuu toisella tavalla yhteiskuntansa rajamaille.

Harmony oli kiehtova, pelottava ja tervetullut muistutus siitä, että utopian kääntöpuolella on tosiaan aina dystopia. Jos kaikki tehdään alisteiseksi yhdelle arvolle, ovat yksilön - tai yksikön - vapaudet hyvin vähissä.

Tosi hyvä, siis.

The Swan Book

Alexis Wrightin The Swan Book on sekä dystopia että kertomus aboriginaaliudesta ... ja jonkinlainen fantasiakin.

Ja varmaan virallisesti tämän vuoden se kirja, johon oli vaikeinta päästä sisälle. Itse asiassa puolet ajasta en ollut aivan varma, mitä helvettiä tapahtuu. Kaikki helpotti, kun päätin suhtautua kirjaan myyttinä. Myyteissä kun ei nähdäkseni voi olla tarkoituskaan pysyä koko ajan kärryillä. Tai siis kauniimmin sanottuna ne ymmärretään eri tasolla.

Keskiössä on nuori tyttö, Oblivion, jonka vanha nainen pelastaa puun uumenista. Vanha nainen pakenee itse ilmastosotia, ja on ainoa, jota tytön pelastaminen jollain tavalla kiinnostaa - tytön oma suku ei siihen pysty. Heidän kansansa elää armeijan nurkkaan ajamana jossain Australian takamailla.

Niin, vaikka tulevaisuudessa mennään, ei aboriginaalien kohtelussa mitään kovin kaunista ole tapahtunut. Poliittinen sanoma on kirpeä ja sentään, sellaisena, jotenkin lähestyttävissä. Ehkä ymmärrettävissäkin.

Kirjan lukeminen vitutti kohtalaisesti. Ei siksi, että se oli niin raskas, vaan siksi, että ... ensimmäisen kerran aikoihin tuli sellainen olo, että kielen ja kulttuurinymmärtämykseni EI VAIN RIITÄ. En tajua. Että tässä olisi mahdollisesti vaikka mitä ja miten hienoa (ja ihan hurjan myönteisesti kirjaa on arvioitukin) mutta minä en saa siitä kiinni.

Vieläkin harmittaa.

Susanin vaikutus

Herra Sivukirjasto luki Peter Høegin uutuusteoksen Susanin vaikutus ja tuntui pitävän siitä. Herra Sivukirjastosta on välillä hieman vaikea ottaa selvää, pitääkö hän vaiko ei, mutta nyt olin melko varma siitä, että fiilis oli paitsi myönteinen myös suositteleva, joten päätin lyödä kaksi lukijaa yhdellä laina-ajalla ja tartuin Susaniin heti kun herra Sivukirjasto irroitti siitä näppinsä.

Sitä paitsi on sietämätön ajatus, että hän lukisi jotain hyvää, jota minä en lukisi.

No niin. Olen aiemmin lukenut pari Høegia, mutta edelliset joskus pronssikaudella: Lumen tajusta pidin kuin hullu puurosta, mutta samaa kipakkaa ja purevan hauskaa otetta ei ollut niissä myöhemmissä.

No, pronssikaudesta on jo tovi, mutta tunnistin Susanin vaikutuksessa jotain siitä lukukokemuksesta, josta hurjasti pidin, joten rohkenen väittää, että se oli justiinsa se kipakkuus ja pureva hauskuus myös täysin sopimattomista asioista.

Susan on fyysikko, joka perheineen on vangittu Intiassa - kuka mistäkin syystä. Ja sitten käy, kuten joskus romaaneissa käy, että pääsee tutkimaan jotain asiaa, jotta perhe ei päätyisi takaisin vankilaan. Tarkalleen ottaen Susan päätyy tutkimaan jo toimintansa lopettaneen tulevaisuuskomission juttuja.

Joten: Susanin vaikutus on dystopia, trilleri ja fantasia. Fantastiset elementit ovat aika minimalistisia eikä niitä kenenkään pidä pelästymän (vaikka Susanin vaikutus on päässyt kirjan nimeen asti.) Dystopiaa sen sijaan pitää pelästymän, sillä tulevaisuuteen kannattaisi ehkä jonkinasteisella kunnioituksella suhtautua. Ja pelottavahan se on.

Trilleriosiokin vetää, Høeg kirjoittaa napakasti ja sanoinko jo, että hauskasti? Tai ehkä huumorintajuni on vain kummallinen eikä kukaan muu tirskunut kirjan äärellä?

Suosittelen ihan ehdottomasti kaikille ja etenkin sinulle, Valeäiti. Älä kysy miksi, en osaa selittää.

P. S. Jos sinä, kuten minä, mietit miten ø-merkki saadaan näppikseltä, suosittelen, että vain googlaat nimen ja kopioit merkin Wikipediasta.

J

Kerrankin kirjan nimi, jota ei voi typottaa otsikossa. (Enkä missään nimessä nyt halua kuulla, että Howard Jacobsonin teoksen nimi onkin oikeasti I.)

J kertoo maailmasta, tai Englannista, jonkin tapahtuman jälkeen. Aivan suoraan ei koskaan sanota, mitä tapahtui, ja toisaalta vallitsee jonkinlainen epätietoisuus siitä, tapahtuiko oikeastaan mitään, ja jos tapahtuikin, olemme kaikki kauhean pahoillamme.

Mutta nyt puuttuu jotain. He puuttuvat. Ja kun ei ole heitä, ei ole meitä. Yhteiskunnalliset seuraukset tuntuvat kaikkien nahoissa.

Muutakin puuttuu: kulttuuri. Mikään ei ole haastavaa enää. Ja täten Jacobson onnistuukin kirjoittamaan hyytävän dystopian, sellaisen, joka ei tunnu kovin kaukaiselta. Paitsi, toivoakseni, mitä tulee siihen tapahtumaan, joka ehkä kirjassa tapahtui, jos tapahtui.

Sen lisäksi, että J on paikoin kuin synkeä peili ajastamme, se kuvaa myös hienosti ja tarkkanäköisesti ihmisiä. Hieno kirja siis kaikkineen.

Homeland

Homeland ei alkanut kovin lupaavissa merkeissä. Ensinnäkin se oli jatkoa Little Brotherille, josta pidin ihan hurjasti, ja toisaalta olin vähän aiemmin lukenut Cory Doctorow:lta myös Pirate Cineman, josta en pitänyt niin hurjasti. Eikä alku ollut ihan kovin hyvä.

Mutta sitten kirja jotenkin asettui. Se oli yhtäkkiä ihan just sitä, mistä pidin niin hurjasti Little Brotherissa.

Homeland alkaa Burning Man -festareilta, jotka ihan oikeasti ovat olemassa, vaikka kuulostavat just siltä, että tosimaailmassa moinen ei onnistuisi. (Piti tämäkin googlata.) Homma vaikuttaa homeiselta namedroppailulta, vaikka Doctorow varmasti on vain aidon innoissaan asiastaan (ja kylmähaudutetusta kahvista, johon tässä vaiheessa suhtauduin jo avoimen vihamielisesti, vaikka se kyllä muuttui sittemmin.) Sitten vanha tuttu ilmestyy paikalle, tökkää päähenkilö Marcuksen käteen muistitikun, korvaan ohjeita ja tulee kidnapatuksi.

Tässä vaiheessa olin että hohhoijaa ja kirosana. Katsokaa kun Little Brotherissa kyse ei ollut tällaisista jutuista, salaperäisistä kohtaamisista ja sen sellaisesta. Se oli elämänmakuisempi.

Mutta onneksi Homeland parantaa menoaan kuin sika juoksuaan. Yhtäkkiä sekin on elämänmakuisempi. Takakannen nuljusta esittelystä poiketen Marcus poimii sellaisten ongelmien kanssa, jotka eivät ole kovin selvärajaisia. Vastoinkäymiset eivät ole kaunokirjallisen dramaattisia tai jotenkin ... juonenkuljetuksellisia. Tykkäsin siitä ihan hirveästi; Doctorow esittelee jälleen yhteiskunnan, joka ei - luojan kiitos - ole ihan vielä omamme, mutta ei valitettavasti kovin kaukanakaan. Ja siinä yhteiskunnassa kirjan henkilöt elävät, ja juoni toimii mainiosti arkisemmalla tasolla. Vaikka tietenkin tässäkin on tosi isoista jutuista kyse ja sitä rataa.

Doctorow jättää monta juonen kuviota ihan auki kirjan lopussa, mutta hyvä niin. Sellaistahan elämä on.

Infodumppeja Doctorow jakelee myös aivan ilman ainuttakaan anteeksipyyntöä. Se on hyvä: ne toimivat. Ja siinä, missä Pirate Cinema oli jotenkin pikemminkin lannistava kuin innostava, Homeland on nimenomaan innostava.

Niin ja nyt kyllä aion kokeilla sitä kylmähaudutettua kahviakin.

Starbound / Earthbound

Starbound ja Earthbound ovat jatkoa Marsbound-kirjalle. Ja nyt tämä Joe Haldemanin sarja on tulkintani mukaan luettu.

(Saattaa sisältää lieviä ja väistämättömiä spoilereita sekä Marsboundin että Starboundin osalta.)

Starbound alkaa, kun Carmen lähtee miehensä ja muutaman muun kanssa lennolle kohti mystisiä toisia - heitä, jotka ovat aikanaan istuttaneet Marsiin muukalaislajin tarkkailemaan ihmiskunnan kehitystä. Lennon tarkoitus on diplomatia, sillä on selvää, että toisilla on pikkusormessaan tarpeeksi vääntöä pistää ihmiskunnalle piste. Sapelin kalistelu ei siis ole vastaus.

Kirjasta iso osa lennettään avaruudessa peltipurkissa. Se oli minusta oikeastaan kirjan parasta antia, ja jollain tavalla kovin leppoisaakin. Haldeman ei lähde ylilyöntien tielle kuvatessaan yhteen tilaan ahdettua joukkoaan.

Lopulta sitten tavataan toiset ja tullaan takaisin kotiin. Muukalaislajin (edustajan) tapaaminen on suoraan sanottuna jokseenkin antiklimaattista. Siksi vissiin Haldeman lähteekin trilogiansa kolmannessa osassa ihan eri tielle ...

...kun Earthboundissa toiset ovat sammuttaneet sähköt vastauksena ihmislajin parantumattomalle tavalle isotella.

Niin että Earthbound onkin sitten Haldeman kirjoittamassa jonkinlaista dystooppista apokalypsia, jossa äkkiä romahtavista resursseista taistellaan veitset hampaissa. Auringon alla on hyvin vähän uutta heille, jotka ovat lukeneet viime aikoina esimerkiksi John Barnesia tai vaikkapa John Varleyta. (Itse asiassa Barnes on jälleenrakennuspyrkimyksineen paljon kiinnostavampi.)

Carmenin ja kumppanusten osalta systeemin romahdus tarkoittaa laukkaamista ympäri karttaa, kunnes kirja loppuu tavalla, joka sai erään Herttoniemessä asustavan kirjabloggaajan sanomaan "jaaha".

En aio mennä niin pitkälle, että marisisin näiden parissa menettämiäni tunteja, mutta eivät nämä lukuhistoriaani minään erityisenä kohokohtanakaan tule jäämään.

iD

Jatko-osissa piisaa: iD tarjoaa jatkon Madeline Ashbyn vN:lle.

Nyt on näkökulma muuttunut: Amy vetää vN-paratiisia, mutta sinne luikertelee käärme. Ja käärme pakottaa iD:n päähenkilön, Amyyn kovasti rakastuneen Javierin tekemään jotain, mitä tämä ei suinkaan tahtoisi tehdä.

Vaikka kovasti pidin edellistä kirjaa nuorisolaisille sopivana, tämä iD on minusta kovin selkeästi aikuisten. Opus on nimittäin aika tummasävyinen ja synkkä, eikä kai se mikään ihmekään ole. Von Neumannin koneet ovat Ashbyn maailmassa orjia, vailla vapaata tahtoa - mutta eivät vailla tunteita.

Vaikka opus herättää paljon kiinnostavia ajatuksia (etenkin ihmiskunnasta), en nauttinut siitä ihan varauksetta. Välillä vähän pölö seikkailullinen juoni tuntuu istuvan huonosti synkkään yleistunnelmaan.

Mutta mitään en kadu. Tämäkin kirja jätti jälkeensä ajateltavaa, vaikka nyt sitten synkeänpuoleista ajateltavaa.

Slow Apocalypse

En voinut sille mitään: vertailin John Varleyn Slow Apocalypse -kirjaa koko ajan Will McIntoshin Soft Apocalypseen. Enimmäkseen siksi, että pitkään kuvittelin kirjojen olevan samannimisiä.

Aika on tehnyt tehtävänsä: kun joskus muinoin marisin Soft Apocalypsen lopusta, juuri nyt se tuntui minusta suunnattoman hehkeältä aseelta tässä vertailussa.

Vaikka, no, ei Soft Apocalypsekaan huono ole, mutta kuitenkin jotenkin ehkä vähän nähty. Käy nimittäin niin, että yhtäkkiä loppuu öljy - tällekin tarjotaan selitys, mutta sitä ei ikinä päähenkilöiden näkökulmasta vahvisteta. Kun öljy loppuu, keskushallinto tekee ensin kaikkensa salatakseen tilanteen, mutta kriisi on lopulta väistämätön.

Päähenkilö Dave saa kaikesta hieman ennakkovaroitusta ja toimii kuten kuka tahansa hyvintoimeentuleva valkoinen perheenisä: pyrkien varmistamaan oman perheensä selviämisen. Ja pikku hiljaa käy ilmi, että hyvää kannattaa odottaa, huonoa ehkä ei, sillä ympäristö (Los Angelesin vauraampi esikaupunkialue) alkaa murentua ympäriltä - muun maailman ohella.

Kun yhteiskunta ja sen tukirakenteet ropisevat ympäriltä, maailma kutistuu ja taantuu. Sen saavat kokea myös Dave perheineen ja ystävineen lähdettyään lopulta hieman epätoivoiselta tuntuvalle matkalle jonnekin, missä asiat olisivat paremmin. (Missä ne voisivat olla paremmin?)

Minua vaivasi koko kirjan halki suunnaton oikeutuksen tunne. Dave perheineen yrittää selviytyä, kuten kaikki muutkin: suurempi hyvä ei kiinnosta ketään. Valtiosta tulee vihollinen jokapäiväisessä selviytymiskamppailussa, ja kaikki pyrkivät vain pitämään omistaan huolta. Kirja tuntuukin puhuvan lähinnä pienen yhteisön merkityksestä vaikeina aikoina (minkä nyt toisaalta voisi lukea selvänä taantumuksena koko ihmiskunnalle: kun nälkää näkevistä on pakko tehdä niitä toisia.)

Lopussa en voinut aivan välttyä siltä fiilikseltä, että päähenkilön matka on hyväosaisuudesta vaikeuksien kautta hyväosaisuuteen. Se tuntui oikeastaan vähän raskaalta, ja vaikka kirja olikin ihan kiinnostava (ja masentava) tulevaisuuden visio, enkä tunne varsinaisesti hukanneeni aikaa sen kanssa, en sitä suuremmin rakastanutkaan.

The Machine

 James Smythen The Machine voidaan minusta summata näin: tosi hyvä kirja.

Mutta ehkä haluatte kuulla muutakin? No antakaapa kun minä. On Beth, jonka aviomies Vic on ollut sodassa. Sodasta palaa traumatisoitunut mies ... mutta ei vähä mitään. On myös kone, joka lupaa helpotuksen: se vie kauhuja kokeneilta muistot.

Tavallaan sitä toki arvaa, miten tässä käy, siis että ei hyvin käy, mutta Smythen kirja ei ole päämäärä vaan matka, ja hieno onkin. Se kertoo syyllisyydestä ja sovituksesta ja siitä, miten tehtyjen virheiden korjaaminen on vaikeaa, ja samalla se järisyttää jo lukijankin todellisuudentajua.

Smythe puhaltaa päähenkilönsä Bethin sillä tavalla eroon, että asiat on koettava Bethin kautta. Ei voi ulkopuolisena huudella, että älä, älä tee noin. Ei voi tietää paremmin, koska samalla ymmärtää hyvin, miksi Beth toimii niin kuin toimii.

Lukulistallani tulee ihan ehdottomasti olemaan lisää Smytheä.

When We Wake

Uuden Murakamin jälkeen alamme pikku hiljaa purkaa lomakirjojen pinoa. Karen Healeyn When We Wake oli siellä alkupäässä - hyvin nopea ja tavallaan myös aika kepeä nuorten aikuisten scifistinen hotkaisu.

Ei kuitenkaan aivan turha, sillä muistan kyllä melko varmasti tutkineeni, josko jatko-osan jo saisi kirjastosta. (Huolehdittehan tästä pikimmiten, Espoon Fantasia? :D)

Tegan on australialaismimmi, jolla menee melko hyvin. Kunnes hän ottaa ja kuolee - ja tulee herätetyksi henkiin vuosikymmeniä myöhemmin. Kaikki läheiset ovat edesmenneet (tai ehkä jälkeenmenneet) eikä armeijan laitos, jossa Tegan herää, ole mikään huvipuisto. Aika pian mimmi sitten huomaa olevansa keskellä melkoisia eettisiä ja poliittisia kysymyksiä.

Lienee siis aika ottaa hatkat (uuden romanttisen kiinnostuksenkohteen kanssa TIETTY.)

Tässä oli joitakin ihan kummallisia häröyksiä, kuten se, miten Tegan toverinsa kanssa murtautuu vaikka mihin valtion laitokseen ja armeijan tietokantaan, mutta oli tässä paljon hyvääkin. Aidosti mahdollinen ja pelottava tulevaisuudenkuva, jossa on toisaalta puolensakin. Toisten ihmisarvon tunnustava asenne. Yhteiskunnallista pohdintaa. Sen sellaista.

Lisäksi lopussa taisi olla joku koukku, mutta sen olen näemmä jo unohtanut. Huokaus.

The Death of Grass

Mmh. Odottakaa, lunttaan, mitä Raija tästä kirjoitti ja peesaan sitten.

No joo. Luin The Death of Grassin Spefin 101 helmen vuoksi, ja luettuani olen sitä mieltä, että kirja siellä kyllä paikkansa ansaitsi: 60-luvulla kirjoitettu dystopia, jossa yhteiskunta romahtaa ruoan puutteen vuoksi (tulee virus, joka niittää ruohokasveja kuin, no, kuin heinää, hahaha) on oikeasti karmivan todentuntuinen. Ja ajankuvassaankin tavallaan kovin aito. Ei tällaista kukaan enää kirjoittaisi.

Tavallaan siis hyvä kirja. Jota inhosin.

Mutta älkää antako vahvan tunnereaktion hämätä. Luulen, ettei John Christopher suinkaan itsekään sympannut käsittämättömän tylyksi äityvää päähenkilöään. Epäilen, että hän halusi nimenomaan osoittaa, miten hyvästä tyypistä tulee paha tyyppi. Olen melko varma, onhan toinen nimeni Sherlockholmes, että kirjailija ei ollut kirjoittamassa hyvän mielen kirjaa alunperinkään.

Nykyaikana hommassa oli tietenkin se toinen kiukun ja vitutuksen taso, joka liittyi kirjan naiskuvaan. Naiset olivat oikein kunnon kotirouvia, eikä kirja missään nimessä ole mikään tasa-arvon julistus. Juonen edetessä naisten asema itse asiassa ottaa kunnolla vauhtia liukumäessä niin, että naisista tulee kotirouvien sijaan omaisuutta. Se kylmäsi. (Ja tätä kirjoittaessani se kylmää vielä enemmän. Olenhan juuri lukenut kolumnin siitä, miten keskiaika voi vaikka tehdä paluun - en halua edes ajatella, mitä tämänkaltainen kehityssuunta tekisi naisen asemalle. Olen sentään tyttären äiti.)

No, nämä sikseen - tahattomina tai tahallisina kauhukuvina Christopherin visiot ovat oikein onnistuneita. Se, mistä noin juonellisesti en pitänyt, oli selviytymiseen keskittyminen. Raija kirjoittaa tästä, että olisi (tässä ajassa jo niin kuluneen) ihminen vastaan ihminen -asetelman sijaan nähnyt mieluummin ihminen vastaan maapallo -asetelman, ja siinäpä hän hienosti kiteyttää omatkin tuntemukseni. Kun tajusin kirjan alkupuolella, että tästä tulee jälleen vain selviytymistarina, melkein voihkaisin pettymyksestä. Tai siis voihkaisin. Että jos näitte Herttoniemessä kuulokkeet korvillaan voihkivan lyhyen naisen, se olin minä. Luultavasti.

Silti: voin jopa kuvitella lukevani tämän toistamiseen, sillä vaikka en erityisemmin pitänyt kirjasta, se oli jollain tavalla minusta oikein toimiva.

The Lord of Opium

The Lord of Opium oli jatko-osa, mutta ei se mitään, Nancy Farmer otti ihan kivasti huomioon meidätkin, joille moinen tuli yllärinä. Mukaan sai tulla kuka tahansa.

Premissi on sen kaltainen, että iso osa Yhdysvaltain eteläosaa on muuttunut Huumetasavallaksi. Huumeparonit tuottavat kukin valitsemaansa substanssia ja pitävät kovalla kädellä huolta itsestään, valtakunnastaan ja työläisistään. Matt huomaa yhtäkkiä, melko nuorena, olevansa Opiumin herra - edellinen kun ottaa ja kuolee, ja elintenluovutusklooniksi kasvatettu Matt onkin lainopillisen tempun kautta virallisesti tyypin uusi inkarnaatio.

Vaan miten ottaa haltuun huumetila, puolustaa sitä ulkopuolisilta ja samalla yrittää pelastaa tilan mikrosirukontrolloidut työntekijät?

Mikrosirukontrolli kuulosti ihan älyttömältä ajatukselta. Pahimmillaan invasiivinen aivokirurgia oli mennyt sille tasolle, että ihmisparat ehdollistettiin toistamaan yhtä toimintosarjaa. Nämä onnettomat eivät osanneet syödä, juoda tai käydä vessassa ellei heitä siihen komennettu. Minusta moinen järjestely kuulosti ihan käsittämättömän epäkäytännölliseltä - kuka hemmetti niitä vessavuoroja jaksaa valvoa?

Huumetasavallatkin oli konseptina jotenkin vähän pölö, anteeksi vain. Että tässä nyt on tehty sellainen sopimus, että minä täällä kasvatan vain oopiumia, enkä koske kannabikseen, saati tomaatteihin, sillä mikäs nyt vainoharhaiselle huumeparonille paremmin sopisi kuin kaiken ruoan toimittaminen ulkopuolelta? Eipä juuri mikään.

Mutta kaikesta huolimatta, kuitenkin, välillä vähän pölö The Lord of Opium toimii hienosti. Matt on kovan tehtävän edessä: miten hän voi säilyttää asemansa ja auttaa muita? Jos hän murentaa Opiumin, kohta on tilalla joku pahempi, eikä kukaan tilan orjista ainakaan hyödy - nyt on tasapainoiltava varovaisesti.

Kirja myös etenee sujuvasti. Tapahtumia riittää, enkä tällä tarkoita taistelukohtauksia, vaan kohtauksia ihmisten elämässä. Sellaisia, jotka saavat Mattin - ja lukijankin, siis minut - pohtimaan asioita.

Tykkäsin, siis. Tykkäsin kovasti.

EDIT. Spämmisateen vuoksi suljin kommentit.

Oryx and Crake

Margaret Atwoodin Oryx and Crake on kirja, josta puhuttaessa useampi kuin yksi toverini on järkyttynyt: "Miten niin et ole lukenut! Lue se HETI! MIKSET OLE JO KIRJASTOSSA!!"

Niinpä jo herran vuonna 2014 luin. Tai siis kuuntelin. Ja todistin itselleni, että niin vain hyvä kirja on myös hyvä äänikirja, sillä Atwoodin Oryx and Crake on molempia.

Tarvitseeko kenkään juonikuvausta? Jimmy pitää huolta erikoisesta joukosta ihmisiä suurimman osan ihmiskunnasta nujerruttua vaaralliseen sairauteen ja muistelee, miten tähän kaikkeen oikein päädyttiin.

Atwoodin tulevaisuudenvisio - enkä tällä viittaa nyt tähän post-apokalyptiseen aikaan - on karmiva. Kanadalaiskirjailijattarella on muutenkin tarkkaavainen silmä ja taito nähdä erilaisten kehityssuuntien mahdolliset loppupisteet. Eriarvoistunut yhteiskunta, jossa rikkaat asuvat aidatuilla asuinalueillaan saaden työnantajiltaan kaiken vartioinnista työterveyspalveluihin ja vielä edemmäs (köyhien tuhertaessa eteenpäin miten parhaaksi taitavat) ei kuulosta mahdottomalta. Tai edes kovin kaukaiselta.

Mutta Atwood ei ole synkeä. Katse on tarkka, mutta ei masentunut. Oryx and Crake on sitäpaitsi kauhean hauska. Äänikirjaa kuunnellessa nauramisen kanssa on usein vähän niin ja näin - kanssakulkijat saattavat pitää hulluna - mutta juuri Oryx and Craken kanssa moiselle tuli tarvetta. Ajatteli nyt kuka tahansa mitä tahansa.

Atwood on hieno, hieno kirjailija. En useimpien tovereideni tapaan voi ymmärtää, että luin tämän vasta nyt.

Teemestarin kirja

Emmi Itärannan Teemestarin kirja oli mahtava. Ja myös lukupiirimme toinen luettava - KIITOS lukupiiri, tiedä, kuinka kauan olisin tätäkin hyllyssäni lukematta jemmannut.

Minun on nyt vaikea päästä yli Kirjasfäärin Taikan sanoista: kun hän käyttää sanaa kokonaistaideteos, se jää päähän. Ja juuri sellaisesta tosiaan on kyse, sillä Itärannan teksti soljuu kuin vesi, josta hänen kuvaamassaan maailmassa on huutava pula.

Pidin tästä ihan todella. Verrattuna moniin lukemiini dystopioihin kirja ei sorru väsyneisiin typeryyksiin. Itäranta liikkuu ihmisen tasolla ja kuvaa uskottavan yhteisönkin - kovaa on, mutta ei pelkästään kovaa. Juhliakin voidaan. Ja Itärannan maailma on pelottavuutensa ohella myös huikea.

Tekstikin on hienoa, jotenkin pakotonta. Sitä voisi ajatella, että kun äidinkielellään kirjoittaa, tulos olisi aina noin elegantti, mutta silloin olisi väärässä. Lukeminen oli harvinainen nautinto ihan tekstin tasolla. Toivottavasti tuleva käännös englanniksi on yhtä sulava.

Oustaan tässä saman tien Taikan ohella muitakin lukupiirin jäseniä kirjakaapista: Teemestarista ovat kirjoittaneet myös Linnea, Siina ja Norkku. Hyvässä seurassa olen, huomaatteko?

The Giver -kvartetti

Seuraa pitkä ja ihastunut postaus.

Lois Lowryn The Giver aloitti sarjan ja särki sydämeni. Niin siinä kävi.

The Giver on dystopia ja fantasia, ja älyttömän hienosti kirjoitettu. En ymmärrä, miksei tätä ole suomennettu. En ymmärrä, miksen ole lukenut tätä aiemmin. En ymmärrä, miten kirjallisuus voi olla niin hienoa ja sydäntäsärkevää.

Jonas kasvaa yhteisössä, jossa on viety samanlaisuuden tavoittelu äärirajoille ja ehkä vähän ylikin. Ensin yhteisö vaikuttaa oikeastaan aika kauniilta. Niin, kyllä minä tiedän, että dystopian ja utopian sanotaan olevan saman kolikon kääntöpuolia, mutten ole ikinä nähnyt sitä kuten nyt näen, tässä Lowryn kirjassa. En ole ikinä ennen nähnyt dystopiaa joka yhdestä kulmasta tarkasteltuna oikeastikin on utopia.

Lukija kasvaa näkemään yhteisön nurjat puolet hiljalleen yhdessä päähenkilön kanssa. Vaikka osa kauheuksista on helppo arvata etukäteen, on silti vaikea valmistautua siihen, millaisen vaikutuksen ne tekevät.

Hurja kiitos Lopunajan lauseisiin, josta tähän inspiroiduin.

Luettuani The Giverin siirryin sujuvasti seuraaviin osiin.

Gathering Blue oli lähes yhtä sydäntäsärkevä, mutta eri tavalla. Kira kasvaa toisenlaisessa yhteisössä - alkukantaisemmassa, julmassa, heikkoutta vierastavassa. On siinä ja siinä, ettei Kiraa heitetä yhteisön ulkopuolelle selviämään omin voiminensa, sillä hänellä on kampurajalka. Hänellä on kuitenkin myös ihmeellinen taito käsitellä lankaa.

Gathering Blue liittyy The Giveriin, mutta se ei ole suora jatko-osa. Pikemminkin se on toinen kulma samaa tarinaa. Tämä jonkinlainen sivuttaisliike ja uuden näkökulman ottaminen onkin tyypillistä koko sarjalle, ja se toimii hienosti - lukija saa tietää, mitä rakkaiksi käyneille hahmoille tapahtuu, jos on kärsivällinen, mutta näihin henkilöihin ei suoraan enää palata. Jokainen oman tarinansa päähenkilö on toisen tarinassa sivuosassa, ja niin on hyvä.

Gathering Blue korostaa myös sarjan fantasialuonnetta. Ei pidä ymmärtää väärin, olihan se ensimmäinenkin osa fantasiaa, mutta silloin pohdin enemmän sitä, löytyykö sarjan ilmiöille joku (pseudo)tieteellinen selitys. Fantasia-aspekti on ehkä ainoa, josta en sarjan osalta ole aivan varma - olisin halunnut nähdä nämä hahmot pärjäämässä ihan vain ihmisinä. Mutta otan mitä saan, sillä sarja on hieno.

Messenger on sarjan kolmas osa; sekin kietoutuu edellisiin, mutta sekään ei aivan suoraan. Ollaan yhteisössä, joka on rakentunut yhteistyön ja solidaarisuuden varaan. Nuori Matty toimii viestinviejänä - mutta huomaa yhtäkkiä, että yhteisössä jokin on muuttunut. Ennen niin vastaanottavaiset kyläläiset haluavat nyt sulkea muut yhteisönsä ulkopuolelle.

Messengerissä oli jotain minusta niin kovin tätä aikaa, että sen lukeminen tuntui yllättävän vaikealta. Osittain siksi, että ulkopuolelle sulkemisen suunta pelottaa minua, osittain siksi, ettei meillä ole mitään niin yksinkertaisesti parantavaa kuin kirjassa. Vaikka eivät ratkaisut kirjassakaan helppoja ole. Kaikkea muuta. Taas piti niiskuttaa.

Neljäs osa, Son, päättää sarjan. Siinä palataan Jonaksen perheessä kasvaneeseen vauvaan ja tämän äitiin, nuorena lapsensa synnyttäneeseen Claireen, joka tekee mitä tahansa saadakseen vielä nähdä poikansa. Clairen matka kohti poikaansa on sekin omalla tavallaan voimakas ja sydämen särkevä - millaisia valintoja Clairen on tehtävä voidakseen vielä nähdä lapsensa. Ja miten avoimeksi ja toiveikkaaksi Lowry joiltakin osin lopun jättääkään.

Näin jälkikäteenkin olen aivan ällistynyt siitä, miten elegantin vähäeleisesti Lowry saa niin paljon sanottua. Miten lyhyitä ja näennäisesti helppolukuisia kirjat ovat, ja miten vaikuttavia ne tästä huolimatta ovat.

Nyt ollaan hirveän hienon kirjallisuuden äärellä. Lukekaa.

EDIT. Mutta älkää kommentoiko tähän postaukseen enää: kommenttitulvan vuoksi suljin postauksen kommentit. Muualle saa yhä jorista.

Wool Omnibus

No niin, nyt sitten tämä Hugh Howeyn-jolla-on-helposti-väärinkirjoitettava-sukunimi maailmanmenestysteos Wool. Eli Siilo, suomeksi.

Haluaisin sanoa, että rrrrakstin tätä kirjaa ihan kauheasti, koska jos aivan rehellinen olen, halusin rrrrakstaa sitä kauheasti. Mutta suuret odotukset, pienet fiilikset, niin on ollut ennenkin ja niin on nytkin.

Wool kertoo siilosta ja siellä asuvista ihmisistä. Tunnelma on klaustrofobinen, joskaan ei ehkä sitäkään aivan siinä määrin kuin aluksi odotin: siilo on kerta toisensa jälkeen isompi kuin kuvittelisi. Silti, ajatus siitä, ettei koskaan näkisi tähtiä, saa vähän tärisemään.

Oikeasti tässä kävi sillä lailla, että kirjan alku oli niin helkkarin hieno, että loppu ei voinut olla olematta vähän antikliimaksi, vaikkei sekään ollut huono. Ja oli siinä lopussakin hienoja hetkiä, sellaisia, joiden kohdalla tuli ahmimistarve. Mutta mikään ei aivan yltänyt sen alun tasolle.

Minä, kuten Booksykin, luen usein e-kirjoja puhelimesta aina ehtiessäni, mutta minä - toisin kuin Booksy - en tainnut löytää aikaa tai tarvetta tempaista kirjan loppua missään vaiheessa kerralla. Tällainen paloissa lueskelu toki vaikuttaa lukukokemukseen, mutta parhaat kirjat voittavat sellaisetkin esteet. Wool ei ihan siihen pystynyt.